sunnuntai 30. syyskuuta 2012

130. The Beatles with Billy Preston: Get Back/Don't let me down (single1969)

 
Kun The Beatlesin viimeinen livekonsertti pidettiin tammikuussa 1969, paikkana ei ollut stadion, konserttisali tai edes televisiostudio. Yhtye kiipesi Apple-yhtiönsä toimistorakennuksen katolle vain muutaman sadan metrin etäisyydellä Piccadilly Circusista, ja esitti kosketinsoittaja Billy Prestonin kanssa kymmenisen kappaletta ennenkuin poliisi keskeytti tämän luvattoman esiintymisen. Kattokonsertissa ensiesityksensä saivat myös kappaleet Get Back ja Don't let me down, jotka yhtye oli äänittänyt pari päivää aikaisemmin samaisen talon kellarissa sijaitsevassa studiossaan. Uusi single oli edustava kappale käynnissä olleesta Get back -projektista, jonka tarkoituksena oli palata yksinkertaiseen soittamiseen ja levyn tekemiseen ilman studiotemppuilua.

Vuosi sitten tekemäni Lontoonreissun tärkeimpiä käyntipaikkoja oli 3 Savile Row, tavallisen näköinen toimistorakennus noin 350 metriä Piccadilly Circusilta. Talossa ei näkynyt merkkejäkään siitä, että 42 vuotta aikaisemmin siinä sijaitsi The Beatlesin Apple-yhtiön pääkonttori ja että talon katolla pidettiin yhtyeen viimeinen livekonsertti talvisena torstaipäivänä. Katsoin taloa ja kiipesin pari kertaa ylös ja alas rappuset, joita The Beatles oli aikoinaan astellut, ja lähdin pois. Olin käynyt siellä.

The Beatlesin konsertti Lontoon kattojen yllä oli varsin riitaisan Get Back -projektin kliimaksi. Alun perin hyvältä kuullostaneen suunnitelman tarkoituksena oli harjoitella uuden albumin kappaleet, levyttää ne ja lopulta pitää konsertti elokuvakameroiden kuvatessa. Lopputuloksena piti olla yhtyeen viides elokuva ja uusi albumi, jossa yhtye palaisi juurilleen, vanhaan kunnon rock'n'rolliin, joka äänitettäisiin ilman studiotekniikan erikoiskikkoja ja moninkertaisia päällekkäinäänityksiä.

Suunnitelman toteutus meni kuitenkin pieleen monellakin tapaa. Toisiinsa kyllästyneet muusikot riitelivät harjoitusten läpi, levytyssessioiden tuloksena oli satoja tunteja epämääräistä studiojammailua eikä konserttipaikastakaan päästy sopuun. Lopulta bändikamat, mikrofonit ja kuvausryhmä raahattin Apple-talon kellarissa sijaitsevasta studiosta talon katolle, jossa levyn uudet kappaleet soitettiin hämmästyneille lontoolaisille pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Let it be -nimen saanut elokuva ja albumi julkaistiin lukuisten riitojen saattelemana vasta seuraavana vuonna.

On siis aikamoinen ihme, että näistä sessioista syntyi mitään kovin hyvää. Projektin ensimmäinen tuotos, huhtikuussa 1969 julkaistu single Get Back/Don't let me down, oli kuitenkin yksi yhtyeen parhaista singleistä täynnä soittamisen riemua ja kaksi erinomaista Lennon/McCartney -sävellystä. Seuraavassa Paul McCartneyn säveltämästä kappaleesta levyllä julkaistu singleversio ja Let it be -elokuvassa nähty kattokonserttiversio.
Ulkopuolisena muusikkona Get back -sessioihin osallistui amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. The Beatles piti hänen osuuttaan näiden kappaleiden äänittämisessä niin merkittävänä, että ensimmäisen ja ainoan kerran ulkopuolisen artistin nimi mainitaan singlen esittäjätiedoissa.

