tiistai 28. helmikuuta 2012

72. Roxette: Queen of rain/Pearls of passion (single 1992/1986)

Ruotsin suurin vientimenestys musiikkimarkkinoilla Abban jälkeen on ollut Roxette. Itse en kuulu yhtyeen suurimpiin faneihin, mutta siltä löytyy monta minua suuresti miellyttävää kappaletta. Queen of rain on vähemmälle huomiolle jäänyt Roxette-hitti, mutta se on minulle jäänyt mieleen yhtenä parhaista Roxette-balladeista. Kappale, joka alkaa oboesoololla ei voi olla huono.

Kun muutin asumaan opiskelijasolukämppään Vaasan Palosaaressa syksyllä 1992, kuului ensimmäisen "oman" kodin luontaisetuihin kaapelitelevisio ja etenkin musiikkikanava MTV. En ollut ahkera iltaelämän viettäjä, joten vietin paljon aikaa omassa boksissani televisiota katsellen. Näinä vuosina minulle tuli tutuksi myös ruotsalaisyhtye Roxette, joka oli noussut maailmanmaineeseen pari vuotta aiemmin hitillään The Look. En tuosta kappaleesta, enkä juuri muistakaan yhtyeen rockimmista kappaleista pahemmin perustanut, mutta Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin muodostamalla duolla oli monta hienoa balladia, jotka miellyttivät minua kovasti. Eräänä iltana musiikkikanavalta soi kaihoisalla oboe-introlla varustettu Queen of rain. Minä jäin tähän kappaleeseen koukkuun lopullisesti.
Queen of rain julkaistiin alun perin Roxetten neljännellä albumilla Tourism, jossa yhdistettiin U2:n Rattle and Hum -albumin tapaan vanhempien kappaleiden liveversioita sekä uusia studiossa tehtyjä kappaleita. Yhtyeen kaksi edellistä levyä Look sharp ja Joyride olivat olleet suuri menestyksiä aina Yhdysvaltoja myöten, mutta Tourism ei ilmeisesti täysin vakuuttanut yleisöä, sillä menestys ei ollut aivan yhtä huikea. Levy myi kuitenkin miljoonia.

Tourism-albumin pääsingle How do you do on Roxettea pahimmillaan. Kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, luulin että kysymys oli Roxette-parodiasta, niin muottiin valettu  se oli. En pidä Per Gesslestä laulajana ja How do you do:ssa hän raakkuu kappaleen suurimman osan päästäen huomattavasti paremmin laulavan Marie Fredrikssonin ääneen vasta kertosäkeessä. Tätä formaattia noudattaa suurin osa yhtyeen menokappaleista.

Balladit ovat toista maata. Nekin yleensä on säveltänyt Per Gessle, mutta solistina on useimmiten Marie Fredriksson, joka on yksi ruotsalaisista suosikkilaulajistani. Ja vaikka Fredriksson on parhaimmillaan laulaessaan ruotsiksi, on hänen laulamansa Roxette-kappaleet silti usein koskettavaa kuultavaa.

Singlen toinen kappale Pearls of passion on peräisin yhtyeen ensimmäiseltä albumilta, joka julkaistiin ennen yhtyeen maailmanmenestystä. Tätä blogia kirjoittaessani tutustuin tähän kappaleeseen ensimmäisen kerran ja yllätyin positiivisesti.
Kysymyksessä on puolinopea rockbiisi, jossa Gesslen ja Fredrikssonin lauluosuudet ovat varsin hyvässä tasapainossa. Mikään mestariteos tämä kappale ei ole, mutta ansaitsee tämän uudelleenjulkaisun.

Roxetten uran suurimmat menestykset osuivat 1990-luvulle. Yhtyeen toiminta katkesi yllättäen vuonna 2002 Fredrikssonin sairastuttua vakavasti. Fredrikssonin toivuttua aivokasvaimestaan yhtye on palannut jälleen sekä studioon että konserttilavoille, mutta ainakaan toistaiseksi 90-luvun menestys on jäänyt tavoittamatta.

maanantai 27. helmikuuta 2012

71. Simon & Garfunkel: Sounds of silence (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Amerikkalainen folk-duo Simon & Garfunkel tuli tunnetuksi kappaleella Sound of silence. Kappaleen alkuperäinen akustinen versio ei juuri yleisöä hetkauttanut, mutta kun alkuperäiseen äänitykseen lisättiin sähkökitara, basso ja rummut, sai menestystarina alkunsa. Duon toinen albumi nimettiin hitin mukaan, ja se sisälsi monta muuta hienoa kappaletta. Paul Simonin ja Art Garfunkelin yhteistä menestystä kesti viisi vuotta, kunnes he päättivät lähteä omille teilleen.

Kappale Bridge over troubled water on ensimmäinen kosketukseni Paul Simonin ja Art Garfunkelin muodostamaan lauluduoon Simon & Garfunkel. Näiden kahden laulajan täydellisesti yhteen sopivat lauluäänet ja Paul Simonin sävellykset miellyttivät minua, ja cd-ajan alkuvuosina tutustuin yhtyeen koko tuotantoon. Yhtyeen tunnetuimman hitin mukaan nimetty viimeinen albumi (johon palaamme varmasti myöhemmin blogissani) on täydellisyyttä alusta loppuun saakka, mutta duon muut neljä levyä eivät yllä samaan tasalaatuisuuteen. Hienoja kappaleita on jokaisella, mutta niille mahtuu paljon myös musiikkia joka ei kosketa minua samalla tavalla.

Yhtyeen kakkosalbumin Sounds of silence syntyhistoria on omalaatuinen. Alun perin Tom & Jerry -nimellä esiintynyt parivaljakko julkaisi ensimmäisen albuminsa Wednesday Morning 3 A.M. vuonna 1964. Yhdysvallat oli tuolloin Beatlemanian kourissa, eikä juuri kukaan noteerannut tuota akustisen viatonta folk-albumia, ei vaikka levyltä löytyi pelkän kitaran säestyksellä laulettu Sound of Silence.Yhtye hajosi pian levyn julkaisun jälkeen. 

