tiistai 18. joulukuuta 2012

150. Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Näin joulun alusviikolla on sopiva esitellä hieman tämän vuosíkymmenen puolella syntynyttä joulumusiikkia. Vaikka lähes kaikki Annie Lennoxin joululevyn kappaleet ovat perinteisiä joululauluja, on vanha Eurythmics-tähti muokannut lauluja uuteen uskoon lisäämällä moderneja soundeja ja afrikan rytmejä. A Christmas Cornucopia on niitä harvoja popartistin tekemiä joululevyjä joita jaksan kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Olen aina karsastanut iskelmä-, pop- ja rock-tähtien joululevyjä. Niissä usein artistit poistuvat omasta musiikkimaailmastaan ja kuorruttavat puhki ylisoitetut jouluklassikot kliseisillä jousiorkestereilla ja kulkusten kilinällä. Harvat artistit ovat uskaltaneet ottaa nämä kaikkien tuntemat joululaulut ja muokata ne omalle tyylilleen uskollisesti muotoon joka miellyttää niin artistin perinteistä fanikuntaa ja musiikkiyleisöä yleisemminkin. Tässä Annie Lennox on onnistunut erinomaisesti.

A Christmas Cornucopian (=joulun runsaudensarvi) lauluista useimmat ovat suomalaisille vähän tuntemattomampia. Tämä tekee Lennoxin versioista entistäkin mielenkiintoisempia. Esimerkiksi levyn aloittava Angels from the realms of glory kuullostaa uudelta Lennox-kappaleelta, jouset ovat kuin suoraan kappaleesta Walking on broken glass ja enkelikuoro tuo mieleen Eurythmicsin vanhan There must be an angel-hitin. Laulun teksti ja viimeistään kertosäkeen Gloria in excelsis Deo -kuoro muistuttavat, että kysymyksessä on kuitenkin perinteinen joululaulu.
Englantilaisille tutumpi joululaulu on myös God rest ye merry gentlemen. Laulaja täydentää muuten varsin perinteistä tulkintaa tinapilleillä, afrikkalaisilla rummuilla ja haitarilla, joita Lennox myös itse soittaa.
Lennox osoittautuu tällä levyllä varsinaiseksi multi-instrumentaliksi. Hänen soitinlistastaan löyty useita erilaisia puhaltimia, lyömäsoittimia ja koskettimia. Hän myös osaltaan vastaa kappaleiden jousisovituksista. Varsinainen eri soittimien runsaudensarvi on kappale As Joseph was a walking. Lennoxin lisäksi levyllä moninaisia instrumentteja soittavat tuottaja Mike Stevens, äänittäjä Mark Stevens ja rumpali Barry van Zyl. Levyn monissa kappaleissa esiintyy afrikkalainen lapsikuoro.
Joululevynsä kansitekstissä artisti kertoo, että joululla ei ole hänelle uskonnollista merkitystä. Joululaulut ovat Annie Lennoxille kuitenkin tärkeä osa elämää ja tätä vuodenaikaa. Lennoxin suhdetta jouluun kuvaa hyvin levyn päättävä Universal child. Se ei varsinaisesti ole mikään joululaulu, vaan äidin rakkauslaulu vastasyntyneelle lapselleen. Laulun sanoman voi hyvin ajatella niin Jeesuksen äidin kuin maailman kaikkien muiden äitien (ja miksei isienkin) sydämelle.
A Christmas Cornucopia saa inspiraationsa brittiläisestä joululauluperinteestä, levyn kappaleista ainoastaan Jouluyö juhlayö on yleisesti Suomessa laulettu joululaulu. Osittain juuri tämän vuoksi albumi on piristävä poikkeus muiden pop-, iskelmä- ja rocktähtien joululevyistä.

Hienointa levyssä on kuitenkin se, että Annie Lennox on tehnyt sen savalla vakavuudella ja kunnianhimolla kuin muutkin levynsä. Arvostan tätä skottilaislaulajaa entistäkin enemmän.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

149. The Mamas & The Papas (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisellä albumillaan ja hiteillä Monday monday ja California dreaming julkisuuteen ponnahtanut The Mamas & the Papas ei kertaakaan onnistunut uusimaan ensimmäisten levyjensä saamaa suosiota. Levyjen laadun ja myynnin laskemisestä huolimatta yhtye teki hyvää musikkia vielä kolmen albumin verran. Yhtyeen nimetön toinen albumi antaa hienon läpileikkauksen yhtyeen tyylipaletista. Albumi on erityisen onnistunut, kun ottaa huomioon sen myllerryksen, joka yhtyeen sisällä tapahtui sen levytyksen aikoihin.

The Mamas & the Papas -yhtyeen ensialbumi If you can believe your eyes and ears oli menestynein synteesi siitä, mitä nelikko John & Michelle Phillips, Cass Elliot ja Denny Doherty saivat yhdessä aikaiseksi. If you can believe... oli myös yhtyeen onnistunein albumikokonaisuus, sitä seuranneet neljä albumi olivat kukin jonkin verran edeltäjäänsä huonompia.

Yhtye teki kuitenkin hienoa musiikkia koko lyhyen yhteistyönsä (1965-1968, en laske mukaan levy-yhtiön vaatimuksesta 1971 julkaistua yhtyen viidettä albumia) ajan. Albumit olivat epätasaisia, mutta jokaiselle mahtui mukaan muutama klassikkokappale, jossa tämä neljän hyvin erilaisen (ja erinäköisen) muusikon yhteistyö toimi ainutlaatuisella tavalla.

Yhtyeen toisella albumilla yhdistyvät hienosti ne eri tyylit, joita mamat ja papat käyttivät. Kysymys oli nimenomaan lauluyhtyeestä, jonka neljä erilaista laulajaa täydensivä toisiaan oivallisesti. Parhaita esimerkkejä yhtyeen harmoniasta on lyhyt Once was the time I thought.
Vuonna 1966 yhtyeen henkilökohtaiset suhteet olivat kaukana siitä unisonosta, joka edellisellä kappaleella kuultiin. Alunperin yhtye koostui kahdesta pariskunnasta. Michelle ja John Phillips olivat olleet naimisissa jo monta vuotta ennen yhtyeen perustamista, ja Cass Elliot ja Denny Doherty seurustelivat. Ennen tämän albumin äänityksiä paljastunut Michellen ja Dennyn välinen suhde rikkoi kuitenkin yhtyeen sisäisen kemian. Suhteen seurauksena Michelle Phillips erotettiin yhtyeestä väliaikaisesti ja korvattiin sijaislaulajalla. Tilanteen rauhoituttua Phillips kuitenkin palasi yhtyeeseen, eikä kukaan tiedä millä levyn kappaleista laulaa Michelle ja millä häntä korvaamaan tullut Jill Gibson.

Levyllä tätä ihmissuhteiden vuoristorataa ei kuitenkaan kuule. Uusien, useimmiten John Phillipsin säveltämien laulujen lisäksi The Mamas & the Papas oli taitava versioimaan tunnettuja hittejä omaan tyyliinsä. Martha and the Vandellasin alun perin levyttämä Dancing in the street on hyvä esimerkki kappaleesta, jonka yhtye muokkasi omaan tyyliinsä sopivaksi alkuperäistä kunnioittaen. Lauluharmoniat ja hauska sovitukselliset ratkaisut tekevät kappaleesta mielenkiintoisen kuunneltavan. Laulusolistina kappaleessa on yhtyeen väriläiskä Cass Elliot. Laulun televisioesitys on katsomisen arvoinen jo pelkästään "Mama" Cassin koreografian ansiosta.
Lauluntekijä John Phillips ammensi yhtyeen kappaleisiin aineksia rockin ja popin lisäksi folk-musiikista. Tätä tyyliä edustaa taivaallisesti sovitettu Dancing bear, jonka solistina on Denny Doherty.
The Mamas & the Papas yhtyeen toinen albumi antaa hyvän kuvan yhtyeen tyylien kirjosta, popista ja folkista hypähdetään sujuvasti tyylipaletin toiseen laitaan. Cass Elliot loistaa solistina kappaleessa Words of love, joka tinttipianoineen muistuttaa kabareenumeroa. Tämänkin kappaleen televisioesitys osoittaa, kuinka suuri merkitys väritelevisiolla oli yhtyeen menestyksessä.
Yhtyeen sisäisistä ristiriidoista huolimatta The Mamas & the Papas jatkoi toimintaa vielä parin vuoden ajan hajoten lopulta vuonna 1968. Tänä aikana syntyneet albumit The Mamas & the Papas Deliver ja The Papas & the Mamas ovat sisällöltään yhtä vaihtelevia kuin kaksi ensimmäistä albumia sisältäen hutien lisäksi monta korvia hivelevää hittiä. Phillipsit, Elliot ja Doherty palasivat vastahakoisesti yhteen vielä vuonna 1971, jolloin levy-yhtiö vaati oikeusjutulla uhaten heiltä vielä yhtä albumia. Syntynyt levy People like us on syystäkin hukkunut unohduksen usvaan.

Lue myös:

    lauantai 1. joulukuuta 2012

    148. Kate Bush: Never for ever (1980)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Kun 21-vuotias Kate Bush julkaisi albuminsa Never for ever, oli hänellä takanaan jo ykköshitti Wuthering heights, kaksi menestysalbumia sekä uransa ensimmäinen ja viimeinen konserttikiertue. Kolmannen albuminsa Bush sävelsi, sovitti ja tuotti itse, ja skeptikoiden epäilyksistä huolimatta lopputulos oli kautta linjan laatutyötä. Levyn sisältää tukun erinomaisia sävellyksiä ja aistikkaita sovituksia. Ja neiti Bushin ääni oli, edelleen, vertaansa vailla.

    Olen juuri lukenut Graeme Thomsonin tuoreen kirjan Kate Bush ja musiikin lumo. Kirja kertoo sopivan yksityiskohtaisesti, mutta liikaa menneisyydessä rypemistä välttäen, tämän mielenkiintoisen brittitähden urasta ja musiikista. Sain siis paljon tietoa Kate Bushin elämästä ja musiikin taustoista, tietoa jota minulla ei aiemmin ollut. Kirjailija on kuitenkin mielestäni lumoutunut liiaksi Bushin omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta, kritiikkiä saavat Bushin levyt ja laulut, jotka kirjailijan mukaan ovat liian ymmärrettäviä tai liian "tavallisia".

