keskiviikko 31. lokakuuta 2012

138. Marie Fredriksson: Efter stormen (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun Marie Fredriksson ja Per Gessle aloittivat yhteistyön Roxette-yhtyeessä, oli Fredriksson jo suosittu naislaulaja ja lauluntekijä kotimaassaan. Hän jatkoikin soolouraansa rinnan Roxetten kanssa, kunnes The Look, Joyride ja muut suurhitit tekivät yhtyeestä maailmankuulun. Efter stormen -albumi oli laulajan viimeinen soololevy ennen maailmanmainetta, ja sillä on hyvin vähän yhteistä iloisten englanninkielisten renkutusten kanssa, joista Roxette tulisi pian tunnetuksi. Levyn voima ovat laulajan omat hienot sävellykset ja pohdiskelevat tekstit. Seuraavaa soololevyä häneltä saatiin odottaa viisi vuotta.

Vaikka en koskaan ole kovin paljoa perustanut Roxetten poppisralleista (toki yhtyeellä on myös minua miellyttävää materiaalia), on yhtyeen naisjäsen yksi suosikkilaulajistani. Aiemmin esittelin jo hänen parhaan albuminsa Den ständiga resan, joka oli Marie Fredrikssonin  tapa toipua Roxetten julkisuusrumbasta. Vuonna 1987 tilanne oli hyvin toisenlainen. Roxette oli Fredrikssonin ja Per Gesslen yhteistyönä tehnyt juuri ensimmäisen albuminsa, ja maailmanmenestys oli vielä vain hämyinen unelma.

Albumin Efter stormen tehnyt Marie Fredriksson oli kahden edellisen levynsä ansiosta noussut Ruotsin naislaulajien kärkikaartiin. Niille jotka tuntevat Fredrikssonin lähinnä Roxetten iloisista kappaleista tyyliin Joyride tai balladeista kuten Fading like a flower, vuonna 1987 ilmestynyt albumi esittelee tyystin erilaisen laulajan. Pitemmän hiusmallin lisäksi Fredriksson myös kuullostaa erilaiselta. Levyn aloittava Om du såg mig nu on hyvä esimerkki laulusta, jossa Fredriksson ei himmaile, vaan antaa äänensä raikua lähes kristallit särkevällä volyymilla. Tästä huolimatta tämä kuolleelle isälle kirjoitettu laulu on levyn kauneimpia ja koskettavimpia kappaleita.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Roxetten kaikki kappaleet ovat yksinomaan Per Gesslen säveltämiä. Tämäkin albumi (myöhemmistä sooloalbumeista puhumattakaan) osoittaa, kuinka myös Marie Fredriksson oli taitava tekemään tarttuvia popkappaleita. Efter stormen -albumin nimikappale on hyvä esimerkki tästä. 
Niille, jotka väittävät että ruotsinkieli on rumaa, neuvon kuuntelemaan tämän albumin. Levyn tunnelmapala Aldrig som främlingar on ruotsinkieltä kauneimmillaan. Kuten olen aiemmin todennut Céline Dionin kohdalla, on äidinkielellään laulavan Marie Fredrikssonin tulkinnassa enemmän aitoutta ja voimaa kuin niissä englanninkielisissä Roxette-kappaleissa, joista hänet paremmin tunnetaan.
Vuonna 1988 julkaistu Roxetten toinen albumi Look Sharp ja etenkin sen hittisingle The Look muuttivat Ruotsin hittilistoilla viihtyneen naislaulajan maailmantähdeksi. Onneksi hän ei kuitenkaan Abban naistähtien tapaan hylännyt soolouraansa vaan jatkoi soololevyjen tekoa myös Roxetten läpimurron jälkeen. 
Kappale Längtan osoittaa, kuinka Marie Fredrikssonin soololevyjen tyyli erosi merkittävästi Roxetten tyylistä. Tätä tyyliä seurasi myös seuraavaa Marie Fredrikssonin soololevy Den ständiga resan, jota saatiin kuitenkin odottaa viisi vuotta. Tämän levyn esittelin blogissani jo aiemmin. Yhdeksän vuotta Efter stormen -levyn jälkeen maailmanmaineen koulima laulaja julkaisi albumin I en tid som vår, jonka esittelen blogissani piakkoin.


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

137. The Move: Message from the country (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.

tiistai 16. lokakuuta 2012

136. Dschinghis Khan: Moskau/Rocking Son Of Dschinghis Khan (single 1979)

Saksalainen Dschinghis Khan -yhtye tuli tunnetuksi maansa Euroviisuedustajana vuonna 1979. Hyvän menestyksen innoittamana yhtye teki liudan muitakin hittejä, jotka Suomessa tulivat tunnetuksi lähinnä käännösiskelminä. Värikkäät asut ja nykysilmin katsottuna äärimmäisen kornit koreografiat saavat helposti unohtamaan, että Ralph Siegelin yhtyeelle säveltämät kappaleet ovat kulutusiskelmää parhaimmillaan. Yksi näistä kappaleista on Moskau, joka Suomessa tuli tunnetuksi nimellä Volga.