Vuonna 1965 uudet tuulet puhalsivat folk-maailmassa. Aiemmin akustisena esiintynyt Bob Dylan sai uutta potkua uralleen lisätessään musiikkiinsa sähköisiä soittimia. Simonin ja Garfunkelin ensilevyn tuottaja Tom Wilson päätti kokeilla samaa kikkaa, ja lisäsi alkuperäiseen Sound of silence -kappaleen levytykseen sähkökitaran, basson ja rummut. Kappaleen uusi versio nousi listoille ennen kuin Paul Simon edes tiesi tästä uudesta versiosta.
Paul Simon ja Art Garfunkel eivät kumpikaan pitäneet tavasta, jolla heidän alkuperäinen herkkä kappaleensa oli muokattu heiltä lupaa kysymättä. Levyn menestys (single nousi Yhdysvaltain listaykköseksi vuodenvaihteessa 1965-1966) sai heidät kuitenkin palaamaan yhteen ja levyttämään nopeasti albumillisen uuden folk-rockiksi nimetyn tyylin mukaisia kappaleita. Hittisinglen mukaan nimetty albumi oli välitön menestys.
Ottaen huomioon kuinka lyhyellä varoitusajalla uusi albumi levytettiin on yllättävää kuinka laadukas tästäkin levystä tuli. Levyllä on hyvässä tasapainossa sekä sähköisempää folk-rockia että akustista perinteisempää folkia edustavia kappaleita. Jälkimmäistä tyyliä edustaa kappale April come she will.
Uudenpaa tyyliä edustava I am a rock julkaistiin levyn toisena singlenä toukokuussa 1966 nousten listakolmoseksi. Hieno laulu on myös albumin päätöskappale.
Sounds of silence on duon levyistä tasapainoisin yhdessä Bridge over troubled water -albumin kanssa. Yhtyeen toisen albumin menestys takasi yhtyeelle täyden keikkakalenterin, ja sitä seurasi vielä kolme menestysalbumia. Viimeistään elokuva The Graduate toi yhtyeen musiikin tunnetuksi kaikialla maailmassa.

Levyillä kuulunut täydellinen harmonia ei kuitenkaan ulottunut Paul Simonin ja Art Garfunkelin keskinäisiin suhteisiin, ja yhtye hajosi sisäisiin ristiriitoihin suurimman menestyksen kynnyksellä. Myöhemmin persoonien särmät ovat hiotuneet niin paljon, että vanhat kamut ovat aina silloin tällöin tehneet yhteisiä konsertteja ja pienimuotoisia kiertueitakin. Levytysstudioon he eivät kuitenkaan vuoden 1970 jälkeen ole palanneet.

lauantai 18. helmikuuta 2012

70. Gilbert Bécaud: Nathalie/Mon arbre (single 1964)

Ranskalaisen Gilbert Bécaud'n hitti Nathalie tunnetaan meillä paremmin Tapani Pertun esityksenä. Kappale kertoo tarinan ranskalaisesta miehestä, joka tutustuu Moskovan nähtävyyksiin nuoren naispuolisen oppaansa ohjauksessa. Tiukan protokollan väljetessä syntyy rakkaus näiden kahden ihmisen välillä, jotka rautaesirippu kuitenkin erottaa toisistaan. 

En muista, milloin ensimmäistä kertaa kuulin Nathalie-kappaleen, mutta veikkaan että minua kosketti aluksi Saukin tekemä suomennos Pierre Délanoën tekstistä, jonka esitti Tapani Perttu. Olin toki kuullut siitä, miten Neuvostoliittoon matkustaville turisteille oli järjestetty opas, jonka tehtävänä oli katsoa että vieras menee vain sallittuihin paikkoihin ja kuulee vain sallitun, "oikean" version maan historiasta ja tilanteesta. Minua kiehtoi tapa, millä Délanoë ja Saukki onnistuivat rakentamaan tästä asetelmasta romanttisen rakkaustarinan.



Lumisella Punaisella torilla kulkee kaksi ihmistä. 
Ranskalainen vieras ja hänen nuori ja kaunis venäläinen oppaansa. 
Opas kertoo vakavana vallankumouksesta ja vie vieraan katsomaan Leninin mausoleumia. 
Vieras ei kuitenkaan kuuntele, vaan katselee oppaansa vaaleita hiuksia ja odottaa hetkeä,
 jolloin he kaksi menisivät läheiseen kahvilaan juomaan kupin kuumaa kaakaota. 
Vieras antaa kätensä naiselle, 
heidän katseensa kohtaavat
 ja nuori antaa vieraalle vienon hymyn. 
Oppaalla on kaunis nimi, Nathalie.

Kierroksen jälkeen opas vie vieraan asuntolaan,
 jossa hänen opiskelijakaverinsa odottavat. 
Opiskelijat kysyvät, vieras vastaa ja opas tulkkaa. 
Keskustelussa sekoittuvat niin Pariisin bulevardit, Ukrainan tasangot kuin Moskovan valotkin. 
Iloinen joukko avaa pullon ranskalaista sampanjaa, yhdessä tanssitaan ja lauletaan.

Vieraat lähtevät ja huone tyhjenee. 
Ranskalainen turisti on huoneessa kahden oppaansa kanssa. 
Enää ei puhuta vakavia sanoja, Lenin ja vallankumous ovat unohtuneet.

Mies palaa Pariisiin. 
Hänen elämänsä on tyhjää, 
mutta hän odottaa jo sitä että joskus Pariisissa 
Nathalie olisi vieras ja hän saisi olla opas.

Ranskankielen opiskelijoille kappale ja videossa näkyvä tekstitys on oivaa harjoitusta menneiden aikamuotojen (passé composé:n ja imparfait'n käytön erot) ja konditionaalien käytössä. Suomalaisille laulun ymmärtämistä helpottaa se, että Saukin sanoittama suomenkielinen versio vastaa alkutekstiä lähes yksi yhteen.

Ostin nyt syksyllä Pariisista Gilbert Bécaudin kokoelmacd:n. Levyltä löytyi tietenkin Nathalie, joka oli vuonna 2001 kuolleen Bécaud'n suurimpia hittejä yhdessä Et maintenant -kappaleen (jonka englanninkielisen version What now my love ovat levyttäneet muun muassa Frank SinatraPetula Clark, Elvis Presley ja Agnetha Fältskog) kanssa. En kuitenkaan löytänyt ainakaan tältä levyltä muita Becaud'n kappaleita, jotka olisivat vedonneet minuun samalla tavalla kuin tämä Punaisen torin rakkaustarina.
Singlen b-puolen kappale Mon Arbre on hyvin perinteinen ranskalainen chanson 1960-luvun alkupuolelta. Sekään ei kuitenkaan kuulu samaan klassikkokastiin Nathalien kanssa.

