maanantai 31. lokakuuta 2011

20. Chess (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.

Chess on Abban Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämä musikaali, jonka tekstit kirjotti brittiläinen musikaaliveteraani Tim Rice. Musikaalin onnistunut levytys julkaistiin vuonna 1984 ja se nousi monien hittiensä ansiosta myyntilistoille. Teatterilavalle siirrettynä Chess ei koskaan täyttänyt tämän levytyksen nostattamia ennakko-odotuksia.

Vuonna 1984 odotin vielä Abban paluuta ja uuden levyn ilmestymistä. Chess-levyn aikoihin alkoi kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että uutta Abba levyä saataisiin odottaa vielä pitkään, jos sellaista enää koskaan ilmestyisi. Chess-musikaali kuitenkin lievensi tätä tuskaa, sillä se sisälsi kaksi cd:llistä abbamaisen laadukasta musiikkia muodossa, joka ei Abba-formaattiin olisi mahtunut. Itse en koskaan ole musikaalia teatterissa nähnyt. Mikäli Chessin teatteriversioiden arvioita on uskominen, oli ehkä parempi että tunnen musikaalin nimenomaan tänä hienona konseptilevytyksenä.

Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat suunnitelleet musikaalin kirjoittamista jo Abban aktiivisen toiminnan aikana. Vuoden 1977 konserteissa esitettiin minimusikaali Girl with a golden hair, jonka kohokohtana oli kappale Thank you for the music. Musikaalityylisiä kappaleita löytyi myös yhtyeen muilta levyiltä.

1980-luvun alussa Andersson ja Ulvaeus tapasivat brittiläisen Tim Ricen, joka tunnettiin muun muassa Andrew Lloyd Webberin kanssa tekemistään musikaaleista Evita ja Jesus Christ Superstar. Näiden kahden musikaalin tapaan Chessistä tehtiin ensiksi levy vuonna 1984 (tästä nimitys "konseptilevy"), teatterilavalle musikaali saatiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Levyllä soittivat Abban-levyjen parhaat ruotsalaismuusikot. Musikaalin miespuolinen päätähti, venäläistä shakinpelaajaa esittänyt Tommy Körberg ja Björn Skifs olivat Abba-miesten työtuttuja kotimaasta. Skifs esittää shakin maailmanmestaruuskilpailujen tuomaria, joka laulussaan toivottaa kilpailijat tervetulleiksi.
Skifsin laulama The Arbiter oli hyvä esimerkki siitä, kuinka Andersson ja Ulvaeus hyödynsivät oppejaan popmaailman huipulta. Eikä tämä kappale ollut poikkeus, Chess on kuin kahdelle levylle venytetty julkaisemattomien Abba-kappaleiden kavalkadi.

Myös Tim Rice sai levylle omat suosikkilaulajansa. Amerikkalaista shakkimestaria esittävä Murray Head oli aloittanut uransa Jesus Christ Superstar -musikaalin Judaksena ja mestarin rakastettua esittänyt Elaine Paige puolestaan oli esittänyt West endissä Evitan pääroolia.
Kappale Nobody's side sijoittuu musikaalin avainkohtaan. Amerikkalainen shakin mestari ja venäläinen haastaja kohtaavat maailmanmestaruusottelussa. Paigen esittämä Florence rakastuu venäläiseen shakinpelaajaan, joka lopulta loikkaa länteen.

Toista miespäärooliaan näytellyt Murray Head sai hitin räpistään kappaleessa One night in Bangkok. Paljon vakuuttavampaa jälkeä hän tekee kuitekin kappaleessa Pity the child, jossa maailmanmestari muistelee ankeaa lapsuuttaan ja tietään shakin huipulle. Kappaleeseen tehty video on poikkeuksellisen onnistunut ja Chess-videoiden joukossa vähiten päällekäyvän 80-lukulainen. Kappaleessa on upea melodia, taitavasti kasvava ja yksityiskohtia sisältävä sovitus sekä Murray Headin tunteellinen tulkinta. Abban kappaleiden parhaista tavaramerkeistä huolimatta tämä on yksi musikaalin kappaleista, jota on vaikea kuvitella Abban esittämäksi.
Chess-albumi oli suuri menestys. Suurin menestyskappale on Elaine Paigen ja venäläisen pelaajan vaimoa esittäneen Barbara Dicksonin duetto I know him so well, joka nousi parhaimmillaan Iso-Britannian listaykköseksi. Kappaleessa vaimo ja rakastaja vertailevat käsityksiään musikaalin päähenkilöstä.
Konseptialbumin menestyksen siivittämänä Chess vietiin suurella hypellä sekä West Endin että Broadwayn teattereihin. Menestys jäi kuitenkin enintään keskinkertaiseksi. Yleinen arvio on, että Chessin tarina ja lavatoteutus ei koskaan täyttänyt hienon musiikin asettamia odotuksia.

Paremmin musikaali on menestynyt konserttiversioina ja pienien teattereiden halvempina produktioina. Viimeaikojen suurin satsaus Chessiin oli musikaalin ruotsalaisversio vuonna 2002. Paras tapa tutustua tähän musikaaliin ei siis ole mennä teatteriin vaan kuunnella levy.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

19. Carole King: Love makes the world (2001)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Carole Kingin toistaiseksi viimeinen sooloalbumi (jos tänä vuonna ilmestyvää joululevyä ei lasketa mukaan) ilmestyi 31 vuotta debyyttialbumin jälkeen. Kuusikymppinen King haki tukea muilta tunnetuilta lauluntekijöiltä (mm. Babyface, Carole Bayer Sager ja David Foster) ja levy onkin hänen paras albuminsa 70-luvun huippuvuosien jälkeen. 

Laulaja-lauluntekijä par excellence Carole King ei jättäytynyt laakereilleen 70-luvun alkupuolen hienojen Writer ja Tapestry -albumien jälkeen. Kingin levytystahti hidastui 80- ja 90-luvuilla eikä levyt enää yltäneet samaan laatuun ja samoihin myyntilukuihin kuin soolouran ensimmäiset levyt. Vaikka hänen tuotantoonsa mahtuukin pari varsin keskinkertaista tuotosta, ei varsinaisia pohjanoteerauksia löydy ja jokaiselta levyltä löytyy ainakin pari kappaletta, jotka muistuttavat että kysymyksessä on yksi popmusiikin historian merkittävimmistä lauluntekijöistä.

Love makes the world on Kingin toistaiseksi ainoa 2000-luvulla julkaistu sooloalbumi, jonka lisäksi hän on julkaissut vain pari livelevyä.

Ikä kuuluu hämmästyttävän vähän laulajan äänessä, mikä käy ilmi myös tässä levyn aloittaneessa nimikappaleessa.

Levynteossa King on haalinut yhteistyökumppaneikseen monta popmusiikin merkkinimeä. An uncommon love -kappaleen King esittää yhdessä K.D. Langin kanssa, ja Céline Dion laulaa taustoja kappaleessa The Reason, jonka King alunperin sävelsi Dionin albumille Let's talk about love. Tuottajana levyllä on Dionin hovituottaja Humerto Gatica.

Laulujen teossa King on saanut apua muun muassa Carole Bayer Sagerilta ja David Fosterilta. Bayer Sager on mukana myös kappaleessa You can do anything, jonka King on säveltänyt ja tuottanut yhdessä Kenneth "Babyface" Edmondsin kanssa.
Love makes the world -levyn hienoin kappale on Safe again joka nostan parhaimpien kappaleiden joukkoon Kingin hienoja kappaleita pursuilevassa tuotannossa. Kappale koskettaa, lohduttaa ja perustuu siihen kolmiyhteyteen johon hänen koko soolouransa pohjautuu: melodia, piano ja laulu, tässä järjestyksessä.

Minulle ei tule mieleen toista laulajaa, naisartistia varsinkaan, joka on tehnyt musiikkia seitsemällä eri vuosikymmenellä ja jatkaa yhä. Joululevy Holiday Carole julkaistaan tämän vuoden marraskuussa, 41 vuotta Kingin ensimmäisen sooloalbumin ja 53 vuotta ensimmäisen soolosinglen julkaisun jälkeen. 