Vuoden 1979 Eurovision laulukilpailut on minulle yksi elämäni suurimmista televisiokokemuksista. Kahdeksanvuotiaan tuoreen euroviisufanin innolla katselin kisoja, joissa oli poikkeuksellisen korkeatasoinen kappalevalikoima, tyylikäs lava ja kisat järjestettiin eksoottisessa Jerusalemissa. Kilpailun eksoottisimpia esityksiä oli Saksan Dschinghis Khan, jonka esitti kilpailua varten koottu yhtye, joka kantoi samaa nimeä kuin esittämänsä laulu. Värikkäästi pukeutunut yhtye huh hah huutoineen ei juuri tehonnut minuun, mutta korni esitys ja tarttuva melodia nosti laulun lopputuloksissa neljänneksi. Suomessa kappaleen lauloi hitiksi omalla machoenergiallaan Frederik.

Yhtyeen Dschinghis Khan kokosi saksalainen popsäveltäjä Ralph Siegel, jonka alan harrastajat tuntevat ahkerana euroviisusäveltäjänä. Vuosien 1974-2012 aikana hänen säveltämänsä kappaleet ovat edustaneet viittä eri maata Eurovision laulukilpailuissa yhteensä 20 kertaa, ennätys jota tuskin tulee rikkomaan kukaan muu kuin Siegel itse.

Hyvän viisumenestyksen innoittamana Dschingis Khan -yhtye jatkoi uraansa 1980-luvun puoliväliin saakka suosion painottuessa ensimmäisiin pariin vuoteen. Tuolta ajalta ovat peräisin yhtyeen suurimmat hitit, jotka meillä Suomessa tunnetaan käännöshitteinä.
En itse tunne juurikaan yhtyeen muuta tuotantoa, mutta tämä kappale on soinut päässäni siitä lähtien, kun kuulin sen radiosta joskus 1979-1980 paikkeilla. Tämä yhtyeen toinen single oli mielestäni paljon parempi ja kestävämpi kuin sitä edeltävä euroviisuhitti. Kappale nousi myös Suomessa hitiksi Juhamatin versiona (ylläolevassa linkissä myös Åke Blomqvistin tanssiohjeet kyseiseen kappaleeseen)

Siinä missä suomenkielinen Raul Reimanin teksti kertoo jännittävän tarinan luvattomasta rakkaudesta ja rakastavaisten pakomatkasta, hehkuttaa Berndt Meinungerin alkuperäisteksti Venäjän värejä, mystiikkaa ja nostalgiaa niinkuin vain kylmän sodan aikaisessa Saksassa osattiin kauniita naisia ja vodkaa unohtamatta.

Yhtyeen ulkoasu oli nerokas. Ylivärikkäät vaatteet, löysät lahkeet, liehuvat hihat, kruunut ja turbaanit loivat värikkään mutta samalla kuvitteellisen habituksen, jonka voi yhdistää niin Mongoliaan, Venäjälle kuin lähi-itäänkin. Lähi-itään sijoittuikin yhtyeen seuraava hitti Hadschi Halef Omar, joka Suomessa tunnetaan Frederikin esittämänä nimellä Sheikki Ali-Hassan.

Yhtyeen televisioesitykset koreografioineen ovat silkkaa 1970-lukua, camppia parhaimmillaan, jota katsoessa jää helposti huomaamatta että yhtyeen kappaleet ovat sovitusta ja melodiaa myöten nerokkaita pophittejä.

Kolmen edellämainitun hitin jälkeiseen Dschinghis Khan -tuotantoon en ole tutustunut, mutta mielenkiintoni heräsi uudelleen tätä kirjoitusta tehtäessä. Varmaan Amazon.de:sta löytyisi joku edullinen kokoelmalevy.

Jos löytyy, niin siltä toivottavasti puuttuu tämä Moskau-singlen b-puoli, mikä ei todellakaan ole yhtyeen eikä säveltäjä Ralph Siegelin uran huippuhetkiä. Allaolevan englanninkielisen televioesityksen saa katsoa vain omalla vastuulla.
Jos järkytykseltänne selvisitte (tai viisaasti skippasitte nuo ylläolevat linkit), niin tässä vielä lopuksi kaunis Dschinghis Khan -balladi. Komm doch Heim, joka löytyi Hadschi Halef Omar -singlen b-puolelta. Vielen Dank für die 1970er Jahren und der deutsche Schlager!

lauantai 13. lokakuuta 2012

135. The Beach Boys: That's why God made the radio (2012)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Harvassa ovat ne rock- ja popyhtyeet jotka voivat juhlistaa 50 vuotispäiväänsä uutta musiikkia sisältävällä albumilla, joka ei juurikaan kalpene noiden vuosikymmenten aikana tehtyjen muiden levyjen rinnalla. Kun The Beach Boys yhtyeen elossa olevat alkuperäisjäsenet unohtivat riitansa ja yhdistivät voimansa uuden albumin tekoon, ei moni jaksanut uskoa että levy olisi kovinkaan kaksinen. Brian Wilson, Mike Love, Al Jardine, Bruce Johnstone ja David Marks kuitenkin yllättivät. Ei uusi albumi ihan Pet Sounds ole, mutta selkeästi yhtyeen paras levy 40 vuoteen.