    Oma suhteeni Bushin musiikkiin on hyvin toisenlainen. En ole koskaan jaksanut kaivella laulujen teksteistä erikoisia viestejä enkä ylitulkita niiden mytologiaa. Minulle tärkeintä Kate Bushin, niinkuin muidenkin suosikkiartistieni musiikissa, ovat hyvät melodiat, laulajan tulkinnat sekä sovitukset jotka antavat milloin taiteellista mielihyvää tai yksityiskohtien runsaudensarven, josta joka kuuntelulla tekee uusia löytöjä. Sellainen levy on Bushin kolmas albumi Never for ever.

    Kaksi aiempaa levyä ammattituottajan ohjauksessa levyttänyt ihmelapsi Kate Bush sai kolmannella levyllä kaiken taiteellisen päätösvallan itselleen (aputuottajanaan kaksi edellistä levyä äänittänyt John Kelly). Tämä osoittaa kuinka levy-yhtiö ennenkuulumattomalla tavalla luotti nuoreen suojattiinsa. Itse en keksi ketään naispuolista artistia (ja miespuolisistakin tulee mieleen vain Beach Boys -nero Brian Wilson), jolle tällainen valta olisi suotu näin nuorena. Eikä Bush pettänyt luottamusta, ei taiteellisilla eikä kaupallisilla mittareilla.
    Levyn aloittava Babooshka on hyvä esimerkki siitä, kuinka Bush osasi tehdä todella tarttuvia hittimelodioita. Laulun tarinakin on keskimääräistä ymmärrettävämpi Kate Bush -tarina: kertomus väljähtäneessä avioliitossa asuvasta naisesta, joka haluaa testata kuinka altis hänen miehensä olisi lähtemään vieraan naisen matkaan. Nainen naamioituu toiseksi naiseksi, lähettää miehelle hajustettuja rakkauskirjeitä ja samalla katsoo avuttomana miehen lumoutuessa uudesta naisesta. Laulun nerokkaan minimalistisessa videossa Bush itse näyttelee juonittelevaa vaimoa, miestä esittää kookas kontrabasso.

    Elämää syvempiä asioita käsittelee kappale Blow away (for Bill), joka on omistettu Bushin kiertueella onnettomuudessa kuolleelle nuorelle valomiehelle. Laulussa Kate luettelee edesmenneitä muusikoita Sid Viciousista ja Buddy Hollysta tuntemattomampiin suuruuksiin ja pohtii mitä musiikille tapahtuu tekijänsä kuoltua. Onnistuneessa paketissa on kauniisti tulkittu melodia, aistikas sovitus ja sopivan pohdiskeleva sanoitus.
    Bush ei juuri koskaan ole ollut kantaaottava lauluntekijä, protestia tai politiikkaa hänen lauluistaan ei löydy. Siksi onkin erikoista, että Never for ever -levyltä löytyy peräti kahdesta laulusta vahvaa sanomaa, ja nämä molemmat lisäksi julkaistiin singleniä. Army dreamers tuo selvästi julki sen, mitä nuori laulaja on mieltä armeijasta ja sodasta. Laulussa kerrotaan äidin näkökulmasta nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla rock-tähti, poliitikko tai isä ellei sota olisi katkaissut hänen elämäänsä ennen 20. ikävuotta. Laulun musiikkivideo tukee hyvin tekstiä.
    Never for ever -levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Breathing ottaa, jos mahdollista, vielä suoremmin kantaa sotaa vastaan. Tällä kertaa näkökulma on syntymättömän lapsen, joka ydintuhon jälkeen yrittää hengittää äitinsä kautta raitista ilmaa. Tälläkin kertaa musiikkivideo kulkee käsi kädessä laulun tekstin kanssa. Singlen b-puolella julkaistu kappale Empty bullring on esimerkki Kate Bushin ja pianon välisestä yhteispelistä, joka ei muita instrumentteja tarvitse. Vaikka kappaletta ei löydy Never for ever -albumilta, sijoitan sen tähän yhteyteen.
    Never for ever on kahden sitä edeltävän Kate Bush albumin tavoin kokoelma älykkään melodisesti eteneviä sävelmiä mutta myös helposti sulatettavia kappaleita joidenkin laulujen erikoisista aiheista huolimatta. Bushin musiikista kiinnostuneelle se onkin helpoin paikka aloittaa tutustumista hänen albumeihinsa.

    Tämän jälkeen Bush siiryi musiikissaan kokeellisempaan suuntaan, mikä aluksi vieraannutti hänen fanejaan mutta viimeistään Hounds of love -albumin kohdalla sai jälleen koko maailman puolelleen.

    lue myös:

      keskiviikko 21. marraskuuta 2012

      147. Cumulus: Höstvisa/Vinden i ditt hår (single 1977)

      Cumulus-yhtyeen repertuaari oli 1970-luvulla laaja. Toisessa laidassa oli suomen- ja ruotsinkielinen folkmusiikki ja välilä yhtyeen musiikki oli selvää poppia, yhtye teki jopa yhden albumillisen rock-klassikoita salanimellä Dick Dynamite and His Hot Lips. Yhtyeen tunnetuin ja menestynein kappale on kuitenkin versio Erna Tauron ja Tove Janssonin ikivihreästä Höstvisa, joka oli ensimmäinen suomalaislevy Ruotsin singlelistan kärkikymmenikössä ennen Suomi-heavyn voittokulkua 2000-luvulla.

      Höstvisa/Syyslaulu oli tunnettu laulu jo 1965-vuodesta lähtien, jolloin tämä Erna Tauron säveltämä ja Tove Janssonin sanoittama laulu menestyi hyvin Yleisradion järjestämässä laulukilpailussa (Euroviisuista ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kysymys). Suomenkielisen käännöksen Janssonin tekstistä teki Esko Elstelä. Laulusta tekivät oman versionsa muiden muassa Bo Andersson ja Marjatta Leppänen. Molemmilla kieliversioillaan tämä ikivihreän aseman saanut laulu vakiinnutti paikkansa yhteislaulutilaisuuksissa, koulujen musiikintunneilla ja toivekonserttien soittolistoilla. Tunnetuiman ja menestyneimmän version kappaleesta teki Cumulus.

      Cumulus oli suomalaisen popmusiikin kameleontteja 1970-luvulla. 1960-luvun lopun Hair-musikaalin ja folkbuumin vanavedessä syntynyt yhtye levytti folkin lisäksi eri maiden kansanmusiikkia, keskitien amerikkalaisia pop-kappaleita ja suomenkielisiä versioita rock-klassikoista. Yhtyeessä yhdistyivät suomalainen ja suomenruotsalainen musiikkikulttuuri ja se teki tasaiseen tahtiin levyjä molemmilla kotimaisilla kielillä. Vuosikymmenen loppupuoliskolla yhtyeeseen kuuluivat Anki Lindqvistin lisäksi Cay Carlsson, Sakari Lehtinen, Petri Hohenthal ja Lasse von Hertzen, joka oli korvannut yhtyeestä soolouralle lähteneen Hectorin.

      Syyslaulu ei koskaan ole kuulunut suosikkikappaleisiin. Kotonani tätä laulua laulettiin paljon, ja olin jo ehtinyt siihen jo kyllästymään. Cumuluksen koreilematon ruotsinkielinen tulkinta muutti kuitenkin mieleni kappaleesta.
      Cumulus levytti kappaleen alkuperäistekstin kanssa vuonna 1977. Yhtye esitti kappaletta myös suomeksi (kts. ylläoleva linkki), mutta suomennetun version he levyttivät vasta vuonna 1990. Vaikka sovitus on periaatteessa molemmissa levytyksissä sama, on vuoden 1977 ruotsinkielinen versio äänitteenä ja tulkintana paljon parempi.

      Ruotsinkielinen teksti sopii paremmin Anki Lindqvistin suuhun ja teksti muutenkin soljuu paljon paremmin. En myöskään pidä tavasta, jolla Lindqvist notkauttaa säkeiden loput tavalla, jota hän ei ruotsinkielisessä versiossa käytä. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että 70-luvun äänitystekniikka antaa enemmän oikeutta yhtyeen hiveleville lauluharmonioille, kuin 90-luvun digitaalitekniikka, joka antaa levytykselle steriilin soundin.  Elstelän käännös tulkitsee suomenkielelle hienosti Janssonin runon tunnelmalliset vivahteet.

      Kappale huomattiin myös Ruotsissa. Single nousi parhaimmillaan Svensktoppenin sijalle kuusi (edellä hönkäilivät mm. Baccaran Yes sir I can boogie ja Donna Summerin I Feel love) ja kappaletta kantanut albumi nousi sijalle seitsemän. Tältä albumilta löytyi myös singlen b-puoli Vinden i ditt hår, jonka sävelsi nuori ruotsalainen lauluntekijä Torsten Arnbro.
      Suomalaislaulun menestys Ruotsissa oli ennenkuulumaton, eikä sama toistunut kuin vasta 2000-luvulla, jolloin Suomi-heavy levisi kotimaamme ulkopuolle (tosin eivät edes Lordi eikä Nightwish yltäneet Ruotsin singlelistalla kahdeksatta sijaa korkeammalle). Uusista levyistä ja jopa omasta televisiosarjasta huolimatta Cumulus ei kuitenkaan toista hittiään Ruotsin listoille saanut.

      Cumuluksen ura alkoi myös pikkuhiljaa hiipua. Vuonna 1981 yhtye osallistui Syksyn Säveleen kappaleella Juorujuttu, mutta sen jälkeen ainakin levyrintamalla oli hiljaista. Yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäi vuonna 1991 julkaistu albumi Swing (jolla julkaistiin myös aiemmin julkaisematta jätetty syksärikappale). Tätä kirjoitettaessa ei Cumuluksen 16 albumista ainuttakaan ole julkaistu cd:nä mikä on suuri puute suomalaisten levyjen uudelleenjulkaisuissa.