The Beatlesin turhautumisesta, tulehtuneista suhteista ja jatkuvista riidoista huolimatta yhtye onnistui studiossa ja Apple-toimiston katolla tavoittamaan ainakin ajoittain sen saman soittamisen ilon, joka heidät oli aikoinaan tuonut yhteen. Kattokonsertti onnistui niin hyvin, että osa siellä esitetyistä ja äänitetyistä kappaleista (Dig a pony, I've got a feeling ja One after 909) julkaistiin sellaisenaan Let it be -albumilla. Aika hyvä saavutus kun ottaa huomioon äänityspaikan ja 1960-luvun äänitystekniikan.

Myös Get back ja John Lennonin säveltämä Don't let me down esitettiin onnistuneesti kattokonsertissa, mutta singlellä näistä kappaleista julkaistiin kuitenkin studiossa äänitetty tallenne. Alla molemmat versiot.

Hyvistä kappaleista huolimatta The Beatlesin päivät olivat luetut Get back -projektin päätyttyä. Ennen lopullista hajoamista yhtye onnistui kuitenkin kokoamaan rivinsä viimeisen albumin äänityksiä varten. Abbey Roadin levytysstudioiden mukaan nimetty albumi tehtiin tuottaja George Martinin valvonnassa käyttäen hyödyksi kaikkia niitä levytystudion mahdollisuuksia, joita Get back -projektin äänityksissä kieltäydyttiin käyttämästä. Abbey Roadista tuli yksi yhtyeen ylistetyimpiä albumeja, ja Get back -sessioista leivottu Let it be -albumi jäi selvästi sen varjoon.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 18. syyskuuta 2012

129. Michael Jackson: Dangerous (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Michael Jacksonin Dangerous -albumi oli merkittävä itsenäisyyden osoitus artistilta, joka aiemmin oli tehnyt yhteistyötä joko veljesyhtye The Jacksonsin riveissä tai supertuottaja Quincy Jonesin kanssa. Ensimmäinen Jacksonin itsensä tuottama albumi sisältää laajan musiikkiskaalaan klubirytmeistä gospeliin ja maailmoja syleileviin balladeihin. Minulle albumin musiikista puolet on parasta Michael Jacksonia, kun taas toisen puoliskon ylitän nopeasti kaukosäätimellä.

En ole koskaan ollut Michael Jackson -fani ja olen lähinnä huvittuneena seurannut minkälaista hysteriaa tämä äänenmurroksen ohittama kimittäjä on etenkin kotimaassaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikainen kämppikseni kuitenkin sai minut tutustumaan myös siihen puoleen Jacksonissa, joka esiintyy parhaiten albumilla Dangerous: taitava säveltäjä ja vuosien varrella kokemuksen opettama tuottaja, joka saa albumillaan kuulijan pysymään hyppysissään. Jacksonin muut albumit eivät minua juuri ole hetkauttaneet, mutta cd-hyllyni kunniapaikalta löytyy tämä lähes mestariteos, jonka jälkeen kaimani henkilökohtainen ja ammatillinen ura lähti jyrkkään alamäkeen päättyen hänen ennenaikaiseen kuolemaansa 51 vuotiaana vuonna 2009.

Sanon "lähes mestariteos", sillä Dangerous-albumin musiikki jakautuu selkeästi kahteen ryhmään. Minulle tärkeämpi osa levyn sisällöstä ovat melodiset pop-hitit, jotka albumilla ovat hänen uransa parhaita. Toisen puoliskon muodostavat vahvaan tanssibiittiin ja rytmikoneeseen (jonka yhteä elementtinä on laulusolistin ähinä) perustuvat hötkytykset, joista en juuri minulle tärkeää melodisuutta löydä.

Ainoa kappale, jossa nämä kaksi puolta yhdistyvät onnistuneesti on levyn ensimmäinen single Black or white, jossa rytmiryhmän rinnalla soivat sulassa sovussa mieleenjäävä sähkökitarariffi ja Jacksonin laulama tarttuva melodia. Thrillerin tapaan tähänkin kappaleeseen tehtiin itse laulua huomattavasti pitempi musiikkivideo, jonka ensiesitystä televisiossa seurasi yli 500 miljoonaa katsojaa ympäri maailmaa. Varsinainen kappale alkaa kohdasta 1:47.
Dangerous-albumi hyödynsi erinomaisesti juuri  markkinoille tulleen CD-formaatin parhaita puolia. Soundien kirkkaus ja digitaalisen äänitteen ylivertainen dynamiikka oli venytetty äärimmilleen, ja voin vain kuvitella, kuinka monta cd-soitinta tämä levy innoitti ostamaan. Hyvänä esimerkistä cd:n mahdollisuksien hyödyntämisessä käy kappale Who is it, jonka hienovaraiset mutta silti jykevät bassokuviot jäävät c-kasetilla varmasti kuulematta (mainittakoon myös, että tämän kirjoituksen YouTube-linkit eivät laadultaan anna parasta kuvaa Dangerous-cd:n tasosta).