The Beach Boysin levytysurassa 1970-luvun puolivälistä eteenpäin ei juurikaan ollut hurraamista. Kokoelmalevyt myivät edelleen, ja yhtye oli suosittu live-esiintyjä, mutta vuoden 1988 ykköshittiä, Coctail-elokuvassa esitettyä Kokomoa lukuunottamatta ei levyiltä juuri mainitsemisen arvoisia kappaleita löydy. Suurimman osan tuosta ajasta yhtyeen sielu Brian Wilson osallistui yhtyeen toimintaan vain satunnaisesti. Ristiriidat yhtyeen jäsenten, erityisesti Mike Loven ja Al Jardinen välillä hajoittivat yhtyeen ajoittain kahdeksi eri kiertäväksi ja yhtyeen nimestä riiteleväksi muusikkoryhmäksi. Dennis ja Carl Wilsonin kuolemia 1983 ja 1998 pidettiin viimeisenä niittinä yhtyeen arkkuun.

Asiat eivät kuitenkaan olleet niin huonosti. Brian Wilson pääsi 1990-luvulla irti päihderiippuvuudesta sekä häntä kyseenalaisin menetelmin kuntouttaneesta terapeutista ja alkoi jälleen tosissaan tehdä musiikkia. Vuonna 2011 vihdoin loppuun saatettu, vuonna 1966 aloitettu Smile-albumiprojekti toi yhtyeen elossaolevat jäsenet yhteen ja he päättivätkin jättää syrjään henkilökohtaiset ristiriitansa ja levyttää yhdessä yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Laulut kirjoitti pääosin yhtyeen suurista hiteistä alun perin vastannut Brian Wilson joka myös tuotti albumin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Alkuperäisten jäsenten Wilsonin, Loven ja Jardinen lisäksi mukaan tuli 1960-luvun puolivälissä kiertueilta pois jääneen Brian Wilsonin korvannut Bruce Johnston ja ensimmäisillä levyillä kitaraa soittanut David Marks.

Levyn ensimmäinen julkisuuteen päästetty kappale That's why God made the radio antoi lupauksia laadukkaasta levystä. Häpeilemättömän nostalginen kappale palaa takaisin kultaisille 1950- ja 1960-luvuille, jolloin autojen monoradiot toivat päivän uudet hitit nuorten kuulijoidensa korviin.
The Beach Boysin edellinen uutta musiikkia sisältänyt cd julkaistiin 20-vuotta sitten. Tätä Summer in paradise -albumia pidetään yleisesti yhtyeen kaikkein aikojen huoinpana levynä, joten hyppäys vuodesta 1992 tähän päivään on huima. Brian Wilson osoittaa jo avauskappaleella, että hän osaa edelleen säveltää, ja yhtyeineen hän todistaa myös sen hämmästyttävän tosiseikan, että 70-vuotiaiden miehenköriläiden äänet soivat yhtä puhtaina ja lähes yhtä kirkkaina kuin niillä kaksikymppisillä, jotka tekivät ensilevynsä vuonna 1962.
Yhtyeen laulusoundissa suurin puute on Carl Wilsonin hunajaisen kaunis tenoriääni, joka oli yhtyeen vahvimpia tuntomerkkejä. Vuonna 1998 syöpään kuollut Wilsonin veljessarjan nuorin esiintyi yhtyeen kanssa loppuun saakka ja varmasti olisi ollut mukana myös tällä levyllä, jos olisi saanut elää.

Jos edellä esitellyt kaksi laulua ovat aikamatka yhtyeen alkuvuosien tuotantoon, muistuttavat seuraavat kaksi laulua 1960-luvun loppupuoliskon Pet Sounds ja Smile -projektien teoksia. 
From there to back again ja Pacific Coast Highway -kappaleissa yhdistellään eri melodiakulkuja samalla mielikuvituksella kuin Good Vibrations -kappaleessa ja sovitukset kertovat samasta neroudesta kuin mitä Pet Sounds -albumi vuonna 1966.
Tässä vaiheessa on vaikea arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. On hyvin mahdollista että juhlan kunniaksi tehty laskutavasta riippuen 25.-30. Beach Boys -albumi jää yhtyeen viimeiseksi, jolloin se parhaalla mahdollisella tavalla kuittaa yhtyeen uran jälkipuoliskon keskinkertaisen levytuotannon. Harvoin kuitenkaan levyllä kuullaan yhtä luomisvoimaista ja energistä 50-vuotiasta yhtyettä, joten en hämmästyisi lainkaan jos levyjä tulisi vielä lisää. Pitkää ikää!

