perjantai 31. elokuuta 2012

126. Jean-Jacques Golman: Elle ne me voit pas (single 1999)

Elokuvien lopputeksteihin sijoitetuista kappaleista tulee joskus suuria hittejä, ja joskus niitä ei kuule kukaan. Asterix-sarjakuviin perustuneet elokuvat eivät sen ihmeemmin ole Suomessa menestyneet, joten ei ihme että Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvan lopputeksteihin sijoitettu Jean-Jacques Goldmanin kappale Elle ne me voit pas on jäänyt täällä täysin tuntemattomaksi. Edes Ranskassa ei tämä maan rock-legendoihin kuuluvan artistin kappale herättänyt sen kummempaa huomiota. Se on sääli, sillä se on yksi tämän taitavan artistin hienoimmista kappaleista.

Nettikauppojen ja iTunesin aikana oman suosikkikappaleen löytäminen on muuttunut helpoksi. Kun aiemmin jotain levyä piti etsiä ulkomaisia divareita myöten, saa sen nykyään käsiin nopeasti parilla nettiselailulla ja luottokortin numeron syöttämisellä. 

Aivan kaikkeen musiikkiin tämä ei kuitenkaan päde. Jean-Jacques Goldman on ollut suosikkiartistejani 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta hänen Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvaan säveltämänsä Elle ne voit pas -kappaleen löysin vasta reilut kymmenen vuotta singlen julkaisemisen jälkeen. Kappaleen cd-singleä tai elokuvan soundtrackia ei löytynyt Amazonin ranskalaisesta nettikaupasta, eikä iTunesistakaan ollut apua. Etsimisen jälkeen onnistuin Amazonin saksalaisesta sivuliikkeestä löytämään alunperin ranskalaisen elokuvan saksalaisen soundtrackin, missä saksaksi dubattujen laulujen lisäksi oli onneksi bonusraitana tämän laulun alkuperäinen versio.
Ensikuulemalla tuntuu kuin tällä kappaleella ja voittamattomasta gallialaiskylästä kertovalla elokuvalla ei olisi mitään yhteistä, ja musiikkivideoon lisätyt elokuvanäytteet läiskivät kuulijaa poskille. Kappale muistuttaa tyyliltään monia muita Goldmanin rakkauslauluja, kiireetön, eteerinen mutta samalla tunnelmaltaan vangitseva, eikä Asterixin ja Obelixin seikkailut oikein sovi tuohon mielikuvaan.

Goldman on kappaleessaan kuitenkin ottanut huomioon elokuvan, johon kappale on tehty. Asterix-seikkailujen gallialaiset tapahtumapaikat kuuluvat kappaleen sovituksessa, jossa on aimo annos kelttitunnelmaa. Levyä kuunnellessa Asterixin voi unohtaa, ja parin katselukerran jälkeen alkaa musiikkivideonkin eri elementit loksahtaa yhteen.

Itse en ole nähnyt kyseistä Asterix-elokuvaa, joten minua ei häiritse lainkaan tämän tunnelmallisen pop-kappaleen ja vauhdikkaan historiallisen seikkailuelokuvan välinen näennäinen ristiriita. Elle ne me voit pas on Jean-Jacques Goldmanin parhaita rakkauslauluja Puisque tu pars'in ja En passantin ohella.

Vuonna 2001 ilmestyneen soololevyn Chansons pour les pieds (johon palaan myöhemmin) Goldman on keskittynyt säveltämään ja tuottamaan levyjä muille artisteille, näistä Suomessa tunnetuin on varmasti Céline Dion.

Fanien odotuksista huolimatta Goldman ei ole suostunut jatkamaan soolouraansa, viime vuosien haastatteluissa 60-vuotias artisti on antanut ymmärtää että hänen uransa levyttävänä ja esiintyvänä artistina on ohi. Kymmenien tuhansien ranskalaisten lisäksi häntä kaipaa ainakin yksi suomalainen.

125. The Beatles: Beatles for sale (1964)

Kun Beatles for sale julkaistiin, yhtye oli uransa huipulla. Yhtye oli valloittanut maailman, aiemmin samana vuonna maailman tärkein popmarkkina Yhdysvallat oli mennyt polvilleen tämän brittibändin edessä. Samana vuonna yhtye kiersi Yhdysvaltojen lisäksi Eurooppaam, matkusti esiintymään Australiaan asti ja julkaisi ensimmäisen elokuvansa a Hard Day's Night. Ei siis ihme, että vuoden 1964 joulukuussa ilmestyneen levyn kannessa oli neljä varsin väsyneen näköistä nuorta miestä, jotka uudella albumilla ottivat askelia kypsemmän ja monivivahteisemman musiikin suuntaan.