      Höstvisa on Cumulusta parhaimmillaan ja se löytyy cd-muodossa kokoelmalevyiltä, joita onneksi on julkaistu useampia.

      Lue myös:

      sunnuntai 18. marraskuuta 2012

      146. The Rutles (1978)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      The Rutles oli Eric "nudge nudge" Idlen parodinen rakkaudenosoitus the Beatles-yhtyeelle. Vuonna 1978 julkaistu elokuva All you need is cash oli yksityiskohtien osuvuudessa ja hauskuudessa ainutlaatuinen viihdeparodia, josta eniten irti saivat, ja saavat edelleen liverpoolilaisyhtyeen ystävät, jotka tuntevat yhtyeen musiikin ja historian kuin omat taskunsa. Mutta hauskaa on muillakin, myös niillä jotka eivät koskaan ole ymmärtäneet mitä ihmeellistä Beatlesissa on. Komediasta puolet on Neil Innesin luomassa Rutles-musiikissa, joka toimii myös levyltä kuunneltuna.

      Rock-parodia, kuten parodia yleensäkin, on vaikea taiteenlaji. Ainoat tuntemani onnistuneet rock-parodiat ovat Rob Reinerin kasariheviparodia This is Spinal Tap ja Eric Idlen The Rutles - All you need is cash, naurettavia ja oikeaan osuvia yksityiskohtia sisältävä The Beatles -satiiri.

      Monty Python -komediaryhmässä tunnetuksi tullut Eric Idle oli George Harrisonin hyvä ystävä (Harrison myös esiintyy lyhyesti Rutles-elokuvassa), ja muutenkin tunsi aiheensa hyvin. Komediaveteraani osasi tehdä elokuvasta hauskan myös niille katsojille, jotka eivät ole aivan yhtä perillä the Beatlesin historiasta.

      The Rutles -projektin toinen tärkeä hahmo oli Monty Pythonin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Neil Innes, joka onnistui täydellisesti Beatles-musiikin apinoinnissa. Hänen ansioistaan Rutles-elokuvan soundtrack toimii myös elokuvasta irrallisena tuotteena. Kappale Hold my hand on erinomainen esimerkki kappaleesta, joka kuullostaa täydelliseltä Beatles-kappaleelta olematta jonkin tietyn kappaleen kopio. Laulu sisältää aineksia ainakin kappaleista All my loving, She loves you ja I want to hold your hand.
      Idle ja Innes esittivät myös parodian päärooleja. Eric Idle on täydellinen Paul McCartney -kopio Dirk McQuickly ja Innesin Ron Nasty on helppo tunnistaa John Lennoniksi. The Rutlesin tarina noudattaa omaan nyrjähtäneeseen tapaansa The Beatlesin tarinaa. Myös laulujen elokuvassa näytettävät musiikkivideot näyttävät tutuilta, kuten tämä Ouch!-elokuvan tunnusmelodia.
      Neil Innes (joka oli esiintynyt lyhyesti myös Beatlesin elokuvassa Magial mystery tour) oli jo Monty Pythonin elokuvien musiikkia luodessaan osoittanut taitonsa eläytyä eri musiikkityyleihin. The Rutles-albumi sisältää koko Beatles-musiikin kirjon alkuvuosien jee-jee-kappaleista psykedelisiin kokeiluihin ja Valkoisen tuplan ja Let it be -albumin kypsempään perusrokkiin. Doubleback Alley -kappaletta ei ole vaikea yhdistää vuoden 1967 Beatles-hittiin Penny Lane.
      All you need is cash -elokuvassa sivutaan lähes kaikkia Beatlesin albumeita ja elokuvia. Vastikään dvd:nä julkaistu ja YLE Teemalla esitetty Magical Mystery Tour saa Idlen ja Innesin käsittelyssä nimen Tragical History Tour, ja I am the walrus kääntyy muotoon Piggy in the middle.
      The Rutlesin Yellow Submarine Sandwich -elokuvasta peräisin oleva kappale Cheese and onions on jälleen kappale, joka kuullostaa suoralta Beatles-kopiolta, mutta kukaan ei tunnista mistä kappaleesta kopio on tehty. Kappaleen musiikkivideo on rakastava pastissi The Beatlesin animaatioelokuvasta Yellow Submarine.
      Joissakin kohdin Neil Innesin pastissit olivat jo liiankin tunnistettavia. Kappale Get up and go, sen sanoitus ja sävel sekä esityspaikka muistuttivat niin paljon Beatlesin Get back -kappaletta, että kappale todettiin lopulta oikeudessa tämän kappaleen plagiaatiksi. Se ei kuitenkaan vähennä allaolevan esityksen viihdearvoa.
      Spinal Tapin tapaan The Rutles jatkoi omaa elämäänsä televisioelokuvan jälkeenkin (tosin ilman Eric Idlea). Yhtye on esiintynyt yhdessä ajoittain, ja julkaissut leytettyä materiaalia viimeksi vuonna 2007. Eric Idle teki vuonna 2002 jatko-osan Can't buy me lunch, mutta sitä on yleisesti pidetty epäonnistuneena. Vuonna 1978 julkaistu elokuva (joka löytyy myös YouTubesta) ja albumi ovat edelleen paras tapa tutustua tähän yhtyeeseen, joka on "a living legend, that will live long after other living legends have died".

      lauantai 17. marraskuuta 2012

      145. Lara Fabian: 9 (2005)

      Kuuntele koko albumi Spotifysta
      Lara Fabian on viime vuosikymmenien yksi merkittävimmistä ranskankielisistä artisteista, joka kuitenkin Suomen lisäksi monissa maissa tunnetaan vain parista englanninkielisestä hitistään. Hänen viimeisin uutta materiaalia sisältävä albuminsa ilmestyi vuonna 2005. Englanninkielisen uran epäonnistuminen ja tuottajan vaihtaminen tekivät uudesta levystä henkilökohtaisen ja vaikuttavan kokonaisuuden, jonka olisi suonut menestyvän muuallakin kuin ranskankielisissä maissa.

      Tuttavuudestani monien ranskankielisten artistien tuotantoon saan kiittää euroviisuharrastustani sekä Ranskassa ja Belgiassa asuvia ystäviäni, jotka ovat lähettäneet minulle ranskankielisissä maissa suosittujen artistien levyjä. Lara Fabianin kohdalla kysymys oli molemmista, ensimmäistä kertaa ihastuin hänen ääneensä vuoden 1988 Eurovision laulukilpailuissa. Nyt esiteltävänä olevan albumin sain Ranskassa asuvalta ystävältäni.

      Lara Fabianin lupaavasti alkanut englanninkielinen ura lysähti kasaan, kun hänen toinen englanninkielinen albuminsa Wonderful life julkaistiin vain muutamassa maassa, eikä se niissäkään menestynyt mitenkään kaksisesti. Tämän mahalaskun myönteisinä puolina voidaan pitää sitä, että sen jälkeen Fabian sai käyttää kaiken energiansa ranskankielisen uransa edistämiseen. Wonderful life -albumin sessioissa laulaja tutustui myös ranskalaiseen lauluntekijään ja tuottajaan Jean-Felix Lalanneen, joka tuotti hänen seuraavan albuminsa.

      Samalla päättyi Lara Fabianin pitkäaikainen yhteistyö irlantilais-belgialaisen tuottajan Rick Allisonin kanssa. Jean-Felix Lalannen kanssa tehty uusi levy erosi selvästi Allisonin kanssa tehdyistä aiemmista levyistä. Albumin 9 tunnelma on aiempia levyjä henkilökohtaisempi ja akustisempi. Levy koskettaa kuulijaa heti ensisävelillä, kappaleella La lettre. Erosta kertovan kappaleen melodia on yksi surullisimmista mitä olen kuullut.
      Albumin 9 musiikki perustuu yksinkertaisiin sovituksiin, ja sen tärkein elementti on Fabianin ilmaisuvoimaisen äänen lisäksi piano. Laulajan ja pianon välinen vuoropuhelu on kantava teema levyn alusta loppuun saakka.
      Levyn herkkä ja puhutteleva yleissävy on niin hallitseva, että sen muutama rankempi ja vauhdikkaampi kappale sopivat kokonaisuuteen huonosti. Rytmikkäistä kappaleista vähiten luotaantyöntävä on gospel-musiikista vaikutteita ottanut kappale L'homme qui n'avait pas de maison, joka kertoo kodittomista ihmisistä.
      Tuottaja-lauluntekijäparin vaihtamisen ohella yksi suurimmista muutoksista Lara Fabianin elämässä oli paluu Eurooppaan. Italialais-belgialainen laulajatar saavutti suosionsa vasta muutettuaan Kanadaan, mutta ennen albumin 9 levyttämistä hän palasi takaisin kotimantereelleen. Kansainvälisten soundien sijaan levy hakeekin voimansa vanhasta ranskalaisesta chanson-perinteestä. Perinteisiä ranskalaisia sävyjä on muun muassa levyn päätöskappaleessa Je me souviens, jossa pianon ja jousiorkesterin lisäksi laulajaa säestää ranskalainen haitari.
      9 on toistaiseksi viimeinen Lara Fabianin uutta musiikkia sisältävä albumi. Kokoelmalevyn lisäksi Fabian on tällä vuosikymmenellä julkaissut albumillisen suosittujen ranskankielisten naislaulajien kappaleita otsikolla Toutes les femmes en moi. Vaikka Yhdysvallat ja muu englanninkielistä musiikkia kuluttava maailma onkin kääntänyt Fabianille selkänsä, hän on löytänyt uutta yleisöä Itä-Euroopasta, erityisen suosittu Fabian on nykyään Venäjällä ja Ukrainassa.

      Suomessa Lara Fabianin vuoden 2000 hitti I will love again soi edelleen säännöllisesti radiossa, mutta hänen ranskankielinen tuotantonsa ei ole meillä saanut lainkaan jalansijaa.