Mon arbre by Gilbert Bécaud on Grooveshark

perjantai 17. helmikuuta 2012

69. Sonia: Everybody knows (1990)

Sirpsakka 18-vuotias Sonia Evans kyttäsi Peter Watermanin studioiden ovella demonauhan kanssa tätä tuottajaneroa, kunnes Waterman antoi periksi. Sonia pääsi levyttämään ja saikin lentävän lähdön uralleen neljällä hitillä, joiden tuottajina ja säveltäjinä toimi kolmikko Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman. Sonian ensilevy on täynnä sitä itseään, pirteää 1980-90-lukujen vaihteen brittipoppista, jota kuuntelemalla tulee hyvälle tuulelle. Valitettavasti Sonian menestys jäi yhteen albumiin, pirteällä laulajalla olisi varmasti ollut rahkeita enempäänkin.

1990-luvun alussa musiikinystävät olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, niihin joilla näkyi kotona MTV (Music Television) ja niihin joilla tuota kanavaa ei näkynyt. Itse kuuluin tuohon onnettomaan jälkimmäiseen joukkoon. Nykyään uudet hitit ja niiden videot näkyvät netissä, mutta tuolloin MTV oli kanava, jota seuraamalla pysyin ajan tasalla suosituimpien artistien sen hetken hiteistä. Koulukaverini Tiina nauhoitti minulle muutaman kerran vhs-kasetillisen täyteen MTV:n yöohjelmaa. Koulusta kotiin tultuani kelasin tuon hittikavalkadin läpi näkkileipä toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa, jotta olisin edes osittain tietoinen siitä, mikä musiikki on in.

MTV:n soittolistojen vakiokamaa olivat Stock-Aitken-Waterman-tallin musiikkivideot. Kylie Minoguen, Jason Donovanin, Rick Astleyn ja Donna Summerin videoita yhdisti tunnistettava SAW-soundi ja paniikkikohtausta muistuttava neuroottinen tanssikoreografia. Tätä tyyliä noudattivat myös nuoren Sonia Evansin videot. Kesti aikansa, ennenkuin löysin musiikin noiden hysteeristen videoiden takaa.

Sonian suurin hitti You'll never stop me from loving you on kuin Stock Aitken Waterman -hittien prototyyppi. Äärimmäisen tarttuva melodia ja varsin riisuttu ja konemainen instrumentaatio. Sonia ei ole pelkkä seinäruusu tässä tuotannossa, tytöllä on ääni kohdallaan ja siinä on aimo annos energiaa. Vaikka tuskin hänkään on täysin studiotekniseltä äänenkäsittelyltä välttynyt.

Hieman (mutta vain hieman) verkkaisempaa menoa on kappaleessa Can't forget you, joka on albumin suosikkikappaleeni.
Soniaa ei "tallikavereidensa" Jason Donovanin ja Kylie Minoguen tapaan poimittu studioon laulamaan television saippuaoopperoista. Nuori laulajanalku ei ollut mallivartaloinen televisiotähti vaan energiaa pursuava pienikokoinen ilopilleri, joka pääsi levyttämään oman sinnikkyytensä ansiosta. Tuottaja Peter Waterman kypsyi studion ovella jatkuvasti hengailevaan ja demokasettiaan tarjoavaan nuoreen neiti Evansiin ja päätti antaa hänelle mahdollisuuden.

Eniten energiaa on pakattu Sonian neljänteen singlejulkaisuun. Olin kuullut laulajaa jo aiemmin, mutta viimeistään kappale Counting every minute sai minut innostumaan Sonian kappaleista. Tämän videon perusteella hänelle voisi antaa ADHD diagnoosin.
Stock-Aitken-Waterman-tuottamat albumit olivat kuuluisia siitä, että 3-4 singlekappaleen lisäksi levyllä oli 6-7 selkeää täyteraitaa, joita ei edes yritetty tehdä yhtä tarttuviksi kuin levyltä löytyvät pakolliset hitit. Sonian albumi on mukava poikkeus tästä säännöstä. 

Levyltä löytyvien viiden singlehitin (edelle esiteltyjen kolmen kappaleen lisäksi laulut Listen to your heart ja vuonna 1962 alun perin Skeeter Davisin hitiksi tekemä End of the world) rinnalla olevat kappaleet eivät laadussa juurikaan häviä näille menstysbiiseille. Levyltä löytyvä Climb to the top of the mountain on hyvä esimerkki levyn tasaisesta laadusta. Vaikka kappaleen tuottivat ja sävelsivät PWL-levy-yhtiön "kakkostiimi" Phil Harding ja Ian Curnow, olisi siinä ollut kaikki ainekset albumin kuudenneksi singlehitiksi.
Everybody knows -albumin jälkeen Sonian ura lähti jyrkkään alamäkeen. Albumin ja hittien menestyksestä huolimatta levy-yhtiö Chrysalis hylkäsi Sonian eivätkä yritykset muiden levy-yhtiöiden kanssa enää tuottaneet samanlaisia hittejä. Vuonna 1993 Sonia edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa. Kappale Better the devil you know tuli kisassa toiseksi ja todisti ainakin sen seikan, ettei Sonia ollut pelkästään studiovelhojen tuote, vaan hän osasi oikeasti esiintyä kansainvälisen liveyleisön edessä. Tämä ei kuitenkaan auttanut, tämän nuoren laulajan ura surkastui kokoon ja Sonia Evans jatkoi uraansa teatterissa, televisiojuontajana ja saippuaoopperoiden näyttelijänä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

68. Lauluyhtye Rajaton: Nova (2000)

Pari vuotta sitten kymmenenvuotisjuhliaan viettänyt Rajaton on yksi suomalaisen musiikin tunnetuimmista edustajista maailmalla. Yhtye on 12 vuoden aikana julkaissut 10 kansainvälisestikin arvostettua albumia, ja sen konsertit maailmalla keräävät poikkeuksetta ylistäviä arvioita. Kun yhtye vuonna 2000 julkaisi ensimmäisen albuminsa, oli se juuri voittanut Tampereen Sävel yhtyelaulukilpailun ja suuri menestys oli vielä edessäpäin. Levy on mielestäni edelleen yksi yhtyeen parhaista sisältäen uusia sävellyksiä vanhoihin ja uusiin runoihin.

Lauluyhtye Rajattomaan minut tutustutti viereisessä työpisteessä istunut kollegani, joka lainasi minulle yhtyeen Boundless-levyn. Minuun vanhana kuorolaulajana vetosi välittömästi yhtyeen pyrkimys harmoniseen yhteislauluun samalla kokeillen uusia tapoja ihmisäänen käyttämiseen. Edelleenkin yhtye ei keskity kikkailemaan ihmisäänen erikoisuuksilla vaan pyrkii nimenomaan hyvän laulun avulla tuomaan hienojen sävellysten ja sanoitusten parhaat puolet esille. Laulu on ensin ja laulaja vasta sen jälkeen.