Kun 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloin keräämään The Beatlesin levyjä, yritin etsiä niitä sieltä mistä halvimmalla sai. Osan levyistä ostin kanadalaisina painoksina Anttilan alelaatikoista ja osan täyteen hintaan. Beatles For Sale -albumin löysin käytettynä tamperelaisesta divarista. Levy oli selvästi peräisin jostain 1960-1970-lukujen vaihteesta, ja kotelosta ja levystä pystyi aistimaan sen iän. Ääni kuitenkin oli kohdallaan. Kun sittemmin olen pariinkin otteeseen päivittänyt levyn cd-aikaan, on tämä ajan patina levyistä kadonnut.

Vuosi 1964 oli järisyttävä the Beatlesille. Vasta vuosi aikaisemmin yhtye oli ollut tuntematon pikkubändi Liverpoolista, mutta vuonna 1964 yhtye valloitti Euroopan aina vaikeita Ranskan markkinoita myöten, ja pian tämän jälkeen myös aiemmin eurooppalaiselle musiikille nenäänsä nyrpistänyt amerikkalaisyleisö joutui ennennäkemättömän hysterian valtaan. Kierrettyään USA:ta, Eurooppaa ja Australiaa George Harrison, John Lennon, Paul McCartney ja Ringo Starr näyttelivät ensimmäisessä elokuvassaan, joka villitsi yhtyeen nuorta yleisöä lisää. Voi siis täydellä syyllä sanoa yhtyeen tehneen töitä "kahdeksan päivää viikossa". Allaolevassa musiikkivideossa esitetään näytteitä 1960 Beatles-aiheisesta piirrossarjasta.
Varmaa hittipotentiaalia sisältänyt Eight days a week julkaistiin uuden albumin B-puolen avausraitana, eikä sitä Britanniassa julkaistu lainkaan singlenä. USA:ssa siitä tuli jälleen listaykkönen The Beatlesin hittien listaan.

On aikamoinen ihme, että kaiken hässäkän keskellä yhtye ehti ja jaksoi levyttää kaksi albumia, yhden ep:n ja yhden singlen saman vuoden aikana tinkimättä musiikkinsa laadussa. Beatles for Sale julkaistiin joulukuussa sopivasti joulumarkkinoille. Albumin kanssa julkaistiin samanaikaisesti single I feel fine/She's a woman, mutta pikkulevyn kumpaakaan kappaletta ei sijoitettu uudelle albumille.

Kiireaikataulun vuoksi ei John Lennonilla ja Paul McCartneylla (George Harrisonista puhumattakaan) ollut aikaa säveltää koko albumillista uusia lauluja, joten albumi on yhtyeen viimeinen levy, jossa cover-kappaleilla on merkittävä rooli. Huonoja kappaleita ei yhtye toki levylleen ottanut. Alun perin Chuck Berryn Rock'n'roll music julkaistiin monessa maassa singlenä, ja esimerkiksi Suomessa se nousi listaykköseksi. Yleinen käsitys on, että Beatlesin versio kappaleesta on parempi kuin alkuperäinen.
Beatles for sale -albumia ei yleensä pidetä mitenkään erityisen merkittävänä yhtyeen historiassa, mutta se osoitti kuitenkin jo askelia uuteen suuntaan. John Lennonin säveltämä I'm a loser otti vaikutteita Bob Dylanilta samaan tapaan kuin seuraavalla albumilla julkaistu You've got to hide your love away.
Monien muiden Beatles-fanien tapaan en alkuun pitänyt Beatles for sale -albumia yhtä suuressa arvossa kuin esimerkiksi Revolver tai Abbey Road -albumeja. Vaikka tätä levyä leimaa hienoinen alakuloisuus (joka on nähtävissä myös levyn kannessa), on se tärkeä askel Hard day's nightin rakkauslauluista Helpin ja Rubber Soulin laajempaan aihemaailmaan. Yksi levyn parhaista kappaleista on Paul McCartneyn säveltämä Every little thing, jossa merkittävä rooli on Ringo Starrin soittamalla patarummulla.
The Beatles -yhtyeen kolmas albumi on jäänyt tuntemattomaksi ehkä sen vuoksi, että siitä nousi vain pari singlehittiä, eikä albumin kappaleista ole yhtyeen kokoelmalevyille kelpuutettu kuin Eight days a week. Tämän vuoksi suosittelenkin sitä lämpimästi niille Beatlesin ystäville, jotka tuntevat yhtyeen tuotantoa vain kokoelmalevyjen perusteella. Levy on tutustumisen arvoinen muutenkin kuin syksyn väreissä kylpevän kantensa vuoksi.