132. Eva Dahlgren: Finns det nån som bryr sig om (1978/1979)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Eva Dahlgrenin Suomesta pian alkavan pohjoismaiden kiertueen kunniaksi muistellaan hieman Ruotsin merkittävimmän naislaulajan uraa kahden albumin verran. Ensimmäinen Eva Dahlgren -albumi julkaistiin 34 vuotta sitten, eikä se silloin vielä hetkauttanut ruotsalaisia suomalaisista puhumattakaan. Tämä unohtunut helmi sisältää kuitenkin monta hienoa kappaletta 18-vuotiaalta laulaja-lauluntekijälupaukselta, josta kymmenessä vuodessa tuli suurtähti myös Suomessa.

Kun innostun artistista, kiinnostun hittilevyjen lisäksi yleensä myös heidän muusta tuotannostaan, aina ensimmäisistä harhalaukauksista uran päättäviin floppeihin. Eva Dahlgrenin kohdalla tämä oli vaikeaa, sillä hänen varhaista tuotantoaan ei juuri levykaupoista löytynyt, eikä näitä levyjä ole julkaistu cd:llä lainkaan. Tutustumistani Dahlgrenin ensimmäisiin levyihin helpotti opiskeluaikani kaksikielisessä Vaasassa, jonka kirjastoista nämä levyt onneksi löytyivät. Dahlgrenin uran alussa ei harhalaukauksista voida todellakaan puhua.

Eva Dahlgren ei arvosta uransa varhaisia äänitteitä, mistä johtuen niitä ei siis cd:llä ole koskaan julkaistu, eikä niiden kappaleita juurikaan ole kelpuutettu ruotsalaislaulajan kokoelmalevyille. Tämä on valitettavaa, sillä varsinkin Dahlgrenin debyyttilevy Finns det nån som bryr sig om on vahva kokoelma erinomaisia lauluja. 18-vuotiaan laulajan ääni on vielä hento ja kaukana siitä varmuudesta ja voimasta, josta Dahlgren myöhemmin tuli tunnetuksi, mutta sävelmät ja tekstit todistavat ainutlaatuisesta lahjakkuudesta jo uran tässä vaiheessa.
Glenmusic-levy-yhtiön perustaja Bruno Glenmark ihastui nuoreen laulajaan nähtyään tämän esiintyvän Ruotsin televisiossa ja yhdessä veljenpoikansa Anders Glenmarkin kanssa hän tuotti Dahlgrenin ensimmäisen albumin. Anders Glenmark toimi Dahlgrenin tuottajana aina 1990-luvulle asti. Ensimmäinen albumi sisälsi sekä ruotsin- että englanninkielisiä kappaleita, joista suurimman osan sävelsi ja sanoitti Dahlgren itse. Levyn tunnetuin kappale oli Jenny Mattress, kuvaus nuoren ilotytön ilottomasta elämästä.

Levyn kappaleet ovat pääasiassa vakavia ja surumielisiä. Hieman ilon pilkahduksiakin laulujen seasta löytyy. Levyn aloituskappale You my friend on rokkaava rakkaudenosoitus parhaalle ystävälle. Tyylikäs saksofonisovitus kompensoi kankeaa englanninkielistä tulkintaa.
Omien tekstiensä lisäksi Dahlgren on urallaan tulkinnut myös ruotsalaisten naisrunoilijoiden tekstejä. Tällä levyllä hän sävelsi Karin Boyen runon Blomman bitterhet, joka on levyn kauneimpia lauluja. Jo tässä vaiheessa uraansa Dahlgren ei kuitenkaan suostunut liian hempeisiin esityksiin, Blomman bitterhet -kappaleen tulkinnassa on mukana aimo annos laulajan omaa katkeruutta.
Eva Dahlgrenin debyyttialbumi menestyi kohtalaisesti nousten parhaimmillaan Ruotsin albumilistan kakkoseksi. Ruotsissa paras tapa artistille tulla tunnetuksi oli, ja on edelleen, osallistua Melodifestivaleniin, Ruotsin euroviisukarsintoihin. Dahlgren teki tämän vastahakoisesti kaksi vuotta peräkkäin vuosina 1979 ja 1980. Molemmissa MF-esiintymisissään laulajan jokainen ele kertoo siitä, kuinka vastenmielisenä hän piti osallistumista kilpailuun, joka ei edustanut sitä musiikkia jota hän halusi tehdä. Vuoden 1979 kilpailussa hän sijoittui kolmanneksi ja sen kunniaksi Finns det nån...-albumi julkaistiin uudelleen MF-kappaleella ehostettuna.
Finns det nån som bryr sig om on minun mielestäni yksi ehdottomasti parhaita Eva Dahlgren -albumeja ja on harmi, että sitä tuskin koskaan enää cd:llä julkaistaan. Onneksi levyn remasteroitu versio on vihdoin ostettavissa digitaalisessa muodossa ja kaikkien muiden Dahlgren-albumien tavoin kuunneltavissa Spotifyn kautta. 

