maanantai 30. tammikuuta 2012

60. Peter Gabriel: So (1986)



Neljä kohtalaisesti menestynyttä sooloalbumia tehnyt Peter Gabriel onnistui täydellisesti viidennellä albumillaan. Levy on täynnä toinen toistaan hienommin rakennettuja (melodia+sanat+sovitus) popkappaleita, joita tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Tämän huomasi myös ostava yleisö ja media. Gabriel satsasi paljon levyn musiikkivideoihin, mutta levyn menestys ei todellakaan ole vain niistä kiinni. 

So-levyn julkaisu osui elämässäni aikaan, jolloin uusi musiikki tuli tajuntaani radion välityksellä. Vaikka Music Television oli jo tehnyt läpimurtonsa, sitä ei tamperelaisessa omakotitalossa voinut katsoa, joten musiikkivideoita näin vain suomalaisten televisiokanavien harvoissa musiikki ohjelmissa. Ensimmäiseksi kuulin levyn suurimman hitin Sledgehammer, jossa huhun mukaan oli aivan erityisen hieno musiikkivideo. Kun itse lopulta näin tämän kohutun videon, ei se minua juurikaan vakuuttanut. Koko albumiin tutustuin lopulta lainattuani sen Tampereen kirjastosta, ja sen kuultuani en paljon musiikkivideoista piitannut.

Peter Gabriel lähti soolouralle menestyksen harjalla kulkeneesta Genesis-yhtyeestä 1970-luvun puolivälissä. Yleisistä ennakko-odotuksista huolimatta sekä yhtye että Gabriel sooloartistina onnistuimat jatkamaan uraansa menestyksekkäästi. Gabrielin neljä ensimmäistä soololevyä (joiden kaikkien nimi oli yksinkertaisesti Peter Gabriel) menestyivät hyvin erityisesti Isossa Britanniassa, mutta varsinaisen maailmanvalloituksen sooloartistina hän teki vuonna 1986, jolloin albumi So ilmestyi.

Levyn aloituskapple Red rain imaisee kuulijan sisään soundimaailmaan, joka kattaa koko levyn sen loppuun saakka. Tuottaja Daniel Lanois'n avulla toteutetut sovitukset ovat todellinen runsaudensarvi, joka kuuntelukerralla kappaleista löytyy uusia , tarkkaan harkittuja yksityiskohtia. Minä ainakin huumaannun joka kerta kun aloitan kuuntelemaan tätä levyä, ja Red Rain on täydellinen sisäänheittokappale maailmaan, joka jatkuu levyn loppuun saakka.

Siinä missä Red rain sijoittuu uni- ja fantasiamaailmaan, tarttuu Kate Bushin kanssa duetoitu Don't give up tiukasti synkkään reaalimaailmaan. Kappale on aviomiehen ja -vaimon vuoropuhelu, jossa työttömyyden, masennuksen ja epätoivon hetkellä pintaan pyristelee kuitenkin sinnikäs usko siihen, että asiat voivat muuttua paremmaksi.
Levyn äänimaailman dynamiikka voidaan laittaa pitkälti Daniel Lanois'n ansioksi. Muille artisteille tuottamien levyjen ja omien soololevyjensä tapaan myös tällä kadanalaistuottajan luotsaamalla albumilla pienten hiljaisten nyanssien ja vahvojen basso- ja rytmikuvioiden vuoropuhelu puhuttelee sekä kuulo- että tuntoaistia. Parhaita esimerkkejä siitä, miten hiljaisuus voi joskus olla tehokkaampaa kuin kova räime, on levyn kappale Mercy street. Tämä levyn tunnelmapala kannattaa kuunnella yksin hiljaisessa huoneessa kohtuullisen laadukkaalta levylautaselta nautittuna.

Jätän tällä kertaa kirjoituksestani pois levyn suurimman hitin Sledgehammer, joka on kokenut ansiottoman inflaation ylisoittamisen ja videotaan kohti osoitetun ylihypetyksen ansiosta. Sen sijaan esittelen vähemmälle huomiolle jääneen, mutta silti erinomaisen kappaleen In your eyes, joka toimi hienolla tavalla Gabrielin Secret World -kiertueen encorekappaleena.

So on Peter Gabrielin tähänastisen uran huippukohta. Jos hän soolouransa alkupuoliskolla julkaisi neljä albumia viiden vuoden sisällä, hidastui tahti So:n myötä merkittävästi. Mikäli kokoelmia, soundtrack-albumeja ja muita erikoisprojekteja ei lasketa, on tämä artisti julkaissut  So:n jälkeen vain yhden perinteisen studioalbumin jokaisella vuosikymmenellä. Tällä tavalla on ehkä levyjen laatu onnistuttu pitämään korkealla (etenkin vuonna 1992 julkaistu Us on lähes So:n tasoinen kokonaisuus), mutta minä haluaisin kuulla vähän enemmän musiikkia tältä monipuoliselta artistilta.

perjantai 27. tammikuuta 2012

59. Abba: Hovas vittne/Tivedshambo (single 1981)

Miltä tuntuisi saada 50-vuotislahjaksi maailman suosituimman yhtyeen juuri sinua varten levyttämä ja sinua käsittelevä laulu? Juuri tämän sai kokea Abba-manageri Stig Anderson, jonka synttärin kunniaksi yhtye levytti kappaleen Hovas vittne vuonna 1981. Levystä tehtiin vain muutaman sadan kappaleen painos ja se onkin tämän blogin harvinaisin levy (eikä minullakaan tätä levyä oikeasti hyllyssäni ole). Ahkerien bootleggareiden ja YouTuben ansiosta tämä vain yksityiskäyttöön tarkoitettu, mutta silti kaikki Abba-kriteerit täyttävä laulu on kaikkien kuultavissa.

Vaikka olenkin puolifanaattinen Abba, Beatles, Queen, Carole King ja ties mitä -fani, en ole koskaan ryhtynyt lähes arkeologiset mittasuhteet helposti saavaan "minun on saatava kaikki"-keräilyvimmaan. Bootleg-levyiltä löytyy keskeneräisiksi jääneitä kappaleita, julkaisemattomiksi jääneitä äänityksiä, live-esityksiä ynnä muuta. Näihin harvinaisiin ja usein varsin kalliisiin hämärälevyihin saisi kulumaan tuhottomasti rahaa, eikä niiden laatu useinkaan mahdollista nautinnollista musiikkielämystä. Niinpä tämä Abban synttärilevykin oli minulle tuntematon kunnes uuden vuosituhannen ja YouTuben myötä törmäsin tähän hauskaan levytykseen. Vaikka kysymyksessä olikin huumorilla tehty synttärilevy, minua kiehtoivat sen taitava sanoitus ja se tosiseikka, että kaikesta huolimatta levy oli tehty samoilla laatukriteereillä kuin yleisille markkinoille julkaistut Abba-levytykset.

Abba oli jo kaksi vuotta aiemmin tehnyt synttärilevyn Sång till Görel Stikkanin assistentin Görel Hanserille, joka täytti 30 vuotta. Myös tämä kappale löytyy nykyään bootleg-keräilijöiden hyllyjen lisäksi You Tubesta. Stig Andersonin täyttäessä 50 vuotta 1981 Abba päätti tälläkin kertaa onnitella manageriaan tavalla jonka he osasivat parhaiten.

Kappaleen nimi Hovas vittne on sanaleikki, jossa leikitellään Stikkanin kotikylän Hovan ja Jehovan todistajien ruotsalaisen nimen välillä. Kappaleeseen tehtiin myös musiikkivideo, jossa Abba pukeutui vaatteisiin, joissa he 7 vuotta aikaisemmin olivat esittäneet kappaleen Waterloo. Allaolevan videon äänenlaatu on erinomainen suhruisesta videokuvasta huolimatta.

Ruotsiksi lauletun synttäriviisun tekstitykseen osallistuivat Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen lisäksi Abba-rouvat Anni-Frid Lyngstad, Agnetha Lyngstad, äänittäjä Michael Tretow ja Abba-levyjen kansien valokuvaaja Rune Söderqvist. Stig Andersonin hyvien ystävien kirjoittama laulu sisältääkin aimo joukon sisäpiirin vitsejä, jotka Andersonia tuntemattomilta menevät yli hilseen. Laulussa viitataan managerin rikkauteen, hänen persouteensa makkaran suhteen ja sinnikkyyteensä ("Hovas vittne ger alrig upp!"). Stikkanilla oli tapana ilmoittaa kotijuhlien päättyneen alkamalla imuroida vieraiden vielä läsnäollessa, myös tämä omalaatuisuus mainitaan laulun tekstissä.

Kieli poskessa kerrotaan myös Stikkanin lentomatkasta Honoluluun, jolloin Andersonin laukut päätyivät Roomaan ja vaimo Gudrun Amsterdamiin. Laulun väliosassa kerrotaan managerin vieroksuvan liian pitkiä lauluja, ellei niiden b-osassa ole sävellajin korotusta. Täsmälleen samassa kohdassa laulua sävellaji todella nousee puolella sävelaskeleella.

Vaikka kappaleen sovitus koostuu laulajien lisäksi lähinnä vain syntetisaattorista (joka ilmeisesti hoitaa myös rumpujen osuuden), on kappale selkeää Abbaa. Melodia on tarttuva (Andersson ja Ulvaeus kierrättivät laulun muutamia sävelkulkuja muun muassa Chess-musikaalissaan), ja parhaiden Abba-kappaleiden tapaan laulusta löytyy joka kuuntelukerralla uusia kivoja yksityiskohtia. Jos kappale julkaistaisiin laajemmalti, menisi se varmasti kaupaksi sadoin tuhansin kappalein.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt ja tuskin käykään. Abba lahjoitti syntymäpäiväsankarille levytyksen lisäksi laulun oikeudet. Sopimuksen ainoa ehto oli se, että sävelmän saa julkaista ainoastaan alkuperäistekstillä varustettuna. Näinollen mitään muuta versiota kappaleesta ei tehty, ja toistaiseksi laulua voi kuulla vain You tubessa ja bootleg-levyillä.