tiistai 21. elokuuta 2012

124. Edith Piaf: Sous le ciel de Paris/Un grand amour qui s'achève (savikiekko 1954)

Edith Piaf yhdistetään Suomessa usein pariin suureen hittiinsä. Hymne à l'amourin ja Milordin rinnalla kolmas Piafin suuriin kappaleisiin luettava laulu on Sous le ciel de Paris (="Pariisin taivaan alla"). Tämä leppoisa kappale kuvailee värikkäästi Pariisia juuri sellaisena kuin sitä ulkomaisille turisteille usein mainostetaan, rakkauden, musiikin ja filosofian tyyssijana. Ranskalaisen musette-haitarin säestämä laulu on myös musiikilliselta tyyliltään chansonin prototyyppi. Piafin tulkitsemana tästä kappaleesta tuli hieno ikivihreä.

Omalle ikäluokalleni Sous le ciel de Paris tuli tutuksi 1980-luvulla ala-asteen musiikinkirjasta Musiikin maailma, jossa Pariisin taivaan alla edusti ranskalaista chanson-musiikkia. Pispan koulun musiikkiluokassa tätä kappaletta laulettiin ahkerasti, mutta tuttavuuteni tähän kappaleeseen jäi pitkäksi aikaa siihen.

Ranskanopintojeni innostamana tutustuin Edith Piafin tuotantoon paremmin. Kovin helppoa se ei ollut, sillä artistin levytyksiä jäsentäviä albumikokonaisuuksia ei Piafilta löydy, vaan hänen levytyksensä julkaistiin vanhanaikaisilla, kaksi kappaletta sisältäneiltä savikiekoilta ja uran loppuvaiheessa neljän kappaleen EP-levyillä. Piafin musiikkin tutustuinkin lähinnä erinäköisten kokoelma-albumien kautta. Vihdoin 1990-luvulla ostin kaksi cd-boksia, jotka sisälsivät Piafin koko tuotannon vuodesta 1932 vuoteen 1963. Yksi näistä 13 cd:ltä löytyneistä lukuisista helmistä oli tämä Pariisin kauneutta ylistävä laulu.

Jo 1930-luvulla uransa aloittaneen Edith Giovanna Gassionin taiteilijanimi oli aluksi la Môme Piaf, joka tarkoitti pientä varpusta. Jo uransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Piaf otti esiintyessään käyttöön oman etunimensä, ja legendaarinen chanson-brändi oli valmis.

Sous le ciel de Paris esitettiin ensimmäisen kerran samannimisessä elokuvassa vuonna 1951. Alunperin Jean Bretonnièren tulkitsemasta kappaleesta tuli kuitenkin hitti Edith Piafin levytyksen myötä kolme vuotta myöhemmin. Vaikka Piaf suosi tuotannossaan dramaattisia ja surullisia rakkaustarinoita, levytti hän myös paljon lempeitä ja iloisia kappaleita. Pariisin taivaan alla on yksi niistä.

Jean Drécajin tekstissä kuvaillaan värikkäästi Pariisia juuri sellaisena kuin se romanttisimmissa mielikuvissa esiintyy. Rakastavaiset puistossa, Seinen rantaa kuljeskeleva filosofi miettimässä haitarin soidessa taustalla. Linnut laulavat Notre Dame -kirkon pihassa jne.

Laulun säveltäjä Hubert Giraud on yksi ranskalaisen musiikin veteraaneja. Euroviisufanit muistavat 1940-luvulla uransa aloittaneen säveltäjän mm. Ranskan voittoviisusta Dors mon amour vuodelta 1958, sekä klassikoista Ce soir-là (Monaco 1960), Il doit faire beau là-bas (Ranska 1967) ja Je suis l'enfant soleil (1979). 1980-luvulla Giraud sävelsi kappaleita uraansa aloittavalle nuorelle Céline Dionille (esimerkiksi Tellement j'ai d'amour pour toi). Suomessa Giraudin tunnetuin kappale on Kirkan laulama Mamy Blue.