Eva Dahlgren juhlii ensi vuonna 35-vuotistaiteilijajuhlaansa. Pidän suuresti arvossa hänen uransa ensimmäisen puoliskon yhdeksää albumia, mutta jostain syystä hänen kolme viimeistä levyään eivät ole avautuneet minulle edeltäjiensä tapaan. Dahlgrenin parhaat levyt osuvat 1980-90-lukujen vaihteeseen. Hänen parhaan albuminsa, vuonna 1991 ilmestyneen En blekt blondins hjärta -levyn esittelin jo aiemmin. Piakkoin kerron blogissani vuoden 1987 levystä Ung och stolt, joka viimeistään takasi tekijänsä supertähtistatuksen myös meillä Suomessa.

134. Eva Dahlgren: Ung och stolt (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Jos 1980-luvun alkupuoliskon albumit tekivät ruotsalaisen Eva Dahlgrenin tunnetuksi myös Suomessa, nosti vuoden 1987 albumi Ung och stolt hänet supertähden asemaan. Laulajan kuudes albumi esitteli laulajan rokkarina, pop-tähtenä, vetoavien rakkauslaulujen tulkitsijana sekä uusia musiikillisia uria aukovana kokeilijana. Monista eri tyyleistä huolimatta albumi toimii myös kokonaisuutena, mistä suurin ansio kuuluu Dahlgrenin kautta linjan erinomaisille sävellyksille ja pohdiskeleville teksteille. Vuosikymmenten 1980 ja 1990 vaihteessa laulaja oli uransa huipulla, jonne hän ei enää sen jälkeen ole yltänyt.

Tamperelainen radionkuuntelija ei vuonna 1987 voinut välttyä Eva Dahlgrenilta. Laulajan uusi albumi Ung och stolt oli paikallisen Radio 957:n erityisessä suosiossa, ja aikana ennen soittolistoja levyn lähes kaikki kappaleet soivat vuorotellen paikallisradion lähetyksissä. On siis tämän radioaseman ansiota, että myös minä kiinnostuin Dahlgrenin musiikista. 957:n Dahlgren-hypetys meni välillä naurettaviin mittasuhteisiin, radion tiskijukka Alex Nieminen julisti euforisesti, että tämän levyn jälkeen kukaan ei enää muista Benny Anderssonia. Väite on osoittautunut vääräksi, mutta on hyvä osoitus siitä kuinka arvostettu Dahlgren Suomessa, jopa Tampereella (jossa ruotsinkielisiä ei juurikaan asu) oli silloin.

Ung och stolt oli tekijälleen selkeä käännekohta. 27-vuotias nuori (ung) laulaja oli levyllä rokimpi kuin koskaan, toisaalta sen herkkyys oli herkempää kuin millään aikaisemmalla albumilla. Äidinkielestään ylpeä (stolt) laulaja teki ensimmäistä kertaa levyn, jonka kaikki kappaleet olivat ruotsinkielisiä. Unkarilaissyntyisen Gabor Palotain suunnittelema kansi huokui naisenergiaa. Samaa energiaa löytyy levyn avauskappaleessa Jag klär av mej naken, jossa Dahlgren laulamisen lisäksi soittaa saksofonia ja sähkökitaraa yhdessä tuottaja Anders Glenmarkin kanssa, joka vastaa kappaleen muista soittimista.
Itse muistan nähneeni kappaleen esityksen Hittimittari-ohjelmassa, ja levyn kappaleista tässä olikin eniten hittipotentiaalia. Uransa alkuvuosina kaksi kertaa Ruotsin euroviisukarsintaan vastahakoisesti osallistunut Dahlgren ei pyynnöistä huolimatta enää viisulavalle noussut, mutta tämä kappale olisi ollut täydellinen paketti tähän kisaan.
Viisu-Evan jälkeen kuullaan hieman klassisempaa Dahlgrenia. Kappaleen Resan taustalla kuullaan symbalien lisäksi ainoastaan vaskipuhaltimia, jotka Anders Glenmarkin taitavasti sovittamina säestävät täydellisesti Dalgrenin herkkää tulkintaa. 
Rock-Evaa löytyy albumilta enemmän kuin miltään hänen aikaisemmalta levyltään. Kappaleessa Fromme mannen Dahlgren sivaltaa vastakkaista sukupuolta, joka pitää "sydäntään rahapussissa", "myy kuolemaa" ja "leikkii jumalaa". Eva Dahlgren ei tunnetusti säästänyt sanojaan halutessaan saada asiansa ymmärretyksi.