      Lue myös:

      torstai 15. marraskuuta 2012

      144. Sting: ...Nothing like the sun (1987)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      The Police -yhtyeen lauluntekijänä, basistina ja laulusolistina tunnetuksi tullut Sting pyrki soolouransa alkuvuosina erottumaan entisen yhtyeensä musiikkityylistä. Tunnettujen jazzmuusikkojen kanssa yhteistyönä syntyivät albumit The Dream of blue turtles ja ...Nothing like the sun, jotka hieman riskialttiista tyylivalinnasta huolimatta menestyivät erinomaisesti. Näistä jälkimmäinen onnistuu paremmin rakentamaan siltaa jazzin ja popin välille mutta on samalla kunnianhimoinen albumikokonaisuus, jonka nieleminen ei kaikille Sting-faneille ollut helppoa. Minulla se kesti 25 vuotta.

      Blogini 300 levyä lähestyy puoltaväliä. Reilun puolentoista vuoden aikana olen esitellyt 143 albumia tai singleä, jotka ovat olleet ja ovat edelleen minulle tärkeitä. En tiedä kuinka moni on blogiani lukenut ja mitä lukijat ovat näistä teksteistäni saaneet. Kiitos kuitenkin kaikille blogiani seuranneille, toivottavasti jaksatte seurassani vielä seuraavan puolitoista vuotta ja 157 levyä.

      Minulle tämän blogin suurin ilo kirjoittamisen ilon lisäksi on ollut pölyisen levyhyllyn, kaapin ja monenmoisten laatikkojen penkominen. Käteeni on tarttunut levyjä, joita en vuosiin, jopa vuosikymmeniin ole soittimessani käyttänyt.Olen myös kuunnellut alusta loppuun albumikokonaisuuksia, joista yleensä poimin kuunteluun vain raidan tai kaksi. Blogini 144. albumi on hyvä esimerkki levystä, jonka olen ostanut ja unohtanut pian levylaatikkoni pohjalle, enkä ole pahemmin kuunnellut ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen. On hyvin mahdollista, että tätä kyseistä cd:tä en ole koskaan kuunnellut alusta loppuun ennen viime viikkoa.

      The Police-yhtyeen laulusolisti, basisti ja lauluntekijä Sting (oikealta nimeltään Gordon Sumner) otti soolouransa aluksi askeleen vakavamman musiikin suuntaan. Tunnettujen jazz-muusikoiden kanssa tehty The dream of blue turtles menestyi varsin hyvin, mutta osa faneista vierasti levyn jazz-tyyliä. Muutamista hiteistä huolimatta levy oli myös hieman liian kliinisesti tuotettu, ja Sting bändeineen jäi varsin etäiseksi.

      Nämä virheet pyrittiin korjaamaan Stingin seuraavalla soololevyllä. ...Nothing like the sun oli paljon paremmin tuotettu kuin edeltäjänsä, ja levyn ensimmäinen single We'll be together oli selvästi askel popimpaan suuntaan. Se julkaistiin myös espanjankielisenä versiona ep:llä ...Nada como el sol.
      We'll be together -kappale tuli tutuksi television musiikkiohjelmista (todennäköisesti Hittimittarista), ja ostin ...Nothing like the sun -albumin sisarelleni joululahjaksi.

      Levy ei kuitenkaan auennut minulle niin hyvin kuin olin odottanut. Levyn sisäistämistä haittasi erityisesti se, että vaikka se pituutensa puolesta olisi juuri ja juuri mahtunut yhdelle levylle, se julkaistiin tupla-albumina. Tämä tarkoitti vinyylilevyn ollessa kysessä, että jokaiselle sen neljästä puolesta mahtui vain kolme laulua ja levyä oli mahdotonta kuunnella kokonaan ilman että sen puoliskoa piti käydä vaihtamassa kolme kertaa.

      Selkeiden hittikappaleiden rinnalla oli pitkähköjä (ennen cd-aikaa viisiminuuttiset kappaleet olivat pitkiä) ja hitaasti avautuvia kappaleita, joihin en 16-vuotiaana jaksanut keskittyä. Suosikkikappaleiden poimiminen 12 kappaleen ja neljän levypuoliskon seasta oli hankalaa, ja levyn kuuntelu jäi vähiin.
      Kappale History will teach us nothing on yksi näistä levyn "pitkistä" ja "vaikeista" kappaleista. Se alkaa hitaasti ja pääsee vauhtiin vasta reilun minuutin intron jälkeen. Nyt 25 vuotta levyn julkistamisen jälkeen se on yksi levyn suosikkikappaleistani ja hyvä esimerkki siitä, miten Sting oli ottanut opikseen Dream of blue turtles -levyn epäonnistuneesta miksauksesta. Nyt laulaja ja hänen muusikkonsa ovat läsnä, ja kuulija tuntee olevansa lähellä laulua ja sen esittäjiä.

      Levyn muusikoista monet (esimerkiksi klarinetisti Branford Marsalis ja kosketinsoittaja Kenny Kirkland) olivat mukana jo edellisen albumin teossa, mutta ero kaksi vuotta aiemmin julkaistuun albumiin on selvä. Tämä on kuultavissa myös iloisessa Straight to my heart -kappaleessa.

      Rytmikkäät kappaleet ovat ...Nothing like the sun -albumin sydän, mutta sen sielu löytyy hitaammista lauluista, joista monet käsittelevät vakavia aiheita. Levynteon aikoina Stingin sydäntä lähellä oli Etelä-Amerikan levottomat maat, joissa ongelmana olivat joko verinen sisällissota tai maata johtava julma diktatuuri (tai joissain tapauksissa molemmat). Levyn tunnelmallisin laulu on omistettu amerikkalaiselle Ben Linderille, joka sai surmansa Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleiden Contra-sissien aseista. Tästä kappaleesta tehtiin ...Nada como el sol -ep:lle sekä espanjankielinen että portugalinkielinen versio.
      1980-luvulla Chileä hallitsi tiukoin ottein Augusto Pinochet'n johtama sotilashallinto, jonka aikana häntä vastustavia ihmisiä pidätettiin ja vangittiin mielivaltaisesti, tapettiin ja osa katosi kuin tuhka tuuleen. Chileläisten kadonneiden omaisille omistettu kappale They dance alone on tekstiltään levyn vaikuttavin, ja sen sanoma on tänään helppo siirtää maihin, joissa demokratia ei  vieläkään ole toteutunut (Pohjois-Korea, Syyria, Valko-Venäjä...). Sting teki myös tästä kappaleesta espanjankielisen version.
      ...Nothing like the sun löysi tiensä minun levyhyllyyni cd-muodossa joskus 1990-luvun alkuvuosina, mutta epäilen, että en tätä levyä kertaakaan kokonaan läpi soittanut. Toistakymmentä vuotta koskemattomana hyllyssäni seissyt levy löysi tiensä soittimeeni pari viikkoa sitten, jolloin kuuntelin sen alusta loppuun todennäköisesti ensimmäisen kerran lähes 25 vuoteen.

      Yllätyin suuresti kuinka nautittava tämä albumi kokonaisuudessaan oli. Nekin kappaleet joita aiemmin pidin ikävystyttävinä olivat nyt osa kokonaisvaltaista musiikkinautintoa. Jos olisin tiennyt kuinka hyvä levy tämä todella on, olisin esitellyt sen blogissani jo paljon aikaisemmin. Mutta ehkä aika on tehnyt tehtävänsä. Levy, johon 16-vuotiaalla nuorella ei riittänyt kärsivällisyyttä, on nyt albumikokonaisuus, jonka annista 41-vuotias keski-ikäinen voi nauttia täysin siemauksin.

      torstai 8. marraskuuta 2012

      143. Marie Fredriksson: The Change (2004)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      Roxettesta paremmin tunnettu Marie Fredriksson teki vuonna 2004 albumin, joka poikkesi täysin kaikesta mitä hän oli soolona tai Roxetten jäsenenä tehnyt. Laulajan ensimmäinen englanninkielinen sooloalbumi sisälsi tunteiden koko skaalan henkisestä ja fyysisestä tuskasta lämpöön, rakkauteen ja tulevaisuuden uskoon. Albumi oli osa vakavasta sairaudesta selvinneen Fredrikssonin toipumisprosessia ja näin ennennäkemättömän avoin ikkuna tämän maailmantähden elämään.

      Roxetten ja Marie Fredrikssonin fanit pelästyivät, kun mediassa kerrottiin Fredrikssonin sairastumisesta syöpään. Pahalaatuinen aivokasvain löydettiin onneksi ajoissa. Vaikean leikkauksen lisäksi laulaja joutui käymään läpi rankat syöpähoidot, joiden seurauksena hänen täytyi opetella kokonaan uudelleen muiden muassa lukemaan ja laskemaan.

      Tämä yllättävä ja rankka muutos tuli laulajan elämään vaiheessa, jolloin kaikki näytti olevan kohdallaan. Roxette oli edelleen pinnalla, mutta yhtyeen rankin kiertuevaihe oli takanapäin. Aiemmin yksin elänyt Fredriksson oli löytänyt itselleen puolison tuottajastaan Mikael Bolyosista, jonka kanssa hän oli saanut kaksi lasta. Laulaja oli juuri julkaissut hänen soolouransa kattavan kokoelmalevyn Äntligen. Muutos oli kantava teema Fredrikssonin ensimmäisellä englanninkielisellä soololevyllä, joka julkaistiin vain kaksi vuotta aivokasvaimen löytymisen jälkeen.
      Albumin nimikappale löytyy levyltä sekä repivänä rock-versiona sekä orkesterille sovitettuna versiona. Laulun tekstissä Fredriksson käy läpi hyvin henkilökohtaisella tasolla sairastumistaan ja sen aiheuttamaa järkytystä itsessään ja läheisissään.

