maanantai 28. marraskuuta 2011

35. Frida: Djupa andetag (1996)

Sveitsiin kotiutuneen ja prinssin kanssa avioituneen Anni-Frid Prinzessin Reuss von Plauenin (omaa sukua Lyngstad) päätös julkaista uusi ruotsinkielinen albumi 12 vuotta edellisen englanninkielisen ja 21 vuotta edellisen ruotsinkielisen levyn jälkeen oli erittäin henkilökohtainen. Frida ei halunnut takaisin maailmanmenestyksen melskeisiin vaan laulaa ja tehdä levyllisen lauluja omalla äidinkielellään. Lämminhenkinen Djupa andetag toi takaisin pitkään kaivatun tummaäänisen laulajan ja joukon hänelle hyvin sopivia popkappaleita. 

Opiskeluvuosinani 1990-luvun puolivälin paikkeilla olin jo hyväksynyt ajatuksen, että Abba ei enää palaisi takaisin eikä yhtyeen naispuoliset jäsenet enää koskaan levyttäisi. Yllätys oli suuri kun sain tiedon, että edellisen kerran vuonna 1984 levyn tehnyt Anni-Frid Lyngstad oli palannut levytysstudioon. Vielä iloisemmin yllätyin kun kuulin, että levy olisi ruotsinkielinen. Fridan edelliset soololevyt olivat olleet kovin pinnallisia ja niissä pyrittiin kansainväliseen soundiin, joka samalla peitti alleen tumman laulajan kauniin äänen.

Odotusta lisäsi Ruotsin televisiossa (jota onneksi Vaasassa pystyin katsomaan) dokumentti, jossa Frida kertoi elämästään ja musiikistaan. Ohjelma antoi laulajasta hyvin maanläheisen ja harmoonisen kuvan. Dokumentti päättyi lauluun Älska mig alltid, joka aloittaa levyn.
Djupa Andetag -albumi syntyi yhteistyönä tuottaja-lauluntekijä Anders Glenmarkin kanssa, joka sävelsi ja sanoitti levyn laulut ja tuotti levyn. Glenmark tunnetaan parhaiten Eva Dahlgrenin levyjen tuottajana ja moni pelkäsikin, että hänen suuri roolinsa veisi pohjaa Fridan henkilökohtaiselta tulkinnalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan levy on hyvin laulajansa näköinen. Parhaiten levyn tyyliä ja tunnelmaa edustaa singlekappale Även en blomma.

Även en blomma -kappaleen musiikkivideo sisältää hejastuksia laulajan lapsuudesta. Norjalaissyntyisen Lyngstadin äiti kuoli nuorena, ja tytön kasvatti aikuiseksi hänen isoäitinsä.
Vähältä piti, ettei levystä tullut kahden vanhan yhtyetoverin kohtaamista. Kappaleeseen Alla mina bästa år Frida pyysi duettokaverikseen Agnetha Fältskogia, joka ei lopulta kuitenkaan ollut valmis yhteislevytykseen. Huono ei kuitenkaan ollut kakkosvalintakaan, Roxetten myötä maailmanmaineeseen noussut ruotsalaislaulaja Marie Fredriksson. Rytmikäs Alla mina bästa år on balladivoittoisen albumin huippukohta hienoine jousisovituksineen.
Levyn tekeminen oli Fridalle mieluinen kokemus, ja hän ehtikin jo suunnitella uuden levyn tekemistä. Aviomiehen ja tyttären kuoleman jälkeen ei hän enää kuitenkaan ollut valmis palaamaan studioon. Frida viettää eläkepäiviään Sveitsissä osallistuen ympäristöprojekteihin. Levyn kauneimman laulun Lugna vatten sanoja lainatakseni, hän elää elämäänsä "rauhallisissa vesissä".


lauantai 26. marraskuuta 2011

34: Anni-Frid Lyngstad: Frida (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa (kappaleet cd2/1-11)
Frida on Anni-Frid Lyngstadin ensimmäinen sooloalbumi, joka julkaistiin kaksi vuotta ennen Abban ensisingleä People need love. Lynstad ja tuottaja-poikaystävä Benny Andersson yhdistelivät albumilla taitavasti jazz ja schlager-tyylejä, ja Lyngstad pääsi jo tässä vaiheessa uraansa todistamaan kuinka taitava tulkitsija hän on. Vielä eivät kuitenkaan kuluttajat innostuneet tämän tumman laulajan äänestä, mutta ei kestänyt montaakaan vuotta kun Fridan tunsivat kaikki.

Suurena Abba-fanina minua tietysti kiinnostivat myös yhtyeen jäsenten soololevyt. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin pääsin tutustumaan Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin ennen Abbaa tekemiin soololevyihin, siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei juurikaan levykaupoista tai kirjastoista löytynyt. CD-ajan uudelleenjulkaisut muuttivat onneksi tilanteen. Alunperin löysin Fridan ensimmäisen soololevyn vinyylinä äänilevymessuilta, mutta paremmin tutustuin levyyn vasta kun hänen Abbaa edeltävä soolotuotantonsa julkaistiin cd-kokoelmalla Frida 1967-1972.

Anni-Frid Lyngstadin sooloura ei alkanut yhtä vauhdikkaasti kuin viisi vuotta nuoremman Agnethan, jonka kappaleet nousivat hittilistojen kärkisijoille heti alusta alkaen. Kykykilpailusta pinnalle ponnahtanut Lyngstad julkaisi soolosinglejä tasaiseen tahtiin vuodesta 1967 alkaen, mutta suuri menestys sai odottaa itseään. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Frida sai kehuja kriitikoilta, mutta menestyslevyä ei siitäkään tullut. Kenties Lyngstadin hienostunut laulutyyli ja jazzahtavat kappaleet eivät kiinnostaneet suurta yleisöä.
Levyn aloittavassa Tre kvart från nu -kappaleessa kuvataan miehen paluuta perheensä pariin salaisen rakastettunsa luota. Laulussa Lyngstad esittää "toista naista", joka kuvailee päivän tapahtumia samaan tapaan kuin Abban The day before you came -kappaleessa.

Fridan jazzahtavampaa puolta edustaa kansanlauluun perustuva Sen dess har jag inte sett 'en.
Jos levyn avausraidassa päähenkilö on perheellisen miehen toinen nainen, antaa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen kappale Lycka täysin päinvastaisen kuvan perheidyllistä. Kappaleessa ylistetään yhteisiä hetkiä perheen ja lapsien kanssa.
Frida on intiimi ja helposti lähestyttävä albumi laulajalta, josta pian tuli yksi maailman tunnetuimmista laulajista. Poikaystävä Benny Anderssonin tuottama levy menestyi kehnonlaisesti, mutta uudet ajat puhalsivat jo oven takana. Pian albumin julkaisun jälkeen Anni-Frid Lyngstad julkaisi singlen Min egen stad, jolla tulevan ABBA-menestyksen resepti oli jo koossa. Laulun takaa löytyy lauluntekijäkaksikko Benny Andersson & Björn Ulvaeus, joista Andersson soittaa pianoa. Ulvaeus laulaa taustoja vaimonsa Agnetha Fältskogin kanssa, ja tuttu Abban laulusoundi on helposti tunnistettavissa. Tämä resepti tepsi, ja Min egen stad -kappaleesta tuli Fridan ensimmäinen sooloykköshitti Ruotsissa. Kappale lisättiin saman tien Frida-albumin uusiin painoksiin.
Kuten Agnethan, myös Fridan sooloura surkastui olemattomiin Abban vaatiessa jäsentensä kaiken ajan ja energian. Ennen yhtyeen hajoamista Lyngstad julkaisi vain kaksi sooloalbumia vuosina 1975 ja 1982.

33. Johann Sebastian Bach: Weichnachtsoratorium (1734)

English Baroque Soloists & Monteverdi Choir, johtaa John Eliot Gardiner

Adventin kunniaksi käsittelen Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Oratorio koostuu kuudesta kantaatista, jotka oli tarkoitus esittää joulupäivinä, uudenvuoden päivinäiä, loppiaisena ja vuoden ensimmäisenä sunnuntaina, yksi kantaatti kunakin. Nykyään oratoriota esitetään usein kahtena päivänä (kolme kantaattia per päivä) tai yhtenä, lähes kolmetuntisena konserttina. Bachin jouluoratorio ei ole ehkä yhtä tunnettu kuin hänen Johannes- ja Matteus-passionsa, mutta se kuuluu silti monien joulunalusohjelmaan. Toisin kuin Jeesuksen kärsimyksestä kertovat passiot, oratoriossa jouluevankeliumi on puettu iloiseen, joskus jopa riehakkaaseen musiikkiin.

Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio tuli minulle tutuksi Harjun Nuorten Kuorossa, johon kuuluin vuosina 1986-1997. Kuoron ohjelmiston kulmakiviä olivat, ja ovat kai vieläkin, klassisen kuoromusiikin suurteokset. Kuorossa viettämieni vuosien aikana ehdin laulaa Bachin Johannes-Passiota toistakymmentä kertaa. Se on hieno teos, mutta pidän kuitenkin enemmän Jouluoratorista, jota ehdin laulaa kuoron riveissä muutaman kerran. Kuoronjohtajamme Heikki Liimola, yksi Suomen merkittävimmistä kuorokapellimestareista, tutustutti harjoitusten yhteydessä meidät John Eliot Gardinerin, Monteverdi-kuoron ja English Baroque Soloists -orkesterin tekemään Jouluoratorion levytykseen.