Kova mimmi tämä 70-vuotispäiviään pian juhliva Carole.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

18. Carole King: Writer (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Carole King tunnetaan Suomessa lähinnä menestyslevystään Tapestry, jonka esittelin blogissani jo aiemmin. Vuotta aiemmin ilmestynyt Writer ei saanut maailmaa polvilleen, mutta se on musiikiltaan lähes yhtä lumoava kuin miljoonia myynyt seuraajansa. Writer ei ole sovituksiltaan yhtä riisuttu ja intiimi kuin lähes akustinen Tapestry, vaan sisältää paljon mm. sähkökitaraa ja lyömäsoittimia. Musiikin pääelementit ovat kuitenkin samat, Kingin karhea lauluääni, lyyrinen piano ja pohtivat sanoitukset. Ja sävelmät lumoavia niinkuin Carole Kingin sävellykset aina.

Ihastuttuani  Carole Kingin Tapestry-levyyn, aloin haalia kirppiksiltä laulajan muitakin soololevyjä hyllyyni. Näistä ensimmäisenä löysin lauluntekijän ensimmäisen soololevyn Writer, joka siitä lähtien on kuulunut suosikkilevyihini.

1960-luvulla King teki kymmenittäin hittisävelmiä muille artisteille aviomiehensä, sanoittaja Gerry Goffinin kanssa. Writer-levyn kappaleista suuri osa onkin julkaistu jo aiemmin muiden artistien levyillä.
Dusty Springfield oli levyttänyt Carole Kingin kappaleen No easy way down pari vuotta aikaisemmin hienolle Dusty in Memphis -levylleen. Gerry Goffinin teksti käsittelee sitä, miten vaikeaa on huipulla, josta ainoa tie on alaspäin. Carole tekee kappaleesta oman vaikuttavan tulkintansa.

Suomalaisille tutuin levyn kappaleista on eittämättä Carolen ja Gerryn hellä rakkauslaulu tyttärelleen Sherrylle. Kappaleen Lainaa vain suomenkielisestä tekstistä vastasi Hector, ja Maarit levytti sen ensialbumilleen. 
Vaikka Kingin ja Goffinin avioliitto oli hajonnut muutama vuosi aiemmin, jatkoi pariskunta kuitenkin yhteistyötä musiikin saralla. Goffin sanoitti Writerin jälkeenkin vielä monta Carole Kingin sävellystä, joskin King aloitti näihin aikoihin myös itse tekstittämään kappaleitaan. Tällä levyllä Goffin toimi tekstittäjän roolinsa lisäksi miksaajana.

Up on the roof oli yksi Goffin-King klassikoita, jonka alunperin levytti mm. The Drifters. Carole Kingin oma versio kappaleesta on unenomainen ja hyvin omakohtainen. On helppo kuvitella kuinka King kiipesi raskaan työpäivän jälkeen työpaikkansa katolle taivasta katselenmaan.
Levyn hienoin kappale minun mielestäni on Kingin versio muun muassa The Byrdsin ja Dusty Springfieldin aiemmin tulkitsemasta kappaleesta Goin Back. Vaikka edellämainittujen artistien versiot ovat hienoja, pidän säveltäjän omaa versiota kaikkien aikojen parhaana. Hienon lisäsäväyksen kappaleeseen tuo akustista kitaraa soittava James Taylor, joka laulaa myös kappaleen taustoja. Hector ja Maarit vastasivat myös tämän kappaleen suomalaisversiosta Ei eiliseen.
Carole King Writer-albumille voisi melkeinpä antaa lisänimen "Carole King sings Dusty Springfield", sillä levyllä on monta Dusty Springfield -coveria. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä Springfield piti Kingiä suosikkisäveltäjänään ja hänen levyiltään löytyy toistakymmentä Carole Kingin sävellystä.

Springfieldin Everything's coming up (1965) -levylle tulkitsema I can't hear you no more on yksi Writer-levyn Springfield -covereista. Vastaeronneet King ja Goffin tuntuvat laulussaan pesevän oman avioliittonsa jälkipyykkejä, King laulaa petolliselle rakastajalleen, että ei enää kuuntele hänen anteeksipyyntöjään.
Writer on energinen ja rosoinen soololevy laulaja-lauluntekijältä, joka myöhemmillä levyillään tyytyi hieman seesteisempään menoon. Ehkä juuri siksi se nousee Carole Kingin tuotannossa listan kärkipäähän.

perjantai 21. lokakuuta 2011

17. Josefin Nilsson: Shapes (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Josefin Nilsson on ruotsalainen laulaja, joka tuli tunnetuksi neljän naislaulajan muodostaman Ainbusk Singers –yhtyeen jäsenenä. Yhtye sai 1990-luvun alussa menestystä Abban Benny Anderssonin säveltämillä kappaleilla Lassie ja Älska mej. Yhteistyön innoittamana Andersson sävelsi ja tuotti Nilssonin soololevyn yhdessä lauluntekijäkumppaninsa Björn Ulvaeuksen kanssa. Vuonna 1993 ilmestynyt Shapes vastaa osaltaan kysymykseen, minkälaisen levyn Abba olisi tehnyt, jos se monien toiveiden mukaisesti olisi palannut yhteen 1990-luvulla.

Suurena ja naivina Abba-fanina en millään uskonut, että Abba ei vuoden 1982 viimeisten levyjen jälkeen enää palaisi yhteen. Vuosien kuluessa kuitenkin myös minä alistuin siihen tosiseikkaan, että uutta Abba-levyä ei ole enää tulossa. Harmitusta lievensi se, että Abban musiikin takana olleet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus jatkoivat yhteistyötään, ja jatkavat sitä edelleen. 1980-luvulla syntyi musikaali Chess (johon palataan tässä blogissa myöhemmin) ja Glenmarkin sisarusduon kaksi Gemini-albumia. Parin kansanmusiikkilevyn jälkeen Andersson ja Ulvaeus tuottivat poplevyn Josefin Nilssonille 1990-luvun alkupuolella, ja popsävyjä löytyy myös 2000-luvun puolella syntyeillä neljällä Benny Anderssons Orkester -kokoonpanon albumilla.

Näistä lähimmäksi Abba-levyjen taikaa pääsee Josefin Nilssonin soololevy Shapes. Levyn tuottanut ja sävellyksistä vastaava Andersson ei häpeä ammentaa 70-80-lukulaisesta poppiperinteestä, ja levy jatkaakin lähes suoraan siitä mihin Abba viimeisellä singlellään Under Attack jäi. Kun vielä levyn muusikot ovat pääosin samat kuin Abba-levyillä, on vertailu Abba-levyihin suorastaan pakollista. (Katso video levyn tekemisestä täältä.)
Josefin Nilsson ei yritä kuulostaa Agnetha Fältskogilta tai Anni-Frid Lyngstadilta. Siinä missä Abban laulajilla oli kirkkaan melodiset äänet, on Nilssonilla lievän käheä ja arjen polttama ääni, joka sopii uusiin kappaleisiin erinomaisesti.

Levyn aloittava Surprise surprise hyvätuulinen peruspopkappale, joka laittaa levyn hyvin käyntiin. Kappale on hyvä esimerkki siitä, kuinka Andersson ei sovittajana mene kevyessäkään kappaleessa sieltä mistä aita on matalin. Levyn kappaleet sisältävät upeita sovituksellisia koukkuja, ja kappaleet ovat mielenkiintoista kuultavaa alusta loppuun.

Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet yhteistyötä jo 60-luvulta asti. Shapes-albumilla työnjako oli entistä selvempi. Jo Abban aikana teksteistä vastannut Ulvaeus keskittyi pelkästään sanoituksiin ja osoittautui jälleen monitasoiseksi kirjoittajaksi. Levyn paras kappale We won’t be going anywhere kertoo ihmissuhteen salakavalasta hajoamisesta samalla tavoin kuin niin moni Abba-klassikko 70- ja 80-luvuilla.
Levyn abbamaisin kappale High hopes and heartaches julkaistiin levyn julkaisun jälkeen singlenä. Kappale on hyvä osoitus siitä, kuinka Andersson pystyi yhä rakentamaan tarttuvia sävelkulkuja. Tähän kappaleeseen on helppo kuvitella Agnetha solistiksi ja kolme muuta laulamaan taustoja.
Vaikka tämä levy on julkaistu Josefin Nilssonin nimellä, jää nuori laulajatar selkeästi levyllä sivurooliin. Päärooliin nousevat Anderssonin hienot melodiat ja niihin rakennetut mielikuvitukselliset sovitukset. Parhaiten nämä kaksi asiaa ovat tasapainossa levyn toisessa singlekappaleessa Where the whales have ceased to sing joka melodialtaan ei ole aivan parasta Anderssonia, mutta tarjoaa levyn rikkaimman sovituksen.
Tällä levyllä olisi ollut aineksia kansainväliseksi menestykseksi, mutta se menestyi Ruotsissa vain keskinkertaisesti, eikä herättänyt juuri lainkaan huomiota kotimaansa ulkopuolella. Shapes jäi ainoaksi Andersson-Ulvaeus-Nilsson yhteistyöksi, ja levyn julkaisun jälkeen Nilsson on jatkanut esiintymistään Ainbusk singersin riveissä ja näyttelijänä. Hän näytteli Svetlanan roolin Chess-musikaalin ruotsalaisversiossa.