Andersonin 50-vuotisjuhlien aikaan Abban ura oli enää yhtä albumia ja kahta singleä vaille valmis. Viimeisen kerran Abba esiintyi julkisesti yhdessä vuonna 1986, jolloin yhtye esitti televisiossa Stig Andersonin 55-vuotisjuhlien kunniaksi Andersonin vanhan sävellyksen Tivedshambo. Tämän kappaleen instrumentaaliversio löytyi myös Hovas vittne -singlen b-puolelta.

Valitan allaolevan videon huonoa laatua. Historiallista arvoa esityksellä on sitäkin enemmän. Tässä siis Abban ainoa julkinen esiintyminen vuonna 1982 tapahtuneen hajoamisensa jälkeen.



torstai 26. tammikuuta 2012

58. Sinéad O'Connor: Am I not your girl? (1992)

Irlantilainen Sinéad O'Connor oli kuuma nimi vuosikymmenien 1980 ja 1990 vaihteessa. Hänen kaksi ensimmäistä sooloalbumiaan myivät hyvin ja hitti Nothing compares 2 u nosti hänet supertähdeksi. Tämän jälkeen hänen uransa kuitenkin joutui vaikeuksiin kohua herättäneiden televisio- ja konserttiesiintymisten vuoksi. Vuonna 1992 julkaistulla Am I not your girl O'Connor esitti vanhoja jazzklassikoita, mikä lisäsi yleisön hämennystä entisestään. Vaikka levy erosi merkittävästi hänen aiemmasta tuotannostaan (tai ehkä sen takia), on se yksi suosikkilevyistäni. Laulajan uraa albumi ei kuitenkaan edistänyt, eikä vuosikymmenen vaihteen suosio koskaan palannut.

En pidä kauhean paljon Sinéad O'Connorista. Noin 20 vuotta sitten hänen Nothing compares 2 u (inhoan muuten tuota tekonäppärää sanojen two ja you sanojen korvaamista merkeillä, jotka kuitenkin äännetään hieman eri tavalla) -kappaleensa soi joka tuutista ja täytti opiskelijakämpässä katsotun MTV Europen ohjelmat siihen malliin, että olin sitä korvia myöten täynnä.

Pari vuotta myöhemmin MTV:ssä soi kappale Success has made a failure of our home, jonka riipivä orkesterisovitus ja karu sanoitus sopivat yhteen O'Connorin yhtä aikaa vahvan ja haavoittuvan kanssa täydellisesti. Kun myöhemmin kuulin koko albumillisen O'Connorin tekemiä jazz-covereita, oli ihastunut. O'Connorin ääni oli kuin tehty tämänlaista musiikkia varten.

Albumia Am I not your girl edelsi suurhitin ja kahden menestysalbumin lisäksi aimo annos kohua. O'Connor herätti pahennusta ensiksi kieltämällä USA:n kansallishymnin soittamisen ennen konserttiaan. Suuremman kritiikin kohteeksi hän joutui revittyään Paavi Johannes Paavali II:n kuvan Saturday Night Live -ohjelmassa. Uransa käännekohdassa O'Connor päätti tehdä täysin erilaisen albumin.


Levyn suurin hitti ja ehdottomasti hienoin kappale oli alun perin Loretta Lynnin vuonna 1962 levyttämä countrykappale Success, jonka nimi tällä albumilla on pidennetty koko lauseen mittaiseksi. Usein lauluissa kerrotaan unelmista jotka eivät toteutuneet. Tällä kertaa unelmat toteutuvat, mistä seuraa vain surua ja tuskaa. Irlantilaisen O'Connorin versio kappaleesta on Lynnin versiota huomattavasti rankempi, ja levyn synkkä sovitus vahvistaa kappaleen lohdutonta vaikutelmaa. Viittomakielellä laulettu musiikkivideo on tyylikäs.
Vanhojen jazz-standardien uusista versioista koostuvan levyn muut kappaleet eivät ole aivan yhtä synkkiä. Toisaalta nämä eivät myöskään yllä uljaudessaan tämän singlehitin tasolle.

Viihdyttäviä kappaleita on kuitenkin monta. Levy alka O'Connorin versiolla kappaleesta Why don't you do right, joka aikoinaan nähtiin mm. elokuvassa Kuka viritti ansan Roger Rabbit. Seuraava video yhdistää O'Connorin levytyksen elokuvassa nähtyyn Jessica Rabbitin esitykseen. Jessica Rabbitin lauluäänenä toimi Amy Irwing, ja kappale on tunnettu myös Peggy Leen 1942 levytyksenä. 


Sinéad O'Connorin äänen tukena albumilla on kautta linjan hienosti soittava jazz-orkesteri, joka sovituksissaan kunnoittaa tyylikkäästi entisten aikojen jazz-klassikoita. Levyltä löytyy aistikas versio Billie Holliday -klassikosta Gloomy Sunday. Ei Sinéad O'Connor nyt Billie Holiday ole, mutta aivan mallikas esitys tämäkin.


Ei varmaan ollut yllätys edes laulajalle itselleen, että Am I not your girl -albumi ei noussut samoihin myyntilukuihin kuin sitä edeltäneet albumit. Muutenkin nuo vuosikymmenen vaihteen suursuosion ajat olivat O'Connorin osalta menneet. Hän on tehnyt levyjä harvakseltaan tämän cover-albumin jälkeen, mutta minulle ne ovat jääneet tuntemattomiksi. Minulle Sinéad O'Connor on yhtä kuin kappaleen Success has made a failure of our home epätoivoinen vaimo, joka viimeisillä voimillaan vetoaa mieheensä:

I haven't changed.
I'm still the same.
Am I not your girl?
Am I not your girl?

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

57. Edith Piaf: L'accordéoniste/L'escale (savikiekko 1940)

Edith Piaf on ehkä maailman tunnetuin ranskalaislaulaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla, kesti sodan paineet ja jatkui aina kuolemaan asti vuonna 1963. Piafissa yhdistyi ennennäkemättömällä tavalla pienen naisen heiveröinen ulkomuoto ja voimakas dramaattinen ääni, jonka vetovoima ei rajoittunut vain ranskankieliseen maailmaan. Yksi laulajan tunnetuimmista kappaleista on L'accordéoniste, joka summaa hyvin sen mistä Piafin musiikissa oli kysymys: surullinen ja mahtipontinen laulu rakkaudesta, kaipauksesta, menetyksestä ja kuolemasta. Hyvin harvassa Pariisin varpusen laulussa on onnellinen loppu.

Lapsuudessani kuulin monta kertaa Edith Piafin L'hymne à l'amour -kappaleen, jonka dramaattinen sovitus ja tulkinta jäivät mieleeni. Piafiin palasin ranskanopiskelujeni myötä. Olen lukenut useamman elämänkerran, käynyt Pariisissa sijaitsevassa Piafin kotimuseossa ja hyllystäni löytyy toistakymmentä cd:llistä tämän hienon laulajan musiikkia. Olen siis Edith Piaf-fani par exellence.

Toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikana Piaf oli maan suosituimpia artisteja, joka jatkoi uraansa miehityksestä huolimatta ja auttoi salaa vastarintaliikettä salakuljettamaan sotavankeja maasta pois. Kappaleen L'accordéoniste kirjoitti Piafille nuori lauluntekijä Michel Emer, joka esitti kappaleen laulajalle ennen lähtöään rintamalle. Piaf ihastui lauluun, ja kappaleesta tuli yksi hänen suurimmista hiteistään. Michel Emeristä puolestaan tuli yksi Ranskan rakastetuimmista lauluntekijöistä, ja hän pysyi Piafin suosikkisäveltäjänä aina laulajan kuolemaan saakka.

L'accordéoniste julkaistiin äänilevyllä ensimmäistä kertaa vuonna 1940, juuri ennen saksan miehitystä. Kappale julkaistiin 15 vuotta myöhemmin live-tallenteena. Tämä uusi versio on mielestäni onnistuneempi, sillä laulun tarina on uskottavampi elämää kokeneen laulajan tulkitsemana.

Edithpiafmaiseen tyyliin samaan lauluun on tungettu paljon traagisen laulun elementtejä: ilotyttö, muusikko, sota, rakkaus, kuolema ja unelma. Laulun tarina menee pääpiirteissään näin (käännös allekirjoittaneen):

Kaunis ilotyttö seisoo kadunkulmassa
ja odottaa asiakkaitaan, jotka antavat hänelle elannon. 
Työvuoronsa päätyttyä hän lähtee etsimään unelmaansa
lähistön tanssipaikalla. 
Siellä soittaa hänen unelmiensa mies, 
joka soittaa haitarilla javaa.

Tyttö kuuntelee javaa 
ja katselee rakastunein silmin hanuristin pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy,
rakkaus tuntuu luissa ja ytimissä. 
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on surullinen, 
unelmien mies on lähtenyt sotaan. 
Tyttö unelmoi, että kun mies palaa, 
he perustavat yhteisen kodin. 
He elävät onnellista elämää, 
ja joka ilta mies soittaa haitarilla javaa.

Haaveissaan hän kuulee javan soiton 
ja unelmoi rakkaansa pitkistä ja vikkelistä sormista. 
Itkun seassa hän hyräilee musiikkia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
 kaipaus tuntuu luissa ja ytimissä.
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on yksin kadunkulmassa. 
Miehet eivät huoli itkevää tyttöä,
eikä itku tuo kuollutta rakasta takaisin. 
On hylättävä kaikki kauniit unelmat, 
elämässä ei ole enää mitään jäljellä. 
Väsynein jaloin hän kulkee tanssipaikalle, 
jossa Javaa soittaa nyt joku toinen.