Yksi parhaista Rajattoman levyistä on mielestäni edelleen yhtyen ensimmäinen albumi Nova. Levy perustuu pitkälle suomalaisen kansanrunouden (Kanteletar) ja suomalaisten runoilijoiden (mm. Eino Leino ja P. Mustapää) teksteihin, jotka on sävelletty yhtyettä varten. Yhtyeen tärkeimpiä säveltäjiä on sen koko uran ajan ollut Mia Makaroff, jonka Kantelettaren tekstiin säveltämä Mitä kaikatat kivonen on hyvä esimerkki yhtyeen monipuolisista laulutaidoista ja uran alkutaipaleella.



Olen pitänyt Rajattomasta aina sen vuoksi, että se on pitänyt aina arvossa säveltäjien ja sanoittajien työtä. Esimerkki melodian ja tekstin kunnioittamisesta on yhtyeen johtohahmo Jussi Chydeniuksen Eino Leinon tekstiin säveltämä Tähtitarha.


Vanhojen tekstien rinnalla Nova-levyllä on myös muutama uudempi teksti. Heikki Salon ja säveltäjä Laura Sippolan yhteistyönä on syntynyt kertomus kolmesta kalpeasta kuninkaanpojasta ja ruhtinaan tyttärestä. 


Nova on tasapainoinen yhdistelmä vanhaa ja vähän uudempaakin suomalaista musiikkia nuoren yhtyeen esittämänä. Samaa tyyliä jatkoi yhtyeen englanninkielinen kakkosalbumi Boundless, joka avasi ovat maailmanvalloitukselle. Vuosien varrella kokoonpanoltaan muuttumattoman yhtyeen taidot ja maine ovat kasvaneet, mutta itse pidän edelleen suuressa arvossa tätä yhtyeen debyyttialbumia joka, jo tässä vaiheessa, on kokoelma rajattoman täydellisiä lauluesityksiä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

67. Eurythmics: We too are one (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Alun perin kahden rakastavaisen yhteisprojektina syntynyt Eurythmics oli kriisissä 1980-luvun loppupuolella. Annie Lennoxin ja Dave Stewartin parisuhde oli hajonnut, ja kumpikin oli mennyt tahoillaan naimisiin. Maailmanmenestys oli vienyt veronsa, ja pari tuli huonosti toimeen keskenään. Tässä mielessä onkin ihmeellistä, että yhtyeen viimeinen levy ennen 1990-luvun lopun comebackia on näinkin erinomainen. Kriisiä ei yritellä peitellä, vaan se tuodaan avoimesti levyn teksteissä julki. Tästä rehellisyydestä syntyi yksi yhtyeen parhaista albumeista.

Odotukseni Eurythmicsin uutta albumia kohtaan olivat varaukselliset. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Savage meni minulta yli hilseen ja oli pettymys hittipitoisten Be yourself tonight ja Revenge -albumien jälkeen. We too are one palautti kuitenkin uskoni Dave Stewartin ja Annie Lennoxin yhteistyöhön hienolla musiikillaan.

Tämä oli paradoksaalista sen vuoksi, että albumin teon ja julkaisun aikaan yhtye oli hajoamispisteessä. Annie Lennox toteaa itse levyn remasteroidun version kansilehdessä, että hänellä ja Davella oli vaikeuksia olla samassa huoneessa yhtä aikaa ja "meidän olisi pitänyt muuttaa täysin toiselle puolelle maapalloa kauas toisistamme". Aiemmin Stewart oli toiminut yksin yhtyeen levyjen tuottajana, mutta nyt mukaan tuotiin toiseksi tuottajaksi Jimmy Iovine toimimaan "tuomarina" kahden riitelevän muusikon välillä ja katsomaan, että levy ylipäätään saatiin tehdyksi riidoista huolimatta.

Yhtyeen jäsenten riitoja ei levyllä peitelty. Levyn hienoin kappale Don't ask me why toteaa synkästi:

En rakasta sinua enää,
tuskin koskaan rakastin.
Jos sinulla oli mitään tunteita minua kohtaan,
onnistuit ne hyvin peittämään.

Kappaleen musiikkivideon viileän tunnelman voi kuvitella vallinneen myös levytysstudiosta. Tämä ei kuitenkaan estänyt kappaleesta tulemaan suurta hittiä ja soimasta MTV:ssä muutaman tunnin välein syksyllä 1989.

Astetta suorasukaisempi, jos mahdollista, kuvaus Lennoxin ja Stewartin välisistä suhteista löytyy kappaleesta You hurt me (and I hate you).

Eurythmicsin jäsenten ongelmalliset välit eivät onneksi estäneet hyvän levyn tekoa. Lauluntekijäparivaljakon Lennox/Stewart sävelkynä oli edelleen terävä, ja kokeellisen Savage-levyn jälkeen satsattiin jälleen yksityiskohtia viliseviin sovituksiin ja viivotintarkkaan tuotantoon. Tuottaja Jimmy Iovinen rooli Stewartin aisaparina oli varmasti enemmän kuin pelkästään taistelevien Virtasten pitäminen erillä toisistaan.

Eikä levyn kappalevalikoimakaan pelkkää riitelyä ole. Huumoria viljellään erityisesti kappaleessa King and Queen of America ja sen musiikkideossa, jotka ivailevat rajusti Amerikkalaisen elämäntavan kustannuksella. Asiaa sivuttiin jo Savage-levyllä, mutta nyt ironian tykit osuivat suoraan maaliin.

Monien Eurythmics-albumien tapaan We too are one on hieman epätasainen sisältäen muutaman selkeän täyteraidan. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Revival on videotaan myöten tekopirteä ja veretön humppa ja How long keskeneräiseksi jäänyt tanssikappale. Levyn päättää kuitenkin tunnelmallinen ja melodialtaan yksinkertainen When the day goes down, joka toimi kauniina päätöksenä yhtyeen konserteissa.

Levyä seurannut maailmankiertue osoitti, että aivan karrelle ei Lennoxin ja Stewartin suhde ollut palanut. Kiertueen jälkeen kuitenkin Lennox ja Stewart lähtivät omille teilleen. Yhteen he palasivat vasta kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin heidän Peace-albuminsa ja sitä seurannut kiertue palautti ainakin hetkiseksi yhtyeen menestyksen. Peace-albumissa ei kuitenkaan ollut 1980-luvun Eurythmics-energiaa eikä yhteistyö tämän levyn jälkeen enää jatkunut.