Vahvaan rytmitaustaan perustuvien kappaleiden rinnalla levyltä löytyy muutama hitaampi kappale. Heal the world on jo hieman liiankin sliipattu uusversio We are the world -hyväntekeväisyyshitistä. Onnistuneempi herkistely on laulajan juurista ammentava Will you be there, jonka hurmoshenkisestä taustasta vastaa kuuluisan gospel-muusikko Andraé Crouchin johtama kuoro. Lähes kahdeksanminuuttisen albumiversion alussa kuullaan introna ote Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Tällä kertaa more is more, albumiversio on kaikkien minuuttiensa arvoinen.
Dangerous oli Michael Jacksonin menestysvuosien (en tunne hänen nuoruusvuosien soolotuotantoa) gospelpainotteisin albumi. Will you be there -laulun lisäksi henkeä kohottaa balladi Keep the faith, jonka gospeltaustoista vastaa jälleen Andraé Crouch Singers.
Vanhaa Billie Jean ja Thriller -tyyppistä Michael Jackson -hittiä edustaa parhaimmillaan kappale Remember the time, jonka musiikkivideoon sijoitettiin Black or whiten tapaan varmasti enemmän rahaa kuin Suomen koko äänilevytuotantoon samana vuonna. Yli yhdeksänminuuttisen videon seasta itse laulun löytää kohdasta 3:28.
Dangerous oli Michael Jacksonin viimeinen kiistaton menestys. Tämän jälkeen ylieeppisiin mittasuhteisiin noussut henkilöpalvonta, syytteet pedofiliasta (oikeus totesi Jacksonin syyttömäksi) ja riidat levy-yhtiön kanssa rapauttivat Jacksonin julkista kuvaa ja hänen albuminsa HIStory ja Invincible eivät menestyneet aivan edeltäjiensä tapaan. Popin prinssi suunnitteli suurta come-back-kiertuetta kesäksi 2009, mutta juuri ennen kiertueen alkua hän kuoli sydänkohtaukseen kotonaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 6. syyskuuta 2012

128. Joy Fleming: Ein Lied kann eine Brücke sein/Die Nacht zeigt nicht jedem ihr Gesicht (single 1975)

Eurovision laulukilpailujen historiasta löytyy hyvien ja hirveiden kappaleiden seasta aina silloin tällöin helmiä, jotka erottuvat massasta erikoisuudellaan tinkimättä kuitenkaan laadusta. Yksi mieleenjäävimmistä kappaleista on Saksan edustuskappale 37 vuoden takaa, jonka kolme avaintekijää tekivät siitä ainutlaatuisen kokonaisuuden: Sally Spectramaisen energinen laulusolisti, mörököllimäinen duracellpupu-kapellimestar ja vastustamattoman tarttuva melodia. Raadit eivät tätä kokonaisuutta arvostaneet, mutta kappale on jäänyt elämään paremmin kuin suurin osa vuoden muista kappaleista.

Vakavan euroviisuharrastuksen alku 1990-luvulla tutustutti minut satoihin vanhoihin eurooppalaisiin iskelmiin, jotka olivat edustaneet maataan vuosien varrella tässä koko Euroopan yhteisessä laulukarnevaalissa. Monet kappaleista olivat minulle entuudestaan tuttuja, mutta vastaan tuli myös lukuisia hienoja viisuja, joita en ollut aikaisemmin kuullut. Toinen ikkuna vanhaan viisuhistoriaan olivat opiskelukaverini suhruiset VHS-tallenteet vanhoista kilpailuista.