Kuunnellessaan javaa hän näkee jälleen oman hanuristinsa. 
Silmät sulkien hän muistelee tämän pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
suru tuntuu luissa ja ytimissä... 
Mutta uni päättyy ja hän huutaa: "Lopettakaa soitto!"

Vuonna 1940 julkaistun savikiekon b-puolelta löytyvä Escale oli minulle tuntematon laulu ennen tämän blogin kirjoittamista. Tämä Marguerite Monnot'n sävelmä on osoittautunut jällen yhdeksi hienoksi Piaf-kappaleeksi. Monnot oli Piafin tuotteliain säveltäjä ja hyvä ystävä, jonka tunnetuin laulu on Hymne à l'amour (1950).
Piafin ura lähti rakettimaiseen nousuun sodan jälkeen. Hän esiintyi Euroopan lisäksi paljon Yhdysvalloissa, jossa kielimuurista huolimatta hänen suosionsa oli korkealla. Edith poltti kuitenkin kynttilää molemmista päistä, lukuisat epäonnistuneet ihmissuhteet, alkoholi, lääkkeet ja lopulta myös huumeet ruhjoivat heiveröistä naista, jonka ruumiissa ei ollut samaa voimaa kuin hänen äänessään. Pariisin varpunen kuoli vuonna 1963 vasta 48 vuotiaana.

L'accordéoniste löytyy tällä hetkellä useimmilta Piaf-kokoelmilta vuoden 1955 versiona. Polydor-levy-yhtiölle tehdyt vuosien 1932-1945 levytykset ovat muutenkin jääneet vähemmälle huomiolle ja ovat vaikeammin saatavissa, kuin hänen vuosina 1946-1963 EMI:lle tehdyt levytykset. Alkuperäinen, vuoden 1940 L'accordéoniste ja b-puoli Escale löytyvät ainakin cd-kokoelmalta L'intégrale 1936-1945.

maanantai 23. tammikuuta 2012

56. Carly Simon: Letters never sent (1994)

Carly Simon on yksi 1970-luvulla Yhdysvalloissa maineeseen nousseista naispuolisista laulaja-lauluntekijöistä Carole Kingin ja Joni Mitchellin kanssa. Vaikka Simonin suosion huippu osui 1970-1980-luvuille, levytti hän ahkerasti myös 1990-luvulla ja hänen uransa jatkuu edelleen. Letters never sent -albumin teemana ovat kirjeet, joita laulaja kirjoitti ystävilleen, perheenjäsenilleen ja faneilleen. Kirjeet eivät koskaan päätyneet postilaatikkoon, vaan Simon teki niistä levyn.

Ensimmäiset muistijälkeni Carly Simonista on hänen 1986 vuoden hittinsä Coming around again. Tämä hieno kappale sai minun tutustumaan paremminkin hänen musiikkiinsa. Olin samoihin aikoihin ihastunut Simonin kollegan ja maannaisen Carole Kingin musiikkin ja Simonin musiikki tuntui kulkevan hyvin pitkälle samoja polkuja.

Carly Simonin sooloura alkoi samoihin aikoihin kuin Kingin. 1970-luvun alkuvuosina Simon teki kohtuullisesti menestyneitä albumeja ja hittejä, mutta Simon tunnettiin näinä vuosina ehkä paremmin avioliitostaan laulaja-lauluntekijä James Taylorin kanssa. Simonin ja Taylorin liittoa pidetään yhtenä rockhistorian tunnetuimmista avioliitoista. New Yorkista kotoisin olevan laulajan ensimmäinen todella suuri hitti oli vuonna 1972 ilmestynyt kappale You're so vain. 70-luvun loppupuolella suurin menestys hiipui. Uudella vuosikymmenellä hittilistoille nousivat vielä aiemmin mainittu Coming around again ja Working girl -elokuvaan tehty kappale Let the river run, josta Simon sai uransa ainoan Oscar-palkinnon.

Simon ei kuitenkaan antanut menestyksen laskun haitata itseään. Vuonna 1994 ilmestynyt albumi Letters never sent oli henkilökohtainen teema-albumi, jossa lauluntekijä penkoo omaa menneisyyttään ja ihmissuhteitaan. Simonin omien sanojen mukaan hän löysi ullakolta laatikollisen kirjeitä, joita hän ei koskaan lähettänyt, ja käänsi ne musiikiksi. Lauluntekijä kuvailee taustoja levyn aloituskappaleessa Letters never sent.


Levyn tekeminen ja näiden "kirjeiden" kirjoittaminen oli ositain myös surutyötä Carly Simonille, jonka äiti Andrea Simon ja hyvä ystävä Jacqueline Kennedy Onassis kuolivat lyhyen ajan sisällä. Albumi sisältää kirjeet näille molemmille Simonin elämän tärkeille naisille.

Like a river on lauluntekijän henkilökohtainen kirje kuolleelle äidilleen. Laulussa tytär kertoo äidilleen tämän kotitalon myymisestä, lasten pikkuriidoista perinnön äärellä (erityisesti esille tuodaan tyttärien kiista äidin helmistä) ja kyselee tältä, millaista elämä taivaassa on ("Onko Jumala tullut tutummaksi? Oletko sopinut riitasi isän kanssa".) Koskettavassa viimeisessä säkeistössä jälleennäkemistä äitinsä kanssa odottava tytär muistelee nuoruuttaan, jolloin äiti oli laittanut sängyn valmiiksi bileillan jälkeen myöhään kotiin palaavalle Carlylle.

Olet jo päässyt kotiin, 
jota laitat valmiiksi odottamaan
sitä kun minä tulen luoksesi.


Kirje Jacqueline Kennedy Onassikselle on sävyltään astetta rajumpi. Kappaleessa Touched by the sun Simon tunnustaa ihailunsa Onassikselle, joka ei antanut kohtalon rajoittaa elämäänsä vaan eli ennakkoluulottomasti elämänsä loppuun saakka.



Levyn muiden kirjeiden kohteet eivät ole yhtä selviä kuin kahden edellisen kappaleen kohdalla. Muut kappaleet ovat enemmän tai vähemmän tavanomaisia rakkauslauluja, joissa toki on läsnä Carly Simonin taitava tulkinta.

Viimeinen esimerkki albumilta on katkerankitkerä Halfway 'round the world jossa laulaja piikittelee entistä rakastettuaan, joka ensiksi lupaa rakastaa maailman loppuun saakka, mutta lopulta haluaa pysytellä mahdollisimman kaukana entisestä rakkaastaan:

Jostain syystä haluaisit pitää minut toisella puolen maailmaa.
Ehkä se on jopa kohteliaisuus, en olekaan ihan kuka tahansa tyttö.

Lieneekö laulun kohteena ex-aviomies, laulaja-lauluntekijä James Taylor. Tämä ei olisi yllätys, sillä vuonna 1983 eronnut "maailman kuuluisin pop-pariskunta" on puinut parisuhdettaan lauluissaan aiemminkin.


Vaikka Letters never sent ei palauttanut Carly Simonille sitä suosiota, joka hänellä 70- ja 80-luvuilla oli, on se silti onnistunut teema-albumi täynnä tyyliltään erilaisia lauluja. Vähäisestä menestyksestä huolimatta Simon on jatkanut levyjen tekoa näihin päiviin asti. Musiikin lisäksi Simon on kirjoittanut lastenkirjoja.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

55. Ted Gärdestad: För kärlekens skull/Låt kärleken slå rot (single 1993/1981)

Ted Gärdestad ponnahti Ruotsin popmaailman huipulle jo 15-vuotiaana. Abba-manageri Stig Andersonin suojatti teki 1970-luvulla alussa monta suosittua albumia ja edusti maataan Eurovision laulukilpailuissa 22-vuotiaana vuonna 1979. Uudelle vuosikymmenelle tultaessa Gärdestadin tahti hiipui. Kappaleen För kärlekens skull laulaja julkaisi vuonna 1993 lähes 12 vuoden levytystauon jälkeen. Aiemmin pääasiassa iloista popmusiikkia säveltänyt laulaja teki pohdiskelevan rakkauslaulun, joka jäi yhdeksi hänen viimeisimmistä hiteistään.

Suomessa Ted Gärdestad ei koskaan noussut niin suureen suosioon kuin niin ikään Stikkan Andersonin tallista maineeseen noussut Tomas Ledin. Monien muiden suomalaisten tavoin minun ensimmäinen muistijälkeni Gärdestadista on hänen hermostunut esityksensä vuoden 1979 euroviisuissa. Kappale Satellit ei menestynyt, enkä minäkään siitä innostunut. Myöhemmin Abban historiaa tutkineena törmäsin Gärdestadiin uudelleen, kun ymmärsin että hänen lähes koko alku-uransa kulki Abban rinnalla; Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat hänen levynsä, ja useilla niistä taustoja lauloivat Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad. Samalla havaitsin myös kuinka hienoja lauluja nuori Gärdestad sävelsi ja kuinka hienoja tekstejä hänen veljensä Kenneth Gärdestad kirjoitti. Huomiota herätti myös laulajan surullinen kohtalo, josta kuulin Ruotsin television uutisissa opiskellessani Vaasassa.

Gärdestad oli monilahjakkuus. Hän oli vastikään noussut 14-vuotiaden tennismestaruuskilpailuissa toiseksi häviten vain Björn Borgille. Musiikki vei kuitenkin voiton ja tennis sai jäädä. Hän sävelsi kaikki ensimmäisen albuminsa laulut, ja levyn tuottivat Polar-levy-yhtiön tuottajat Andersson ja Ulvaeus, ja levy julkaistiin artistin ollessa vasta 15-vuotias vuonna 1972. Andersson ja Ulvaeus tuottivat tämän jälkeen vielä kolme menestysalbumia Gärdestadille, ja manageri Stig Anderson suunnittelu Gärdestadista seuraavaa ruotsalaista maailmantähteä Abban jälkeen. Englanninkielinen albumi ei kuitenkaan johtanut maailmanmenestykseen ja vuosikymmenen vaihteessa vasta 25-vuotias laulaja hylkäsi musiikkibisneksen palatakseen takaisin 12 vuotta myöhemmin.