Josefin Nilssonin ainokainen soololevy on noussut Abba-harrastajien keskuudessa kulttilevyn maineeseen. Levyn arvostusta on nostanut se, että siitä ei ole tehty uusia painoksia ja se on nykyään jo levyharvinaisuus. Tämä on todellakin harmi, sillä Shapes todistaa kiistattomasti, että Andersson/Ulaeuksen kultakynä ei himmentynyt Abban hajottua. Tämän lähemmäs Abbaa ei Abban hajoamisen jälkeen ole päästy.

16. The Beatles: Abbey Road (1969)

Abbey Road jäi The Beatles -yhtyeen viimeiseksi levyksi. Yhtyeen tulehtuneiden välien ei annettu vaikuttaa levyn tekemiseen ja lopputuloksena olikin tasapainoisin ja tyylikkäin levy sitten Revolverin. Jos Sgt. Pepperiä ja Magical Mystery Touria pidetään The Beatlesin kokeellisina levyuinä ja Valkoista tuplaa paluuna perusrokkiin, niin Abbey Roadia voidaan pitää yhtyeen AOR-levynä. Levy menestyi hyvin jo 1969, ja arvostus on siitä vain kasvanut. Kun The Beatlesin levyt julkaistiin uudelleen remasteroituina 40 vuotta myöhemmin, parhaiten kaupaksi kävi juuri Abbey Road.

Ensimmäiset kosketukseni Abbey Roadiin olivat sen kaksi George Harrison -sävellystä Here comes the sun ja Something, jotka löytyivät John Lennonin kuoleman jälkeen ostamaltani The Beatles 20 Greatest hits -kokoelmalta. Kun ryhdyin "vakavaksi" Beatles-faniksi 1987, oli Abbey Road yksi ensimmäisiä ostamiani yhtyeen levyjä ja se on pysynyt suosikkilistani kärjessä siitä lähtien.

"Tehdään levy niin kuin me se ennen tehtiin", oli Paul McCartneyn vetoomus tuottaja George Martinille, joka riitaisten The Beatles ja Let it be -sessioiden jälkeen oli haluton osallistumaan uuden Beatles-levyn tekoon. McCartney sai kuitenkin Martinin vakuutettua siitä, että kaikki halusivat nyt oikeasti tehdä hyvän levyn ilman turhaa sisäpolitiikkaa. Mukaan saatiin myös Revolver ja Sgt. Pepper -levyillä ihmeitä tehnyt äänittäjä Geoff Emerick, joka oli vuotta aiemmin lähtenyt lätkimään kyllästyttyään yhtyeen jatkuvaan riitelyyn.

Lopputulos oli komea, joidenkin mielestä ehkä liiankin siloiteltu albumi, jolla yhtyeen jokainen jäsen sai näytellä parhaita taitojaan.
Parhaiten tilanteesta hyötyi Harrison, joka sai levylle kaksi tunnetuinta sävellystään. Something julkaistiin singlenä, ensimmäinen kerta kun Harrison sai kappaleensa singlen a-puolelle. Kappale on hienoimpia The Beatles -balladeja ja tuottaja Martinin jousisovitus kasvattaa kappaleen tunnelmaa hienosti.

John Lennon oli Abbey Roadin monipuolisin säveltäjä. Levyn b-puolelle sijoittui kaksi hivelevin laulustemmoin varustettua laulua Because ja Sun King ja hän osallistui myös b-puolen laulusikermän tekoon omilla kappaleillaan Mean Mr Mustard ja Polythene Pam. Omimmillaan Lennon oli kuitenin A-puolen rock-kappaleissa Come together ja I want you.
Levyn b-puolen laulusikermä oli Paul McCartneyn idea. Sikermässä yhdistettiin yhdeksän lyhyttä tai keskeneräistä Lennon/McCartney-kappaletta toisiinsa 16 minuuttiseksi laulukokonaisuudeksi. Kaikki eivät tästä ajatuksesta innostuneet, etenkin Lennon vastusti sitä, vaikka osallistuikin sikermän tekoon omilla kappaleillaan. 

Sikermän ja koko levyn päättävä kappalekolmikko oli samalla kertaa yhteenveto yhtyeen urasta ja ennustus tulevasta. Golden Slumbers/Carry That Weigh yhdistää tuutulaulunomaisen balladin All you need is loven tapaiseen yhteislauluun. Sikermä päättyy The End -kappaleeseen, jossa yhtyeen kolme kitaristia vuorotellen soittavat kitarasoolon ja Ringo Starr soittaa Beatles-uransa ensimmäisen ja samalla viimeisen rumpusoolonsa. Laulun viimeiset sanat "And in the end the love you take is equal to the love you make" päättää 7 vuotta kestäneen The Beatles -yhtyeen levytysuran.
Tämän jälkeen julkaistiin vielä Let it be -sessioista koottu samanniminen albumi, mutta varsinaisesti yhtyeen taru päättyi Abbey Road -albumiin.

maanantai 17. lokakuuta 2011

15. Dusty Springfield: Cameo (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Dusty Springfield on yksi minulle rakkaimmista artisteista, mutta hän pääsee blogiin vasta tässä vaiheessa. Syynä on se, että vaikka Springfieldillä on kymmenittäin upeita kappaleita, eivät hänen albuminsa useinkaan yllä hänen singlekappaleittensa tasolle. Toisaalta hän ei juurikaan ole tehnyt huonoja levyjä vaikka varsinkin 70-luvulla harva hänen levyjään osti. Cameo on yksi sellainen, upea albumi joka ei kuitenkaan mennyt kaupaksi.

Kiinnostukseni Dusty Springfieldin musiikkia kohtaan alkoi varsin myöhään, vasta 1990-luvun loppupuoliskolla, mutta sen jälkeen laulaja - oikealta nimeltään Mary O'Brien - on noussut nopeasti suosikkilaulajalistani kirkkaimpaan kärkeen. Hänen suuruutensa vuodet osuvat 1960-luvulle, mutta 70-luvun alusta 80-luvun puoliväliin asti hänen henkilökohtainen elämänsä ja suosionsa kulkivat pohjamudissa. Syynä ei kuitenkaan ollut itse musiikki, joka pysyi laadukkaana aina 1960-luvun ensilevytyksistä 1990-luvun puolivälin viimeisiin albumeihin asti. Pet Shop Boysin tukemana Dusty ehti nauttia jälleen suursuosiosta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ennenkuin sairastui syöpään ja kuoli vuonna 1999.

Cameo syntyi Dustyn uran aallonpohjan aikana, mutta hänen monet faninsa pitävät sitä yhtenä laulajan parhaista levyistä. Itse olen samaa mieltä. Valitettavasti Yhdysvaltoihin muuttaneen brittilaulajan itsetunto ei riittänyt levyn onnistuneen markkinointiin eikä paikallinen mediakaan oikein ymmärtänyt, kuinka merkittävä laulaja Springfield oli. Levyn myyntiä ei edistänyt myöskään sen epäonnistunut kansi.
Levyn aloittava Who gets your love on Dustya parhaimmillaan, sydäntäsärkevä tulkinta jossa on sekä intohimoa että luopumisen tuskaa yhdistettynä upeaan sävellykseen ja sovitukseen.