66. Jeane Manson: J'ai déjà vu ça dans tes yeux/Ma pauvre musique (single 1979)

Euroviisukappaleet lokeroidaan usein omaan kastiinsa erotuksena muusta, "paremmasta" musiikista. Jopa euroviisufanit, minä mukaanlukien, helposti kuuntelevat Eurovision laulukilpailuissa kuulemiaan kappaleita aivan eri aivolohkolla kuin ns. tavallista popmusiikkia. Ajoittain, aika usein itse asiassa, viisumassasta nousee kuitenkin kappaleita, jotka murtavat tämän keinotekoisen raja-aidan. Minun kohdallani yksi hieno esimerkki on Jeane Mansonin vuonna 1979 esittämä kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux, joka on yksi suosikkilauluistani niin euroviisuympyröissä kuin niitten ulkopuolellakin.

Vuoden 1979 Jerusalemissa pidetyt Eurovision laulukilpailut ovat minulle tärkeä lapsuuden muisto. Olin kahdeksanvuotias, ja kyseiset kisat olivat yhdet ensimmäisistä viisumittelöistä, jotka sain katsoa alusta loppuun, noin kello yhteen yöllä saakka. Kisoista äänittämäni kasetti soi nauhurissani vuosikausia, ja kisojen laulut painautuivat mieleni nuottiviivastolle pysyvämmin kuin monen muun sitä seuraavan vuoden viisutyrkyt.

Tämän vuoden hienoin viisuääni kuului Jeane Mansonille, jonka tumma ja sielukas ääni kantoi hyvin Luxemburgin edustussävelmää J'ai déjà vu ça dans tes yeux, jonka oli säveltänyt Jean Renard. Kasettia kuunnellessani näin mielessäni tumman ja vahvan naishahmon viisulavalla laulua esittämässä. Kun 14 vuotta myöhemmin katsoin kisaa videolta olin hämmästynyt. Lavalla esiintynyt laulaja ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, jonka olin laulajasta itselleni muodostanut.
Ulkomuodon lisäksi minut yllätti upeaäänisen laulajan tausta. Kysymyksessä ei ollutkaan ranskalaisen chansonperinteen elämää kokenut kasvatti, vaan nuori amerikkalainen malli (alkuperäiseltä nimeltään Jean Manson) joka oli niittänyt mainetta mm. Playboy-lehden keskiaukeaman tyttönä 1970-luvun alussa. Poseeraamisen lisäksi näyttelijän töitä tehnyt Manson muutti Ranskaan 1970-luvun loppupuolella elokuvauraansa edistääkseen. Näytelijänuran sijaan Manson löysi paikkansa Ranskan musiikkielämässä, ja hänestä tuli pian suosittu laulaja uudessa kotimaassaan. Hyvästä ulkoäöstä ei varmasti ollut haittaa uran luomisessa, mutta Manson osoittautui myös erinomaiseksi laulajaksi.

Menestys Ranskassa poiki Mansonille pestin edustamaan Luxemburgia Eurovision laulukilpailuissa vuonna 1979. Kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux (="Näin sen jo silmissäsi") jäi 13. sijalle, liekö syynä viisuissa usein tarvittavan mahtipontisuuden puute vai pitkä ja vaikeasti lausuttava laulun nimi, eikä se kuulu Mansonin suurimpiin hitteihin. Minun mielestäni kappale on yksi vuoden 1979 viisujen kohokohdista, tyylikäs ja perinteinen chanson Jean Mansonin upeasti tulkitsemana. Kappaleen levyversio on myös hieno, mutta se ei aivan tavoita liveversion tunnelmaa.

Uransa suurimmat hitit Manson levytti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuoliskolla, mutta suosion laskettuakin hän jatkoi uraansa Ranskassa laulaen iskelmän lisäksi countrya ja gospelia ja näytellen televisiosarjoissa. Itselleni Mansonin uran kappaleet ovat tulleet tunnetuiksi kokoelmalevyjen myötä, joista tosin vain harvalta löytyy tämän singlen A-puoli.

Tämän singlen b-puoli Ma pauvre musique on vieläkin harvinaisempi. Samanlaisesta tunnelmapalasta ei tässä kappaleessa ole kysymys, esitys kuullostaa lähinnä albumin täytekappaleelta.
Jeane Mansonin tarina kertoo siitä, kuinka vähissä vaatteissa keimaileva mallityttönen voi luoda uskottavan uran laulajana. Tästä voivat tämän päivän Aitolehdet ja Tukiaiset ottaa opiksi.

perjantai 10. helmikuuta 2012

65. George Harrison: George Harrison (1979)

George Harrisonin sooloura muistetaan parhaiten hänen ensimmäisestä soololevystään All things must pass (1970) ja viimeisestä, vuonna 1987 julkaistusta Cloud 9 albumista. On totta että levymyynti ja usein myös musiikin laatu Harrísonin uran keskivaiheilla ei ollut korkealla tasolla, mutta hyvää musiikkia syntyi myös tuolloin. Vuonna 1979 julkaistu nimetön albumi on hyvin tuotettu, soitettu ja laulettu kokoelma hienoja lauluja, jotka valitettavasti eivät saaneet ansaitsemaansa suosiota. Levyn onnistumisen yksi avaimista on tuottaja Russ Titleman, joka sai Harrisonista parhaat puolet esiin.

Innostuin George Harrisonin soolourasta kun Cloud 9 -albumi ilmestyi. Hankin pian hänen tunnetuimman albuminsa All things must pass, ja yllättäen kierreltyäni levykauppoja löysin hyllyistä myös hänen muut soololevynsä, mitkä levy-yhtiö oli julkaissut uudelleen Cloud 9 levyn menestyksen innoittamana. Olin siinä käsityksessä että Harrisonin sooloura All things must passin jälkeen oli pelkkää sutta ja sekundaa ja yllätyinkin todella iloisesti huomatessani että tämä ei pitänyt paikkansa. Paras soololevy tältä Harrisonin soolouran keskivaiheilta oli ehdottomasti vuonna 1979 ilmestynyt albumi, jolle Harrison ei vaivautunut antamaan muuta nimeä.

Vuonna 1979 Harrisonin elämä oli mallillaan. Hän oli mennyt naimisiin Olivia Ariaksen kanssa, ja hänestä oli tullut isä Dhani-pojan synnyttyä vuonna 1978. Muutaman epäonnistuneen ja aiheesta haukutun albumin jälkeen vuonna 1976 ilmestynyt 33 1/3 -albumi oli saanut vaihteeksi myönteisen vastaanoton, vaikka listojen kärkipäähän ei silläkään ollut asiaa. Tuotettuaan edelliset neljä soololevyään yksin Harrison pyysi avuksi Russ Titlemanin, jonka kädenjälki kuuluu levyssä selkeästi ja yksinomaan positiivisessa mielessä.
Levyllä on mukana Titlemanin lisäksi monia muita merkittäviä muusikoita. Harrisonin paras ystävä Eric Clapton (joka oli mennyt naimisiin Harrisonin ex-vaimon Pattien kanssa pari vuotta aiemmin) soittaa kitarasoolon kappaleen Love comes to everyone introssa.