Passioiden tapaan Jouluoratorion keskeinen henkilö on kertoja (tenori), joka laulaa raamatun jouluevankeliumin tekstiä Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeista. Kuoro-osuudet ja laulusolistien aariat pysäyttävät kertomuksen, ja tuovat joulun tapahtumiin eri näkökulmia.

Oratorio alkaa riehakkaasti kuoro-osuudella Jauchzet frohlocket, joka kehottaa ihmisiä riemuitsemaan joulun ihmeestä.


Myös solistien aariat ovat täynnä iloa ja energiaa. Jouluoratorion yksi hienoimmista kohdista on ensimmäisen kantaatin bassoaaria Grosser Herr und starker König. Yksi hauskimmista jouluoratorioon liittyvistä muistoistani koskee automatkaa kotiin Jouluoratorion esityksestä. Konsertista innostuneena me kaikki neljä autoon pakkautunutta kuorolaista hoilasimme yhdessä tuota mieliä kohottavaa bassoaariaa. Yksi matkustajista oli monivuotinen luokka- ja kuorokaverini Topi Lehtipuu, josta sittemmin on tullut yksi kansainvälisesti tunnetuimmista oopperalaulajistamme.

Bassoaariaa säestää hienosti pirtsakka trumpetti, joka on yksi Bachin Jouluoratorion tavaramerkeistä.


Bachin kantaatit ja passiot tunnetaan mahtipontisista koraaleistaan. Kolmannen kantaatin loppukoraali Seid froh, dieweil on Jouluoratorion vaikuttavimpia hetkiä.

Koraali alkaa videon kohdasta 0:26.

Yksi oratorion suosikkikuoro-osioistani käynnistää viidennen kantaatin. Ehre sei dir, Gott, gesungen -kuorossa lauletaan enkelten lailla Jumalalle kunniaa korkeuksissa. Vauhdikas kappale on haastava orkesterille mutta myös kuorolle, tätä kuoro-osuutta harjoiteltiin paljon.



Jouluoratorion päättävä kuoroosuus Nun seid ihr wohl gerochen kuulostaa tutulta, ja se onkin sama sävelmä kuin pääsiäisvirressä "Oi rakkain Jeesukseni, piinattu verinen". Vauhdikkaalla sovituksella (etenkin trumpetti loistaa) tämä loppukoraali saadaan kuullostamaan surullisen pääsiäisvirren sijaan riemukkaalta kiitoslaululta. Tähän pystyy vain Johann Sebastian Bach.

Koraali alkaa videon kohdasta 07:03

Blogin esittelyvideoissa Jouluoratoriota esittävät Monteverdi-kuoro ja English Baroque Soloists -orkesteri John Eliot Gardinerin johdolla, kuten levylläkin. Tämä levy kuuluu joka vuosi joulunosotusajan soittolistalleni.

perjantai 25. marraskuuta 2011

32. The Beatles: Magical Mystery Tour (1967)


Magical Mystery Tour –albumi kokoaa yhteen The Beatlesin vuonna 1967 julkaisemat singlekappaleet ja samannimisessä elokuvassa esitetyt laulut. Kokoelma on yksi yhtyeen vahvimmista, ja se on oikeutetusti otettu mukaan, kun The Beatlesin albumeita siirrettiin cd-aikaan, vaikka alun perin levy julkaistiin tässä muodossa vain Yhdysvalloissa. Levy sisältää brittiyhtyeen laadukkaimman single-julkaisun Penny Lane/Strawberry fields forever sekä myöhemmin saman vuonna julkaistut ykköshitit Hello Goodbye ja All you need is love. Vaikka Magical Mystery Tour –elokuva oli likilaskuiseksi jäänyt pannukakku, sisältää sekin monta The Beatles –klassikkoa.

Beatles-fanin urani aloitin lukemalla Philip Normanin laadukaan Beatles-historiikin Shout! Beatlesien tarina. Vaikka se ei faktoiltaan ja tarkkuudeltaan yllä myöhemmin julkaistujen Mark Lewisohnin ja Bruce Spizerin kirjoittamien ”Beatles-raamattujen” tasolle, on se hyvin kirjoitettu ja riittävän perusteellinen kirja maailman suosituimman yhtyeen urasta. Kirjan luettuani suuntasin kohti Tampereen kirjaston musiikkikirjastoa ja Epe’s Music Shopia, missä täydensin Beatlessivistystäni ja –kokoelmaani yhtyeen levyjulkaisuilla. Magical Mystery Touria ei kirjastosta löytynyt, joten se oli ensimmäisiä Beatles-albumeja, jotka osti hyllyyni aluksi vinyylinä ja sittemmin cd:nä.

Vuonna 1967 The Beatles nousi jälleen kaikkien puheenaiheeksi Sgt. Pepper’s Lonely Heart’s Club Band –albumillaan. Arvostelut ja myyntiluvut olivat huippuluokkaa ja tuntui siltä, kuin yhtye ei kerta kaikkiaan voisi tehdä mitään huonoa. Tämä väite todistettiin kuitenkin samana vuonna vääräksi, kun yhtye kirjoitti, tuotti ja ohjasi itse kolmannen elokuvansa Magical Mystery Tour. Lähinnä kotivideokokoelmalta näyttävä televisiofilmi pudotti yhtyeen maan pinnalle. Sitä vihasivat kaikki, niin kriitikot kuin yleisökin. 

Ainoa hyvä asia elokuvassa oli sen musiikki, joka julkaistiin Britanniassa kahden EP-levyn pakkauksessa värikkään kannen ja monisivuisen sarjakuvan kera. Yhdysvalloissa Magical Mystery Tour julkaistiin LP:nä jamukaan lisättiin yhtyeen samana vuonna ilmestyneet singleraidat. Levyt nousivat totuttuun tapaan listojen kärkeen kaikkialla maailmassa. Kun Beatles-tuotanto siirrettiin cd-muotoon 20 vuotta myöhemmin, julkaistiin Magical Mystery Tourista poikkeuksellisesti cd:nä levyn albumiversio singleraitoineen.
John Lennonin säveltämä Strawberry fields forever julkaistiin singlenä vuoden 1967 alussa. Vaikka edellisvuonna julkaistulla Revolver-albumilla oli merkkejä uudesta kokeellisemmasta musiikkityylistä, oli harppaus suunnaton. Revolverin sähköisestä rock-tunnelmasta siirryttiin nyt sekä tekstin että sovituksen osalta lähinnä ajatuksenvirtaa muistuttavaan sanojen ja äänien kollaasiin. Yhtye, joka oli lopettanut livekonserteissa esiintymisen, teki kappaleeseen myös värikkään ja mystisen promofilmin, jota käytettiin live-esiintymisten sijaan televisio-ohjelmissa.

Samanlainen musiikkivideo tehtiin myös singlen toisella puolella olleeseen Paul McCartneyn sävellykseen Penny Lane, joka on viehko kuvaus elämästä liverpoolilaiskadun varrella. Kaksi hittiä sisältänyttä Penny Lane/Strawberry Fields forever pidetään yleisesti kaikkien aikojen hienoimpana rock-singlenä.
Vuosi 1967 oli erittäin vilkas The Beatles yhtyeelle. Sgt Pepper- albumin ja Magical Mystery Tour –elokuvan lisäksi yhtye esiintyi maailman ensimmäisessä eri puolilla maapalloa kuvatussa ja satelliitin välityksellä lähetetyssä Our World –ohjelmassa. Britannian osuus ohjelmassa oli suora kuvayhteys Abbey Roadin studioille, jossa The Beatles äänitti kappalettaan All you need is love. Yhtyeen uudelle singlelle oli vaikea kuvitella parempaa mainoskampanjaa.
Magical Mystery Tour -elokuvan kuudesta laulusta legendaarisin on Lewis Carrolin Liisa-kirjoista innoituksensa saanut I am the Walrus, joka sekä sanoitukseltaan että äänimaailmaltaan jatkaa suoraan siitä, mihin Strawberry Fields oli jäänyt. Laulun tekstistä on turha yrittää löytää mitään järkeä, mutta kappaleen äänitys sisältää lukematon määrä hienoja, hassuja ja outoja yksityiskohtia aina hihkuvasta taustakuorosta otteisiin King Lear –radiokuunnelmasta. Kappaleen esitys on myös epäonnisen Magical Mystery Tour –elokuvan onnistunein ja viihdyttävin kohta.
Magical Mystery Tour albumi ja elokuva osoittavat, että The Beatles ei ollut mestari kaikessa mihin se ryhtyi, tätä vahvisti myöhemmin yhtyeen sekoilu Apple-yhtiönsä kanssa. Mutta sen minkä yhtye osasi, sen se teki paremmin kuin kukaan muu.

p.s. Mutta oliko Magical Mystery Tour niin huono elokuva kuin yleisesti väitetään? Tarkista itse tämän linkin kautta.

tiistai 22. marraskuuta 2011

31. The Beach Boys: Pet Sounds (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beach Boys –yhtyeen johtaja Brian Wilson sai oivalluksen kuultuaan The Beatlesin Rubber Soul –levyn. Hänkin tekisi albumin, joka olisi laatua ensimmäisestä nuotista viimeiseen sointuun ilman täytekappaleita. Tästä visiosta syntyi Pet Sounds, yhtyeen arvostetuin levy, jossa ei enää laulettu surffaamisesta, moottoripyöristä ja kesästä, vaan aiheina olivat elämän totuudet, aikuistuminen, katoava rakkaus ja aihe jonka Brian tunsi hyvin: luomisen tuska jota muut eivät ymmärrä. Eivätkä kaikki Pet Soundsia ymmärtäneetkään. Kotimaassaan Yhdysvalloissa levy menestyi vain keskinkertaisesti. Tästä alkoi sekä Beach Boysin että Brian Wilsonin alamäki.

Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa siitä, milloin olen ensimmäistä kertaa tutustunut The Beach Boysin Pet Sounds –albumiin. Monien muiden lailla pidin yhtyettä falsetissa stemmoja laulavana poikajoukkona, joiden laulujen aiheet koostuivat rantaelämästä, tytöistä ja kaikesta muusta aurinkoisesta. Todennäköisesti löysin levyn Beatles-harrastukseni kautta. Brittiyhtyeen jäsenet arvostivat ja ottivat paljon vaikutteita The Beach Boysin tuotannosta, ja etenkin Paul McCartney piti Pet Soundsia ei vähempää kuin kaikkien aikojen parhaana rock-albumina.

The Beach Boys oli yhden miehen johtama bändi. Brian Wilson teki yhtyeen musiikkia koskevat päätökset, sävelsi ja sovitti kappaleet ja tuotti albumit. Yhtyeen muut jäsenet olivat kuin soittimia, joita nuori nero soitti kuin taitava kapellimestari orkesteriaan. Pet Soundsin äänityksen aikoihin Wilson oli jättäytynyt pois yhtyeen livekiertueilta, ja hän käytti aikansa länsirannikon parhaiden studiomuusikoiden kanssa hioen levyjen instrumentaalitaustat viimeisintäkin yksityiskohtaa myöten. Kun Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Bruce Johnston palasivat, he lauloivat vokaaliosuudet valmiisiin instrumentaalipohjiin Brian Wilsonin johdolla.

Jos The Beatles otti vaikutteita The Beach Boysilta, seurasi Brian Wilson myös tarkkaan liverpoolilaisyhtyeen tekemisiä. Vuonna 1965 julkaistu Beatlesin Rubber Soul löi Wilsonin ällikällä. Albumin ei tarvinnutkaan olla hittisinglen ympärille kyhätty epämääräinen kokoelma enemmän tai vähemmän ylimääräisiä täyteraitoja. Wilson innostui, The Beach Boys tekisi levyn, joka Rubber Soulin tapaan olisi koottu ensiluokkaisista sävellyksistä ja hienosta tuotannosta.

Ja hieno tämä albumi onkin. Levyn aloitusraita Wouldn’t it be nice ei ole kovin kaukana vanhasta rantapoikien soundista, ja sanoituskin on lähellä perinteistä rakkauslaulua. Kappaleen sovitus irtonaisesta kitaraintrosta täydelliseen yhteislauluun tekee kappaleesta kuitenkin viittä vaille mestariteoksen. Samaa tyyliä edustaa toinen suosikkikappaleeni I'm waiting for the day, joka osoittaa muun muassa sen, että oboe ja huilu sopivat rock-kappaleeseen siinä missä kitarakin.

Levyn tunnetuin kappale God only knows herätti ristiriitoja 60-luvun Amerikassa, jossa samana vuonna järjestettiin suuria Beatles-levyrovioita John Lennonin mentyä vertailemaan ääneen yhtyeensä ja Jeesuksen suosiota. Kysymys ”saako sanaa Jumala käyttää pop-kappaleessa” kalpeni kuitenkin kappaleen taivaallisen laulusovituksen rinnalla.

Hienoista kappaleista huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, The Pet Sounds oli monille liikaa. Etenkin levy-yhtiö Capitol piti uutta musiikkia liian vaikeana yhtyeeltä, joka vain paria vuotta aiemmin oli julkaissut menestyslevyt California Girls ja Surfin USA. Levyn markkinointi jätettiin puolitiehen, ja varsinainen kuolinisku levy-yhtiön taholta oli julkaista Greatest hits –kokoelma kilpailemaan samoista ostajista. Capitol, joka ilolla markkinoi The Beatles –yhtyeen uudenlaisia ja uraauurtavia albumeita ei sallinut samaa kehitystä omalta yhtyeeltään.

Levyn menestys jäi kotimaassaan Yhdysvalloissa korkeintaan kohtalaiseksi. Sen sijaan The Beatlesin kotimaassa Britanniassa Pet Sounds otettiin avosylin vastaan ja The Beach Boys ohitti suosituimman yhtyeen äänestyksessä liverpoolilaispojat, jotka olivat voittaneet suvereenisti äänestyksen kolme vuotta peräkkäin.

Brian Wilsonille Pet Soundsin huono menestys Yhdysvalloissa oli kova isku. Hän ei kuitenkaan heittänyt hanskoja tiskiin, vaan alkoi rakentaa albumia, josta piti tulla Pet Soundiakin parempi, se kaikkien aikojen hienoin rock-levy. SMiLE-projektia ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Tämä takaisku heilautti Wilsonin jo horjuneen mielenterveyden raiteiltaan, mistä toipumiseen meni nuorelta muusikolta yli 20 vuotta. Nuoren ja väärinymmärretyn neron elämä ei ole helppoa, ja tästä kertoo myös Pet Soundsilta löytynyt kappale I just wasn't made for these times.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

30. Jason Donovan: Between the lines (1990)

Jason Donovan oli yksi 1980-1990-lukujen vaihteessa hittejä tehtailleen Stock-Aitken-Waterman tuotantotiimin tuotteista Kylie Minoguen tapaan. Molemmat laulajat nousivat pinnalle australialaisesta Neighbours televisiosarjasta. Donovan teki kaksi levyä SAW-hittitehtaalle, mutta palasi sen jälkeen takaisin näyttelijänuralle. Donovanin kaksi levyä eivät sisällä elämää suurempia musiikkiteoksia, mutta kolme erinomaista pophittiä kuitenkin.

Kuten jo aiemmassa Donna Summer -kirjoituksessani kerroin, en aluksi pitänyt tuottajatrio Mike Stockin, Matt Aitkenin & Peter Watermanin tuotoksista. Pidin niitä halpoina pintahitteinä verrattuna esimerkiksi Beatlesin tai Queenin musiikkiin, jota kuuntelin paljon 80-luvun loppupuolella. Jason Donovanin kappaleet kuitenkin soivat jatkuvasti Music Televisionilla, jota lukiossa välitunneilla katselimme.

Pitkällisen aivopesun jälkeen minulle kävi samoin kuin Donna Summerin SAW-hittien kanssa, Jason Donovanin hitit jäivät soimaan päähäni ja alkoivat yllättäen kuullostaa hyvältä. Pian huomasin itseni levykauppa Epe'sin kassalla ostamassa Jason Donovanin levyä Between the lines. Kaupan myyjä huomautti vähemmän tahdikkaasti minun olevan "ensimmäinen mies" joka levyn osti.
Levyn aloittava When you come back to me edustaa vuosikymmenen vaihteen SAW-tuotteita hyvässä ja pahassa. Tietokonetta on käytetty soundien luomisessa ahkerasti, ja ainoa soitinääni levyllä lienee sooloa soittava akustinen kitara. Videolla on kaikki tuon ajan musiikkivideon kliseet, pitkässä takissa heiluva laulaja kävelee laulaen edestakaisin, huonekalut pyörivät ja tavarat lentävät halpojen kuvaefektien ristitulessa.

Toisaalta melodia on tarttuva ja sisältää riittävästi koukkuja ja pieniä yllätyksiä, jotta melodisesta poppiksesta pitävä kuuntelija viihtyy. Kovin montaa peräkkäistä kuuntelukertaa laulu ei kestä, mutta jos kuunteluiden välillä on riittävän paljon aikaa (hyvä frekvenssi on 2-3 kertaa vuodessa), ei lauluun ehdi kyllästymään. Jason Donovan ei laulajana ole virtuoosi, mutta hänen äänessään on miellyttävän neutraali sointi ja laulu on jotakuinkin puhdasta aikana, jolloin Auto tunea ei vielä oltu keksitty. 
Levyn toinen singlejulkaisu Hang on to your love sai minut viimein myöntämään itselleni, että pidin tästä musiikista, niin epäkatu-uskottavaa kuin se olikin. Kappale on jokseenkin täydellinen poppisbiisi, jonka ensimmäisestä kuuntelukerrasta jää mieleen ajatus, että tämä on kuultava uudelleen. Kappaleen musiikkivideo on myös hieman vähemmän äitelä.