Suorien sanojen vastapainoksi Ung och stolt levyltä löytyy myös yksinkertaisia rakkauslauluja. För minnenas skull -kokoelmalevyn esittelyssä Dahlgren kertoo kappaleen Lämna mej inte här syntyneen, kun hajonneesta miksauspöydästä ei löytynyt kuin kolme toimivaa ääniraitaa. Tuottaja Glenmarkin säestäessä syntetisaattorilla laulajaa syntyy yksinkertaisista yksinkertaisin mutta samalla kauneista kaunein rakkauslaulu, joka alunperin sijoitettiin levyn cd-version bonusraidaksi ja singlen b-puoleksi. Täyteraidasta tuli kuitenkin yksi albumin parhaista hetkistä.
Tämä laulu samoin kuin Resan-kappaleen sovitus kertovat siitä, kuinka tärkeä rooli Anders Glenmarkilla oli Dahlgrenin levyjen teossa. Laulaja selvästi luotti Glenmarkiin, sillä hän tuotti tämän kahdeksan ensimmäistä albumia. Glenmarkin ansioksi voidaan lukea myös Mitt liv -kappaleen tunnelmallinen ja pienieleisesti kasvava tausta. Oikean akustiikan saamiseksi laulun flyygeliosuudet äänitettiin studion sijaan konserttisalissa. Pianoa säestää Glenmarkin soittama hillitty syntetisaattori.
Tämän levyn jälkeen mikään ei estänyt Eva Dahlgrenia. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Fria Världen 1.989 oli suuri menestys ja parhaiten menestyi kaksi vuotta myöhemmin julkaistu En blekt blondins hjärta. Tämän jälkeen Dahlgrenin ja Glenmarkin tiet erosivat ja Dahlgren kokeili jotain uutta levyttämällä albumin Jag vill se min älskade komma från det vilda säveltäjä Anders Hillborgin ja kapellimestari Esa-Pekka Salosen kanssa. 

Dahlgrenin ura jatkuu edelleen, vaikka hänen viimeiset albuminsa eivät ole enää minuun vedonneet. Syksyn 2012 kiertueen hän aloitti lokakuun alussa Turusta.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

133. The Beach Boys: Sunflower (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beach Boysia pidetään yleisesti 1960-luvun alkupuoliskon bändinä ja sen musiikista tunnetaan lähinnä näiden alkuvuosien surffihitit. Yhtye teki 1970-luvullakin monta erinomaista albumia, jotka eivät kuitenkaan tavoittaneet suuren yleisön suosiota. Yksi näistä albumeista on Sunflower, joka myi ilmestymisvuonnaan surkeasti, mutta jota monet yhtyeen musiikkia tuntevat pitävät yhtenä The Beach Boysin parhaista. Levyn musiikilliseen menestykseen vaikutti erityisesti se, että Brian Wilsonin lisäksi myös yhtyeen muut jäsenet osoittautuivat taitaviksi lauluntekijöiksi.

Olin lukenut kehuvia arvioita The Beach Boysin 1970-luvun alkupuolen albumeista, mutta huonon kaupallisen menestyksen vuoksi niitä ei juuri kaupoista tai kirjastoista löytynyt. Vasta 2000-luvun uusintajulkaisujen myötä pääsin tutustumaan muiden muassa albumiin Sunflower.

1960-luvun loppupuolisko oli rantapojille vaikeaa aikaa. Yhtyeen suosio romahti ykköshitti Good vibrationsin jälkeen, eikä kovasti odotettua Smile-albumia koskaan julkaistu. Yhtyeen voimahahmon Brian Wilsonin mielenterveys oli alamaissa, ja yhtyeen muut jäsenet joutuivat ottamaan enemmän vastuuta yhtyeen tuotannosta. Tuloksena oli vuosikymmenen vaihteessa muutama erinomainen albumi, jotka valitettavasti eivät kuitenkaan saaneet ostavaa yleisöä puolelleen. Sunflower-albumia pidetään yhtyeen parhaista levyistä, mutta USA:n albumilistalle se nousi vasta sijalle 151.