Räväkämpää menoa on tarjolla kappaleessa I just wanna be there, jonka kirjoittivat lauluntekijäpariskunta Asford ja Simpson. Valkoisena soullaulajana tunnettu Springfield laittoi kaikkensa peliin tässä energisessä tulkinnassa. Pidin tätä kappaletta pitkään kännykkäni soittoäänenä repäisevän pianoriffinsä ansiosta.
Cameo antaa Springfieldistä monipuolisen kuvan. Sydäntäsärkevän aloituskappaleen ja soulenergiaa sisältävän I just wanna be there -kappaleen rinnalla on myös "lempeämpää" tulkintaa kappaleessa Of all the things.
Cameo unohtui pian julkaisunsa jälkeen, ja vasta Springfieldin kuoleman jälken levyn arvo on ymmärretty. Levy oli pitkään yksi harvinaisimmista Dusty Springfield -levyistä kunnes se julkaistiin vihdoin cd:nä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Suosittelen sitä erityisesti niille, jotka luulevat että Dustyn ainoa hyvä kappale on Son of a Preacher man.

lauantai 15. lokakuuta 2011

14. Rajaton: Kevät (2005)

Lauluyhtye Rajattoman viides levy oli yhtyeeltä rohkea veto. Siihen asti acappella-yhtyeiden levyt koostuivat useimmin tunnettujen pop-kappaleiden tai vanhojen laulujen acappella-versioista. Kevät-levyn kaikki kappaleet olivat uusia ja ennen kuulemattomia. Kappaleista osa oli myös yhtyeen jäsenten itsensä säveltämiä. Aiempien levyjen klassinen soundi korvattiin tällä kertaa popahtavammilla sävyillä. Levyn suosiota edesauttoi yhtyeen suuri ja suosio ja se, että levyn kappaleet olivat erinomaisia.

Rajattomaan tutustuin työkaverini välityksellä, ja itsekin kuorossa laulaneena innostuin heti yhtyeestä, joka laulaen pystyy toistamaan kaiken mitä musiikissaan haluaa. Lauluyhtye Rajaton on laaja-alainen, yhtyeen repertuaari ulottuu virsistä ja kansanlauluista nykymysiikkiin. Kevät on yhtyeen ensimmäinen levy, jota voi kutsua puhtaasti poplevyksi.

Ensimmäistä kertaa levyn kappaleet on sävelletty ja sanoitettu tilaustyönä Rajaton-yhtyeelle. Tekijöinä on suomalaisen popmusiikin tunnettuja lauluntekijöitä (esim. Kalle Chydenius, Jarkko Kuoppamäki ja Tommi Lattunen), mutta mukana ovat myös Rajattoman hovisäveltäjä Mia Makaroff sekä yhtyeen omat jäsenet Jussi Chydenius ja Soila Sariola.

Levyn aloittava Kivinen tie on Soila Sariolan taidonnäyttö. Hän vastaa dramaattisen kappaleen sävelestä, sanoista ja sovituksesta, ja altto hoitaa myös laulun tyylikkäät solistiosuudet.
.
 

Crash-yhtyeen Teemu Brunila on tehnyt levylle kaksi kappaletta, joista toimivampi on singlenäkin julkaistu Lunta.



Yhtyeen tenori Hannu Lepola vastaa levyn hurjimmasta sovituksesta kappaleessa Sydän ei vastaa, joka kasvaa pohtivasta rakkauslaulusta afrikkalaiseksi viidakkotanssiksi.



 
Kevät-levy osoittaa Lauluyhtye Rajattoman monipuolisuuden ja lahjakkuuden, joka on jatkunut tämän levyn jälkeenkin. Levyn koskettavin kappale on Soila Sariolan tulkitsema Venelaulu, joka kuvaa hienosti yksinäisen kalastajan kokemaa maisemaa.
 

 
Lopuksi vielä kunnianosoitus Rajattoman hovisäveltäjä Mia Makaroffille, joka on säveltänyt vähintään yhden kappaleen Rajattoman jokaiselle levylle. Tällä levyllä Makaroffin tuotantoa edostaa viehko Älä mene pois, jonka Essi Wuorela taiten tulkitsee.
 


keskiviikko 12. lokakuuta 2011

13. Céline Dion: D'eux (1995)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Aiemmin vain äidinkielellään levyttänyt kanadanranskalainen Céline Dion iski kultasuoneen aloittaessaan englanninkielisen levytysuransa 1990-luvun alussa. Kolmen englanninkielisen, pääosin Yhdysvalloissa levytetyn menestysalbumin jälkeen Dion kääntyi ranskalaisen lauluntekijän Jean-Jacques Goldmanin puoleen, joka tuottajaparinsa Erick Benzin kanssa sävelsi ja tuotti albumin D'eux. Levystä tuli jättimenestys ympäri ranskankielistä maailmaa ja se on edelleen kaikkien aikojen myydyin ranskankielinen levy. Eikä syyttä, yhteistyö Dion-Goldman-Benzi toimii erinomaisesti, ja levy erottuu merkittävästi edukseen laulajan amerikkalaistuotoksista.

Suurimmalle osalle eurooppalaisista ensitapaaminen Céline Dionin kanssa oli huhtikuussa 1988, jolloin hän osallistui Eurovision laulukilpailuihin Sveitsin edustajana. Itse muistan ihmetelleeni miten 18-vuotiaalla laulajalla voi olla noin kantava ääni ja olinkin iloinen kun kappale Ne partez pas sans moi voitti kilpailut äärimmäisen jännittävän pisteenlaskun jälkeen.

Dion ei saanut voittokappaleesta suurta hittiä, mutta laulaja jäi kuitenkin mieleen. Kun nuori laulajatar pari vuotta myöhemmin aloitti englanninkielisen uransa, eurooppalaiset olivat valmiina ja ottivat hänet suosikikseen.

Dionin ranskankieliset levy eroavat englanninkielisistä kahdessa merkittävässä suhteessa. Ensinnäkin laulaessaan äidinkielellään Céline Dionilla on selkeästi enemmän tulkintavoimaa ja laajempi nyanssivalikoima, ja laulajan maneerit pysyvät paremmin aisoissa. Toiseksi levyjen soundi on selkeästi eurooppalainen. Jean-Jacques Goldmanin ja Erick Benzin tuotanto on selvästi tehty vanhan mantereen kohderyhmälle, toisin kuin siirapilla sokeroidut amerikkalaislevyt.
D'eux alkaa levyn suurimmalla hitillä Pour que tu m'aimes encore (="Jotta rakastat minua vielä"), joka osoittaa hyvin Dionin ilmaisuvoiman äidinkielellään. Laulaja on julkaissut kappaleesta myös englanninkielisen version, mutta se on huomattavasti laimeampi tulkinnaltaan.

Esimerkkikappaleiden valinta D'eux:ltä on huomattavan vaikeaa, sillä levy on laadukkaan tasainen. Dionin monipuolisuutta osoittaa Jean-Jacques Goldmanin kanssa duetoitu J'irai où tu iras (="Menen sinne minne sinäkin"), joka osoittaa siirappisiin balladeihin tottuneille kuulijoille, että Dion osaa myös rokata. Kappaleessa quebeciläinen laulajatar ja ranskalainen säveltäjä ylistävät maittensa ystävyyttä ja kulttuurien eroja ja yhtäläisyyksiä.

Goldmanin ja Dionin yhteistyö osoittautui niin hedelmälliseksi ja toimivaksi, että he tekivät tämän jälkeen yhteistyötä vielä kolmen levyn verran.

Levyn herkintä puolta edustaa J'attendais (="Odotin"), jolla Dion usein aloitti konserttinsa. Laulu todistaa, että pieni, on kaunista ja että mahtiballadeistaan tunnettu kanadalaislaulaja osaa olla myös aidosti ja hallitusti herkkä.
Suosittelen D'eux-albumia kaikille niille Céline Dionin musiikin ystäville, jotka eivät vielä ole uskaltautuneet tutustumaan laulajattaren ranskankieliseen tuotantoon. Rohkaisen myös niitä, jotka eivät Dionin amerikkalaislevyistä pidä, antamaan levylle mahdollisuuden. Saatatte yllättyä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

12. Agnetha Fältskog: När en vacker tanke blir en sång (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abban suuri menestys jätti varjoonsa Agnetha Fältskogin soolouran. Agnetha ehti tehdä viisi hyvin menestynyttä soololevyä, mutta Abban noustua maailman ykkösyhtyeeksi, ei hänellä ollut enää aikaa eikä energiaa omalle uralleen. Tämä on sääli, sillä Fältskog oli laulutaitonsa lisäksi erittäin lahjakas säveltäjä, joka sävelsi soolouransa kappaleista noin puolet. Julkaistessaan neljännen levynsä, jonka 12 kappaleesta hän itse sävelsi 11, Agnetha Fältskog oli vasta 21 vuotias.