Yllätyksen koin kuitenkin vasta ostettuani leyvn. Levyn kolmas kappale Another night oli vielä edeltäjäänsäkin parempi. Stock-Aitken-Waterman trio todisti tällä kappaleella, että he eivät tyytyneet pelkästään toistamaan vanhoja ideoitaan, vaan löysivät aina välillä myös jotain uusia ideoita melodioihinsa. Tämä koskee erityisesti kappaleen perussäkeistöä, jonka sointukulut kiehtovat minua edelleen. Kertosäe on sitten tavanomaisempi, mutta silti toimiva.


Valitettavasti useimmat Stock-Aitken-Waterman-tuottoiset albumit noudattivat vanhan ajan businesslogiikkaa: riittää että albumilta löytyvät hittikappaleet, muulla sisällöllä ei ole niin väliä. Tämä pätee myös Between the lines -albumiin. Kolmen hitin rinnalle tuotetut kappaleet ovat selvästi nopeasti kyhättyjä täytekappaleita. Levyn voi kuunnella läpi irvistämättä, mutta ei tee mieli palata kuin noihin kolmeen edellämainittuun kappaleeseen.

Tämän levyn jälkeen Donovan palasi teatterin lavalle esiintyen pääroolissa Andrew Lloyd Webberin musikaalissa Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat. Donovan sai musikaalin tunnusmelodiasta itselleen vielä ykköshitin, mutta sen jälkeen musiikkiura hiipui ja Donovan keskittyi näyttelijänuraansa.

Nyt Jason Donovanin musiikista on helpompi pitää kuin reilut 20 vuotta sitten, jolloin Donovanin levy piti piillottaa levyhyllyn pimeimpään nurkkaan. Hänen parhaiden hittiensä teho ei ole kadonnut.

Hänen musiikkiaan ei kannata kuunnella, jos kaipaa monitasoista musiikkielämystä. Mutta aina kun mp3-soittimeni arpoo "paremman" musiikin seasta yhden hänen SAW-hiteistään, tulen hyvälle tuulelle.

29. Queen: A day at the races (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
A day at the races on ensimmäinen kuulemani Queen-albumi, ja se on pysynyt suosikkinani aina siitä saakka. Levy ei sisällä aivan yhtä mahtipohtisia ja kunnianhimoisia lauluteoksia kuin edeltäjänsä A night at the opera (joka sisälsi kappaleen Bohemian Rhapsody, hiteistä suurimman), mutta edeltäjänsä lailla se on yksi harvoista Queen-levyistä, jotka ovat tasaisen laadukkaita ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen.

Ensimmäisen kohtaamiseni Queenin A day at the races -albumin kanssa sijoitan Tampereen upouuteen Kaupunginkirjastoon (siihen metson muotoiseen) 1980-luvun loppupuoliskolle. Kouluni naapuriin rakennetusta kirjastosta tuli suosikkipaikkani. Yläasteen aikana kävin kirjastossa, ja etenkin sen musiikkiosastolla, valehtelematta vähintään kerran jokaisena koulupäivänä. Musiikkiosastolla oli mukavan henkilökunnan lisäksi kolme äänieristettyä musiikinkuunteluhuonetta, joissa sai rauhassa istua mukavilla tuoleilla ja kuunnella laadukkaista Genelecin kaiuttimista haluamaansa musiikkia. Eräänä päivänä laskin tässä kuunteluhuoneessa levysoittimen neulan kirjaston hyllystä löytyneelle Queen-levylle.

Brittiläisestä Queen-yhtyeestä tuli suurnimi viimeistään Bohemian Rhapsody -kappaleen jälkeen, joka löytyi yhtyeen vuonna 1975 julkaistulta albumilta A night at the opera. Odotukset vuotta myöhemmin julkaistua albumia kohtaan olivatkin kovat, eikä niitä vähentänyt se että levyn nimi kopioitiin jälleen Marx-veljesten elokuvasta A day at the races ja että kannessa oli uusi versio samaisesta kuningattaren sinetistä mikä koristi myös edellisen levyn kantta.

Tästä levystä tuli menestys samoin eväin kuin edeltäjästäänkin. A day at the races sisältää tasaisen laadukkaan, mutta silti tyyleiltään vaihtelevan kokonaisuuden lauluja, jotka saavat kuuntelijan välillä rokkaamaan, tanssimaan valssia, nauramaan ja itkemään.

Jos Opera-levyn tunnetuin raita keimaili oopperan kanssa, on tämän albumin suurin hitti kädenojennus gospelin suuntaan niin tyyliltään kuin tekstiltäänkin.
Somebody to love on gospel-muotoon puettu yksinäisen ihmisen rukous rakkauden puolesta. Laulun säveltänyt Freddie Mercury antaa vokaaliosuuksissa kaikkensa ja kuullostaa rakkauden nälässään aidolta ja vilpittömältä. Monitasoiset laulustemmat ovat jatkoa Bohemian Rhapsodin huikeille kuoro-osuuksille.

Mercury on tämän Queen-albumin näkyvin lauluntekijä, vaikka albumilta löytyy jälleen kaikkien yhtyeen jäsenten sävellyksiä. Levyllä teatraalisin kappale on Mercuryn säveltämä ja lähes kokonaan yksin esittämä You take my breath away. Muuta yhtyettä edustaa ainoastaan Brian Mayn kitarasoolo kappaleen loppupuolella. Mercury soittaa pianoa ja laulaa kappaleen kaikki stemmat, vaikka yleensä yhtyeen lauluharmoniat syntyvät Mercuryn, Mayn ja rumpali Roger Taylorin yhteistyönä.
Mercury vastaa myös levyn huumoripalasta. Kappaleessa Millionaire waltz esiin nousee myös John Deaconin vikkelät bassokuviot ja Brian Mayn sähkökitaravalssi.
Queenin A day at the races -albumilta on vaikea poimia 3-4 esimerkkiraitaa, sillä sen kaikki kappaleet olisivat ansainneet erityisesittelyn. Nyt esittelemättä jäävät muun muassa levyn aloittava perusrokki Tie your mother down, John Deaconin positiivinen pop-pala You and I, Roger Taylorin Blues-valssi Drowse ja Mayn tiukka intiaanitarina White man. Suosittelenkin albumia kaikille, joita Queenin musiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole päässeet Greatest hits -kokoelmia pidemmälle.

Tämänkertaisen blogikirjoitukseni päätän levyn päätösraitaan, osittain japaniksi laulettuun Teo Torriatteen. Brian Mayn sävellys julkaistiin uudelleen Japanin keväisen maanjäristyksen ja hyökyaallon uhrien auttamiseksi tehdyllä levyllä. Freddie Mercury on Mayn herkän kappaleen täydellinen tulkki.

maanantai 14. marraskuuta 2011

28. Nana Mouskouri: Une voix qui vient du coeur (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Nyt saavumme blogissa levyyn, jota ehkä olen kuunnellut enemmän kuin mitään muuta. Se oli lapsuuteni soundtrack, levy jota kuuntelin nukkumaan mennessä kaksivuotiaasta kouluikään. Vieläkin tallessa oleva vinyylilevyn kotelo on riekaleina, koska levyn kuuntelu sängyssä ei riittänyt, minun piti nukkua levynkannen kanssa. Silmälasipäinen Nana Mouskouri oli ensimmäinen rakkauteni. Eikä rakkaus ole kadonnut, albumi Une voix qui vient du coeur on edelleen mielestäni hieno albumi, jota kuuntelen yhä. En tosin enää nuku cd-kotelon kanssa.

Nana Mouskouri tuli elämääni välillisesti kahden isäni sisaren kautta, jotka olivat Lontoossa käyneet Mouskourin konsertissa ja ostaneet kotiinsa laulajan englanninkielisen levyn Turn on the sun (tämän hienon levyn esittelen todennäköisesti myöhemmin). Sisartensa innoittamana Pariisissa työmatkalla ollut isäni osti meille tämän silmälasipäisen laulajattaren ranskankielisen albumin. Siitä hetkestä kun isä toi levyn kotiin olimme erottamattomat, Nana ja minä. 30 vuotta myöhemmin, kun sain graduni valmiiksi, palkitsin itseni ostamalla Nana Mouskourin 34 albumin cd-boksin. Mukana oli myös tämä lapsuuteni ykköslevy.

Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman eniten levyjä myyneitä laulajia. Jos levymyyntiä pidetään mittarina, niin joidenkin arvioiden mukaan hän olisi maailman menestynein naislaulaja. Suuret myyntiluvut (400 miljoonaa myytyä levyä) perustuvat osittain siihen, että hän levytti säännöllisesti englanniksi, saksaksi, kreikaksi ja ranskaksi. Tämän lisäksi hän teki levytyksiä myös muilla kielillä.
Vuonna 1972 ilmestyneen Une voix qui vient du coeur (ääni joka tulee sydämestä) aloittaa kappale Soleil soleil, jonka ensitahdit tuovat heti lapsuuden mieleeni. Kappale teki hitiksi alun perin skottilaisyhtye Middle of the road. Myös Mouskouri levytti kappaleen englanniksi.
Suomessa Nana Mouskouri tunnetaan parhaiten vuoden 1985 hitistään Only love. Itse pidän kuitenkin eniten hänen 60-luvun ja 70-luvun alun levytyksistään, joissa laulajan tulkinta ei vielä ole saanut niitä diivamaisia maneereja, joista Mouskouri 80-luvulla tuli tunnetuksi.