Levyn tekemisessä oli ongelmansa. Masentuneesta Brian Wilsonista ei ollut levyn tuottajaksi ja laulujakin hän sai kirjoitettua vain kourallisen. Toisaalta etenkin rumpaliveli Dennis ja Brianin tuuraajasta vakiojäseneksi korotettu Bruce Johnston osoittautuivat taitaviksi laulunkirjoittajiksi. Albumin tuottajaksi merkittiin koko yhtye. Silti ensimmäinen masternauha ei kelvannut levy-yhtiölle, joka vaati enemmän hittejä. Kun albumi lopulta julkaistiin olivat yhtye, levy-yhtiö ja kriitikot yksimielisiä siitä, että kysymyksessä oli yksi yhtyeen parhaista albumeista, ellei peräti paras.
Brianin ja Carl Wilsonin ja Al Jardinen yhteistyönä syntynyt Our sweet love yhdisti The Beach Boys -yhtyeen parhaat elementit. Edelleen kirkkaat, tosin sävyltään jo hieman aikuistuneet falsettiäänet täydellisessä harmoniassa, Brian Wilsonmainen vetoava melodia upealla orkesterisovituksella.

Suurimman kehityksen lauluntekijänä oli yhtyeessä tehnyt kuitenkin rumpali Dennis Wilson, joka sai levylle neljä erinomaista kappaletta. Levyn aloittavassa Slip on through kappaleessa yhtyeen tunnettuun laulusoundiin on saatu mukaan aimo annos rosoisuutta, joka erottaa kappaleen 1960-luvun rantapoikatuotannosta.
Dennis Wilson vastasi myös levyn herkimmästä kappaleesta. Bileprinssinä tunnettu Dennis näytti tunteikkaamman puolensa kappaleella Forever. Alla myös kappaleen live-esitys, jossa säveltäjä itse laulaa soolo-osuuden.
Yhtyeen uusin jäsen Bruce Johnston näytti omia säveltäjäkykyjään kappaleella Tears in the morning, jossa perinteiseen Beach Boys -balladiin yhdistettiin ranskalainen musette-haitari.
Sunflower ei onnistunut kääntämään yhtyeen onnea kotimaassaan. Levy nousi albumilistalla parhaimmillaankin vain 151. sijalle, eli käytännössä se ei myynyt juuri lainkaan. Vaikka sitä seuranneet albumit myivät hieman paremmin, oli yhtyeen alamäki vääjäämätön. Mielenterveysongelmista kärsivä Brian Wilson irrottautui entistä enemmän yhtyeen toiminnasta, ja The Beach Boys nousi listoille lähinnä vain 1960-luvun hittejä kierrättävillä kokoelmalevyillä. Yhtyeestä tulikin suosittu nostalgialiveyhtye, joka useissa erimuotoisissa kokoonpanoissa on soittanut vanhoja hittejään näihin päiviin saakka 

Vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen The Beach Boys -albumi 20-vuoteen ja sen tekoon osallistuivat kaikki elossa olevat yhtyeen alkuperäiset jäsenet (Denis ja Carl Wilson olivat kuolleet vuosina 1983 ja 1998). Albumi That's why God made the Radio sai myötämielisiä arvioita ja se sai Yhdysvaltain albumilistalla parhaan sijoituksen sitten vuonna 1965 ilmestyneen Summer days and summer nights -albumin. Tähän levyyn palaan pikapuoliin.

tiistai 2. lokakuuta 2012

131. The Beach Boys: Today (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta The Beach Boysin ensimmäisen albumin ja the Beatlesin ensisinglen ilmestymisestä, nämä historialliset levyt julkaistiin viiden päivän sisällä lokakuussa 1962. Brittinelikon levyjä olen jo esitellyt useamman, joten nyt on aika tutustua kalifornialaispoikien tuotantoon kolmen eri albumin ja kolmen eri vuosikymmenen näkökulmasta. Ensimmäisenä esittelen vuonna 1965 ilmestyneen Today-albumin, jolla Brian Wilsonin johtama yhtye alkoi siirtyä iloisista rantaelämää, autoilua ja tyttöjä ylistävistä lauluista vakavampiin sävyihin. Today-levyllä tyylit jakautuivat selkeästi vinyylilevyn puolien mukaan, a-puoli koostui iloisista lauluista ja b-puolelle sijoitettiin kaikki balladit. Today:ta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista albumeista.

Suhteeni The Beach Boys -yhtyeeseen on syntynyt pikkuhiljaa yli 20 vuoden aikana. Alkuun en voinyt sietää yhtyeen falsetilla laulettua "surffimusiikkia", mutta vuoden 1967 hitti Good Vibrations ja muutama muu 1960-luvun loppupuolen kappale sai minut kiinnostumaan yhtyeestä. Kuitenkin vasta viime vuosina olen järjestelmällisesti tutustunut kaikkiin yhtyeen 50-vuotisen uran aikana tekemiin levyihin. Näihin 30 albumiin mahtuu paljon turhaa tavaraa, mutta kokonaisuutta leimaa Brian Wilsonin ainutlaatuinen lahjakkuus tuottajana ja säveltäjänä ja koko yhtyeen erittäin taitavat laulusuoritukset.