Abban vaalean laulajattaren varhaista soolotuotantoa ei juurikaan Suomessa tunneta, enkä minäkään ollut kiinnostunut niistä ruotsinkielisistä levyistä, jotka Agnetha Fältskog oli soolourallaan tehnyt. Abban hajoamisen jälkeen julkaistut englanninkieliset soololevyt toki ostin hyllyyni, mutta ne tuntuivat kovin pinnallisilta ja persoonattomilta, ja jäivät varsin vähälle kuuntelulle. Vasta kun Agnetha Fältskogin ruotsinkielinen tuotanto julkaistiin cd:llä 2000-luvun puolivälissä opin arvostamaan häntä ei pelkästään laulajana vaan myös lahjakkaana säveltäjänä.

Vuonna 1971 julkaistu När en vacker tanke blir en sång on vahva näyttö nuoren lauluntekijän lahjakkuudesta.

Koskettava Då finns du hos mig on levyn avainkappaleita. Vastikään Björn Ulvaeuksen kanssa naimisiin mennyt Fältskog oli taitava säveltämään ja tulkitsemaan särkynyttä sydäntä käsitteleviä kappaleita, mutta tässä kappaleessa rakkaudesta puhutaan positiiviseen ja onnelliseen sävyyn. Tekstin kappaleeseen teki Bosse Carlgren, joka ehkä yllättäen oli Fältskogin pääasiallisin sanoittajapartneri, vaikka aviomies Ulvaeus oli myös tunnettu hyvänä tekstittäjänä.

Björn Ulvaeus sai sentään toimia vaimonsa levyn tuottajana. Nuoren avioparin kukoistava onni kuuluu läpi levyn. Parhaana esimerkkinä levyn aloittava kesäinen Många gånger än.
Abba teki ensimmäisen yhteisen levynsä vuotta myöhemmin, mutta yhtyeen jäsenet vierailivat ahkerasti toistensa levyillä tätä ennen. Tältäkin levyltä löytyy monta kappaletta, jossa solisti Fältskogin ja tuottaja Ulvaeuksen rinnalla musisoivat tulevat yhtyekumppanit Benny Andersson ja Anni-Frid Lyngstad. Kappaleessa Sången föder dig tillbaka Andersson ja Lyngstad laulavat taustoja.
Albumi När en vacker tanke blir en sång ja Agnethan viimeiseksi Abban aikana julkaistuksi soololevyksi jäänyt Elva kvinnor i ett hus pistävät pohtimaan miksi Abban levyille ei mahtunut tämän lahjakkaan lauluntekijän lauluja. Fältskog-originaaleja löytyy Abba-levyiltä vain yksi. Abba-historiikkien mukaan yhtyeen muut jäsenet rohkaisivat häntä säveltämään yhtyeelle kappaleita, mutta Fältskog ei pitänyt omia sävellyksiään tarpeeksi hyvinä Andersson-Ulvaeus-hittien rinnalla. Hän oli väärässä.

11. Daniel Lanois: Acadie (1989)

Kanadalainen Daniel Lanois on niittänyt mainetta mm. U2:n, Peter Gabrielin, Neville Brothersin, Emmylou Harrisin ja Bob Dylanin tuottajana. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet hänen soololevynsä, joita niitäkin on kertynyt useampia. Itselleni näistä läheisin on soololevyistä ensimmäinen, jossa Lanois yhdistää upealla tavalla moderneja kitara- ja bassosoundeja kanadanranskalaiseen musiikkiperinteeseen. Ja kuten muidenkin Lanoisin tuottamien levyjen kohdalla, tunnelma tälläkin levyllä on aivan omaa luokkaansa.

Minulle Daniel Lanois on tullut tutuksi erityisesti Peter Gabrielin So ja Us -levyjen tuottajana. Etenkin kappaleissa Mercy Street ja Don't Give Up Lanois'n luoma soundimaailma innosti tutustumaan myös hänen soolotuotantoonsa.

Acadie oli supertuottajan ensimmäinen soololevy. Levy sai hyvät arvostelut, mutta suurta ostavaa yleisöä se ei innostanut. Tämä ei suuri yllätys olekaan, sillä levy ei pyri kosiskelemaan kuulijoita suurilla hittikappaleilla.


Levyn aloittaa hieno Still water, jossa akustinen kitara ja täyteläinen basso antavat hyvän pohjan Lanois'n tulkinnalle. Yhdistelmä on tunnelmallinen ja miellyttävä.

Daniel Lanois'n kanadanranskalaiset juuret kuuluvat levyn monessa kappaleessa. O Marie kertoo kansanlaulunomaisesti tupakanpoimijoista kesäisessä Ontariossa. Jolie Louise on melodialtaan iloinen mutta tarinaltaan surullinen laulu, jossa englannin- ja ranskankielet sekoittuvat joskus jopa saman lauseen sisällä. Kappaleesta saavat parhaiten irti ne, jotka ymmärtävät edes hiukan molempia kieliä.


Levyn kolmas keskeinen elementti ovat sen gospelsävyt, jotka kuuluvat sekä melodioissa että teksteissä. Tunnettu hengellinen laulu Amazing Grace saa Lanois'lta totutusta poikkeavan sovituksen. Kappaleen lauluosuudet laulaa Neville Brothers yhtyeen solisti (jonka levyjä Lanois on myös tuottanut) Aaron Neville, jota kuullaan myös muutamalla muulla kappaleella. Gospelia on ripaus myös kappaleessa The Maker, jossa kohtaavat hieno bassoriffi ja levyn paras melodia.



Montréalin kaupunginosasta nimensä saanut albumi on kaunis kunnianosoitus kanadanranskalaiselle musiikille ja se osoitus tuottaja Daniel Lanois'n monipuolisuudesta.

perjantai 7. lokakuuta 2011

10. Donna Summer: Another place and time (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kymmenen "laatulevyn" perään hieman kepeää poppista. Donna Summer oli 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon discokuningatar, mutta 80-luvun alun jälkeen ei menestys jatkunut entiseen tapaan. Monet saivat vatsanväänteitä kun Giorgio Moroderin ja Quincy Jonesin tapaisten suurmiesten  kanssa hittejä tehnyt Summer ilmoitti yhteistyöstä brittihittinikkareiden Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin kanssa. Amerikkalainen levy-yhtiö käänsi Summerille selkänsä, mutta Euroopassa levyn kappaleet nousivat listojen kärkeen.

Itse suhtauduin Stock-Aitken-Waterman -tuotteisiin samalla poliittisesti korrektilla tavalla kuin muutkin "vakavat" musiikkifanit. Yök. Nämä tietokoneen tarkasti rakennetut tarttuvat hitit joita Kylie Minogue, Jason Donovan, Bananarama ja monet muut lauloivat 80-90-lukujen vaihteessa, eivät voineet olla hyviä. Donna Summerin yhteistyö SAW-tiimin kanssa sai minut kuitenkin muuttamaan mieltäni.

Kuultuani kappaleen This time I know for real oli minunkin pakko tunnustaa, että se oli hyvä ellei peräti erinomainen. Summer lauloi yhtä hyvin kuin aiemmilla levyillään, ja kappale oli tarttuvat kuin takiainen. Kokeneen artistin ja pinnallisia hittejä tehtailevan SAW-kolmikon yhteistyö toimi ja Another place and time -albumia kuunneltuani huomasin myös näiden hittien arvon.
Love's about to change my heart vahvisti ajatukseni siitä, että pinnallinenkin voi joskus olla laadukasta. Nämä kappaleet eivät toimisi ilman Summerin tummaa ja sielukasta ääntä. Ja Summerin ääni tarvitsee hyvän sävelmän laulettavakseen. Summer-SAW-yhteistyö täytti nämä molemmat tarpeet.
Another place and time ei ole syvällinen eikä se voi kehuskella nyansseillaan ja monipuolisuudellaan. Levy on kuitenkin täynnä tarttuvia ja hyvin rakennettuja hittejä, joiden kuuntelusta tulee hyvälle tuulelle.