Kreikkaislaulaja on aina vaalinut juuriaan ja tuonut kreikkalaista musiikkityyliä esille levytyksissään. Erityisen selkeästi kreikkalaisuus on läsnä näissä hänen ensimmäisten vuosikymmenien levyissään, joissa taustalla soitti hänen aviomiehensä yhtye Les Atheniens. Mouskouri lauloi myös ranskaksi ja englanniksi kymmeniä alunperin kreikkalaisia sävellyksiä, kuten tältä levyltä löytyvä kappale Je finirai par l'oublier.
Yksi Nanan suuren menestyksen syitä lienee se, että hän ylitti laulullaan kultuurirajat paremmin kuin kukaan muu tietämäni laulaja. Vaikka kreikkalainen musiikki oli hänen ominta aluettaan, hän lauloi ongelmitta ranskalaista chansonia, saksalaista schlageria ja englantilaisia iskelmiä kuullostamatta ulkomaalaiselta.

Ranskankielisillä levyillään hän versioi usein ranskalaisia kansanlauluja ja myöhemmin hän teki kokonaisen albumillisen historiallisia englantilaisia kansanlauluja. Aux marches du palais edustaa tällä albumilla ranskalaista kansanlauluperinnettä.
Kreikkalaisten ja ranskalaisten laulujen hiteistä. Mouskourin levyiltä löytyy muun muassa lukuisia hienoja ranskankielisiä versioita Bob Dylanin kappaleista.

Une voix...-levyn koskettavin kappale on levyn päättävä Le temps qu'il nous reste (=aika joka meillä on jäljellä), joka on käännösversio vuoden 1972 Italian euroviisusta I giorni dell'arcobaleno. Siinä missä alkuperäisversio on perinteinen rakkauslaulu, keikkuu kappaleen ranskalainen käännös liikuttavan ja pateettisen välimaastossa. Kappaleessa pariskunta pohtii tulevaisuuttaan ja sitä, mikä odottaa häntä joka puolisonsa kuollessa jää yksin. Dramaattista tekstiä korostaa mahtipontinen sovitus, joka sai minut itkemään jo 4-vuotiaana, vaikka en laulun tekstistä mitään ymmärtänytkään.
"Jonain päivänä toinen meistä lähtee ensimmäisenä,
ja sulkee silmänsä viimeiseen hymyyn.
Toinen, joka näin menettää puolet elämästään,
jää yksin yöhön loppuelämäkseen.
Hänen sydämensä lyö, mutta miksi ja kenelle?

Kuulen jalkojesi askeleet ja ovi avautuu,
minun sydämeni lyö voimakkaammin,
ja pääsen luoksesi jälleen.
Kun kätemme jälleen kohtaavat unohdan kaiken muun
ja aikakin pysähtyy.

Jonain päivänä toinen meistä on on liian väsynyt elämään,
ja lähtee pois ensimmäisenä ja lähes onnellisena.
Toinen jää odottamaan, että löytää rakkaansa uudelleen."

Lähes täydellinen teksti (ja minun vähemmän täydellinen käännökseni), jonka Nana tulkitsee käyttäen koko tunne- ja nyanssiskaalalla.

Yksi ympyrä sulkeutui kuusi vuotta sitten, kun pääsin katsomaan Nana Mouskouria hänen jäähyväiskiertueensa Helsingin konsertissa Finlandia-talolla. 70-vuotias Mouskouri äänessä oli vielä voimaa, vaikka 70-luvun kirkkaus oli jo mennyttä. Laulaja teki minuun erityisen vaikutuksen ranskankielisellä versiollaan Bob Dylanin kappaleesta A hard rain's gonna fall. Upea livetallenne kappaleesta Le ciel est noir löytyy täältä.

Nana Mouskouri on yksi eurooppalaisen iskelmän suuria ääniä, joka on meillä jäänyt liian tuntemattomaksi. Nanan (lähes) kaikki vanhat ranskalaiset levyt löytyvät mm. Spotifysta ja iTunesista. Joten jos kiinnostuit, niin sinne mars kuuntelemaan.

torstai 10. marraskuuta 2011

27. Björn & Benny, Agnetha & Frida: Ring ring (1973)


Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Ring Ring oli ensimmäinen albumi yhtyeelle, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä Abba. Levy ja sen kappaleet nimikappaletta lukuunottamatta ovat jääneet tuntemattomiksi (suosituilla Abba Gold ja More Abba Gold -kokoelmilta löytyi vain levyn nimikappale), mutta se on merkittävä virstanpylväs näiden neljän muusikon uralla ja yksi minun albumisuosikkejani. Levy kuullostaa vain paikoin siltä Abbalta, joka valtasi maailman 2-3 vuotta myöhemmin, mutta menestyksen taimet on helppo havaita. Tarttuvia melodioita, tarkkaan harkittuja sovituksia ja Agnethan ja Fridan tunnistettavat äänet, ne löytyvät myös tältä Abba-levyltä.

Ihastuttuani Abbaan alle kymmenenvuotiaana, aloin ostelemaan yhtyeen levyjä sitä mukaa kuin viikkorahani antoivat myöten. Ring ring -albumin ostin viimeisenä. Levy oli minulle yllätys, sillä lähes kaikki sen kappaleet olivat minulle ennestään tuntemattomia. Niitä ei löytynyt kokoelmilta, eikä niitä koskaan soitettu radiossa. Ehkä juuri tämän vuoksi albumin kappaleet kuullostivat tuoreelta vaihtelulta puhkisoitettujen Dancing Queenin ja Gimme gimme gimme:n rinnalla. Levyä ei juurikaan arvosteta Abban menestyslevyjen rinnalla, mutta minä pidän sitä yhtenä yhtyeen tärkeimmistä julkaisuista.

Moni ehkä yllättyi nähtyään tämän blogikirjoituksen otsikon. Mutta totta se on, vuonna 1973 ei Abba-nimistä yhtyettä ollut olemassa. Oli vain olemassa Björn Ulvaeuksen ja Benny Ulvaeuksen muodostama lauluduo ja kaksi menestyvää sooloartistia Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad, jotka sattuivat olevaan edellämainittujen vaimo ja morsian. Artistit pitivät uransa erillään, mitä nyt miehet tuottivat ja soittivat vaimojensa levyillä ja kaikki vierailivat vuorotellen toistensa kappaleilla lauluntekijöinä, soittajina ja taustalaulajina.

Ensimmäinen varsinainen Abba-kappale (tai kvartetin Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid -kappale) oli vuonna 1972 julkaistu People need love, jolla aiemmin taustalaulajan rooliin miestensä levyillä tyytyneet nuoret naiset saivat omat soolo-osuutensa. Alla harvinainen videotallenne, todennäköisesti Abban ensimmäinen televisioesiintyminen ruotsalaisessa lastenohjelmassa Vi i femman.

Kappale oli suuri menestys, ja yhtyeen jäsenet alkoivat pikku hiljaa tajuta, että he ovat yhdessä enemmän kuin erillään. Nuoret muusikot eivät kuitenkaan kiirehtineet, vaan jatkoivat omia uriaan kyläillen vähän väliä toistensa levyillä.

Seuraava merkittävä etappi oli osallistuminen Ruotsin Euroviisukarsintoihin Melodifestivaleniin keväällä 1973. Kappale Ring Ring jäi karsinnassa kolmanneksi, mutta oli suuri hitti Ruotsin lisäksi Norjassa, Itävallassa ja Hollannissa. Tässä kappaleesta harvemmin kuultu ruotsinkielinen versio, joka oli albumin alkuperäinen avausraita (myöhemmin se korvattiin englanninkielisellä versiolla). Harvinainen ja hupaisa esiintyminen on peräisin Tanskan television musiikkiohjelmasta. Alla lisäksi kaksi muuta versiota kappaleesta.
  • Abba: Ring Ring (ruotsinkielinen albumiversio) (televisioesiintyminen, YouTube)
  • Abba: Ring Ring (melodifestivalen 1973) (audio, YouTube)
  • Abba: Ring Ring (vuonna 1974 julkaistu uudelleen miksattu singleversio) (musiikkivideo, YouTube)
Ring ring ja People need love ovat levyn tunnetuimmat kappaleet ja ehkä lähimpänä sitä, miltä Abba menestysvuosinaan tulisi kuullostamaan. Suurin ero Abban ensimmäisissä levyissä menestysvuosien levyihin verrattuna on yhtyeen miesjäsenten suuri osuus laulujen solisteina. Alkuvaiheessa Abba pyrki tasapainoon, kaikki saisivat laulaa yhtä paljon. Vasta vuoden 1976 Arrival-levyllä laulujen solistiosuudet jätettiin lähes yksinomaan Fältskogin ja Lyngstadin hoidettaviksi.