Elämäänsä tyytyväinen Harrison uskalsi vuonna 1979 katsoa myös taaksepäin. Vuonna 1968 Beatlesin valkoisen tupla-albumin sessioissa Harrisonin kappaletta Not Guilty äänitettiin kolme päivää, mutta 102 oton jälkeenkään ei yhtye ollut kappaleeseen tyytyväinen ja se jäi julkaisematta. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Harrison palasi kappaleeseen ja teki siitä lempeän akustisen version albumilleen. Alkuperäinen, sähköisempi ja raskaampi versio kappaleesta julkaistiin lopulta Beatlesin Anthology 3 -levyllä. Beatles-version kappaleesta voi kuunnella täällä.
George Harrison ei laulajana ollut koskaan samalla tasolla yhtyetovereittensa John Lennonin ja Paul McCartneyn kanssa. Koko Harrisonin uran aikana hänellä itsellään oli vaikeuksia oman lauluäänensä tuottamisessa. Silloin kun levyä tuottamassa oli joku toinen (George Martin Beatles-aikoina, Phil Spector levyllä All things must pass ja Jeff Lynne levyllä Cloud 9), Harrisonin lauluäänestä saatiin esiin sen herkkyys ja sävykkyys. Harrisonin muilla soololevyillä hänen äänensä on kireä ja käheä.

Myös tuottaja Russ Titleman onnistuu tässä, Harrison kuullostaa George Harrison -albumilla vapautuneelta ja itsevarmalta. Harrisonin lauluääni on parhaimmillaan levyn singlelohkaisulla Blow away.
Kitaristintaidoissaan Harrisonin ei koskaan tarvinnut jäädä kakkoseksi, ei Lennonille, McCartneylle tai edes Eric Claptonille, joka vieraili ahkerasti Harrisonin levytyksissä (aina While my guitar gently weeps -kitarasoolosta asti). Tällä albumilla Harrisonin kitara on esillä monipuolisesti, hän on taitava sliden soittaja ja myös perinteisen sähkökitaran soolot tällä levyllä ovat hienoa kuultavaa. Levyllä kuullaan myös paljon akustista kitaraa. 

George Harrison -levyn hienointa kitarointia kuullaan mielestäni kauniissa rakkauslaulussa Your love is forever.
Valitettavasti seuraavaa yhtä lämmintä ja tyytyväistä Harrison-levytystä saatiin odottaa kahdeksan vuotta. John Lennonin murha vuonna 1980 järkytti Harrisonia kovasti, ja hänen 1980-luvun alkupuoliskon tuotanto on vain varjo vuoden 1979 albumin täydellisyydestä. Viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1987 julkaistu, viimeinen Harrisonin elinaikana julkaistu albumi Cloud 9 korjasi onneksi tilanteen.

maanantai 6. helmikuuta 2012

64. Bibie: Regards (1986)

Ghanalaissyntyinen Bibie nousi tähdeksi kappaleella Tout simplement, josta tuli suuri hitti ranskankielisessä Euroopassa 1980-luvun puolivälissä. Kovin pitkään menestystä ei kuitenkaan kestänyt, ja häntä voidaan varauksin pitääkin yhden hitin ihmeenä. Ranskanreisulla ostamani albumi Regards on hieno levy, jonka menestys olisi varmasti ollut parempi, jos ranskankielinen poppi olisi saanut maailmalla samanlaiset mahdollisuudet kuin englanninkielinen.

1980-luvulla Suomen radiossa, kuten muuallakin, englanninkielinen popmusiikki jyräsi muut kielet, usein myös suomenkielen. Onneksi oli myös poikkeuksia. Muistaakseni Tapani Ripatin juontama Huippuhitit-ohjelma esitteli menestyskappaleita eri Euroopan maiden listoilta. Vuonna 1986 yhdessä jaksossa soitettiin ranskalaishitti Tout doucement. Opiskelin ranskaa yläasteella ja kieli kiinnosti minua. Myös sävelmä oli tarttuva ja Bibie-nimisen laulajan äänessä oli tyylikästä syvyytä. Kun muutama vuosi myöhemmin olin Ranskassa kielikurssilla, etsin tämän levyn käsiini.


 (parempilaatuinen versio kappaleesta löytyy täältä.)

En kovinkaan paljon tunne Bibie-nimisen laulajan historiaa. Ranskankielisen Wikipedian mukaan kysymyksessä on alun perin Ghanasta Ranskaan muuttanut laulaja, jonka suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin. Laulaja teki muutaman albumin ja hitin vuosien 1985-1992 välissä, mutta sen jälkeen hänen uransa sammui.


Bibien ura jäi ehkä lyhyeksi, mutta hänen toinen albuminsa Regards on kuitenkin tyylikäs levy. Levyn kappaleita on ollut säveltämässä kaksi tunnettua lauluntekijää Didier Barbelivien ja Jean-Paul Dréau, ja heidän ammattitaitonsa kuuluu läpi levyn. Dréun kynästä ovat blogini kaksi ensimmäistä kappaletta Tout doucement ja Chanteuse de chanson d'amour.

Didier Barbelivien vastaa levyn dramaattisimmasta kappaleesta Une autre façon d'aimer.


Minua harmittaa edelleen, että 1980-luvun lukiolaisen säästöbudjettiin ei mahtunut tämän albumin ostaminen cd:nä, vaan jouduin tyytymään vinyyliversioon. Nyt kyseistä levyä ei tunnu enää mistään saavan. Tuntemattomaksi ovat jääneet myös muut hienoäänisen Bibien albumit, joten en tiedä kuinka paljon hyvää musiikkia on jäänyt kuulematta.

lauantai 4. helmikuuta 2012

63. Nana Mouskouri: Turn on the sun (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Nana Mouskouri on ehkä lapsuuteni merkittävin laulaja. Jo aiemmin kerroin kuinka kuuntelin isäni ostamaa ranskankielisen Mouskouri-levyä unilevyksi, ja nukuin levykannen kanssa. Toinen tärkeä Nana Mouskouri -levy löytyi isovanhempieni levyhyllystä, ja aina käydessäni siellä halusin kuunnella tuota levyä. Sama silmälasipäinen naislaulaja esiintyi myös tällä levyllä ja kaivautui kuulaalla äänelläni lapsuuteni muistilohkoille. Kun noin 30-vuotta myöhemmin kuuntelin levyä uudelleen, tulvi mieleeni muistikuvia ja tunteita noilta herkiltä ajoilta. Eikä levy ollut muuttunut näiden vuosien aikana yhtään huonommaksi.