Pohdiskeleva rakkauslaulu toi keski-ikää lähestyvästä laulajasta esiin uuden herkän tulkitsijan, jota 70-luvun iloisilla albumeilla kuultiin harvoin. Singlen julkaisun yhteydessä Gärdestadin vanhemmat hitit julkaistiin menestyskokoelmalla ja alkuperäiset albumit remasteroitiin cd-muotoon. Yleisö otti Gärdestadin avosylin takaisin. För kärlekens skull nousi Ruotsin hittilistan kärkeen.

Kulissien takana asiat eivät kuitenkaan olleet hyvin. Gärdestad oli kärsinyt masennuksesta jo teinivuosinaan, ja 1980-luvulla tilanne paheni skitsofreniaksi. Täysin perusteettomien juorujen perusteella lehdistö alkoi 1980-luvun lopulla vihjailla, että vasta 30-vuotta täyttänyt laulaja olisi Olof Palmen murhaaja, mikä pahensi hänen henkistä terveyttään ennestään. För kärlekens skull -kappaleen piti olla esimakua uudelta albumilta, mutta albumin äänitykset keskeytyivät kun tuottaja Anders Glenmark ei pystynyt työskentelemään mielialaltaan ailahtelevan lauluntekijän kanssa. Gärdestadin viimeinen albumi Äntligen på väg julkaistiin lopulta 1994. Lupaava paluu ruotsalaisten suosikkilaulajaksi katkesi äkkiä, kun 41-vuotias Gärdestad teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.

Singlen b-puoli Låt kärleken slå rot on hyvä esimerkki laulaja-lauluntekijän varhaisemmasta tuotannosta.
Kappale julkaistiin alunperin singlenä vuonna 1981. Levyn tuotti Benny Andersson ja abbamaisen soundin täydensi taustoja laulanut Anni-Frid Lyngstad

Tekstin tähän, kuten kaikkiin muihinkin Gärdestadin levytyksiin teki  hänen isoveljensä Kenneth Gärdestad, joka laulajan kuoleman jälkeen on avoimesti kertonut tämän sairaudesta ja muista ongelmista. Nuorena kuollut Ted Gärdestad on yksi esimerkki artistista, jonka menestys alkoi liian aikaisin.

Tämän hienon singlen molemmat kappaleet löytyvät kaikilta Ted Gärdestadin kokoelmilta. Itse löysin nämä kappaleet boksista Helt närä dej, joka sisältää laulajan kaikki albumit ja singleraidat. Tähänkin hienoon artistiin palaamme blogissani vielä myöhemmin.

tiistai 17. tammikuuta 2012

54. Hector: Nostalgia (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Hectorin ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia on hienoja vivahteita sisältävä folk-albumi, jolla nuori Heikki Harma toi esille säveltäjän ja sanoittajan taitojaan. Levyn tuottajina ja sovittajina toimi muusikkopariskunta Matti ja Pirjo Bergström. Kolmen muusikon yhteistyö on korvia hivelevä taidepala, jossa sävel, sanat ja sovitus kulkevat käsi kädessä. 

Hectorin musiikki on soinut elämäni taustalla eri vaiheissa, enkä kovin tarkkaan muista milloin kuulin Nostalgiaa ensimmäisen kerran. Sen kappaleet ovat todennäköisesti soineet radiossa, josta ne ovat suodattuneet lapsen ajatusmaailmaan.

Hector teki ensimmäisen levynsä, singlen Palkkasoturi vuonna 1965. Tämän jälkeen parikymppinen muusikko teki muutamia singlelevyjä ilman suurempaa menestystä. Esiintyminen Svenska Teaternin Hair-musikaalissa johti Cumulus-yhtyeen perustamiseen. Ensimmäisen soololevynsä Hector julkaisi sen jälkeen, kun hän oli säveltänyt ja sanoittanut valtaosan Cumuluksen alkuvuosien tuotannosta.


Levyn tunnetuin kappale on todennäköisesti Mandoliinimies, jossa on jo kuultavissa levyn tuottaneiden Matti ja Pirjo Bergströmin vaikutus.  Levyn kappaleissa yhdistettiin ennakkoluulottomalla tavalla sähköisiä soittimia, jousia ja puhaltimia. Sovituksellisesti täydellisin kokonaisuus on levy b-puolen aloittava Neitoperho, jonka sovituksesta löytyy jousikvartettia, cembaloa ja nokkahuilua kitaran rinnalla. Tämä yhdistettynä yhteen Heikki Harman kauneimmista laulunteksteistä ja hienoon sävellykseen tekee siitä yhden levyn monista huippukohdista.
Nostalgia eroaa merkittävästi seuraajastaan, myös Bergströmin pariskunnan kanssa tuotetusta Herra Mirandos -albumista. Siinä missä Mirandos käsittelee kuolemaa, mystiikkaa ja mytologiaa ja on sovitettu hyvin pitkälle sähköisille soittimille, tuoksuu akustinen Nostalgia lähinnä heinäpellolle ja aamukahville.
Kevyen ja hyväntuulisen albumin vakavasävyisin laulu on leyvn nimikappale Nostalgia. Kappale on jaettu kahteen osaan, jotka päättävät levyn molemmat puolet. Lauluissa pohditaan yhteiskunnan murrosta ja ihmisen vaikeutta pysyä muutoksen mukana:

"En ymmärrä mikä on oikein
tai väärin tai tuomittavaa...
Mikä munista oiskaan se soikein,
jos miljoonaa tutkia saan?
Mutta tiedän mä sen, että ei ihminen
yksin muuttaa voi kuin itseään!
Kautta helvettien tiedän kulkevan sen,
joka eilistä jää etsimään."

Nostalgia ei vielä tehnyt Heikki Harmasta koko kansan tuntemaa Hectoria, mutta se on erittäin tärkeä etappi matkalla Cumuluksen lauluntekijästä sooloartistiksi. Jo vuotta myöhemmin toinen sooloalbumi Herra Mirandos ja etenkin sen hittikappale Lumi teki enkelin eteiseen raivasivat Hectorille tien suomalaisten laulajien ja lauluntekijöiden eturiviin.

lauantai 14. tammikuuta 2012

53. Freddie Mercury: In my defence/Love kills (single 1986/1984)

Freddie Mercuryn In my defence -kappale on peräisin Dave Clarkin Time-musikaalista, jonka soundtrackilla kappale julkaistiin vuonna 1986. Singlenä kappale julkaistiin Mercuryn kuoltua yhdessä pari vuotta vanhemman Love kills -kappaleen kanssa, joka oli peräisin Giorgio Moroderin vanhaan Metropolis-mykkäelokuvaan tekemältä uudelta ääniraidalta ja julkaistiin myös Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä. In my defence on lauluista selkeästi parempi. Vaikka Mercury ei osallistunutkaan laulun tekemiseen kuulostaa se siltä, kuin Mercury kertoisi omasta elämästään. Laulu on yksi Mercuryn koko uran hienoimmista tulkinnoista.

Ihastuttuani Queenin musiikkiin 1980-luvun loppupuoliskolla kiinnoistuin samalla myös Freddie Mercuryn soololevyistä. Mutta kun hänen 1985 ilmestynyt soololevynsä osoittautui epäonnistuneeksi kokeiluksi, en sen enempää perehtynyt hänen tuotantoonsa. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen palasin näihin soololevyihin ja yllättäen löysin sieltä monta helmeä. Esittelen todennäköisesti blogissani myöhemmin Mercuryn ja oopperalaulaja Montserrat Caballén omalaatuisena yhteistyönä syntyneen albumin Barcelona.

Vuonna 1986 Mercury osallistui säveltäjä Dave Clarkin pyynnöstä musikaalin Time konseptialbumin levytykseen. Mercury lauloi levyllä kaksi kappaletta. Nimikappale Time julkaistiin singlenä vuonna 1986 mutta laulu In my defence jäi vähemmälle huomiolle. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen kappale sai ansaitsemaansa huomiota kun se julkaistiin singlenä.

Kappale alkaa Mike Moranin soittamalla tyylikkäällä pianoinfolla, jonka jälkeen Mercury aloittaa kertoa tarinaansa. Vaikka Mercury ei osallistunut tämän laulun sävellykseen eikä sanoitukseen, ottaa hän pohtivalla tulkinnalla laulun selkeästi omakseen. Kappale on helppo liittää samaan joukkoon Mercuryn muiden omaelämänkerrallisten (tai siltä kuullostavien) laulujen, kuten Queenin Was it all worth it ja Show must go on kanssa. Herkän säkeistön jälkeen Mercury avaa kaikki hanat laulun kertosäkeistöä varten.

Juuri kun kertosäkeen odottaa nousevan entistä mahtipontisempiin sfääreihin, Mercury palauttaa laulun maan pinnalle kertosäkeen viimeisellä säkeellä, jossa on samaa haavoittuvuutta kuin laulun alussa. Mercuryn tasapainoilu revittelyn ja herkistelyn välillä tekee tämän levytyksen jokaisesta kuuntelukerrasta yhtä koskettavan.

Love Kills -kappaleen äänitykset aloitettiin jo Queenin Hot Space -albumin äänitysten aikana. Kappale ei mahtunut albumille, mutta Mercury jatkoi kappaleen kehittämistä ja tarjosi sitä lopulta Giorgio Moroderille, joka käytti kappaletta vanhan Metropolis -elokuvan uutta ääniraitaa tehdessän. Levy julkaistiin Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä vuonna 1984 ja menestyi kohtalaisesti.