Eivät Andersson ja Ulvaeus huonoja laulajia olleet. Yksi levyn suosikkikappaleistani on Another town another train, jossa sooloa laulaa Björn Ulvaeus. Kappale olisi varmasti ollut suuri menestys, jos se olisi julkaistu pari vuotta myöhemmin ja sooloa olisi laulanut jompi kumpi naislaulajista. Kappale julkaistiin myös saksankielisen Ring Ring -singlen b-puolena.

Ring Ring on ainutlaatuinen albumi myös siinä suhteessa, että siltä löytyy ainoa Abba-levyllä julkaistu Agnetha Fältskogin säveltämä kappale. Suurimman osan soolohiteistään itse säveltänyt Fältskog julkaisi kappaleen myöhemmin omalla levyllään ruotsinkielisenä. Englanninkielisen tekstin tähän hienoon sävellykseen kirjoitti aviomies Björn Ulvaeus.
Ring ring -albumi oli menestys Ruotsissa, mutta se ei vielä avannut tietä kansainvälisille areenoille. Paikallisen menestyksen myötä nelikko kuitenkin päätti jatkaa yhteistyötään ja vuotta myöhemmin Melodifestivaleniin sävelletty Waterloo muutti kaiken. Björn & Benny Agnetha & Frida -kvartetti jätti soolouransa sivuun, vaihtoi nimensä Abbaksi ja... lopun me kaikki tiedämmekin.

Mutta Ring ring -albumi on kiehtova dokumentti ajalta, jolloin Abba oli vain neljän ruotsalaisartistin sivuprojekti. Mestariteos se ei vielä ole, mutta sen kappaleet ovat alkusoittoa 70-luvun suurimmalle menestystarinalle popmusiikin saralla. Esimerkkinä tästä kappale Nina Pretty Ballerina, jota voisi kutsua Dancing Queenin esiasteeksi.

26. Eurythmics: Be yourself tonight (1985)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Annie Lennoxin ja Dave Stewartin Eurythmics-yhtye tuli tunnetuksi kappaleesta Sweet dreams are made of these, ja yhtyeen ensimmäiset kolme levyä noudattivat tämän kappaleen tunnetuksi tekemää kokeellista, electro-pop-tyyliä. Neljännellä albumillaan yhtye muutti tyyliään lähemmäksi mainstream-poppia ja soulia. Levy oli suuri menestys ja sisälsi yhtyeen uran suurimmat hitit.

Niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, myös Eurythmicsiin tutustuin sisareni Annan ansiosta. Kielikurssiltaan tullut sisko oli kuullut Englannissa kappaleen There must be an angel, ja rahavaramme yhdistäen ostimme levyn Be yourself tonight. Vuosien varrella kyllästyin tähän hittikappaleeseen ja huomasin, että tämä levy on täynnä vetäviä kappaleita, joita lähes jokaisesta olisi voitu tehdä hittisingle.

Eurythmicsin aiempien levyjen soundimaailma koostui lähinnä syntetisaattorista ja sähkökitarasta. Be yourself tonight muutti suuntaa merkittävästi, Dave Stewartin sähkökitara sai enemmän tilaa, syntikka sai väistyä oikeiden rumpujen, basson ja puhallinsektion tieltä. Taustakuoron ja laulusolisti Annie Lennoxin sielukas lauluääni antoi levylle vahvan soulvivahteen. Uusi tyyli iski kasvoille heti levyn aloituskappaleesta Would I lie to you alkaen.
1980-luvun puolivälin aikoihin Eurythmics alkoi myös satsata entistä enemmän musiikkivideoihinsa. Erityisen hieno video on mielestäni kappaleella It's allright, joka myös kappaleena on albumin kärkeä. Kilpailu tässä suhteessa on kova, sillä huonoja kappaleita albumilla ei olekaan. Kappaleen videossa yhdistyvä hienosti lievästi surrealistinen animaatio, päähenkilöiden Annien ja Daven esiintyminen sekä selkeä tarina.
Lennox/Stewart-parivaljakon lisäksi Be yourself tonight -albumilla esiintyy monta vierailevaa tähteä. Elvis Costello ja Aretha Franklin duetoivat Lennoxin kanssa kappaleissa Adrian ja Sister's are doing it for themselves, ja superhitin There must be an angel huuliharppusoolot soittaa Stevie Wonder.

Vierailevat artistit jäävät kuitenkin kakkoseksi Annie Lennoxille joka viimeistään nyt osoittaa monipuoliset tulkintataitonsa repäisevästä soulista lempeään rakkauslauluun.

Hittikappaleiden varjoon jää monta kappaletta, joissa myös olisi ollut ainesta suursuosioon. Tässä lopuksi kaksi sellaista. Vanhaa, synteettisempää Eurythmics-tyyliä edustaa kappale Conditioned soul.

Levyn päättävä kappale on oma lukunsa. Nimihirviön (Better to have lost in love than never to have loved at all) ei kannata antaa pelottaa, kappale on levy hienoin kokonaisuus, joka alkaa dramaattisella introlla ja katkeralla perussäkeistöllä. Kertosäe puolestaan on lempeä, lähes kehtolaulumainen. Kappale päättyy yhtä uhkaavasti kuin alkaakin ja sen perusriffi sulautuu lopuksi Sweet dreams -kappaleesta tuttuun syntikkariffiin. Kerta kaikkiaan upea kappale, joka olisi ehdottomasti julkaistu singlenä, jos minulta olisi kysytty.

tiistai 8. marraskuuta 2011

25. Shirley Clamp: Den långsamma blomman (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Shirley Clamp kuuluu siihen joukkoon 2000-luvun naislaulajia, jotka ovat tulleet tunnetuksi Ruotsin suosituimman televisio-ohjelman Melodifestivalenin myötä. Clamp on osallistunut vuosien 2003-2011 aikana tähän Ruotsin Euroviisukarsintaan viisi kertaa. Vielä hän ei ole päässyt edustamaan maataan Eurovision laulukilpailuissa, mutta laulaja on kuitenkin noussut kotimaansa naislaulajien kärkikaartiin. Clampin esikoislevy on varsin perinteistä Melodifestivalen-poppista, mutta erinomaisena tulkitsijana hän luo tavallisestakin kappaleesta hienon teoksen.

Olen seurannut jo useamman vuoden suuremmalla mielenkiinnolla Ruotsin Melodifestivalenia kuin omaa kotoista euroviisukarsintaamme. Musiikki ei aina välttämättä ole Ruotsissa parempaa, mutta MF:n tasoista viihdeohjelmaa ei Suomessa viisukarsinnasta ole saatu. Melodifestivalenin kautta löytyy myös aina välillä uusia laulajatuttavuuksia, joiden musiikkiin haluan tutustua myös viisuympyröiden ulkopuolella. Yksi tällaisista laulajista on Shirley Clamp, joka hienon laulunäänen lisäksi on vakuuttanut minut mutkattomalla olemuksellaan.

Shirley Clamp esiintyi aiemmin taustalaulajana, mutta vuoden 2004 Melodifestivalen muutti tilanteen kertaheitolla. Clamp tuli Ruotsin viisukarsinnassa kakkoseksi kappaleella Min kärlek ja siirtyi pysyvästi taustakuoroista eturivun artistiksi.

Shirley Clampin ensilevy Den långsamma blomman on energinen, joskin hieman tasapaksu, kokoelma Melodifestivalen-ystävällisiä popkappaleita, joista jokainen olisi sellaisenaan tehnyt vaikutuksen Suomen euroviisukarsinnoissa. Levyn pelastaa liialta pinnallisuudelta Clampin soulvivahteinen ääni. Hyvä esimerkki on Clampin tulkintavoimasta on hänen oma sävellyksensä Den långsamma blomman, jonka laulaja nostaa keskinkertaisuuden suosta levyn helmeksi.
Den långsamma blomman on Clampin ensimmäinen ja toistaiseksi paras levy. Sitä seuranneissa levyissä samantyyppinen svensk europop -tyyli alkaa jo puuduttaa, eikä niiltä löydy aivan yhtä hyviä sävellyksiä kuin ensimmäiseltä levyltä. Musiikkityylin vaihdoksella ja hieman haastavammalla kappalemateriaalilla Clampin ääni pääsi paremmin oikeuksiinsa. Jotain debyyttilevyn lopetuskappaleen Du är allt -tapaista ehkä?

24. George Harrison: Cloud nine (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Cloud nine on levy, jolla George Harrison palasi arvostetuksi kitaristiksi ja lauluntekijäksi useamman epäonnistuneen levyn jälkeen. Viiden vuoden levytystauolta palannut Harrison kokosi levylleen joukon muusikkoystäviä. Tuottaja Jeff Lynnen kanssa tehty hyvätuulinen levy sisälsi hienoja sävelmiä ja taitavaa kitarointia. Cloud nine on Harrisonin arvostetuin albumi vuonna 1970-julkaistun debyyttisoololevyn jälkeen. Harrison ei kuitenkaan jatkanut menestyksellistä hittikaavaa, vaan levy jäi hänen viimeiseksi albumiksikseen postuumisti julkaistua Brainwashedia lukuunottamatta.