Tämän levyn myötä asenteeni Stock-Aitken-Waterman-tuotantoon muuttui, ja sittemmin on levyhyllyyn eksynyt niin Kylie Minoguen, Bananaraman kuin Jason Donovaninkin levyjä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

9. Queen: Queen II (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.

Queenin kakkoslevy on ykköslevyn lailla jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Levyltä ei juuri singlehittejä löydy, eikä yhdestäkään levyn kappaleesta tehty musiikkivideota. Greatest hits -kokoelmille on päässyt vain Seven seas of rhye, eikä sekään oikein anna kuvaa siitä, minkälaisesta levystä on kysymys. Levy on kuitenkin monien Queen-fanien suosikki. Myös minun.

Niinkuin monen muunkin kohdalla, myös minun ensikosketukseni Queeniin oli Bohemian Rhapsody. Kappaletta kuuli aina silloin tällöin radiosta ja joskus onnistuin jopa näkemään kappaleen legendaarisen musiikkivideon televisiosta. Oma Queen-urani alkoi, kun Brightonin kielikurssilla kesällä 1986 ostin kirpputorilta Bohemian Rhapsody -singlen. Seuraavan parin vuoden aikana tutustuin myös yhtyeen muuhun tuotantoon ja opin, että Queen on muutakin kuin BoRap ja Radio GaGa.

Queenin kakkoslevy jakautuu kahteen puoleen, valkoiseen ja mustaan. Valkoisen puolen sävellyksistä vastaa Brian May (+ yksi kappale Roger Taylorilta) ja levyn musta puoli oli täysin Freddie Mercuryn valtakuntaa.

Valkoisen puolen vaikuttavin kappale on upean mahtipontinen White Queen, jossa Mercury solistina pääsee näyttämään sekä herkkää puoltaan että revitystaitojaan yhdessä Mayn kitaran kanssa.

Valkoisella puolella on myös toinen tunteellinen balladi, joka on kuitenkin tyyliltään aivan erilainen kuin edellämainittu. Some day one day on perinteisempi rakkauslaulu, jossa soolo-osat laulaa Brian May omaan herkkään tyyliinsä.

Levyn musta puoli on sitten kaikkea muuta kuin perinteinen. Freddie Mercury kehitteli omaa pop-ooppera-konseptiaan yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla ennenkuin kaikki osui kohdalleen Bohemian Rhapsodyssa 1975. Queen II:n kakkospuoli on kuin 20 minuuttiseksi venytetty BoRhapin esiaste rock-osuuksineen, balladeineen ja oopperamaisine kuoro-osuuksineen. Eri osasten laatu vaihtelee, mutta onnistunein on levyn avainteos March of the Black Queen, joka sellaisenaan olisi ollut hitin arvoinen. Ihan vielä eivät tähdet kuitenkaan olleet oikeassa asennossa, ja yhtye sai odottaa suurmenestystään vielä vuoden.

Queen II:sta seuranneet Sheer heart attack ja Night at the opera olivat ehkä kokonaisuuksina toimivampia albumeja ja niiltä löytyi radioystävällisiä superhittejä, mutta kakkoslevy sisältää kuitenkin monta tuntematonta Queen-helmeä, joita ei ole pilattu ylisoittamisella. Jos yhtyeen musiikista pitää, kannattaa kakkoslevyyn ehdottomasti tutustua.

8. Kate Bush: The Sensual World (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bush vakiinnutti asemansa maailmantähtenä viimeistään vuonna 1985 julkaistulla albumilla Hounds of love. Menestyneen albumin (josta löytyi mm. suurhitti Running up that hill) jälkeen odotettiin mielenkiinnolla, minkätyyppisen albumin Bush seuraavaksi tekisi. Siinä missä Hounds of Love oli selkeästi teeman ympärille rakennettu kokonaisuus, on The Sensual World Kate Bushin omien sanojen mukaan "kokoelma ihmissuhteita käsitteleviä lauluja". Ja erinomainen kokoelma onkin.

Ensimmäinen muistoni Kate Bushista on joskus 1978-1979 ympärillä, kun kappale Wuthering heights esitettiin Levyraadissa. Pirkko Liinamaa kuvaili Kate Bushia linnanneidoksi, joka vangittuna linnan torniin kiljuu pelastajaa avukseen. Oma Bush-harrastukseni alkoi noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun englanninreissullani ystäväni veli esitteli minulle Bushin levyjä ja musiikkivideoita. Tästä lähtien olen kuulunut Bushin faneihin.

The Sensual World tuli kovalla rummutuksella ihmisten tietoisuuteen MTV Europen välityksellä. Lukiossa emme enää viettäneet välitunteja ulkona vaan katsoimme luokassa MTV:tä, ja albumin nimikappale soi syksyllä 1989 tällä kanavalla jatkuvalla syötöllä.

Kappaleella on monotoninen, lähes pelkästään yhdestä sävelestä koostuva melodia. Laulun juju onkin siinä kaikessa muussa, mitä tuon melodian taustalla tapahtuu. Lukioluokan televisiosta kuultuna kappale ei kuullosta juuri miltään, mutta kunnolla kuunneltuna tämä paljon sovituksellisia yksityiskohtia sisältävä kappale on varsinainen kultakaivos. Luonnon kauneutta ylistävä video sopii kappaleeseen täydellisesti.

The Sensual World -albumi ei ole yhtä hittivetoinen kuin edeltäjänsä The Hounds of love. Vaikka levy koostuu erillisistä kappaleista, albumi toimii erittäin hyvin kuunneltavana kokonaisuutena. Aiempien levyjensä tapaan Bush on säveltänyt ja sanoittanut kaikki laulut itse, ja hän myös vastaa musiikkivideoittensa ohjauksesta.

Love and anger -kappaleen kitarasoolon soitti David Gilmour, joka aikanaan kuuli Bushin demonauhan ja auttoi häntä saamaan levytyssopimuksen. The Sensual world -albumilla vieraili myös muita tunnettuja muusikkoja, muun muassa viulisti Nigel Kennedy. Muutamalle kappaleelle omintakeista sävyä antoi bulgarialainen lauluyhtye Trio Bulgarka. Yksi näistä kappaleista on kaunis Never be mine.

The Sensual world on kaunis kokonaisuus kanttaan myöten, eikä Bushin myöhemmät levyt ole enää nousseet samalle tasolle. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Red Shoes -albumi oli levynä kohtalainen, mutta seuraava, vuonna 2005 julkaistu Aerial oli jo pienoinen pettymys. Seuraavaa levyä Kate Bushilta voidaan odottaa jo tämän vuoden marraskuussa.

7. Abba: The Visitors (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Uudelle vuosikymmenelle siirtynyt Abba ei ollut enää sama yhtye kuin 1970-luvulla. Menneitä olivat hulppeat livekiertueet, kornit esiintymisvaatteet ja yhtyeen pariskuntien välinen rakkaus. Jäljellä oli keski-ikää lähestyvien ammattimuusikoiden työkumppanuus ja halu tehdä edelleen hyvää musiikkia. Tämä ei kuitenkaan enää riittänyt, ja vuonna 1981 julkaistu The Visitors jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Levy on yhtyeen vakavin mutta samalla myös kunnianhimoisin albumikokonaisuus.

Abba-harrastukseni alkoi jo 70-luvun lopulla, kun siskoni kanssa lainasimme tuttavaperheestä levyt Arrival ja The Album. Vuoteen 1981 mennessä olin jo täysipäiväinen Abba-fani, ja joulu ei ollut mitään ilman paketista löytynyttä uutta Abba-albumia. Vuonna 1981 tuo albumi oli The Visitors, joka jäi myös viimeiseksi Abba-joululahjakseni. Abbafanitus ei kuitenkaan ole noista ajoista hiipunut.

Heti ensisävelistä huomaa, että The Visitors eroaa yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Pirteän aloituskappaleen sijaan levyn käynnistää sen synkkä kylmän sodan kaikuja heijastava nimikappale. Tämä melankolia sävyttää koko levyä, vaikka toki pari iloisempaakin kappaletta on mahtunut mukaan. Rakkauslaulujen tilalle olivat tulleet laulut erosta ja epätoivosta.