      The Change -albumin mieliala vaihtelee laidasta toiseen aivan kuin ihmisellä suuren elämänmuutoksen jälkeen. Siinä missä levyn avauskappale ja muutama muukin raita ovat lohduttomia ja synkkiä, löytyy levyltä myös toivoa ja luottamusta siihen, että asiat kääntyvät paremmin päin. Levyltä julkaistussa singlekappaleessa 2nd chance Marie kiittää siitä toisesta mahdollisuudesta, jonka hän kokee saaneensa syövästä toivuttuaan.
      The Change -albumin sävellys- ja levytystyö kestivät lähes kaksi vuotta ja alkoivat laulajan ollessa vielä rankkojen syöpähoitojen kohteena. Aiemmin lähes kaikki sooloalbumiensa kappaleet säveltänyt Fredriksson ei tällä kertaa jaksanut säveltää koko albumillista kappaleita, vaan hänen tuottaja-aviomiehensä Mikael Bolyos sävelsi levyn lauluista puolet. Bolyosin säveltämä iloluontoinen ja energinen Love 2 live tuo virkistävää vaihtelua levyn varsin ilottomaan ja sisäänpäinkääntyneeseen yleissävyyn.
      Tuottaja-aviomiehen panoksesta huolimatta albumin parhaista kappaleista vastasi laulaja itse. Aiemmin varsin suoraviivaista tyyliä noudattanut laulaja kokeili nyt myös sellaisia musiikkityylejä, joihin hän tai Roxette eivät aiemmin olleet paneutuneet. Levyn laulullisesti vahvinta antia on kappale April snow, jossa ovat läsnä selvät soul- ja gospelvaikutteet.
      Jos levyn musiikki erosi selkeästi Fredrikssonin ruotsinkielisestä tuotannosta, niin poikkeava oli myös levyn kansi. Sairautensa aikana Marie purki tuntemuksiaan musiikin lisäksi piirtämiseen. Hiilellä raapustetuissa kuvissa esiintyy laulaja itse nuorena, vanhana, sairaana, terveenä, ahdistuneena ja onnellisena. Näiden piirrustusten kollaasi kertoo levyn kannessa samaa kuin sen musiikki: helppoa ei ole ollut.

      Albumin kokonaisuus on kuitenkin ennemmin toivon kuin epätoivon puolella. Norah Jones -tyylisen Table in the sun -kappaleen teksti kuvaa hyvin laulajan tuntoja:
      En muuta kaipaa kuin pöydän auringossa
      Haluan hengähtää ja antaa sydämeni levätä
      Niin paljon kyyneleitä ja pelkoa
      Niin paljon tapahtunut kahden vuoden aikana
      Ei sadetta, ei surua
      Pahat päivät ovat takanapäin
      Auringon säteet loistavat
      jopa marraskuun päivinä
      .

      Marie Fredrikssonin toipumisesta ja albumin teosta kertova Ruotsin TV4:n dokumentti En andra chans esittelee hienosti tämän prosessin eri vaiheita. Sairauden näkyvästi runtelema laulaja kertoo dokumentissa elämänsä vaikeimmasta vaiheesta ja siitä, miten se vaikutti musiikintekoon. The Change on vakuuttava dokumentti tämän taitavan laulajan lahjakkuudesta ja elämänhalusta. Lisäksi se on erinomainen levy.

      maanantai 5. marraskuuta 2012

      142. Lara Fabian: A Wonderful Life (2004)

      Kuuntele koko albumi Spotifysta
      Vuosituhannen vaihteessa, 15 vuotta euroviisuesintymisensä jälkeen Lara Fabian oli suuri tähti. Kanadassa tehdyt ranskankieliset levyt menestyivät erinomaisesti kaikkialla kielialueensa maissa, ja englanninkielinen debyyttialbumi oli myös myynyt kohtalaisesti. Adagio ja I will love again -hittien innoittamana Fabian lähti tekemään toista englanninkielistä albumiaan. A Wonderful life onnistui levynä erinomaisesti, mutta myynti sakkasi pahoin eikä levyä julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Tämän levyn jälkeen italialais-belgialais-kanadalainen laulajatar on keskittynyt ranskankieliseen uraansa.

      Kuten olen aiemminkin todennut, Lara Fabianin ura liippaa monessa kohdin hänen kanadalaisen virkasiskonsa Céline Dionin uraa. Molemmat tekivät kansainvälisen läpimurtonsa vuoden 1988 euroviisuissa ja aloittivat maailmanvalloituksensa Kanadasta käsin. Molemmat olivat poikkeuksellisen lahjakkaita laulajia jo uransa alkuvuosina.

      Näiden kahden laulajan urat lähtivät kuitenkin eri suuntiin yhdessä merkittävässä asiassa. Erittäin vakavista ja varteenotettavista yrityksistään huolimatta Fabian ei koskaan ole saanut pysyvää jalansijaa englanninkielisillä markkinoilla lupaavasta alusta huolimatta. Vuonna 1999 ilmestynyt Fabianin ensimmäinen englanninkielinen albumi myi maalmanlaajuisesti kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta ja sen hitit Adagio ja I will love again myivät vakuuttavasti jopa maailman tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa.

      Lara Fabianin toiselle englanninkieliselle palkattiin huippulauluntekijöitä ja -tuottajia Desmon Childista Walter Afanasieffiin ja Anders Baggeen. Mukana oli myös ranskalainen tuottaja-lauluntekijä Jean Félix Lalanne, ja Lara osallistui lauluntekotalkoisiin myös itse työparinsa Rick Allisonin kanssa. Kaikki eväät olivat siis koossa uudelle menestysalbumille.
      Leyvn ensimmäiselle singlelle tehtiin näyttävä musiikkivideo. Kappale on hyvä esimerkki siitä, että vaikka kohteena olivat Yhdysvaltain vaativat musiikkimarkkinat, ei Fabianin tarvinnut tinkiä tyylistään. Kappale olisi sopinut hyvin hänen ranskankielisillekin levyilleen. Kappaleen No big deal tekijätiedoista löytyvät Laran ja Rick Allisonin lisäksi muun muassa brittiläinen hittinikkari Eliot Kennedy.

      Fabian sai lauluntekoon apua myös Yhdysvalloista. Kappalleessa I am laulajan laulutekijäparina on mm. Alice Cooperille, Bon Joville ja Ricky Martinille lauluja kirjoittanut Desmond Child.
      Muodollisesti pätevä albumi ei kuitenkaan tavoittanut kuulijoitaan. Alunperin Lara Fabianista innostunut suuri Columbia-levy-yhtiö ei enää ollut kiinnostunut, eikä levyä julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan. Amerikkalaisen vetoavun puute johti siihen, ettei levy myynyt kaksisesti edes ranskankielisissä maissa, joissa hänen levynsä olivat säännöllisesti listojen kärkipäässä. Näin myös Eurooppa ei huomannut esimerkiksi kappaleen Conquered hittipotentiaalia.
      Levyn huono menestys ei mielestäni johdu siltä löytyvästä musiikista. Lara Fabian on taitava ja monipuolinen laulaja ja Wonderful life -albumille on koottu sopivasti eri musiikkityylejä. Jean Félix Lalannen tuottama Walk away on hyvä esimerkki levyn herkemmästä ja akustisemmasta tarjonnasta.
      Onneksi Wonderful life -albumin floppi ei vaikuttanut laulajan ranskankieliseen uraan. Fabian yhdisti voimansa lauluntekijä-tuottaja Lalannen kanssa ja heidän yhteistyönään syntynyt albumi "9" menestyi jälleen erinomaisesti ja vahvisti laulajan asemaa yhtenä ranskankielisen kielialueen merkittävimmistä naislaulajista. Tähän hienoon albumiin palaan lähiaikoina.

      sunnuntai 4. marraskuuta 2012

      141. Lara Fabian: Croire/Trust (single 1988)

      Mitä yhteistä on Lara Fabianilla, Julio Iglesiaksella, Céline Dionilla ja Nana Mouskourilla? He kaikki ovat uransa alkuaikoina osallistuneet Eurovision laulukilpailuihin, sen jälkeen nousseet maailmanmaineeseen ja myyneet miljoonia levyjä ympäri maailmaa. 18-vuotiaan Lara Fabianin viisukappale (joka hävisi Céline Dionin voittokappaleelle kolme sijaa ja 47 pistettä) oli yksi illan tyylikkäimmistä esityksistä ja singleä myytiin euroopassa puoli miljoonaa. Fabianin piti kuitenkin odottaa kuusi vuotta, ennenkuin hänen uransa lähti todella lentoon.

      Kuulin ensimmäistä kertaa Lara Fabian -nimistä laulajaa vuoden 1988 Euroviisujen esikatseluvideoita katsellessa. Kappaleessa Croire oli kaunis melodia, sopivan hillitty sovitus ja hyvin euroviisumainen kertosäe. Kappaleen kruunasi 18-vuotiaan laulajalupauksen ääni, joka herkkänä sulautui kauniisti lempeään taustaan mutta tarvittaessa jylisi korkeuksista laulun sanomaa, uskoa siihen että jonain päivänä maailma olisi parempi paikka.

      Dublinissa pidetyissä Eurovision laulukilpailuissa nuori Fabian todisti olevansa taitava artisti myös miljoonien televisiokatselijoiden edessä. Yksin lavalla seissyt laulaja ei juuri koreografiaa tarvinnut, hän täytti lavan varmalla olemuksellaan ja vahvalla äänellään. Kappale sijoittui lopulta neljänneksi häviten toiselle nuorelle ranskankieliselle ja vahvaääniselle laulajalle, jonka koko maailma tunsi parin vuoden päästä nimellä Céline Dion.
      Kappaleesta Croire tuli hitti keski-Euroopassa, mutta monen muun euroviisuartistin tapaan Lara Fabianin ura näytti jäävän siihen. Uran näennäinen tyssähtäminen ei kuitenkaan lannistanut nuorta laulajaa. Hän muutti Kanadaan ja aloitti uuden uran lauluntekijäkumppaninsa Rick Allisonin kanssa.

      Viimeistään vuonna 1996 julkaistu album Carpe Diem teki Fabianista tähden uudessa kotimaassaan ja muutaman vuoden sisällä (mm. vuonna 2001 julkaistu albumi Nue, jonka esittelin blogissani numerolla 41) hän oli tähti myös kotimantereellaan.