Lapsena (arviolta 2-5 vuotiaana) tärkein paikka mummolassa, kummilassa ja muiden tuttujen luona oli hylly, josta kyseisen paikan äänilevyt löytyivät. Isäni kodissa Pälkäneellä levyt löytyivät keittiön viereisen ruokailuhuoneen kirjahyllystä ja kuten kotona, tunsin täälläkin levyhyllyn sisällön paremmin kuin hyllyn omistaja. Tästä hyllystä löytyi myös levy, jonka kaksi tätiäni oli tuonut Lontoossa kuulemansa konsertin innoittamana tuliaiseksi kolmannelle tädilleni. Nana Mouskourin Turn on the sun -albumi oli voimasoitossa aina kun meidän perhe vieraili isäni vanhempien luona. Noin 30 vuotta myöhemmin lainasin tämän hyväkuntoisena säilyneen vinyylialbumin tädiltäni ja huomasin, että levy kuullosti edelleen erinomaiselta. Se on edelleen suosikkilevyjäni.

Kuten Une voix qui vient du coeur -albumin esittelyssä kerroin, Nana Mouskouri on viisikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana myynyt levyjä joidenkin arvioiden mukaan enemmän kuin kukaan muu naislaulaja. Menestyksen yksi salaisuus on ollut se että Mouskourilla on koko uransa ajan ollut käynnissä vähintään neljä rinnakkaista uraa, ranskaksi, englanniksi, saksaksi ja äidinkielellään kreikaksi, ja samaan aikaan hän on levyttänyt myös muilla kielillä.

Albumi Turn on the sun osuu Mouskourin uran vaiheeseen, jossa hän oli jo tunnettu ja menestyvä laulaja Ranskassa ja Saksassa, ja englanninkielinen ura oli lähtenyt hyvään käyntiin. Levy tehtiin osin Ranskassa ja osin Isossa Britanniassa. 
Levyn kappale Down and out and far from home on hyvä esimerkki Mouskourin monikulttuurisesta tuotannosta. Laulun kirjoittivat amerikkalaisranskalainen lauluntekijäpari Joe Dassin ja Pierre Delanoë, ja laulun taustalla soittaa ja laulaa Mouskourin aviomiehen johtama kreikkalaisyhtye The Atheniens. Kreikkalaissyntyinen ja Ranskassa asuva tähti laulaa englantia lähes täydellisellä brittiläisellä aksentilla.

Mouskourin kuulas ja kirkas ääni oli mielestäni parhaimmillaan juuri 60- ja 70-lukujen vaihteessa. 1980-luvulla hänen laulutapansa alkoi pahasti manerisoitumaan, joten en ole kovinkaan paljon innostunut hänen myöhemmästä tuotannostaan.
Tällä albumilla Mouskourin lauluääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa kappaleessa Open your eyes, jossa säestyksenä on ainoastaan yksi lyömäsoitin.
Kansainvälisestä urastaan huolimatta Mouskouri ei koskaan peitellyt kreikkalaisuuttaan. Hänen 1960-70-lukujen albuminsa sisälsivät lähes kaikki kreikkalaisia lauluja. Varsinkin kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmät saivat tunnettuutta maailmalla Mouskourin levyjen ansiosta. Turn on the sun -albumilla on kolme Hadjidakisin sävellystä, joista kaksi laulaja esittää äidinkielellään The Atheniens -yhtyeen säestämänä.
Nykyään Mouskouri tunnetaan maailmalla parhaiten 1980-luvun hiteistänä Je chante avec toi liberté ja Only love. Itse pääsin katsomaan häntä, kun hänen jäähyväiskiertueensa käväisi Suomessa vuonna 2005. Täysin eläkkeelle Mouskouri ei vielä ole jäänyt, 77-vuotias laulaja suunnittelee parhaillaan kiertuetta Saksassa, missä 50 vuotta sitten julkaistu Weiße Rosen aus Athen oli hänen ensimmäinen suuri hittinsä Kreikan ulkopuolella.

Itselleni tärkeimmät Mouskourin levytykset tulevat kuitenkin 40-vuoden takaa, jolloin kuuntelin näitä levyjä keskittyneesti suuret kuulokkeet korvillani. Mouskourin vanhoja albumeja ei ole julkaistu cd:nä (lukuunottamatta muhkeaa 34 cd:n boksia), mutta sen kappaleet ovat onneksi kuunneltavissa Spotifyssa ja ladattavissa muun muassa iTunesin kautta.  

torstai 2. helmikuuta 2012

62. Ultra Bra: Villiviini/Itket ja kuuntelet (single 2000)

Ultra Bran pikaisen come backin kunniaksi hieman tämän mielenkiintoisen yhtyeen tuotantoa. Yhtye teki viisivuotisen uransa aikana neljä albumia, joista jokainen on edeltäjäänsä parempi. Villiviini julkaistiin singlenä hieman ennen yhtyeen viimeistä albumia Vesireittejä, mutta jostain syystä kappaletta ei kuitenkaan sisällytetty tälle levylle. Tämän vuoksi ehkä kappale on hieman jäänyt unohduksiin, mutta aivan suotta. Villiviini on hyvä esimerkki Kerkko Koskisen taidosta yhdistää tarttuva melodia monitasoisen muhkeaan sovitukseen. Anni Sinnemäen teksti menee minulta, jälleen, yli hilseen, mutta tuskin olen ainoa. Singlen kakkoskappaleella Ultra Bra laittaa hevivaihteen päälle.

1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ei kukaan suomalainen musiikinystävä voinut välttyä Ultra Bralta. Ensimmäisillä levyillä tyyliä oli lainattu Kom-teatterilta ja Agit Propilta, mutta uran jatkuessa yhtye karisti hartioiltaan 1970-luvun poliittisen laululiikkeen painolastin ja keskittyi melodiseen, avokätisen runsaasti sovitettuun pop-musiikkiin jossa poliittisen sanoman sijaan kuultiin pääasiassa Anni Sinnemäen omalaatuisia tekstejä.