Jos vuotta aiemmin ilmestynyt The winner takes it all oli Agnetha Fältskogin erolaulu, oli tällä levyllä Anni-Frid Lyngstadin vuoro purkaa suruaan ja katkeruuttaan kappaleessa When all is said and done. Vaikka laulujen tekstittäjä Björn Ulvaeus on useasti korostanut, etteivät laulut kerro suoraan Abba-pariskuntien avioeroista, on vaikea uskoa etteikö raskaat kokemukset kuuluisi niiden teksteistä ja laulajien tulkinnoissa. When all is said and done on albumin ehdoton kohokohta.
Fältskogille tärkein laulu oli Slipping through my fingers. Ulvaeusin teksti käsittelee oman lapsen kasvamista. Kappale oli henkilökohtainen nuoren Lindan vanhemmille, mutta se on sitä kaikille muillekin pienten lasten vanhemmille.
Kirjat kertovat, että Abban jäsenet tekivät yhteistyötä yhtä ammattimaisesti ja taitavasti kuin ennenkin, vaikka pariskuntien väliset avioliitot olivatkin kariutuneet. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin sävelkynä oli terässä, ja Fältskog ja Lyngstad olivat elämänsä kunnossa laulajina. Levyltä kuitenkin kuuluu väkisin se, että musiikin tekeminen ei ollut yhtä hauskaa kuin ennen.
Vanhaa pirteää Abba-poppista lähinnä on singlehitti Head over heels, jonka videossa korostetaan laulun kepeää tarinaa. Silti kappaleesta puuttuu vanhojen hittien energia ja ilo.

Lievästä kliinisyydestä ja väsähtäneestä tunnelmasta huolimatta The Visitors on kunnianhimoinen tai toimiva kokonaisuus. Parivaljakon Andersson/Ulvaeus popsävelmät ja tuotanto hipovat edelleen täydellisyyttä. Abba osasi lopettaa ajoissa, The Visitorsin jälkeen yhtye julkaisi enää kaksi singleä. The Visitors oli hieno päätös uralle, jossa ei varsinaisia pohjanoteerauksia ollut lainkaan.


maanantai 3. lokakuuta 2011

6. Annie Lennox: Diva (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Annie Lennoxin ensimmäinen soololevy häivytti heti epäilyt siitä, että Eurythmics-levyjen musiikki oli Dave Stewartin käsialaa ja että Lennox vastasi ainoastaan laulusta ja teksteistä. Divan suuri menestys ja vastaavasti Stewartin soololevyjen epäonnistuminen antoi päinvastoin kuvan, että Lennox oli yhtyeen luova ja vetävä voima.

Annie Lennoxin soololevy Diva ilmestyi Music Televisionin kulta-aikana, eikä kanavan katsoja voinut välttyä värikkään laulajan huomiota herättäviltä videoilta. Myös minä innostuin, ja Diva on ilmestymisensä jälkeen kuulunut jatkuvasti rakkaimpiin poplevyihini. Diivamaisen kylmästä kannestaan huolimatta levyn musiikki on lämmintä ja tunteellista, ja mahtuu mukaan muutama vauhdikkaampikin kappale.

Lennox tuntui jatkavan suoraan siitä, mihin Eurythmics oli We too are one -albumillaan jäänyt. Levyn aloittava Why on sävyltään itsetutkisteleva, ja samalla linjalla ovat monet levyn rauhallisemmista kappaleista. Ilman Dave Stewartin kitaraa ja tuotantoa levyn sointi on Eurythmicsin levyjä sähköisempi ja synteettisempi, mutta samalla Lennoxin sävykäs lauluääni saa tilaa. Diva todistaa myös vastaansanomattomasti, että Annie Lennox on todella taitava ja monipuolinen lauluntekijä.
Vaikka levyn tunnelma on pääasiassa rauhallinen, hienojen laulujen joukosta erottuu jäntevä Walking on broken glass, jota on maustettu mukavasti pianon ja jousikvartetin vuoropuhelulla. Eurythmicsin tapaan Lennox on myös satsannut laulujensa videoihin. Walking on broken glass videoineen on tasapainoinen ja viihdyttävä kokonaispaketti.

Hitaista kappaleista tunnetuin on levyn ensisingle Why. Esittelen tässä kuitenkin levyn päättävän The Gift -kappaleen, jonka video on kuvattu Venetsiassa. Kappale (ja myös video) tuo esiin Lennoxin herkän puolen, joka on usein jäänyt hänen räväkän ja kylmän imagonsa varjoon.
Diva on siitä harvinainen albumi, että yhtä kappaletta lukuunottamatta sen jokaisesta laulusta tehtiin video. Videoiden ohjaaja on Sophie Müller joka vastasi myös monista Eurythmicsin uraauurtavista videoista.

Divan hervottovin kappele (ja niinikään hauskin video) on Little bird. Toista lastaan odottava laulaja tyytyy kertojan rooliin ja antaa pääroolin parillekymmenelle imitoijalle, jotka kukin esittävät yhtä Lennoxin lukuisista videohahmoista.
Videosta on iloa erityisesti niille, jotka tuntevat Lennoxin ja Eurythmicsin aiempaa videotuotantoa. Muille lopputulos näyttää lähinnä kaoottiselta. Mutta kappale on hyvä ja kestää kuuntelua myös ilman videota.

Lennox on jatkanut soolouraa menestyksekkäästi Divan jälkeenkin. Eurythmics teki pikaisen paluun ja teki uuden levyn vuonna 1999, mutta yhtye ei tavoittanut 80-luvun taikaa, ja Lennox ja Stewart jatkoivat omia uriaan tämän jälkeen.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.
Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.
Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.
Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.
Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.

4. The Cake: A Slice of Cake (1968)

The Cake oli kolmen naislaulajan muodostama amerikkalainen yhtye 1960-luvun loppupuolelta. Yhtye teki kaksi albumia mutta hajosi jo ennenkuin levyistä toinen, A Slice of Cake ehdittiin julkaista. Harmi. Olisi ollut jännä nähdä, mitä yhtyeestä olisi voinut tulla. Tämä vähän tunnettu levy on nimittäin erinomainen.

Tuttavuuteni The Caken kanssa alkoi sattumalta. Tykkäsin levyjen kuuntelusta jo lapsena ja tunsin vanhempieni levyhyllyn paremmin kuin he itse. Vaikka en osannut lukea, tunnistin jo levyn selkälistasta mistä musiikista oli kysymys. Vanhempieni hyllystä löytyi myös The Caken levy, jonka isäni oli ilmeisesti ostanut jostain Anttilan halpalaatikosta. Vaikka en lapsena niin paljoa kiinnittänyt huomiota kuuntelemieni levyjen musikilliseen antiin, jäi tämä levy mieleen. Nyt aikuisena olen oppinut arvostamaan tämän vähälle huomiolle jääneen yhtyeen musiikkia, ja kun Caken levyt julkaistiin cd:nä, piti ne tietysti hankkia.

The Cake -yhtyeen muodostivat parikymppiset amerikkalaisneitoset Jeanette Jacobs, Barbara Morillo ja  Eleanor Barooshian. Heidän yhtyeensä erosi muista 60-luvun tyttöyhtyeistä siinä, että he sävelsivät itse suuren osan musiikistaan. Kappaleita koristivat usein barokkisävyiset jousisovitukset ja moniääninen stemmalaulu.

Yhtyeen live-esiintymisten tavaramerkki oli se, että siinä missä Morillolla ja Barooshianilla oli yliampuva koreografia, Jacobs seisoi täysin eleettömänä paikallaan (Esimerkki yhtyeen omalaatuisesta koreografiasta löytyy täältä. Linkin kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta). Yhtye oli altis skandaaleille. Pahennusta herätti yhtyeen televisioesiintyminen Amerikan lippuun pukeutuneena. Toisella kertaa he saapuivat televisioharjoitukseen kaatosateessa, jolloin katsojat havaitsivat että märissä vaatteissa harjoitelleilla tytöillä ei ollut lainkaan rintaliivejä puseroidensa alla. Televisioesiintyminen peruttiin.