Olen pitänyt George Harrisonia aina kaikkein mielenkiintoisimpana The Beatles -yhtyeen jäsenenä ja innostuin hänen musiikistaan samoihin aikoihin kuin aloin ostelemaan hänen entisen yhtyeensä levyjä. Hän ei ollut yhtä tuottelias ja varma hittitehtailija kuin John Lennon ja Paul McCartney, mutta hän osasi jo 60-luvulla yllättää ja tehdä jotain sellaista mitään kukaan muu ei tehnyt. Siksi olin todella iloinen, kun hän 1987 teki pitkästä aikaa laadukkaan soololevyn. Sain ensimmäisen cd-soittimeni joululahjaksi samana vuonna ja lahjapaketista paljastui myös elämäni ensimmäinen cd, George Harrisonin Cloud nine.
Voisi kuvitella, että kun maailman kuuluisimman rockyhtyeen kitaristi tekee soololevyn, hän haluaisi kaiken kunnian (ja kaikki kitarasoolot) itselleen. Harrison teki asiat toisin. Muun muassa levyn nimikappaleella Harrison jakaa kitarasoolot puoliksi hyvän ystävänsä, kitaralegenra Eric Claptonin kanssa. Harrison on kutsunut levylleen myös muita tunnettuja muusikoita, koskettimia soittavat Gary Wrightin ohella Elton John ja rummuissa vanhat tuttavat Jim Keltner ja Ringo Starr.

Harrisonilla oli tähän asti ollut vaikeuksia suhtautua Beatles-historiaansa, mutta nyt tuntui siltä, että pahimmat menneisyyden haamut oli saatu taltutettua. Harrison muistelee Beatles-aikoja lempeän ironisesti kappaleessa When we was fab, jonka musiikkivideo vilisee Beatles-viittauksia.
Cloud nine on Harrisonin soololevyistä hyvätuulisin ja raikkain. Ensimmäisten levyjen hengellinen paatos oli poissa ja aiempien 80-luvulla julkaistujen levyjen väkinäisyys oli unohtunut. Tästä on pitkälti kiittäminen tuottaja Jeff Lynneä, joka ilmeisesti sai Harrisonin vapautumaan ja nauttimaan laulamisesta ja soittamisesta. Tämä kuuluu erityisesti kappaleessa This is love, jonka Harrison ja Lynne sävelsivät yhdessä. Yhtä aidosti iloista Harrison-kappaletta saa hakea aina 60-luvulta asti.
This is love -kappaleen kitarasoolo kertoo siitä usein unohdetusta tosiseikasta, että Harrison oli erinomainen kitaristi. Hän ei ollut pitkitettyjen kitararevittelyiden vaan enemmän lyyristen kitarasoolojen mies. Kitara on merkittävässä osassa myös levyn parhaassa balladissa That's what it takes.
Kaikki esittelemäni kappaleet löytyvät levyn a-puolelta. B-puolen tunnetuin kappale on ykköshitiksi noussut Rudy Clark -cover Got my mind set on you, jonka musiikkivideo on mielenkiintoisempi kuin itse kappale. 
The Beatlesin soolokitaristi ei pitänyt kiirettä soololevyjen julkaisussa. Edellinen levy oli julkaistu viisi vuotta aiemmin ja seuraavaa levyä saatiin odottaa 15 vuotta. Cloud nine oli Harrisonin kahdeksas soololevy (jos 60-luvun kokeellisia levyjä ei lasketa) ja viimeinen, joka julkaistiin hänen elinaikanaan.

torstai 3. marraskuuta 2011

23. Dusty Springfield: Very fine love (1995)


Kuuntele albumi Spotifysta
70-luvulla ja 80-luvulla unohduksiin painunut Dusty Springfield nousi rytinällä takaisin listoille Pet Shop Boysin kanssa yhteistyössä tehdyllä kappaleella What have I done to deserve this ja Scandal-elokuvan tunnuskappaleella Nothing has been proved. Uuden menestyksen innoittama Springfield lähti tekemään seuraavaa soololevyään Nashvilleen, missä tehty Very fine love jäi hänen viimeiseksi levykseen.

Ihastuttuani Dusty in Memphis -levyyn aloin tutustumaan myös hienon laulajan muuhun tuotantoon. A very fine love on Dusty Springfieldin levyistä tuntemattomimpia, mutta se tarttui ostoskoriin Mannerheiminkadun Free Music Shopin alennuslaatikosta. Levyä mainintaan harvoin, kun Springfieldin parhaista levyistä puhutaan, mutta sillä on tärkeä osa brittilaulajan uraa.
Roll away on vahva ja hieno aloitus Dusty Springfieldin uran viimeiselle levylle, ja sitä promoamaan tehtiin yksi harvoista Springfieldin uran musiikkivideoista. Levy äänitettiin Nashvillessä ja levyn nimeksi suunniteltiinkin alun perin Dusty in Nashville legendaarisen Dusty in Memphis -levyn tapaan. Nimestä kuitenkin luovuttiin, sillä se olisi antanut levystä väärän kuvan, tunnetaanhan Nashville nimenomaan country-musiikin kehtona.

Ja countrystä tämä levy on varsin kaukana. Musiikki on hyvin turvallista amerikkalaista aikuispop-rockia ja se eroaa myös hyvin paljon jo 56 vuotiaan laulajan edellisestä, Pet Shop Boysin tuottamasta poplevystä Reputation. Levyn toinen singlejulkaisu, Darryl Hallin kanssa duetoitu Wherever would I be on hyvä esimerkki levyn keskitien ratkaisuista.
Pelkästään kappalemateriaalillaan tämä levy ei nouse Springfieldin albumituotannon kärkipäähän. Dusty on kuitenkin Dusty viisikymppisenäkin, ja hän tuo verta ja lihaa levyn monissa kohdin tasapaksujen sävellysten ympärille. Levyn henkilökohtaisin kappale on sen päättävä Where is a woman to go, jonka voi hyvin kuvitella kertovan laulajan huumeiden, alkoholin ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden värittämästä elämästä 70-luvulla. Tässä studioversion lisäksi liveversio, joka käsittääkseni on myös hienon laulajan viimeinen televisioesiintyminen laulajana.
Dusty sairastui rintasyöpään Very fine love -levyn äänitysten aikoihin, mutta sairaus saatiin hallintaan ja levy pystyttiin julkaisemaan odotusten mukaisesti. Vuosikymmenen lopulla tauti kuitenkin uusiutui, ja Springfield kuoli vuonna 1999 vuotta vaille kuusikymppisenä.

22. Dusty Springfield: Dusty in Memphis (1969)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
 Dusty Springfield oli yksi merkittävimmistä brittiläisistä naislaulajista 1960-luvulla ja yksi ensimmäisistä, joka sai menestystä myös Yhdysvaltain markkinoilla. Vuonna 1969 kuitenkin hänen uransa oli vaarassa. Vanha tyyli ei enää vetänyt yleisöä, ja Dustyn musiikkia pidettiin "vanhanaikaisena". Piristääkseen uraansa Springfield teki sopimuksen amerikkalaisen Atlantic-levy-yhtiön kanssa ja matkusti Memphisiin levyttämään uutta albumiaan. Tuloksena oli laulajan arvostetuin levy, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen alamäkeään.

Kiinnostukseni Dusty Springfieldin musiikkiin on pitkälti toimittaja Jake Nymanin ansiota, joka radio-ohjelmissaan usein esitteli suosikkilaulajansa tuotantoa. Ensimmäinen Springfield-albumi jonka ostin oli Dusty in Memphis, ja sen jälkeen ovat levyhyllyyni löytäneet tiensä kaikki muutkin Dustyn levyt. Vaikka hänen 40-vuotisella urallaan oli paljon ylä- ja alamäkiä, ei hän onnistunut tekemään yhtään selkeästi epäonnistunutta levyä.
Levyn aloittava, Cynthia Weilin ja Barry Mannin kirjoittaam Just a little lovin' luo levyn tunnelman täydellisesti. Tuottaja Jerry Wexlerin ansioksi on luettava levyn kristallinkirkas ja tyyni äänimaailma, jossa jouset, kitarat ja rummut luovat täydellisen alustan Dusty Springfieldin äänelle, joka soi sävyrikkaampana kuin koskaan aikaisemmin.

Aivan ongelmatonta levyn tekeminen ei kuitenkaan ollut. Täydellisyyttä tavoitteleva mutta samalla huonon itsetunnon omistava laulaja oli sessioissa pitkään vain hiljaa. Vasta kun äänitykset siirrettiin legendaarisilta Memphisin American Sound Studioilta pienee studioon New Yorkissa arka laulaja suostui laulamaan osuutensa nauhalle. Myöhemmin Springfield on selittänyt vastahakoisuuttaan sillä, että hän ei pitänyt itseään tarpeeksi hyvänä laulajana laulamaan samassa studiossa ja samojen muusikoiden kanssa kuin amerikkalaiset suurnimet Aretha Franklin ja Elvis Presley. Tätä on vaikea ymmärtää kun levyä kuuntelee. Lähes sairaalloinen itsensä aliarvioiminen haittasi Springfieldin koko uraa.
Aiemmin olen kertonut kuinka Dusty Springfield arvosti Carole Kingin ja Gerry Goffinin lauluja, ja kuinka King piti Springfieldiä suosikkilaulajana sävellyksilleen. Dusty in Memphis levyllä löytyy peräti neljä Goffin-King -originaalia, ja Springfield antaa kaikkensa niitä tulkittessaan. Esimerkkinä soulenergiaa pursuava erolaulu Don't forget about me.