Tämän singlen kahdesta kappaleesta Love kills jää kuitenkin selkeästi kakkoseksi. Kappale on tyyliltään samaa diskogenreä kuin mitä Queen Hot Space -albumillaan epäonnisesti yritti kokeilla. In my defence -kappaleen taitavaa tulkintaa ja sävyjen kirjoa ei tässä kappaleessa ole.

Singlen molemmat puolet löytyvät nykyään vuonna 2006 julkaistulta kokoelma-cd:ltä Lover of Life, Singer of Songs - The Very Best of Freddie Mercury Solo.

torstai 12. tammikuuta 2012

52. Boney M.: Love for sale (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Saksalaisen tuottajaguru Frank Farianin tanssihitin ympärille kyhäämä yhtye Boney M. nousi kansainväliseen suosioon kappaleilla Sunny ja Daddy cool. Alunperin kertaprojektiksi suunniteltu kokoonpano jäi pysyväksi, ja hittialbumeja ja -singlejä syntyi Farianin liukuhihnalta seuraavat viisi vuotta. Yhtyeen toinen albumi Love for sale sisältää disco-hiteiksi muokattuja rock- ja iskelmäklassikoita, yhden negro-spirituaalin ja muutaman yhtyeelle varta vasten sävelletyn kappaleen. Yhtyeen menestystä ei haitannut se julkinen salaisuus, että yhtyeen jäsenistä vain kaksi oikeasti lauloi Boney M.:n levyillä.

Kun 1970-luvun loppupuoliskolla aloin ostella itselleni äänilevyjä, minulla oli kaksi artistisuosikkia. Ruotsalaisen Abban kanssa viikkorahoistani kilpaili saksalainen diskoyhtye Boney M., jonka melodinen ja hyvin tuotettu musiikki vetosi juuri koulunsa aloittaneeseen poikaan. Aivan varmasti en muista, mutta Boney M.:n Love for sale saattaa hyvinkin olla ensimmäinen lp, jonka itse kävin ostamassa omilla rahoillani. Ostopaikka oli Tampereen Kauppakadun ja Kuninkaankadun kulmassa vielä tuolloin sijainnut Stockmannin tavaratalo, jonka levyosasto sijaitsi katujen alla kulkevassa, tavaratalon kaksi rakennusta yhdistävässä tunnelissa. Levyn hinta, 42,90 markkaa oli suuri raha aikana, jolloin viikottaiset tulot pyörivät 3-5 markan paikkeilla.

Boney M.:n syntyhistoria on mielenkiintoinen. Saksalainen musiikkituottaja Frank Farian teki Boney M. nimellä singlen Baby do you wanna bump. Kun kappale yllättäen alkoi käydä kaupaksi, tarvitsi Farian esiintyjäryhmän, joka voisi esittää kappaletta playbackina televisiossa. Vaaleaihoinen, lähinnä saksalaista pankkivirkailijaa muistuttanut Farian ei mielestään sopinut oman kappaleen esittäjäksi.

Farian rakensi yhtyeen kahden laulajan, jamaikalta Saksaan muuttaneiden Liz Mitchellin ja Marcia Barretin, sekä tanssijoiden Bobby Farrellin ja Maizie Williamsin ympärille. Kun yhtyeen ensilevyltä löytyivät hittisinglet Sunny ja Daddy Cool, tuli väliaikaiseksi tarkoitetusta kokoonpanosta kansainvälisestä suosiosta nauttiva menestysyhtye. Farrell ja Williams aukoivat suutaan play back esityksissä, mutta eivät oikeasti laulaneet levyillä säettäkään. Miesäänistä yhtyeen levyillä vastasi edelleen tuottaja Frank Farian.

Yhtyeen toinen albumi Love for sale jatkoi jo ensimmäisellä levyllä hyväksi havaittua formaattia: muutama uusi kappale, muutama klassikkohitti ja jotain aivan muuta lisäksi. Klassikkopuolta edustivat diskohiteiksi muokatut version Creedence Clearwater Revivalin kappaleesta Have you ever seen the rain ja Cole Porterin säveltämä musikaalisävelmä Love for sale.

Levyn suurin hitti tällä kertaa oli kuitenkin yhtyettä varten sävelletty Ma Baker, tiukka tarina Chicagoa 1930-luvulla terrorisoineesta naisgangsterista. Ma Bakerin viiltävä "Freeze, I'm Ma Baker, put your hands in the air and give me all your money" lausahdus aloittaa levyn täydellisesti.
Boney M.:n tunnistettavin ääni kuuluu Liz Mitchellille, joka lauloi sooloa lähes kaikissa yhtyeen kappaleissa. Oma suosikkini yhtyeen kahdesta naislaulajasta on kuitenkin Marcia Barrett, jonka ääni vivahvaa kiehtovasti soulin suuntaan. Hänen soolo-osuutensa ovat kuitenkin yhtyeen levyillä valitettavan harvassa. Love for sale -albumilla hän kuitenkin sai laulettavakseen levyn singlehiteistä toisen, Pohjois-Irlannin tilannetta tanssihitin muodossa sivuavan kappaleen Belfast.
Boney M. nousi nopeasti suureen suosioon Saksan lisäksi ympäri Eurooppaa ja ajoittain se uhkasi hittilistoilla jopa Abban valta-asemaa. Nämä kaksi 70-luvun superyhtyettä erosivat toisistaan kuitenkin merkittävästi; siinä missä Abban menestys perustui yhtyeen omien jäsenteen lauluihin, oli Boney M. ennen kaikkea Frank Farianin luoma ja luotsaama tuote.

Yhtyeen julkinen kuva oli korostetun ristiriitainen. Erityistä huomiota sai yhtyeen jäsenten vaatteet (tai niiden vähyys) ja seksuaalisesti provosoivat levynkannet. Jo ensilevyn Take the heat off me:n kannessa Boney M. esiintyi epämääräisessä rykelmässä varsin niukasti pukeutuneina. Love for sale -levyn kannessa vaatteita sai etsiä jo suurennuslasin kanssa ja yhtyeen jäsenet olivat kietoutuneina kultaisiin ketjuihin. Tämä 1970-luvun mittakaavassa uskalias kansi yhdistettynä vihjailevaan nimeen oli joidenkin maiden levy-yhtiöille liikaa, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa levyn kansi vaihdettiin vähemmän provosoivaan.

Itse musiikin puolella vihjailut jäivät vähemmälle. Frank Farianin erityinen taito oli muokata eri lähteistä haalituista kappaleista yhtenäinen ja viihdyttävä poplevy. Muhkean soundin taustalla olivat ammattimuusikot, taitavat sovitukset, eikä jousissakaan säästelty. Esimerkkinä taitavasta muokkauksesta on Motherless child, vanha negro spiritual -kappale, josta Farian taikoi toimivan popkappaleen.
Abban tavoin Frank Farian uskoi vahvojen albumien voimaan, ja Boney M.:n levyt ovatkin lähes poikkeuksetta erittäin laadukkaita ja viihdyttäviä levyn ensimmäisestä kappaleesta b-puolen viimeiseen raitaan asti. Siksi onkin valitettavaa, että nykyään yhtye muistetaan vain muutamasta hitistään. Love for sale -levyn laadukkaista kappaleista oma suosikkini on b-puolen aloittava Plantation boy, jossa yhdistyy tarttuva melodia, erittäin onnistunut sovitus ja laulusolisti Liz Mitchellin ammattitaitoinen tulkinta.
Love for sale -levyn jälkeen Boney M. teki vielä kolme menestysalbumia. Vuonna 1980 ilmestyneen Oceans of fantasy -levyn tekijätiedoissa kerrottiin avoimesti, että yhtyeen levyillä lauloivat vain Mitchell, Barrett ja tuottaja Farian. Kymmenen vuotta myöhemmin Farian joutui kohun keskelle, kun paljastui että hänen luotsaamansa Milli Vanilli -yhtyeen keulakuvat eivät laulaneet levyillään lainkaan. Tällä kertaa asiaa ei ohitettu olankohautuksella, vaan huijaus johti oikeusjuttuihin ja jo luovutetun Grammy-palkinnon palauttamiseen.

Boney M.:n paljastus ei kuitenkaan herättänyt sen kummempaa huomiota. 1980-luvun alun jälkeen yhtyeen suosio alkoi joka tapauksessa laskea, eikä kolme viimeistä albumia enää sisältäneet sitä taikaa, joka oli tehnyt yhtyeestä niin suositun. Abban tapaan Boney M. oli 1970-luvun ja 1980-luvun alkuvuosien ilmiö.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

51. The Beatles: Paperback writer/Rain (single 1966)

The Beatles -yhtyeen kesän 1966 kynnyksellä julkaisema single Paperback Writer/Rain oli selkeää esimakua pari kuukautta myöhemmin julkaistulta Revolver-albumilta, vaikka singlen kumpaakaan kappaletta sijoitettu albumille. Molemmat kappaleet edustivat yhyeen uusiutunutta soundimaailmaa ja niiden teossa käytettiin uusia äänitysmenetelmiä, joita hyödynnettiin samoissa sessioissa levytetyn albumin raidoilla. Toinen silmiinpistävä piirre lauluissa oli se, ettei kumpikaan kappaleista käsitellyt rakkautta.

Muistan kuulleeni Paperback writer -kappaleen ensimmäisen kerran Beatlesin punaisella kokoelma-albumilla 1962-1966, jonka isäni oli lainannut työkaveriltaan joskus 1970-1980-lukujen vaihteessa. Kokoelma dissasi lähes kokonaan Revolver-albumin, joten Paperback writer edusti ainoana kokoelman kappaleella Revolverin uutta sähköisempää äänimaailmaa. Laulu erottui joukosta ja oli minun suosikkikappaleeni tällä punaisella tuplalla. Kun aloitin oman Beatles-harrastukseni vuonna 1987, löysin kappaleen ja sen B-puolen Rain amerikkalaiselta kokoelmalevyltä Hey Jude, jota myytiin Anttilan alennuslaarissa.