Skandaalit, ristiriidat yhtyeen sisällä ja riidat tuottajien ja levy-yhtiön kanssa hajottivat yhtyeen kesken toisen levyn äänitysten. Levyn puuttuvat kappaleet äänitettiin Jacobsin ja muualta haalittujen taustalaulajien kanssa. Koska yhtyettä ei levyn ilmestyessä enää ollut, jäi markkinointikin puolitiehen eikä A Slice of Cake saanut sitä menestystä, johon sillä olisi ollut mahdollisuus.
Ongelmista huolimatta A Slice of Cake on onnistunut albumi. Omalaatuisesti sovitetut pop-kappaleet ovat hauskaa mutta myös erinomaisen herkullista kuunneltavaa. The Cake on yksi musikaalisesti rikkaan 60-luvun omituisuuksia, mutta erittäin nautinnollinen sellainen.

3. Marie Fredriksson: Den ständiga resan (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Marie Fredriksson oli suosittu laulaja Ruotsissa jo ennen Roxetten maailmanmenestystä. Den ständiga resan oli Fredrikssonin neljäs soololevy ja ensimmäinen, jonka hän julkaisi Roxetten noustua suureen suosioon. Levyllä laulaja-lauluntekijä tutkii itseään ja pohtii välillä hyvinkin rankasti elämäänsä, joka on jäänyt huikean menestyksen jalkoihin.

Opiskeluni kaksikielisessä Vaasassa toi Ruotsin lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Ahventien opiskelijaboksissa pystyi katsomaan Ruotsin kolmea televisiokanavaa, ja ruotsalaisen musiikki tuli vastaan kirjaston musiikkiosaston ja paikallisten levykauppojen hyllyillä. Marie Fredrikssonin soolourasta kiinnostuin nähtyäni Den ständiga resan -levyn markkinointidokumentin televisiosta ja levy löytyi myös kirjaston musiikkiosastolta. Levy antoi aivan toisen kuvan Fredrikssonista kuin MTV:llä nähdyt Roxetten musiikkivideot.

Den ständiga resan ei voisi vähempää erota Roxetten pirteistä poppislevyistä, ja ruotsiksi laulavaa Fredrikssonia on vaikea tunnistaa samaksi ääneksi, joka Roxetten levyillä laulaa Joyridea. Tyyli on lähempänä Eva Dahlgrenia, tosin Dahlgrenin levyillä esiintyvä itseironia puuttuu täysin.

Nopea nousu paikallisesta artistista maailmantähdeksi on selvästi ollut rankkaa ja levyn yleissävy on synkkä ja vakava.

Suorimmin asian sanoo levyn ensimmäisen singlekappale Så länge det lyser mittemot, jonka Fredriksson kirjoitti palattuaan pitkältä Roxette-kiertueltaan yksinäiseen kotiinsa Tukholman keskustassa. Yksinäisyyteen toi lohtua vain vastapäisen talon seinään heijastuva toisen asunnon ikkunan valo.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta levy on vahva Marie Fredrikssonin voimannäyttö. Kaikki laulut on säveltänyt ja sanoittanut Fredriksson itse kuten aiemmillakin soololevyillä. Roxetten levyillä Marien sävellyksiä on vain muutama Per Gässlen käyttäessä hittikynää. Kuten moni muukin maailmantähti, myös Fredriksson löytää äidinkielellään laulaessaan äänestään paljon laajemman sävyskaalan kuin englanninkielellä laulaessaan. Tämän levyn tulikintojen rinnalla Roxetten laulusuoritukset kuullostavat ulkokohtaisilta ja rutiininomaisilta.

Vaikka Den ständiga resan ei täysin pelkkää synkistelyä olekaan, on levy kuin laulajan vastaus Roxetten ylipirteydelle. Kokonaisuutena albumi on hienosti soitettu ja tunnelmallisesti sovitettu hiljentymisen hetki, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Valitettavasti Fredrikssonin soolotuotanto ei koskaan ole Suomessa saanut ansaitsemaansa huomiota.

Lopuksi vielä pari ylistyssanaa Den ständiga resan -levyn kannesta. Ruotsalaiset ymmärsivät jo cd-kauden alussa, että cd-koteloon on turha tunkea vinyylilevyn kantta pienoiskoossa. Monien muiden 90-luvun alun ruotsalaislevyjen tapaan Den ständiga resan -kansilehtinen on kuvitettu hienoilla väri- ja mustavalkokuvilla ja layoutissa on nähty paljon vaivaa. Jo ennen kuin ehdin levyä kuulla, teki mieleni ostaa levy jo pelkästään sen kansikuvan perusteella. Eikä levy pettänyt odotuksia.

lauantai 1. lokakuuta 2011

2. The Beatles: Revolver (1966)

The Beatlesin vuonna 1966 julkaistua Revolver-albumia pidetään yleisesti yhtyeen parhaana albumina ja se on ohittanut monissa listoissa aiemmin ykköspaikalla olleen Sgt. Pepper's Lonely Heart's Club Bandin. Siinä missä Sgt Pepper oli kokeellisten äänitystekniikoiden ja teemallisten albumikokonaisuuksien uraauurtaja, Revolver on ylivoimainen kokoelma erinomaisia rock-kappaleita.

The Beatles oli tuttu minulle lähinnä kokoelmalevyjensä ja hittiensä puolesta, kunnes luin Philip Normanin Beatles-historiikin Shout kesällä 1986. Yhtyeen tarina innoitti minua tutustumaan sen tekemiin albumeihin, ja varasinkin yhtyeen kaikki levyt Tampereen kaupunginkirjastosta. Ensimmäisenä lainasin Revolverin. Tämän ensikuuntelun vaikutukset jatkuvat vieläkin 25 vuotta ensikuuntelun jälkeen.

Jo edellisen vuoden Help ja Rubber Soul osoittivat, että The Beatles oli jättänyt taakseen Yeah yeah -huudot ja I want to hold your handin. Revolver oli kuitenkin jo kymmenien vuosien päässä yhtyeen ensilevyjen musiikista, vaikka reaaliajassa näistä vuosista oli kulunut vain 2-3 vuotta. Revolverin soundi oli uudenlainen, kappaleet olivat kehittyneempiä ja katse oli selvästikin tulevassa eikä menneessä.


Levyn aloitusraita, George Harrisonin Taxman kertoo heti mistä on kysymys. Taitavalla bassokuviolla ja pistävällä soolokitaroinnilla (josta poikkeuksellisesti vastasi Paul McCartney) varustettu kappale on pistävä myös tekstillään. Huutia saa verokarhun lisäksi niin pääministeri Wilson kuin oppositiojohtajakin, eikä Harrisonin lauluäänessä ole huumorin hitustakaan.

Harrison sai tällä levyllä aiempaa enemmän tilaa esitellä säveltäjäntaitojaan, ja hänen kolme kappalettaan ovatkin hyvin erilaisia. I want to tell you on jo lähempänä "vanhaa" Beatles-tyyliä, kun taas intialaistyylinen Love you to oli kaukana kaikesta rock-levylle perinteisestä. Kolmella kappaleellaan Harrison todisti, että hänen ei tarvinnut hävetä Lennonin ja McCartneyn rinnalla, ei muusikkona eikä lauluntekijänä.


Harrisonin rock-kitaraa kuullaan myös John Lennonin kappaleissa. Etenkin And your bird can sing ja She said she said  edustaa sitä uutta äänimaailmaa, jolla Revolver eroaa aiemmista yhtyeen albumeista. Levyn päättävä Tomorrow never knows on sitten jo viittaus siihen kokeellisuuteen, jota the Beatles harjoitti seuraavana vuonna.

Paul McCartney kulkee levyllä omia polkujaan. Sähkökitaran sijaan hänen kappaleitaan säestää joko jousikvartetti (Eleanor Rigby), pikkolotrumpetti (For no one) tai torvisektio (Got to get you into my life).


Kauttaaltaan tasalaatuisen albumin ainoa kauneuspilkku on Yellow submarine. Se joka sinänsä on ihan hauska lastenlaulu, mutta istuu huonosti moderneja soundeja ja vahvoja melodioita pursuavalle levylle.

Revolver sisältää vähän kaikkien tuntemia Beatles-hittejä mutta se on siitä huolimatta yhtyeen parhaiten aikaa kestänut albumikokonaisuus.