Vaikka The Beach Boysin Today -albumi on ollut hyllyssäni jo 1990-luvulta saakka, alan vasta nyt päästä perille sen nerokkuudesta. Levy sijoittuu aikaan, jolloin yhtyeen 23-vuotias johtaja Brian Wilson jättäytyi pois yhtyeen livekiertueilta ja keskittyi kotonaan laulujen säveltämiseen ja levyjen äänittämiseen ammattimuusikoiden avustuksella. Kiertueelta palanneen yhtyeen (Brianin veljet Carl ja Dennis Wilson, edellisten serkku Mike Love, koulukaveri Al Jardine ja Brianin tuuraajaksi palkattu Bruce Johnston) tehtävänä oli opetella laulut, äänittää vokaaliosuudet olemassaoleviin taustoihin ja lähteä uudelle kiertueelle uusien kappaleiden kanssa.

Surffailu-, autoilu- ja tyttöaiheisista lauluistaan tuttu yhtye oli muutenkin vääjämättömien muutosten edessä. Fun in the sun -rallien veto oli loppunut, ja Brian Wilson haki uusiin lauluihinsa aiheet ihmismielen vakavammalta puolelta, ihmissuhteiden koukeroista ja omasta tuskaisasta kasvustaan koululaispojasta aikamieheksi. Today-levyllä vanha ja uusi tyyli olivat selkeässä vastakkainasettelussa sekä tekstien että musiikin osalta.
Albumista puolet on tuttuakin tutumpaa hauskanpidosta ja kauniista tytöistä kertovia kappaleita. Pinnalta ne ovat kevyitä ja huolettomia poppispaloja, mutta kun pinnalta vähän raaputtaa löytyy konepellin alta Brian Wilsonin äärimmäisyyksiin asti hiomia soitin- ja laulusovituksia. 
Jo tässä vaiheessa yhtyeen levyt säveltänyttä, tuottanutta ja osittain sanoittanutta Brian Wilsonia pidettiin popmusiikin nuorena nerona. Tämä erityisasema kävi raskaaksi parikymppiselle Wilsonille, joka ei jaksanut vuodesta ja albumista toiseen tuottaa niitä iloisia ralleja, joita yleisö ja levy-yhtiö hänelle odotti. Today-levyn b-puolelle sijoitetut viisi balladia olivat esimakua Wilsonin halusta ja pakottavasta tarpeesta kehittyä lauluntekijänä ja tuottajana.
Viisi peräkkäistä rauhallista kappaletta popalbumilla oli ennenkuulumatonta ja levy-yhtiö ja monet fanit ihmettelivät minne yhtye oli menossa. Toisaalta juuri näiden kappaleiden ansiosta Today-albumista tuli The Beach Boysin ensimmäinen pitkäsoitto, jota arvostettiin kokonaisuutena eikä vain pakettina singlehittejä ja täyteraitoja.
Kiss me baby muistuttaa kuulijoita Wilsonin veljesten sekä Al Jardinen ja Mike Loven ainutlaatuisesta yhteislaulusoundista, joka ei tarkoittanut pelkästään korkeita falsettiääniä vaan toimi myös alemmissa rekistereissä. Vahvin ennusmerkki yhtyeen tulevasta linjasta oli kuitenkin levy viimeinen kappale (jos albumin päättävää studiokeskustelua ei lasketa) In the back of my mind, jonka herkistä vokaaliosuuksista vastasi yksin yhtyeen rumpali Dennis Wilson. Solistin taustalla soivat oboet ja jouset olivat esimakua vuosi myöhemmin ilmestyvästä Pet Sounds -albumista, jota pidetään yhtyeen mestariteoksena. Tämän laulun sanoituksesta on turha hakea surffausta tai Kalifornian aurinkoa.
Today-albumi ei vielä julkistuessaan saanut osakseen nykyisenlaista arvostusta. Teiniyleisö ei innostunut b-puolen balladeista, ja levy-yhtiö Capitol muistutti Brian Wilsonia siitä, minkälainen musiikki myy parhaiten. Wilson jaksoi vielä yhden albumin verran miellyttää levy-yhtiötä (Summer days and summer nights -albumi sisälsi mm. suuret hitit California Girls ja Help me Rhonda), mutta sen jälkeen hän ei suostunut enää kompromisseihin. Tuloksena oli kriitikoiden ylistämä mutta kaupallisesti flopannut Pet sounds, listaykköseksi noussut Good vibrations -single sekä megalomaanisiin mittasuhteisiin noussut Smile-albumiprojekti, joka saatiin valmiiksi vasta vuonna 2011.

Tämän pyörityksen keskellä Brian Wilson menetti mielenterveytensä ja The Beach Boys suuren yleisön suosion. Vaikka The Beach Boys -yhtyeen levymyynti ei enää koskaan noussut lähellekään 1960-luvun alkupuoliskon tasoa, onnistui yhtye tekemään vielä muutaman erinomaisen albumin. Yksi näistä mestariteoksista oli vuonna 1970 ilmestynyt Sunflower, jonka esittelen piakkoin.