      Fabian on levyttänyt myös muilla kielillä. Euroviisuperinteen mukaisesti kappale Croire julkaistiin myös saksankielisenä versiona nimellä Glaub. Laulun englanninkielinen versio löytyy Croire-singlen b-puolelta.
      Lara Fabianin menestynein englanninkielinen kappale on vuonna 2000 julkaistu I will love again, joka löytyy hänen ensimmäiseltä englanninkieliseltä albumiltaan. Fabianin englanninkielinen ura ei kuitenkaan koskaan käynnistynyt kunnolla, ja hän on sittemmin keskittynyt ranskankielisille musiikkimarkkinoille.

      Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että hänen englanninkieliset levynsä olisivat olleet huonoja. Esittelen seuraavaksi vuonna 2004 julkaistun albumin Wonderful life, jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi sen monista hienoista kappaleista huolimatta.

      perjantai 2. marraskuuta 2012

      140. Marie Fredriksson: I en tid som vår (1996)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
      Roxette vei 1990-luvulla laulajaa, jonka laulamat, toinen toistaan seuranneet englanninkieliset pophitit soivat radioissa ja levysoittimissa kautta maailman. Marie Fredriksson ei unohtanut kuitenkaan soolouraansa, joka antoi hänelle mahdollisuuden säveltää lauluja, jotka eivät Roxetten repertuaariin sopineet ja laulaa omalla äidinkielellään. Synkän Den ständiga resan -albumin jälkeen Fredriksson löysi elämänsä miehen, ja uusi onnellisempi Marie esiintyi levyllä I en tid som vår, joka ilmestyi vuonna 1996.

      Den ständiga resan (blogini levy numero 3) on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimpia ruotsalaisia rock-levyjä, joten odotin suurella innolla Marie Fredrikssonin seuraavaa soololevyä. Opiskeluni Vaasassa antoi minulle mahdollisuuden seurata Ruotsin television kautta sikäläistä musiikkielämää, ja eräänä aamuna Ruotsin TV4:n aamutelevisiossa soitettiin uusi Marie Fredrikssonin musiikkivideo kappaleesta Tro.
      Tunnetun ruotsalaisen elokuvaohjaaja Colin Nutleyn musiikkivideossa näytetään pätkiä elokuvasta Änglagård, jossa kappale Tro myös kuultiin. Tyylikäs musiikkivideo loi oivan tunnelman pohdiskelevaan kappaleeseen, joka oli kuin suoraa jatkoa Den ständiga resan -albumin väsyneisiin tunnelmiin sisältäen kuitenkin toivon pilkahduksen. Odotukseni uutta albumia kohti kasvoivat entisestään.

      Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen olin hieman pettynyt. Fredrikssonin tuoreen aviomiehen Michael Bolyosin tuottama albumi oli soundeiltaan rosoisempi ja tyyliltään vähemmän hienostunut kuin laulajan edellinen soololevy, eivätkä laulut ensikuulemalla olleet aivan yhtä vetoavia kuin edellisellä levyllä.
      Olen aiemmin pohtinut sitä, kuinka ihminen antaa itsestään eri kielellä täysin erilaisen kuvan. Marie Fredriksson on hyvä esimerkki tästä. Ruotsinkielellä laulaessaan hänellä on äänessään aina tietty alakuloinen soundi, kun taas englanninkielisissä hiteissä Marien äänessä on positiivista energiaa. Eroa on toki myös itse lauluissa, esimerkiksi kappale Ber bara en gång ei juurikaan muistuta Roxetten tuotantoa.
      Kuluneet 16 vuotta ovat avanneet tätä albumia minulle, ja nykyään pidän sitä yhtenä Fredrikssonin parhaista albumeista. Itse laulunsa säveltävä ja sanoittava Fredriksson on parhaimmillaan ruotsinkielisissä balladeissa, joihin sisältyy sekä onnea, kaihoa että lievää alakuloisuutta. 
      Fredriksson jatkoi kiireistä sooloartistin, Roxette-tähden ja äidin roolia kunnes vuonna 2002 kaikki oli lähellä loppua. Laulajalta löydettiin pahalaatuinen aivokasvain. Leikkauksen sekä rankkojen syöpähoitojen jälkeen alkoi toipuminen, minkä aikana hän sävelsi, sanoitti ja äänitti aviomiehensä kanssa ensimmäisen englanninkielisen sooloalbuminsa Change. Tämän varsin rankan albumin esittelen lähiaikoina.

      torstai 1. marraskuuta 2012

      139. Electric light orchestra: No answer (1971)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
      The Electric Light Orchestran ensimmäinen albumi jatkoi suoraan siitä, mihin the Move pääsi viimeisellä levyllään, mikä ei ole ihme julkaistiinhan nämä kaksi levyä vain parin kuukauden sisällä. ELO:n ensilevy koostui jälleen Jeff Lynnen ja Roy Woodin monipuolisista sävellyksistä ja monia tyylejä yhdistelevistä sovituksista. Tällä kertaa Lynne, Wood ja yhtyeen kolmas jäsen Bev Bevan lisäsivät perinteisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin sellaisia instrumentteja kuin sello, metsästystorvi, fagotti, käyrätorvi ja kontrabasso. Lopputuloksena oli erittäin mielenkiintoinen levy, joka kuitenkin jäi Lynnen ja Woodin viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

      Pari kirjoitusta sitten esittelemäni The Moven Message from the country -levyn äänitysten aikoihin into oli korkealla yhtyeessä. Jeff Lynne, Roy Wood ja Bev Bevan olivat aloittaneet äänittämään ensimmäistä albumia yhtyeelle The Electric Light Orchestra, jonka piti olla kolmikon kunnianosoitus the Beatlesille ja jatkoa yhtyeen klassikkobiiseille Strawberry fields forever ja I am the walrus. Kitaristi ja kosketinsoittaja Lynnen, multi-instrumentalisti Woodin ja rumpali Bevanin rinnalle palkattiin puhallinsoittaja, kaksi viulistia ja kolme sellistiä. Tarkoitus oli tehdä rock-levy, jollaista aiemmin ei oltu kuultu. Sellainen myös saatiin.
      Jeff Lynnen säveltämä ensimmäisen albumin aloituskappale muistuttaa hyvin paljon Message from the country  -albumin aloituskappaletta, suurimpana erona uusien soittimien merkittävä osuus sovituksessa. ELO ei käyttänyt soittimia perinteiseen klassiseen tapaan, vaan selloa soitossa reviteltiin parhaiden kitarasoolojen tapaan ja kappaleesta muodostuukin kitaran, rock-jousien ja erinäköisten puhaltimien kolmoisottelu. Se, että Jeff Lynne osasi myös säveltää hienoja kappaleita, ei tässä vaiheessa ollut enää mikään yllätys.

      Mutta Roy Wood ei jäänyt kakkoseksi. Jos levyn avauskappale oli jousisoitinten juhlaa, on ELO-konseptin alunperin keksineen Woodin kappale Look at me now kuin säveltäjänsä rakkaudenosoitus erinäköisille puhallinsoittimille jousisektiota kuitenkaan unohtamatta. On helppo kuvitella, että the Beatlesin Eleanor Rigby jousitaustoineen on innoittanut Woodia tämän kappaleen kohdalla.
      No answer -albumin musiikki eroaa hyvin paljon siitä musiikista, josta Electric Light Orchestra tuli tunnetuksi 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin kappaleden taustalla soi kokonainen sinfoniaorkesteri. Kappaleessa Mr Radio kuitenkin jousitaustat muistuttavat jo jonkin verran myöhempien vuosien hittejä. Lynnen säveltämän kappaleen loppuinstrumentaaliosuus takaperin äänitettyine orkestereineen on erityisen viehättävä, ja tuo mieleen Beatlesin Revolution 9:n nauhaluupit.
      Lynnen suuntautuessa jo melodisempaan hittisuuntaan, ei Roy Wood turhia yleisöä kosiskellut. Kuusiminuuttinen instrumentaalikappale, Englannin sisällissotaa kuvaava The Battle Of Marston Moor (July 2nd, 1644) on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista musiikkia, progea ja sinfonista kerrontaa. Jo tässä vaiheessa oli helppo havaita, että Lynnen ja Woodin ambitiot kohdistuivat täysin eri suuntiin.
      Erinomaisesta albumista huolimatta the Electric Light Orchestra ei jatkanut toimintaansa alkuperäisessä kokoonpanossaan. Uuden albumin äänitysten alettua Roy Wood erosi yhtyeestä ja perusti yhtyeen the Wizzard. Jeff Lynne jatkoi ELO:n diktaattorina aina vuoteen 1986 asti. Näihin 15 vuoteen mahtuu monta jäsen- ja tyylinvaihdosta sekä, etenkin 1970-luvun loppupuoliskolla, aimo annos hittisinglejä ja -albumeja.

      Pidän ELOn ensilevyä kuitenkin yhtenä yhtyeen tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista albumeista, johon suosittelen tutustumaan.
      p.s. Tämän albumin nimen taustalla on mielenkiintoinen tarina. Levy julkaistiin aluksi Isossa Britanniassa ilman nimeä. Kun amerikkalainen levy-yhtiö tiedusteli rätisevän kaukopuhelulinjan yli albumin nimeä, ei yhtye aluksi vastannut tiedusteluun. Muistilapulle kirjoitettu "No answer" (="Ei vastausta") tulkittiin albumin nimeksi, ja tällä nimellä levyä tänä päivänäkin monissa lähteissä kutsutaan.

      keskiviikko 31. lokakuuta 2012

      138. Marie Fredriksson: Efter stormen (1987)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      Kun Marie Fredriksson ja Per Gessle aloittivat yhteistyön Roxette-yhtyeessä, oli Fredriksson jo suosittu naislaulaja ja lauluntekijä kotimaassaan. Hän jatkoikin soolouraansa rinnan Roxetten kanssa, kunnes The Look, Joyride ja muut suurhitit tekivät yhtyeestä maailmankuulun. Efter stormen -albumi oli laulajan viimeinen soololevy ennen maailmanmainetta, ja sillä on hyvin vähän yhteistä iloisten englanninkielisten renkutusten kanssa, joista Roxette tulisi pian tunnetuksi. Levyn voima ovat laulajan omat hienot sävellykset ja pohdiskelevat tekstit. Seuraavaa soololevyä häneltä saatiin odottaa viisi vuotta.