Aiemmin lähes yksinomaan rakkauslauluja esittänyt The Beatles aloitti uusiutumisensa Rubber Soul (1965)-albumilla. Vielä suurempi muutos tapahtui vuotta myöhemmin, jolloin julkaistu Revolver oli askel kohti sähköisempää ja modernimpaa soundimaailmaa.

Revolveria ennen julkaistiin single Paperback writer/Rain, joka hämmensi the Beatlesin faneja. Singlen a-puolen tekstissä aloitteleva kirjailija yrittää vakuuttaa kustantajaa julkaisemaan kirjansa. Kappaleen vahva bassosaundi sai monet kuulijat miettimään onko heidän levysoittimensa epäkunnossa. Singlen b-puolen lopussa kuuluva omituinen mongerrus sai monet epäilemään joko yhtyeen mielenterveyttä tai levyä tehtäessä tapahtunutta perustavanlaatuista virhettä.
Virheistä ei kuitenkaan ollut kysymys. Paperback writer -kappaleella Paul McCartney halusi todistaa itselleen ja kuulijoille sen, että hän osasi kirjoittaa hittikappaleen muustakin aiheesta kuin rakkaudesta. Levyn soundimaailman innoittajana the Beatlesilla olivat amerikkalaiset soullevytykset. "Miksi meidän bassosoundimme ei ole yhtä muhkea kuin amerikkalaislevyillä" he kysyivät äänittäjältään Geoff Emerickikltä, joka Paperback writerissä äänitti McCartneyn soittaman basson eri tavalla kuin brittilevyillä aiemmin oli tapana. Kappaleen sovituksen kruunaan moniääninen stemmalaulu, joka oli saanut innoituksensa Beach Boysin Pet sounds -levyltä.

B-puolelta löytyvä John Lennonin Rain ei myöskään ole varsinainen rakkauslaulu. Laulussa Lennon rinnastaa sateen ja poudan vaihtelut ihmismielen kuohuntaan. Kappaleen loppuun Lennon lisäsi pätkän laulustaan takaperin äänitettynä. Myöhemmin samana vuonna Revolver-albumin I'm only sleeping -kappaleella kuultiin takaperin äänitettyä sähkökitaraa. Kokeelisuus ja oudot ideat oli päivän sana the Beatlesin äänityssessioissa.

Single nousi listaykköseksi, mutta ei saanut fanien jakamantona suosiota omakseen. Osalle yhtyeen vannoutuneista ystävistä levy oli liian erilainen ja outo. Single oli kuitenkin vain alkusoittoa sille outouksien ja erilaisten ideoiden kavalkadille, joka väritti The Beatlesin levyjä tulevina parina vuotena.

Paperback writer löytyy nykyään Beatlesin 1 ja 1962-1966 cd-kokoelmilta, sekä Past masters -tupla-cd:ltä, johon myös singlen b-puoli Rain on sijoitettu.

tiistai 10. tammikuuta 2012

50. Fredericks, Goldman & Jones: Rouge (1993)

Jean-Jacques Goldman, yksi Ranskan tunnetuimmista laulaja-lauluntekijöistä loi uransa 1980-luvulla tehden useita menestysalbumeita. Uransa jatkoksi hän yhdisti voimansa taustalaulajansa Carole Fredericksin ja kitaristinsa Michael Jonesin kanssa. Trion toisen levyn huomiota herättävin piirre on sen alumiinista valmistettu kotelo. Oman elementtinsä levyn soundiin antaa Venäjän armeijan kuuluisa Alexandrov-kuoro, joka esiintyy levyn useassa kappaleessa. Levyn toinen teema oli maailmanmusiikki, jonka sävyjä löytyy eri puolilta albumia.

Jean-Jacques Goldmanin levyt ovat tärkeä osa vuonna 1996 Belgiassa viettämäni vaihto-opiskelijakauden ääniraitaa. Trion Fredericks-Goldman-Jones Rouge-albumia minulle soitti ensimmäisenä belgialainen kämppikseni, ja itselleni löysin albumin paikalliselta kirpputorilta. Tavallisissa levykaupoissa levy oli normaalia kalliimpi painavan, tyylikkäästi kaiverretun alumiinikuoren takia. Tämä oli jo toinen metallinen Goldmanin levyn kansi ja sama tyyli jatkui kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin hänen Chansons pour les pieds -albuminsa oli pakattu sikarirasiaan.

Carole Fredericks oli amerikkalainen gospeltaustan omaava laulaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1979 ja aloitti siellä menestyksekkään uran taustalaulajana (hän lauloi muun muassa Jean-Claude Pascalin taustalla Eurovision laulukilpailuissa 1981). Jean-Jacques Goldman ihastui amerikkalaislaulajan ääneen ja Fredericks oli pian vakiomiehistiöä Goldmanin levyillä ja kiertueilla. Goldmanin taustajoukkoihin kuului myös walesilais-ranskalainen kitaristi ja laulaja Michael Jones, jonka kanssa tehty kaksikielinen duetto Je te donne oli suuri hitti Ranskassa vuonna 1985.

Kolmen laulajan trio Fredericks-Goldman-Jones muodostettiin vuonna 1990 kun Goldman kyllästyi soololevyjen tekoon ja halusi kokeilla kolmen muusikon yhteistyötä.Yhtye teki kaksi studioalbumia ja kiersi menestyksellä ranskankielistä maailmaa. Rouge oli yhtyeen studioalbumeista jälkimmäinen.
Levyn kaikki laulut ovat Jean-Jacques Goldmanin käsialaa. Kappaleen Juste après inspiraationa oli dokumentti "Lääkärit ilman rajoja"-järjestöstä. Dokumentissa kätilö yrittää elvyttää afrikkalaisen äidin synnyttämää, kuolleelta näyttävää vauvaa. Video näyttää dokumentin kyseisen kohdan, ja laulu yrittää vastata kysymykseen mitä tämä kätilö voisi tämänkaltaisen järisyttävän tapahtuman jälkeen tehdä.

Amerikkalaisen, walesilaisen ja ranskalaisen laulajan yhteislevyllä tärkeässä osassa on myös venäläinen musiikki. Levyn nimi Rouge (=punainen) viittaa Neuvostoliittoon, ja levyn nimikappaleessa taustoja laulaa Puna-armeijan kuoro, Ensemble Alexandrova. Kappale Rouge ja sen video ovat kuin juuri hajonneen Neuvostoliiton historia viidessä minuutissa.
Rouge on täynnä viittauksia eri maiden musiikkiin. Värikäs laulu Que disent les chansons du monde (="Mitä maailman laulut kertovat") sisältää sekä tekstissä että taustoissaan viittauksia musiikkiin eri puolilta maailmaa. Puna-armeijan kuoro vierailee lyhyesti myös tämän kappaleen taustalla.

Albumin päätöskappale on Jean-Jacques Goldmania parhaimmillaan. Fermer les yeux on tunnelmallinen ja kiireettömän kaunis balladi, jossa albumin maailmanmusiikkiteema on myös läsnä.
Carole Fredericks, Jean-Jacques Goldman ja Michael Jones jatkoivat yhteistyötään konserttikiertueiden muodossa vielä kolmen vuoden ajan, jonka jälkeen laulajat jatkoivat uriaan omilla tahoillaan. Fredericks kuoli sydänkohtaukseen Senegalissa vuonna 2001 pitämänsä konsertin jälkeen.

49. Abba: The day before you came/Cassandra (single 1982)

Abban toiseksi viimeinen single The day before you came/Cassandra sisältää yhtyeen viimeisen yhteisen levytyksen. Levyn a-puoli äänitettiin elokuussa 1982, eikä yhtye tämän jälkeen enää kertaakaan kokoontunut levytystudioon. Yli viisi minuuttia pitkä, alakuloinen kertomus yksinäisen naisen päivästä oli kaukana Dancing Queenin tyyppisestä popiloittelusta ja sen listamenestys jäi huonoksi. Kappaleesta on sittemmin tullut Abba-fanien, allekirjoittanut mukaanlukien, suosikki ja jotkut pitävät sitä jopa yhtyeen parhaana kappaleena. Singlen b-puoli on niin ikään ladukas mutta silti tuntemattomaksi jäänyt Abba-helmi, jonka teksti perustuu kreikkalaiseen mytologiaan.

Vuonna 1982 olin Abba-fani par exellence. Kiertelin ahkerasti levykauppoja, ja jos löysin Abba-levyn joka minulta puuttui, ostin sen heti kokoelmiini. Syksyllä 1982 Tampereen Stockmannin levyosastolle ilmestyi single The day before you came, jonka tietenkin ostin heti. Kuten varmasti moni muukin, olin pettynyt kuunneltuani levyn ensimmäisen kerran. Kappale oli 5,50 minuuttia pitkä laiskasti etenevä jolkotus, jonka sovitus oli askeettinen ja Agnetha Fältskogin laulu kuullosti masentuneelta ja kyllästyneeltä. En silloin vielä ymmärtänyt laulun sanoja, joten edes laulun tarina ei saanut minua kiinnostumaan. Vasta aikuisiällä opin arvostamaan kappaleen riisuttua kauneutta ja laulun teksti aukeni minulle aivan uudella tavalla.

Vuonna 1981 julkaistu The Visitors -albumi jäi Abban viimeiseksi kokonaiseksi albumiksi. Keväällä ja syksyllä 1982 yhtye äänitti uusia kappaleita tarkoituksena saada kokoon yhtyeen yhdeksäs albumi. Työ ei kuitenkaan edennyt entiseen tapaan. Kahden eronneen avioparin yhteistyö oli kankeaa, eikä yhtye ollut täysin tyytyväinen äänitysten lopputuloksiin.