Dusty in Memphis -levyn toinen merkittävä lauluntekijä on Randy Newman, jonka kahdesta laulusta minulle läheisimmäksi on noussut B-puolen (silloin levyillä vielä oli kaksi puolta) aloitusraita Just one smile.
Levyn tunnetuin raita on ehdottomasti Pulp Fictionissakin soinut Son of a preacher man. Kappale on hieno, niinkuin kaikki albumin kappaleet, mutta jätin sen tarkemmin esittelemättä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen siihen lopen kyllästynyt. Useat radioasemat, mm. Radio Nova, tuntuvat pitävän soittolistallaan vain yhtä Dusty Springfieldin kappaletta, joten aina kun laulaja mainitaan, soi eetterissä tuo Son of a preacher man. En keksi muita kappaleita, jotka olisi yhtä totaalisesti pilattu ylisoittamisella.

Dusty in Memphis ei tuonut haluttua piristystä Springfieldin uralle. Son of a Preacher oli suuri hitti, mutta itse albumi meni hyvistä arvosteluista huolimatta huonosti kaupaksi, Yhdysvaltain albumilistalla se oli parhaimmillaan sijalla 99. Springfieldin ura pysyi alavireisenä aina 80-luvun loppupuolelle saakka hyvistä levyistä huolimatta.

tiistai 1. marraskuuta 2011

21. Kristina från Duvemåla - den kompletta utgåvan (1996)

Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen toinen musikaali perustuu Vilhelm Mobergin seitsenosaiseen romaanisarjaan "Utvandrarna", joka kertoo siitä, miten joukko ruotsalaisia muuttaa köyhästä Ruotsista mahdollisuuksien maahan Amerikkaan 1800-luvun puolivälissä. Toisin kuin parivaljakon edellinen musikaali Chess, Kristina från Duvemåla menestyi hienosti niin teatteriversiona kuin äänilevynäkin. Musikaali saa ensi iltansa Helsingin Svenska Teaternissa keväällä 2012.

Suurena Abba-fanina olin oppinut siihen, että mitä tahansa parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus teki oli laadukasta ja nautittavaa. Minulla oli silti kynnys tarttua kolmen cd:n musikaalilevytykseen, joka käsitteli köyhien ruotsalaisten matkaa Smoolannista Yhdysvaltain Minnesotaan. Kun lopulta tutustuin levyyn, se oli rakkautta ensi kuuntelulla. Vaikka olen jo kuunnellut levyn toistakymmentä kertaa, en voi olla liikuttumatta tarinan koskettavuuden ja ennen kaikkea musiikin loisteliaisuuden äärellä.

Kymmenisen vuotta aiemmin tehty Chess-musikaali oli Abbamiehille Benny Andersson ja Björn Ulvaeus vain puolittainen menestys. Levytys sai hyvät arvostelut ja meni hyvin kaupaksi, mutta itse musikaali ei teatteriversiona onnistunut.

Ryhtyessään työstämään Kristina från Duvemåla-musikaalia tekijät päättivät oppia virheistään. Ensimmäiseksi piti saada aikaan kestävä ja yleisöä kiinnostava näyttämöversio ja tehdä äänilevy vasta sen jälkeen. Vilhelm Mobergin kansalliseepos oli takeena sille, että musikaalin tarina oli tällä kertaa vahva ja yleisöön vetoava. Ensimmäiseksi kohderyhmäksi otettiin ruotsalaiset, englanninkielinen versio musikaalista tehtiin vasta myöhemmin.

Musikaalin avajaiskappaleessa nuori Kristina (jota esittää Helen Sjöholm) odottaa sulhastaan Karl Oscaria ja kertaa mielessään reitin joka hänen rakastettunsa on kuljettava ennenkuin pääsee kultansa luokse. Tämä laulu esitettiin prinsessa Victorialle ja prinssi Danielille heidän tervehtiessä hääpäivänään ruotsalaisia kuninkaanlinnan parvekkeella.

Musikaalin toinen naishahmo on rankan elämän kokenut ilotyttö Ulrika (Åsa Bergh), joka on tehnyt parannuksen entisestä elämästään. Armoton yhteiskunta ei kuitenkaan anna hänen unohtaa menneisyyttään, niinpä hän päättää muuttaa pois paikkaan, jossa hänen tyttärensä ei tarvitse kantaa äitinsä häpeää.

Köyhyys ja nälkä pakottavat myös Kristinan ja Karl Oscarin perheineen lähtemään pitkälle merimatkalle kohti Amerikan Yhdysvaltoja, missä he asettuvat asumaan Minneapolisiin Khi-Saga-järven rannalle. Monen vuoden raskaan raatamisen jälkeen pelto alkaa tuottamaan satoa ja oman talon katto kohoaa järven rannalle. On juhlan aika.

Vaikka muut juhlivat, kaipaa Kristina edelleen kotiin. Kappale Ljusa kvällar om våren on musikaalin herkimpiä kohokohtia.
Siinä missä Chess ammensi Abban 80-lukulaisesta äänimaailmasta, perustuu Duvemålan musiikki ruotsalaiseen kansanmusiikkiin, joka on erityisesti Benny Anderssonin sydäntä lähellä. Lähimmäksi Abbaa päästään kappaleessa Vildgräs, missä maata raivannut Karl Oscar (Anders Ekborg) puolustaa oikeuttaan maahansa intiaanien vaatiessa omia maitaan takaisin. Abbamaisuus on lähinnä kappaleen tarttuvassa melodiassa ja maukkaita yksityiskohtia vilisevässä sovituksessa.Silti tämä on kovin kaukana Dancing queenista tai Super trouperista.
Musikaalin neljäs päähahmo on Karl Oscarin nuori veli Robert (Peter Jöback), joka lähtee suurella innolla etsimään kultaa Kaliforniasta. Kuten niin monen muunkin hahmon kohdalla, ei Robertinkaan tarinalla ole onnellista loppua.
Musikaalilevytys oli suuri menestys Ruotsissa ja se päätähdistä, etenkin Helen Sjöholmista ja Peter Jöbackista tuli kotimaassaan supertähtiä. Esityksen kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä. Joten periaatteessa lähtökohdat maailmanmenestysmusikaalille olivat olemassa.

Kristina käännettiin englanniksi ja sitä suunniteltiin esitettävän sen tapahtumapaikoilla Yhdysvalloissa. Konserttikiertueen ja englanninkielisen levytyksen jälkeen esitys Broadwaylle jäi kuitenkin vain haaveeksi. Ehkä tarinan synkkä alavire ja pääosiltaan melankolinen musiikki koettiin vieraaksi Amerikassa, jossa Abban miehiltä odotettiin Mamma Mian tyyppistä positiivista hittikavalkadia.

Kristinan ensimmäinen teatterituotanto Ruotsin ulkopuolella toteutetaankin Suomessa. Svenska teaternin esityksen ohjaa ja lavastaa sama tuotantotiimi kuin Ruotsin menestystuotannot ja Björn ja Benny ovat alusta alkaen olleet mukana näyttelijävalinnoissa ja tuotannon suunnittelussa. Helmikuussa 2012 Maria Ylipää astuu Kristinan haastavaan rooliin. Paljon helpompaa ei ole porvoolaisella Birthe Wingrenillä, joka Cabaretin pääroolin jälkeen esittää Ulrika-huoraa. Karl Oscarin ja Robertin rooleissa nähdään ruotsalaiset Robert Noack ja Oskar Nilsson. Itse olen jo ostanut lipun.

Blogini esimerkit eivät anna koko kuvaa musikaalin hienosta musiikista. Jotta yleiskuva ei olisi liian alakuloinen, esittelen lopuksi musikaalin instrumentaalin joka kuvaa elonkorjuujuhlaa emigranttien hyvän sadon kunniaksi. Kappale on jälleen hyvä esimerkki säveltäjä Benny Anderssonin monipuolisuudesta.
Jälkikirjoitus 6.8.2012:
Svenska Teaternin versio Kristina från Duvmålasta on saanut ylistäviä arvioita niin Suomen kuin Ruotsinkin lehdistöltä. Itse näin esityksen helmikuussa 2012 ja olin se vaikuttunut että liikuttunut. Maria Ylipää ja Robert Noack loistavat esityksen pääparina, ja Birthe Wingren Ulrikana ja Oscar Nilsson Robertina säestävät hienosti.  Näytöksiä on ohjelmistossa ainakin toukokuuhun 2013, joten suosittelen sitä kaikille jotka nauttivat hienosta musikaalista. Tässä teaserina esityksen traileri.