      Vaikka en koskaan ole kovin paljoa perustanut Roxetten poppisralleista (toki yhtyeellä on myös minua miellyttävää materiaalia), on yhtyeen naisjäsen yksi suosikkilaulajistani. Aiemmin esittelin jo hänen parhaan albuminsa Den ständiga resan, joka oli Marie Fredrikssonin  tapa toipua Roxetten julkisuusrumbasta. Vuonna 1987 tilanne oli hyvin toisenlainen. Roxette oli Fredrikssonin ja Per Gesslen yhteistyönä tehnyt juuri ensimmäisen albuminsa, ja maailmanmenestys oli vielä vain hämyinen unelma.

      Albumin Efter stormen tehnyt Marie Fredriksson oli kahden edellisen levynsä ansiosta noussut Ruotsin naislaulajien kärkikaartiin. Niille jotka tuntevat Fredrikssonin lähinnä Roxetten iloisista kappaleista tyyliin Joyride tai balladeista kuten Fading like a flower, vuonna 1987 ilmestynyt albumi esittelee tyystin erilaisen laulajan. Pitemmän hiusmallin lisäksi Fredriksson myös kuullostaa erilaiselta. Levyn aloittava Om du såg mig nu on hyvä esimerkki laulusta, jossa Fredriksson ei himmaile, vaan antaa äänensä raikua lähes kristallit särkevällä volyymilla. Tästä huolimatta tämä kuolleelle isälle kirjoitettu laulu on levyn kauneimpia ja koskettavimpia kappaleita.
      En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Roxetten kaikki kappaleet ovat yksinomaan Per Gesslen säveltämiä. Tämäkin albumi (myöhemmistä sooloalbumeista puhumattakaan) osoittaa, kuinka myös Marie Fredriksson oli taitava tekemään tarttuvia popkappaleita. Efter stormen -albumin nimikappale on hyvä esimerkki tästä. 
      Niille, jotka väittävät että ruotsinkieli on rumaa, neuvon kuuntelemaan tämän albumin. Levyn tunnelmapala Aldrig som främlingar on ruotsinkieltä kauneimmillaan. Kuten olen aiemmin todennut Céline Dionin kohdalla, on äidinkielellään laulavan Marie Fredrikssonin tulkinnassa enemmän aitoutta ja voimaa kuin niissä englanninkielisissä Roxette-kappaleissa, joista hänet paremmin tunnetaan.
      Vuonna 1988 julkaistu Roxetten toinen albumi Look Sharp ja etenkin sen hittisingle The Look muuttivat Ruotsin hittilistoilla viihtyneen naislaulajan maailmantähdeksi. Onneksi hän ei kuitenkaan Abban naistähtien tapaan hylännyt soolouraansa vaan jatkoi soololevyjen tekoa myös Roxetten läpimurron jälkeen. 
      Kappale Längtan osoittaa, kuinka Marie Fredrikssonin soololevyjen tyyli erosi merkittävästi Roxetten tyylistä. Tätä tyyliä seurasi myös seuraavaa Marie Fredrikssonin soololevy Den ständiga resan, jota saatiin kuitenkin odottaa viisi vuotta. Tämän levyn esittelin blogissani jo aiemmin. Yhdeksän vuotta Efter stormen -levyn jälkeen maailmanmaineen koulima laulaja julkaisi albumin I en tid som vår, jonka esittelen blogissani piakkoin.


      keskiviikko 24. lokakuuta 2012

      137. The Move: Message from the country (1971)

      Kuuntele koko albumi Spotifysta
      Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

      Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

      Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

      Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
      Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

      Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
      Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
      Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
      Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

      Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.

      tiistai 16. lokakuuta 2012

      136. Dschinghis Khan: Moskau/Rocking Son Of Dschinghis Khan (single 1979)

      Saksalainen Dschinghis Khan -yhtye tuli tunnetuksi maansa Euroviisuedustajana vuonna 1979. Hyvän menestyksen innoittamana yhtye teki liudan muitakin hittejä, jotka Suomessa tulivat tunnetuksi lähinnä käännösiskelminä. Värikkäät asut ja nykysilmin katsottuna äärimmäisen kornit koreografiat saavat helposti unohtamaan, että Ralph Siegelin yhtyeelle säveltämät kappaleet ovat kulutusiskelmää parhaimmillaan. Yksi näistä kappaleista on Moskau, joka Suomessa tuli tunnetuksi nimellä Volga.

      Vuoden 1979 Eurovision laulukilpailut on minulle yksi elämäni suurimmista televisiokokemuksista. Kahdeksanvuotiaan tuoreen euroviisufanin innolla katselin kisoja, joissa oli poikkeuksellisen korkeatasoinen kappalevalikoima, tyylikäs lava ja kisat järjestettiin eksoottisessa Jerusalemissa. Kilpailun eksoottisimpia esityksiä oli Saksan Dschinghis Khan, jonka esitti kilpailua varten koottu yhtye, joka kantoi samaa nimeä kuin esittämänsä laulu. Värikkäästi pukeutunut yhtye huh hah huutoineen ei juuri tehonnut minuun, mutta korni esitys ja tarttuva melodia nosti laulun lopputuloksissa neljänneksi. Suomessa kappaleen lauloi hitiksi omalla machoenergiallaan Frederik.

      Yhtyeen Dschinghis Khan kokosi saksalainen popsäveltäjä Ralph Siegel, jonka alan harrastajat tuntevat ahkerana euroviisusäveltäjänä. Vuosien 1974-2012 aikana hänen säveltämänsä kappaleet ovat edustaneet viittä eri maata Eurovision laulukilpailuissa yhteensä 20 kertaa, ennätys jota tuskin tulee rikkomaan kukaan muu kuin Siegel itse.

      Hyvän viisumenestyksen innoittamana Dschingis Khan -yhtye jatkoi uraansa 1980-luvun puoliväliin saakka suosion painottuessa ensimmäisiin pariin vuoteen. Tuolta ajalta ovat peräisin yhtyeen suurimmat hitit, jotka meillä Suomessa tunnetaan käännöshitteinä.
      En itse tunne juurikaan yhtyeen muuta tuotantoa, mutta tämä kappale on soinut päässäni siitä lähtien, kun kuulin sen radiosta joskus 1979-1980 paikkeilla. Tämä yhtyeen toinen single oli mielestäni paljon parempi ja kestävämpi kuin sitä edeltävä euroviisuhitti. Kappale nousi myös Suomessa hitiksi Juhamatin versiona (ylläolevassa linkissä myös Åke Blomqvistin tanssiohjeet kyseiseen kappaleeseen)

      Siinä missä suomenkielinen Raul Reimanin teksti kertoo jännittävän tarinan luvattomasta rakkaudesta ja rakastavaisten pakomatkasta, hehkuttaa Berndt Meinungerin alkuperäisteksti Venäjän värejä, mystiikkaa ja nostalgiaa niinkuin vain kylmän sodan aikaisessa Saksassa osattiin kauniita naisia ja vodkaa unohtamatta.

      Yhtyeen ulkoasu oli nerokas. Ylivärikkäät vaatteet, löysät lahkeet, liehuvat hihat, kruunut ja turbaanit loivat värikkään mutta samalla kuvitteellisen habituksen, jonka voi yhdistää niin Mongoliaan, Venäjälle kuin lähi-itäänkin. Lähi-itään sijoittuikin yhtyeen seuraava hitti Hadschi Halef Omar, joka Suomessa tunnetaan Frederikin esittämänä nimellä Sheikki Ali-Hassan.

      Yhtyeen televisioesitykset koreografioineen ovat silkkaa 1970-lukua, camppia parhaimmillaan, jota katsoessa jää helposti huomaamatta että yhtyeen kappaleet ovat sovitusta ja melodiaa myöten nerokkaita pophittejä.

      Kolmen edellämainitun hitin jälkeiseen Dschinghis Khan -tuotantoon en ole tutustunut, mutta mielenkiintoni heräsi uudelleen tätä kirjoitusta tehtäessä. Varmaan Amazon.de:sta löytyisi joku edullinen kokoelmalevy.

      Jos löytyy, niin siltä toivottavasti puuttuu tämä Moskau-singlen b-puoli, mikä ei todellakaan ole yhtyeen eikä säveltäjä Ralph Siegelin uran huippuhetkiä. Allaolevan englanninkielisen televioesityksen saa katsoa vain omalla vastuulla.
      Jos järkytykseltänne selvisitte (tai viisaasti skippasitte nuo ylläolevat linkit), niin tässä vielä lopuksi kaunis Dschinghis Khan -balladi. Komm doch Heim, joka löytyi Hadschi Halef Omar -singlen b-puolelta. Vielen Dank für die 1970er Jahren und der deutsche Schlager!

      lauantai 13. lokakuuta 2012

      135. The Beach Boys: That's why God made the radio (2012)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      Harvassa ovat ne rock- ja popyhtyeet jotka voivat juhlistaa 50 vuotispäiväänsä uutta musiikkia sisältävällä albumilla, joka ei juurikaan kalpene noiden vuosikymmenten aikana tehtyjen muiden levyjen rinnalla. Kun The Beach Boys yhtyeen elossa olevat alkuperäisjäsenet unohtivat riitansa ja yhdistivät voimansa uuden albumin tekoon, ei moni jaksanut uskoa että levy olisi kovinkaan kaksinen. Brian Wilson, Mike Love, Al Jardine, Bruce Johnstone ja David Marks kuitenkin yllättivät. Ei uusi albumi ihan Pet Sounds ole, mutta selkeästi yhtyeen paras levy 40 vuoteen.