Näiden sessioiden tuloksena syntyi kuusi kappaletta, joista kaksi jätettiin julkaisematta. Loput neljä kappaletta julkaistiin singleinä loppusyksyn 1982 ja alkuvuoden 1983 aikana. Yhtye päätti ottaa aikalisän ja palata yhteen sitten kun aika olisi kypsä. Tätä kypsää aikaa ei koskaan tullut.

Näiden sessioiden viimeinen, elokuussa 1982 äänitetty kappale julkaistiin singlenä lokakuusa 1982. The day before you came on käytännössä Agnetha Fältskogin ja Benny Anderssonin soittaman syntetisaattorin välinen duetto. Björn Ulvaeuksen soittama kitara ja Anni-Frid Lyngstadin sanaton vokaaliosuus vierailevat laululla vain lyhyesti.

Laulun tekstissä päähenkilö kuvailee yhden päivän tapahtumat aamutoimista työmatkaan, lounastauosta kotimatkaan ja illan televisiohetkestä nukahtamiseen. Viimeisessä Abba-kappaleessaan sanoittaja Björn Ulvaeus teki yhden hienoimmista teksteistään. Vaikka Fältskog kertoo laulussa korostetun tavallisella äänellä korostetun arkipäiväisistä asioista (Dallasin jakson katsominen televisiosta, iltapäivälehden lukemisesta junassa, sängyssä makaamisesta sateen ropinaa kuunnellen jne.), saa hieno teksti asian kuullostamaan erityiseltä. Etenkin kun jokainen asia saadaan rimmaamaan vaivattomasti laulun monimutkaisen nimen, The day before you came, kanssa. Fältskog "näyttelee" yksinäisen naisen roolin upeasti, ja laulusuoritus onkin yksi hänen uransa parhaita.

Vanhempana opin paremmin käsittämään suurempia kokonaisuuksia ja kielitaidon, ja elämänkokemuksen kartuttua ymmärsin mistä laulusta laulettiin. Näin aiemmin pitkältä ja tylsältä raidalta kuullostanut kappale muuttui mielessäni yhdeksi hienoimmista Abba-helmistä.

Singlen B-puoli Cassandra äänitettiin samoissa viimeisissä Abba-sessioissa kuin levyn A-puolikin. Laulu perustuu kreikkalaiseen legendaan kuninkaan tyttärestä, jolle rakastunut Apollon-jumala lahjoitti ennustamisen lahjan. Kun Cassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, tämä kirosi prinsessan niin, että hänen ennustuksiinsa ei kukaan uskoisi. Viimeisen Abba-levyllä julkaistun soolonsa Anni-Frid Lyngstad lauloi täydellisesti täydentäen tämän hienon sävellyksen. Yleensä Abban levyillä pianoa tai syntetisaattoria soittanut Lyngstadin ex-mies Benny Andersson soitti kappaleella suosikkisoitintaan haitaria, jota aiemmin ei juuri yhtyeen kappaleissa kuultu.

Saksan television taltiointi marraskuulta 1982 on Abban viimeinen televisioesiintyminen (playback) elävän yleisön edessä. Vaikka kappaleella ei olisi ollutkaan asiaa listojen kärkeen, albumiraitana tai singlen b-puolena se olisi varmasti noussut suosituksi Abba-kappaleeksi. Nyt se hautautui monien muiden unohdettujen b-puolien joukkoon.

Onneksi singlen molemmat kappaleet on sittemmin lisätty The Visitors -cd:n bonusraidoiksi. Ne osoittavat, että mikäli musiikin laatua pidetään mittarina, Abba lopetti uransa huipulla.

lauantai 7. tammikuuta 2012

48. Sam Brown: April Moon (1990)

Brittilaulaja Sam Brown nousi suursuosioon vuonna 1989 kappaleellaan Stop. Kappaleen menestyksen aiheutti ongelman. Koska kappale oli niin suuri hitti, ei hänen edes odotettu tekevän toista yhtä hyvää kappaletta, ja laulaja leimattiin yhden hitin ihmeeksi. Tämä siitä huolimatta että laulajan debyyttialbumi Stop ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu April Moon ovat hienoja albumeja täynnä aistikkaita tulkintoja.

Tutustuin April Moon -albumiin Niinisalon varuskunnan sotilaskodin kirjastossa. Varusmiehille tarjottiin mahdollisuutta tehdä kirjastonhoitajan vuoroja ja ansaita samalla kuntoisuuslomia. Armeija-aikanani istuin ainakin 10 iltaa kirjastosta huolehtien. Samalla minulla oli aikaa kuunnella kirjaston levyjä, ja yksi mieleenjäävimmistä levyistä noilta ajoilta oli tämä samana vuonna ilmestynyt Sam Brownin kakkoslevy. Olin toki kuullut Brownin Stop-hitin, ja April Moonia kuunnellessani yllätyin siitä, kuinka tasaisen laadukas laulajan toinen albumi oli.
April moon -albumia markkinoitiin ensi sijassa sen aloitushitillä With a little love. Suuri yleisö ei valitettavasti kuitenkaan kiinnostunut. Heille Sam Brown oli yhtä kuin puhkiin radioissa ja MTV:llä soitettu superhitti, ja Brown menetti asemansa maailmantähtenä yhtä nopeasti kun hän sen oli saanutkin.
April Moon sisälsi vielä pari pikkuhittiä, mutta kolmannen albumin kohdalla myös levy-yhtiö kyllästyi ja hyllytti artistin. Tästä Brownin sooloura ei koskaan toipunut, vaan hän jatkoi uraansa suosittuna taustalaulajana muiden tähtien levyillä ja konserteissa. April Moonin jälkeen Brown on tehnyt viisi albumia ilman mainittavaa menestystä.
Sam Brown on hyvä esimerkki laulajasta, joka jää hittinsä vangiksi. Vaikka hän tekisikin muuta hyvää musiikkia, hänet muistetaan vain tämän hitin esittäjänä. Sekä debyyttialbumi Stop ja toinen albumi April Moon sisältävät monia hienoja Brownin itsensä säveltämiä kappaleita, jotka antavat Brownin käheälle äänelle tilaa, mahdollisuuden herkistelyyn mutta myös kunnon revittelyyn.
Ansiotta yhden hitin ihmeiksi leimattuja artisteja on maailmalla paljon. Sam Browninkin kohdalla voi vain miettiä minkälaisen uran hän olisi saanut, jos kappale Stop olisi ilmestynyt vaikka hänen kolmannella albumillaan. Olisiko musiikkia kuunteleva yleisö saanut tutustua paremmassa rauhassa tähän lahjakkaaseen naislaulajaan.

torstai 5. tammikuuta 2012

47. Dusty Springfield: I close my eyes and count to ten/No stranger am I (single 1968)

Kaikki hieno musiikki ei löydy albumeilta, joten tämän kirjoituksen myötä laajennan 300 levyä -blogini kattamaan myös erityisen hienot singlet (levyjähän nekin ovat). Ensimmäisenä singlenä esittelen Dusty Springfieldin hitin vuodelta 1968, joka on ainutlaatuinen rakenteensa ja äänityspaikkansa suhteen. Kappale on tunnettu erityisesti alun pianointrostaan sekä siitä, että Springfieldin lauluosuudet äänitettiin studion naistenvessassa.

Dusty Springfieldin suurin menestys sijoittui 1960-luvulle ja se näkyi erityisesti Britannian singlelistalla. Springfield julkaisi kotimaassaan 60-luvulla vain neljä albumia eikä nämä useinkaan sisältäneet laulajan suurimpia hittejä, jotka ainoastaan julkaistiin singlemuodossa. Yhdysvalloissa tilanne oli toinen, hittisinglet sijoitettiin lähes poikkeuksetta albumeille.

Yksi Dustyn suurimmista hiteistä oli Clive Westlaken säveltämä I close my eyes and count to ten. Kappale on taitavasti rakennettu rakkauslaulu, joka alkaa jo tutuksi käyneellä pianokuviolla, johon bändi, orkesteri ja Springfield yhtyvät intron jälkeen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin sfääreihin, joissa jousiorkesteri ja laulaja tuntuvat kilpailevan elintilasta. Kumpi voittaa, se jääköön kuulijan päätettäväksi.
Dusty Springfieldille ei koskaan annettu kunniaa levyjensä tuottajana, vaikka myöhemmin on tullut tietoon että hän käytännössä vastasi omista 60-luvun levytyksistään tuottaja Johnny Franzin rinnalla. Haastatteluissaan Springfield on kertonut, kuinka hän inhosi studion kuivaa akustiikkaa ja etsi parempaa tunnelmaa studion käytäviltä. Paras akustiikka Springfieldin mukaan oli studion naistenvessassa, jossa muun muassa tämän kappaleen lauluosuudet äänitettiin siivojien ihmetellessä vieressä.

Hieno on myös singlen b-puoli. Kappaleen No stranger am I sävelsi Springfieldin ystävä ja joidenkin vuosien ajan myös elinkumppani Norma Tanega.
Singlen kumpaakaan kappaletta ei aikoinaan julkaistu albumilla Isossa Britanniassa eikä Yhdysvalloissa. Nyt levyn a-puoli löytyy lähes kaikilta Dusty Springfield -kokoelmilta. B-puoli on sittemmin sijoitettu Dusty...definitely -albumin cd-levylle bonusraidaksi.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

46. Queen: Made in Heaven (1995)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun joltakin artistilta tai yhtyeeltä julkaistaan postuumi levy, herättää se aina epäilyksiä. Toisaalta on hienoa, että kuolleelta artistilta on vielä jäänyt julkaisukelpoisia äänitteitä, mutta pakostakin mieleen nousee edesmenneen tähden maineella rahastaminen. Neljä vuotta Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua Made in Heaven -albumia puoltaa se, että Queenin neljästä jäsenestä kolme oli edelleen elossa ja Mercuryn tiedetään viimeisiä kappaleitaan tehdessä toivoneen, että äänitykset viimeisteltäisiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Epätasainen albumi koostuu kokonaan uusista (=1991) lauluista, vanhojen kappaleiden uusista versioista sekä kappaleista jotka on rakennettu vanhojen, keskenjääneiden äänitysten perustalle. Kokoelman saldo on vahvasti plussan puolella.

Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen en uskonut enää kuulevani uutta Queen-musiikkia. Jo albumeja Innuendo (1991) ja The Miracle (1989) tehtäessä Mercury oli vakavasti sairas, ja oli vaikea kuvitella kuinka hän viimeisinä elinkuukausinaan olisi saanut mitään merkittävää aikaan. 

Kun kuuntelin neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua, hieman mauttomasti nimettyä "Made in Heaven"-albumia ensimmäisen kerran, kuullosti se minusta laadultaan rasittavan epätasaiselta ja alakuloiselta albumikokonaisuudelta. Vasta myöhemmin levyn parhaat kappaleet ovat nousseet listallani Queenin parhaimmistoon. Parista tyylivirheestä huolimatta levy on julkaisemisen arvoinen.

Kirjoissa ja haastatteluissa yhtyeen jäsenet Brian May ja Roger Taylor ovat kertoneet, kuinka Mercury halusi loppuun saakka äänittää uusia kappaleita ja viimeisinä aikoinaankin hän pystyi yllättävän vaativiin laulusuorituksiin parin vodkapaukun tukemana. Tämä oli legendaarisen laulajan tapa selvitä ja kestää sairauden tuottamat tuskat ja tieto varmasta kuolemasta.
äiden viimeisten sessioiden tuloksena syntyi kuitenkin vain kolme valmista laulua. Levyn muut kappaleet rakennettiin vanhojen äänitteiden pohjalle. Huonoiten uuteen muotoon taipuivat Queenin jäsenten soololevyillä aiemmin julkaistut kappaleet. Etenkin Mercuryn Mr. Bad Guy -soololevyn (1985) kappaleet istuvat levylle huonosti, vaikka päälleäänitetyt kuoro-osuudet ja Brian Mayn kitarasoolot ovatkin selvää Queenia. Ainoa onnistunut uusversio, rumpali Roger Taylorin soololevyllä alun perin ilmestynyt Heaven for everyone julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Musiikkivideossa käytettiin kekseliäästi kuvituksena otteita George Mélièsin mykkäelokuvaklassikosta Matka kuuhun. Mercuryn lauluosio oli saatu talteen demoäänitteestä, joka tehtiin Taylorin soololevyn äänitysten yhteydessä.

Paremmin onnistuivat keskeneräisten laulujen raakileet, joita oli tallennettu Queenin uran eri vaiheissa. Gospel-vaikutteisen Let me live -kappaleen pohjana on vuonna 1983 äänitetty säkeistönaihio ja osa kertosäkeestä. Näiden pätkien ympärille elossa olevat yhtyeen jäsenet rakensivat kokonaisen kappaleen. Brian May ja Roger Taylor täydensivät puutteellista äänitystä kumpikin omalla soolosäkeistöllään (basisti John Deacon ei tunnetusti laulanut Queenin levyillä säettäkään) ja kertosäettä täydennettiin gospelkuorolla. Lopputulos kuulostaa siltä, että tällainen kappaleesta alun perin suunniteltiinkin.
Täysin uusia kappaleita (joiden soolo-osuudet Mercury äänitti vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa) levyllä on kolme. Tuottaja David Richards kertoo tuoreessa dokumentissa kappaleen You don't fool me äänityksestä, kuinka Mercury (jonka oli vaikea seistä) nojasi miksauspöytään ja pyysi Richardsia äänittämään häntä rytmikoneen säestyksellä, että hän saisi mahdollisimman monta säettä talteen. Nämä masentavat äänitysolosuhteet eivät julkaistussa versiossa juurikaan kuulu.
Levyn vaikuttavin kappale on samalla Queen-laulajan viimeinen nauhalle tallennettu laulusuoritus. Brian Mayn kanssa yhteistyössä tehty Mother Love on sydäntäsärkevä balladi, jonka tulkintaan Mercury lataa viimeisetkin voimavaransa (etenkin kohdassa 1:35-2:11). Mercuryn voimat eivät riittäneet koko kappaleen äänittämiseen. Brian Mayn soolona laulama viimeinen säkeistö tuo lisää koskettavuutta lauluun, ja äänityksen lopussa kuultava ote Mercuryn vuonna 1973 äänittämästä Goin' Back -kappaleesta on kuin kaunis piste laulajan uralle.
Levyn 11 kappaleesta neljä on sellaista, jotka olisin mielummin jättänyt levyltä pois. Aiemmin mainittujen kahden Mr. Bad Guy -albumin kappaleen lisäksi myös uusi versio Queenin Scandal-singlen b-puolesta My life has been saved on mielestäni alkuperäisversiota huonompi, eikä Mercuryn laulama Too much love will kill you ole niin onnistunut kuin Brian Mayn soololevyllään Back to the light julkaisema versio.

Kuitenkin on pakko ihailla tapaa, millä May, Taylor ja Deacon ovat onnistuneet taikomaan keskeneräisistä kappaleista, julkaisematta jääneistä demoista ja Mercuryn viimeisinä aikoinaan rytmikoneen päälle äänittämistä vokaaliosuuksista edes jotakuinkin yhtenäisen albumin, jonka musiikki kuullostaa Queenilta. Albumi on kuin entisten yhtyetovereiden rakkaudenosoitus kuolleelle ystävälleen. Siinä ei pari hutia paljoa paina.

maanantai 2. tammikuuta 2012

45. Dixie Chicks: Taking the long way (2006)

Country-trio Dixie Chicks sohaisi muurahaispesää vuonna 2003, kun laulusolisti Natalie Maines lausui konsertissa ääneen vastustavansa Irakin sotaa ja häpeävänsä sitä, että presidentti George W. Bush oli kotoisin yhtyeen kotiosavaltiosta Texasista. Suuri osa patrioottisesta country-yleisöstä käänsi selkänsä yhtyeelle, mutta yhtye sai samalla julkisuutta ja mainetta myös niiden kuulijoiden joukossa, jotka aiemmin eivät countrysta välittäneet. Kohun jälkeen julkaistu Taking the long way -albumi ylittää taitavasti musiikkityylien rajoja. Levyn tunnetuin kappale kommentoi suoraan ja kaunistelematta Bush-lausunnon aiheuttamaa kohua.

En aiemmin tuntenut Dixie Chicksin musiikkia. Olin toki kuullut laulusolisti Natalie Mainesin lausunnon aiheuttamasta kohusta, mutta koska country ei koskaan ole puhutellut minua musiikkityylinä, oli yhtye jäänyt minulle tuntemattomaksi. Saatuani Takin the long way -albumin arvosteltavakseni, mielipiteeni muuttui. Levyn monipuolinen soitinvalikoima, kaunistelemattoman suorat sanat ja taitavat melodiat saivat heti minut puolelleen.

Vaikka yhtyeen seitsemäs albumi ottaa etäisyyttä perinteiseen amerikkalaiseen country-musiikkiin, ovat nuo vaikutteet silti selvästi kuultavissa Natalie Mainesin, Martie Maguiren ja Emily Robinsonin lauluharmonioissa. Myös yhtyeen jäsenten virtuoosimainen soitinvalikoima (viulu, alttoviulu, mandoliini, banjo, hanuri, sitar, dobro jne.) tuo musiikkiin countrymaisia sävyjä.

Levyn singlehitti Not ready to make nice ottaa suoraan kantaa George W. Bush -vastaisen kommentin aiheuttamaan kohuun. Yhtye joutui Mainesin lausunnon jälkeen samantyyppisten noitavainojen uhriksi kuin The Beatles vuonna 1966 John Lennonin verrattua yhtyeensä menestystä Jeesuksen suosioon jälkimmäisen tappioksi. Monet radioasemat laittoivat Dixie Chicksin levyt soittokieltoon, ja yhtyeen levyjä tuhottiin puskutraktoreilla ja polttorovioissa. Vuonna 2003 George Bushin toimintaa ja Irakin sodan arvostelua pidettiin epäisänmaallisena ja Maines kertoo laulussa muun muassa saamistaan tappouhkauksista.


Kappaleen alkusanat kuvaavat hyvin yhtyeen tuntoja kohun keskellä:

Voinko antaa anteeksi, ehkä. 
Voinko unohtaa, en tiedä pystynkö. 
Ajan pitäisi parantaa haavat, 
mutta sitä odotan vieläkin.

Albumin muu sisältö on vähemmän "vihaista". Vaikuttavassa Easy silence –kappaleessa protesti puetaan vihan sijaan surun pukuun.


Lapsuus loppuu liian nopeaan.
Katsomme sotaa siihen turtuen.
Voin menettää koko maailman,
mutta silti haluan pitää kiinni
siitä hiljaisuuden hetkestä jonka minulle luot.


Onneksi levy ei kokonaisuutena ole yhtä synkkä. Levyn aloittava The Long way around on positiivinen kiertolaiselämää kuvaileva kappale, joka yhdistää erinomaisesti country-soundit peruspopmelodiaan.
Levyn päättävä kappale I hope pukee letkeään kaapuun vakavan vetoomuksen tappamisen ja sodan lopettamiseksi. 

Lapsemme katsovat meidän puoleemme.
He luottavat meihin.
Heistä tulee meidän kaltaisiamme.
 

Irrottautuminen country-genren tiukoista rajoista kannatti. Boikoteista huolimatta Taking a long way -albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista ja se menestyi varsinkin Euroopassa paremmin kuin yhtyeen aiemmat albumit.

Sittemmin George W Bush on jättänyt valkoisen talon eikä väitettyjä joukkotuhoaseista koskaan Irakista löytynyt. Dixie Chicks ei ole julkaissut uutta musiikkia Taking a long way -albumin jälkeen.