Tällä kertaa esittelemäni kappale teki minuun ensimmäiseksi vaikutuksen nimenomaan videomuodossa. Vuoden 1975 Eurovision laulukilpailut pidettiin Abban edellisvuotisen voiton myötä Tukholmassa. Saksaa edusti erehdyttävästi Kauniiden ja Rohkeiden Sally Spectraa muistuttava Joy Fleming, joka aloittaa laulun Ein Lied kann eine Brücke sein hillitysti, mutta riehaantuu esityksen loppupuolella kristallit (ja mikrofonin) hajottavaan finaaliin. Oma lukunsa on kappaleen säveltäjä ja orkesteria johtava Rainer Pietsch, joka oli onnistunut harjoitusten aikana potkimaan hajalle kapellimestarikorokkeen ja joka ensimmäisen kertosäkeen päätteeksi tekee Euroviisujen kapellimestarien korkeushyppyennätyksen.
Kun olin selvinnyt räiskyvästä lavapresentaatiosta, huomasin että myös kappale sellaisenaan oli huomion arvoinen. Parhaan kuvan itse laulusta saa sen levyversiosta, jossa Herr Pietsch on tukenut hienoa sävellystään tyylikkäällä orkesterisovituksella. Ja Frau Fleming on erinomainen laulaja, jolla on nyanssit kohdallaan myös studioversiossa. Euroviisujen kansainväliset raadit eivät vuonna 1975 havainneet Saksan kappaleen avuja, ja kappale jäi 17 sijalle kisaan osallistuneiden 19 kappaleen joukossa.

Joy Flemingillä on edelleen merkittävä paikka Saksan Schlager-skenessä, mutta kansainvälisesti hänet tunnetaan tästä viisuedustuksestaan. Rainer Pietsch on niin ikään jatkanut uraansa Saksan viihdemusiikin maestrona. Hänen kansainvälisesti merkittävin työnsä oli musiikin sovittaminen ja orkesterin johtaminen Electric Light Orchestran Time-albumilla 1981. Minä liitän nämä kaksi saksalaismuusikkoa aina ja ikuisesti tähän kappaleeseen, joka on Eurovision laulukilpailun historian yksi monista väärin ymmärretyistä klassikoista.

Omiin kokoelmiini tämä kappale on siirtynyt cd-kokoelmalevyjen kautta, joten singlen b-puoli Die Nacht zeigt nicht jedem ihr Gesicht on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kappaletta ei löydy YouTubesta, GrooveSharkista tai Spotifysta, joten se jää tällä kertaa esittelemättä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 4. syyskuuta 2012

127. Agnetha Fältskog: My colouring book (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Blogini Agnetha Fältskog -sarja päättyy tähän. Julkisuudesta vetäytynyt Fältskog yllätti vuonna 2004 julkaisemalla ensimmäisen soololevynsä 17 vuoteen. Levyllä ei tälläkään kertaa kuultu uusia Agnetha Fältskog -sävellyksiä, vaan levy koostui vanhojen popklassikoiden uusista versioista. Uuden materiaalin puuttumisesta huolimatta tuloksena oli henkilökohtainen albumi, jossa laulaja esitti hyvin omakohtaiset versiot kappaleista. Faneille tärkeintä oli kuitenkin entisen Abba-tähden ääni, joka ei tuntunut kärsineen 17 vuoden hiljaisuudesta. 

En ole koskaan pitänyt suurien starojen coveralbumeista, levyistä joilla he esittävät omia versioitaan kaikkien tuntemista ikivihreistä hiteistä. Monen suosikkiartistini kohdalla olen jättänyt ostamatta tämmöiset levyt, vaikka heidän muu tuotantonsa olisikin kunniapaikalla levyhyllyssäni. Agnetha Fältskog My colouring book -albumi oli kuitenkin yksi harvoista poikkeuksista tähän sääntöön. Hankin levyn pelkästään jo sen vuoksi, että halusin kuulla miltä Abban nuorin jäsen kuullostaisi yli 20 vuotta Abban hajottua ja 17 vuotta edellisen soololevyn jälkeen.