      The Beach Boysin levytysurassa 1970-luvun puolivälistä eteenpäin ei juurikaan ollut hurraamista. Kokoelmalevyt myivät edelleen, ja yhtye oli suosittu live-esiintyjä, mutta vuoden 1988 ykköshittiä, Coctail-elokuvassa esitettyä Kokomoa lukuunottamatta ei levyiltä juuri mainitsemisen arvoisia kappaleita löydy. Suurimman osan tuosta ajasta yhtyeen sielu Brian Wilson osallistui yhtyeen toimintaan vain satunnaisesti. Ristiriidat yhtyeen jäsenten, erityisesti Mike Loven ja Al Jardinen välillä hajoittivat yhtyeen ajoittain kahdeksi eri kiertäväksi ja yhtyeen nimestä riiteleväksi muusikkoryhmäksi. Dennis ja Carl Wilsonin kuolemia 1983 ja 1998 pidettiin viimeisenä niittinä yhtyeen arkkuun.

      Asiat eivät kuitenkaan olleet niin huonosti. Brian Wilson pääsi 1990-luvulla irti päihderiippuvuudesta sekä häntä kyseenalaisin menetelmin kuntouttaneesta terapeutista ja alkoi jälleen tosissaan tehdä musiikkia. Vuonna 2011 vihdoin loppuun saatettu, vuonna 1966 aloitettu Smile-albumiprojekti toi yhtyeen elossaolevat jäsenet yhteen ja he päättivätkin jättää syrjään henkilökohtaiset ristiriitansa ja levyttää yhdessä yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Laulut kirjoitti pääosin yhtyeen suurista hiteistä alun perin vastannut Brian Wilson joka myös tuotti albumin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Alkuperäisten jäsenten Wilsonin, Loven ja Jardinen lisäksi mukaan tuli 1960-luvun puolivälissä kiertueilta pois jääneen Brian Wilsonin korvannut Bruce Johnston ja ensimmäisillä levyillä kitaraa soittanut David Marks.

      Levyn ensimmäinen julkisuuteen päästetty kappale That's why God made the radio antoi lupauksia laadukkaasta levystä. Häpeilemättömän nostalginen kappale palaa takaisin kultaisille 1950- ja 1960-luvuille, jolloin autojen monoradiot toivat päivän uudet hitit nuorten kuulijoidensa korviin.
      The Beach Boysin edellinen uutta musiikkia sisältänyt cd julkaistiin 20-vuotta sitten. Tätä Summer in paradise -albumia pidetään yleisesti yhtyeen kaikkein aikojen huoinpana levynä, joten hyppäys vuodesta 1992 tähän päivään on huima. Brian Wilson osoittaa jo avauskappaleella, että hän osaa edelleen säveltää, ja yhtyeineen hän todistaa myös sen hämmästyttävän tosiseikan, että 70-vuotiaiden miehenköriläiden äänet soivat yhtä puhtaina ja lähes yhtä kirkkaina kuin niillä kaksikymppisillä, jotka tekivät ensilevynsä vuonna 1962.
      Yhtyeen laulusoundissa suurin puute on Carl Wilsonin hunajaisen kaunis tenoriääni, joka oli yhtyeen vahvimpia tuntomerkkejä. Vuonna 1998 syöpään kuollut Wilsonin veljessarjan nuorin esiintyi yhtyeen kanssa loppuun saakka ja varmasti olisi ollut mukana myös tällä levyllä, jos olisi saanut elää.

      Jos edellä esitellyt kaksi laulua ovat aikamatka yhtyeen alkuvuosien tuotantoon, muistuttavat seuraavat kaksi laulua 1960-luvun loppupuoliskon Pet Sounds ja Smile -projektien teoksia. 
      From there to back again ja Pacific Coast Highway -kappaleissa yhdistellään eri melodiakulkuja samalla mielikuvituksella kuin Good Vibrations -kappaleessa ja sovitukset kertovat samasta neroudesta kuin mitä Pet Sounds -albumi vuonna 1966.
      Tässä vaiheessa on vaikea arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. On hyvin mahdollista että juhlan kunniaksi tehty laskutavasta riippuen 25.-30. Beach Boys -albumi jää yhtyeen viimeiseksi, jolloin se parhaalla mahdollisella tavalla kuittaa yhtyeen uran jälkipuoliskon keskinkertaisen levytuotannon. Harvoin kuitenkaan levyllä kuullaan yhtä luomisvoimaista ja energistä 50-vuotiasta yhtyettä, joten en hämmästyisi lainkaan jos levyjä tulisi vielä lisää. Pitkää ikää!

      132. Eva Dahlgren: Finns det nån som bryr sig om (1978/1979)

      Kuuntele koko albumi Spotifysta
      Eva Dahlgrenin Suomesta pian alkavan pohjoismaiden kiertueen kunniaksi muistellaan hieman Ruotsin merkittävimmän naislaulajan uraa kahden albumin verran. Ensimmäinen Eva Dahlgren -albumi julkaistiin 34 vuotta sitten, eikä se silloin vielä hetkauttanut ruotsalaisia suomalaisista puhumattakaan. Tämä unohtunut helmi sisältää kuitenkin monta hienoa kappaletta 18-vuotiaalta laulaja-lauluntekijälupaukselta, josta kymmenessä vuodessa tuli suurtähti myös Suomessa.

      Kun innostun artistista, kiinnostun hittilevyjen lisäksi yleensä myös heidän muusta tuotannostaan, aina ensimmäisistä harhalaukauksista uran päättäviin floppeihin. Eva Dahlgrenin kohdalla tämä oli vaikeaa, sillä hänen varhaista tuotantoaan ei juuri levykaupoista löytynyt, eikä näitä levyjä ole julkaistu cd:llä lainkaan. Tutustumistani Dahlgrenin ensimmäisiin levyihin helpotti opiskeluaikani kaksikielisessä Vaasassa, jonka kirjastoista nämä levyt onneksi löytyivät. Dahlgrenin uran alussa ei harhalaukauksista voida todellakaan puhua.

      Eva Dahlgren ei arvosta uransa varhaisia äänitteitä, mistä johtuen niitä ei siis cd:llä ole koskaan julkaistu, eikä niiden kappaleita juurikaan ole kelpuutettu ruotsalaislaulajan kokoelmalevyille. Tämä on valitettavaa, sillä varsinkin Dahlgrenin debyyttilevy Finns det nån som bryr sig om on vahva kokoelma erinomaisia lauluja. 18-vuotiaan laulajan ääni on vielä hento ja kaukana siitä varmuudesta ja voimasta, josta Dahlgren myöhemmin tuli tunnetuksi, mutta sävelmät ja tekstit todistavat ainutlaatuisesta lahjakkuudesta jo uran tässä vaiheessa.
      Glenmusic-levy-yhtiön perustaja Bruno Glenmark ihastui nuoreen laulajaan nähtyään tämän esiintyvän Ruotsin televisiossa ja yhdessä veljenpoikansa Anders Glenmarkin kanssa hän tuotti Dahlgrenin ensimmäisen albumin. Anders Glenmark toimi Dahlgrenin tuottajana aina 1990-luvulle asti. Ensimmäinen albumi sisälsi sekä ruotsin- että englanninkielisiä kappaleita, joista suurimman osan sävelsi ja sanoitti Dahlgren itse. Levyn tunnetuin kappale oli Jenny Mattress, kuvaus nuoren ilotytön ilottomasta elämästä.

      Levyn kappaleet ovat pääasiassa vakavia ja surumielisiä. Hieman ilon pilkahduksiakin laulujen seasta löytyy. Levyn aloituskappale You my friend on rokkaava rakkaudenosoitus parhaalle ystävälle. Tyylikäs saksofonisovitus kompensoi kankeaa englanninkielistä tulkintaa.
      Omien tekstiensä lisäksi Dahlgren on urallaan tulkinnut myös ruotsalaisten naisrunoilijoiden tekstejä. Tällä levyllä hän sävelsi Karin Boyen runon Blomman bitterhet, joka on levyn kauneimpia lauluja. Jo tässä vaiheessa uraansa Dahlgren ei kuitenkaan suostunut liian hempeisiin esityksiin, Blomman bitterhet -kappaleen tulkinnassa on mukana aimo annos laulajan omaa katkeruutta.
      Eva Dahlgrenin debyyttialbumi menestyi kohtalaisesti nousten parhaimmillaan Ruotsin albumilistan kakkoseksi. Ruotsissa paras tapa artistille tulla tunnetuksi oli, ja on edelleen, osallistua Melodifestivaleniin, Ruotsin euroviisukarsintoihin. Dahlgren teki tämän vastahakoisesti kaksi vuotta peräkkäin vuosina 1979 ja 1980. Molemmissa MF-esiintymisissään laulajan jokainen ele kertoo siitä, kuinka vastenmielisenä hän piti osallistumista kilpailuun, joka ei edustanut sitä musiikkia jota hän halusi tehdä. Vuoden 1979 kilpailussa hän sijoittui kolmanneksi ja sen kunniaksi Finns det nån...-albumi julkaistiin uudelleen MF-kappaleella ehostettuna.
      Finns det nån som bryr sig om on minun mielestäni yksi ehdottomasti parhaita Eva Dahlgren -albumeja ja on harmi, että sitä tuskin koskaan enää cd:llä julkaistaan. Onneksi levyn remasteroitu versio on vihdoin ostettavissa digitaalisessa muodossa ja kaikkien muiden Dahlgren-albumien tavoin kuunneltavissa Spotifyn kautta. 

      Eva Dahlgren juhlii ensi vuonna 35-vuotistaiteilijajuhlaansa. Pidän suuresti arvossa hänen uransa ensimmäisen puoliskon yhdeksää albumia, mutta jostain syystä hänen kolme viimeistä levyään eivät ole avautuneet minulle edeltäjiensä tapaan. Dahlgrenin parhaat levyt osuvat 1980-90-lukujen vaihteeseen. Hänen parhaan albuminsa, vuonna 1991 ilmestyneen En blekt blondins hjärta -levyn esittelin jo aiemmin. Piakkoin kerron blogissani vuoden 1987 levystä Ung och stolt, joka viimeistään takasi tekijänsä supertähtistatuksen myös meillä Suomessa.