Itse innostuin yhtyeestä vuonna 1998, jolloin se osallistui Suomen euroviisukarsintaan. Tyttöjen välisestä ystävyydestä jäi karsinnassa kolmanneksi, ja ikuisesti arvoituksesti jäi olisiko Ultra Bra järisyttänyt tämän instituutioksi jämähtäneen laulukilpailun perustuksia yhtä radikaalisti kuin Lordi kahdeksan vuotta myöhemmin. Kerkko Koskinen seurueineen lopettivat uransa huipulta, yhtye hajotti itsensä juuri kun albumeista paras Vesireittejä oli julkaistu.

Yhtyeen materiaalin laadukkuudesta kertoo se, että Vesireittejä-albumin alla julkaistu Villiviini ei mahtunut albumille mukaan lainkaan.
Ultra Bran voima perustui upeiden laulujen lisäksi yhtyeen vahvaan laulusaundiin, sekä vahvoihin sovituksiin, joissa ei soittimissa säästelty. Syntetisaattoreiden sijaan yhtyeen levyillä soivat oikeat jouset, puhaltimet ja Kerkko Koskisen johtama taitava yhtye. Villiviinissä nämä elementit toimivat hienosti yhteen.

Singlen kakkosraita osoittaa kuinka monipuolisesta yhtyeestä on kysymys. Kappaleessa Itket ja kuuntelet kitaristi Joel Melasniemi pääsee näyttämään hevikitaristin taitonsa, ja hulppea jousisovitus vain korostaa kappaleen rankkaa meininkiä. Terhi Kokkosen, Vuokko Hovatan, Arto Talmeen ja Olli Virtaperkon muodostama lauluryhmä jylisee synkkää tekstiä kuin Mr. Lordi konsanaan. Olisi sittenkin pitänyt lähettää Ultra Bra sinne euroviisuihin!
Itket ja kuuntelet päättää vakuuttavasti Ultra Bran viimeisen albumin Vesireittejä. Villiviini sen sijaan löytyy tällä hetkellä vain kokoelmalevyn Sinä päivänä kun synnyin kakkos-cd:ltä. Kappale olisi ansainnut vähän paremman paikan yhtyeen discografiassa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

61. Elton John: Elton John (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Elton John on tullut tunnetuksi yliampuvista esiintymisasuistaan, suuresta kokoelmasta silmälasejaan ja räiskyvästä yksityiselämästään. Kun Elton julkaisi toisen albuminsa vuonna 1970, oli kaikki tämä vielä tulevaisuutta ja nuori laulaja-lauluntekijä-pianisti tunnettiin lähinnä kappaleestaan Your song. Tämä herkkä rakkauslaulu avasi suosion portit, ja albumi nousi listojen kärkisijoille sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Esittäjänsä mukaan nimetty albumi on kuitenkin paljon enemmän kuin vain siltä löytyvä listahitti.

1980-luvulla Elton John oli minulle nimenä tuttu, mutta hänen kappaleistaan tunsin vain muutaman. Your Song, Blue eyes ja Healing hands soivat taustalla, mutta en sen enempää innostunut hänen tuotantoaan tutkimaan. En tarkalleen muista, miten Johnin nimetön läpimurtoalbumi löysi tiensä levysoittimeeni, mutta vahvana epäiltynä minulla on jälleen Tampereen kaupunginkirjaston mainio musiikkiosasto. Joka tapauksessa tämä albumi sai minut kiinnostumaan Elton Johnin muustakin tuotannosta, josta tosin en ole toista yhtä hyvää albumia löytänyt, vaikka John on niitä tehnyt jo yli 30.

Elton Johnin musiikkia kuunnellaan Suomessa lähinnä kokoelmalevyiltä, joita hänen musiikistaan on julkaistu reilusti toistakymmentä. Johnin tuotannon laajuuden tuntien on ymmärrettävää, että hänen albumikokonaisuutensa ovat jääneet hänen lukuisten hittiensä varjoon. Tämä on harmi, sillä varsinkin hänen 1970-luvulla tekemät levynsä ovat todellakin enemmän kuin niiltä löytyvien hittien summa.

Elton John -albumi aloitti nuoren laulajan voittokulun listoilla ja konserttisaleissa. Alku oli kuitenkin kankeaa. Levyltä ensimmäiseksi julkaistu single Border song ei levymyyntitilastoja heilutellut, vaikka se on erinomainen gospelballadi täynnä energiaa.

Border song sisältää kaikki ne elementit, joista John tuli tunnetuksi hieman myöhemmin. Vahva, koristeellisiin pianokuvioihin perustuva melodia, runsas jousisovitus ja Bernie Taupinin arvoituksellinen teksti. Kun kappaletta vahvisti vielä sielukas gospelkuoro, on mielestäni ihme ettei kappale herättänyt enempää huomiota.

Albumin toinen single kuitenkin avasi ovet. Your song oli tosin sijoitettu Yhdysvalloissa Take me to the Pilote -singlen b-puolelle, mutta radiokanavat havaitsivat pian kummassa singlen kappaleista oli enemmän hittipotentiaalia.

On ihme, että vaikka tämä kappale on soinut radiossa satoja tuhansia kertoja viimeisten 40 vuoden aikana, ei levytys kuullosta lainkaan kuluneelta tai puhkisoitetulta. Nuoren Eltonin äänestä puuttuvat vielä ne maneerit, jotka aloivat rasittaa hänen musiikkiaan myöhempinä vuosina, ja levyn jousisovitus on klassisen kaunis.

Minulle Elton John on aina ollut paras balladeissaan, rokkaava Elton on jäänyt aina hyvin kaukaiseksi. Näitä kultaisia Elton John rakkauslauluja tällä albumilla on useita, niistä tosin monet ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Yksi kauneimmista on I need you to turn to, jonka Lauluyhtye Rajaton versioi uusimmalla albumillaan. Vaikka yhtyeestä pidänkin, ei tuo esitys vedä vertoja tälle alkuperäisesitykselle.
Elton Johnin kakkosalbumi on hyvä muistutus ajasta, jolloin kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mitä hassuja vaatteita laulajalla oli konserteissa päällään, minkälaisia silmälaseja hän käytti tai minkälaista tämän supertähden sukupuolielämä oli. Vuonna 1970 Elton John tuli yleisön tietoisuuteen nimenomaan musiikillaan.

Neljäs esimerkkikappale albumilta on niin ikään balladi. Kappaleen sovittajalle on kuitenkin annettu tavallista enemmän vapauksia, ja välillä hurjaksi yltyvä jousiosasto uhkaa viedä huomion itse kappaleelta. Siinä se ei kuitenkaan onnistu, Sixty years on on jälleen yksi hieno Elton John -sävellys (tekstin teki kuten aina Bernie Taupin), jota on turha hakea hittikokoelmilta.