Agnetha Fältskog oli pettynyt vuonna 1987 julkaistun I stand alone -albumin huonoon kansainväliseen menestykseen. Ruotsissa levy myi hyvin, mutta muualla menestys jäi laimeaksi. Median tunkeilevuus ja epäonnistuneet ihmissuhteet saivat laulajan eristäytymään julkisuudesta ja musiikkibisneksestä jopa niin, ettei hän omien sanojensa mukaan vaivautunut hankkimaan kotiinsa edes kunnollisia stereoita. Vuonna 1996 hän kirjoitti omaelämänkertakirjan Som jag är, jota kriitikot eivät kuitenkaan pitäneet erityisen onnistuneena.

Mutta täysin ei rakkaus lauluun ja musiikkiin ollut kadonnut. Reilut 10 vuotta äänihuuliaan leputeltuaan Fältskog aloitti varovasti uuden levyn teon. Hän keräsi suosikkikappaleitaan ja äänitteli levyä rauhassa useamman vuoden ajan, kunnes ensimmäinen Agnetha Fältskog -levy lähes 20 vuoteen soi radiossa. Kysymyksessä oli uusintaversio Cilla Blackin alunperin esittämästä kappaleesta If I thought you'd ever change your mind. Seuraavista linkeistä voit vertailla näitä kahta versiota.
Pitkän hiljaiselon jälkeen julkisuuteen palannut Fältskog otti levyllä varman päälle. Hän ei yrittänyt itse säveltää laulujaan tai tilata uusia kappaleita, vaan tyytyi versioimaan suosikkiartistiensa kappaleita. Cilla Blackin lisäksi yksi näistä laulajan suosikkiartisteista oli Dusty Springfield, joka levytti kappaleen My colouring book 40 vuotta ennen Abba-solistia. Vaikka itsekin olen suuri Dusty-fani, on uusi versio mielestäni parempi.
Abban vaaleaverikkö on saanut lempinimen "Queen of broken hearts", sillä hän on aina ollut taitava tulkitsemaan surullisia rakkauslauluja. Näitä löytyy tältäkin albumilta useampi. Mielestäni paras esimerkki on alunperin Art Garfunkelin levyttämä Sometimes when I'm dreaming, johon monta rikkoutunutta ihmissuhdetta kokenut laulaja tuntuu lataavan kaiken surunsa. Tälläkin kertaa Fältskogin versio pesee alkuperäisversion mennen tullen.
My colouring book -albumi on kappalevalinnoiltaan onnistunut, mutta Fältskog osoittaa tyylitajua myös tuottajan roolissa. Sovituksissa ei revitellä, mutta lauluihin onnistutaan tuomaan uusia puolia ja vahnoihin lauluihin on saatu modernia puhtia. Vähemmän onnistunut on levyn kansi, jossa edelleen kaunis laulajatar piillotetaan hämyisen, värjätyn mustavalkokuvan sävyihin.

Levyn päättävä What now my love on albumin levytetyimpiä kappaleita. Vaikka alun perin ranskalaisen Gilbert Bécaud'n nimellä Et maintenant säveltämästä kappaleesta löytyy yli 60 levytettyä versiota, tekevät tällä levyllä valittu sovitusratkaisu ja laulajan sydäntäsärkevä tulkinta kappaleesta täysin uuden. Sovituksessa on otettu vaikutteita Daniel Lanois'lta ja U2:lta.
My colouring book ei ollut Agnethan pysyvä paluu levyttäväksi artistiksi. Hän antoi pari televisiohaastattelua (Ruotsin TV4:lle antama haastattelu on yksi hänen parhaista haastatteluistaan), mutta ei suostunut esiintymään tai matkustamaan levyn promoamiseksi. Tämä on valitettavaa, sillä albumi osoitti että ruotsalaislaulajan taidot olivat edelleen tallella.

Viime vuosina hän on kuitenkin varovasti raottanut julkisuuden verhoa esiintyen vuorotellen yhdessä jokaisen entisen bändikumppaninsa kanssa. Etenkin yhdessä Anni-Frid Lyngstadin ja entisen aviomiehensä Björn Ulvaeusin kanssa tehdyt esiintymiset ovat hälventäneet myyttiä siitä, että yhtyeen jäsenet eivät tulisi keskenään toimeen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)