Savikiekon b-puolelta löytyvä Un grand amour qui s'achève on Piafin vähemmän tunnettuja kappaleita. Piaf sanoitti ja sävelsi kappaleen yhdessä yhteistyökumppaninsa Marguerite Monnot'n kanssa. Monnot oli vuosikymmenien ajan Piafin tärkein säveltäjä, ja hänen säveltämiään kappaleita ovat mm. Hymne à l'amour ja Suomessa listaykköseksikin noussut Milord. Jo 1930-luvulla yhteistyönsä aloittanut parivaljakko Monnot/Piaf oli varmasti ensimmäinen menestyvä naispuolinen lauluntekijäpari maailmassa. Un grand amour qui s'achève ei kuitenkaan yllä heidän parhaimmistoonsa.
Esittelisin mielelläni tässä blogissa jonkin hienon Edith Piaf -albumin, jos sellaisia olisi. Hänen kappaleensa elävät kymmenillä, ellei peräti sadoilla eri cd-kokoelmilla, joihin on koottu tämän hienon laulajan savikiekoilla, singleillä ja ep:illä julkaisemia kappaleita. Jatkan siis Piafin tuotannon esittelyä tässä blogissa yksi tai kaksi kappaletta kerrallaan.

123. Agnetha Fältskog: I stand alone (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Agnetha Fältskog jatkoi musiikin parissa Abban hajoamisen jälkeen tekemällä kolme soololevyä 1980-luvulla. Näistä levyistä ei kuitenkaan tullut sellaista menestystä, kuin hän oli toivonut, joten vuonna 1987 julkaistun I stand alone -levyn jälkeen Fältskog jättäytyi musiikkibisneksestä 17 vuodeksi. I stand alone on vähän kliininen ja väritön, mutta levyllä on muutama erinomainen laulu, jotka artisti esittää omaan aistikkaaseen tapaansa.

Abba-fanina ostin myös innokkaasti Agnetha Fältskogin ja Fridan soololevyjä. Näillä levyillä ei kuitenkaan ollut samaa Abba-magiaa, joten niiden kuuntelu jäi varsin vähäiseksi. Vuonna 1987 en enää vaivautunut ostamaan I stand alone -levyä, ja se ajautui hyllyyni vasta pitkälti 1990-luvun puolella jonkin tavaratalon poistohyllyn kautta. I stand alone on kuitenkin osoittautunut Agnethan 1980-luvun soololevyistä kestävimmäksi, vaikka levyn kansainvälinen menestys oli näistä kolmesta levystä huonoin.

Lähtökohdat levylle olivat hyvät. Aiemmat soololevynsä Abban seuratuin jäsen oli tehnyt kotimaassaan Ruotsissa, mutta tällä kertaa lentämistä inhoava Fältskog vaivautui matkustamaan Los Angelesiin asti levyä tekemään. Matkan innoittajana toimivat eittämättä nimekäs tuottajaparivaljakko, Chicago-yhtyeestä maineeseen noussut Peter Cetera ja Madonnan La isla bonita -kappaleen säveltäjänä maineeseen noussut Bruce Gaitsch, jonka kanssa Agnetha myös seurusteli levytyksen aikoihin.

Levyn äänittäminen Yhdysvalloissa kuuluu selkeästi levyn soinnista. Siinä missä Fältskogin edelliset soololevyt oli tehty trendikkääseen europop-tyyliin, on I stand alone lähempänä USA:n länsirannikon aikuispopmaailmaa. Laulajan ääni on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa.

Ennen Abbaa ja Abban aikana tekemillään soololevyillä Agnetha kunnostautui myös lauluntekijänä säveltäen ruotsinkielisestä tuotannostaan yli puolet itse. Abban jälkeen ei Fältskog enää juuri säveltänyt. I stand alone -levy on hänen ensimmäinen soololevynsä, johon hän ei itse säveltänyt yhtään kappaletta. Tällä levyllä laulaja ja tuottajat luottivat enemmän Diane Warrenin ja Albert Hammondin kaltaisten ammattisäveltäjien tuotteisiin. Heidän säveltämänsä on levyn päättävä If you need someone tonight.
Levy-yhtiö olisi halunnut julkaista alumin nimellä Agnetha ilman vaikealta kuullostavaa sukunimeä, mutta laulajan vaatimuksesta levyn kannessa luki artistin nimi ä-kirjaimen pisteitä myöten. I stand alone -albumi oli vuoden myydyin levy Ruotsissa, mutta muualla myynti jäi vaatimattomammaksi osittain sen vuoksi, että laulaja ei ollut halukas matkustamaan ulkomaille levyään markkinoimaan. Ruotsissa sen sijaan Fältskog esiintyi muun muassa suositussa Jacobs stege -televisioshowssa, josta tämän kirjoituksen kolme videotallennetta ovat peräisin. Musiikkivideoissa ja televisioesityksissä Fältskog esitteli myös uuden ja modernin hiusstailinsa, joka on nähtävissä myös levyn kannessa.
Laulaja oli itse tyytyväinen levyynsä ja pettymys oli suuri, kun sen menestys jäi vaisuksi. Vasta 37-vuotiaana Fältskog koki saaneensa tarpeeksi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä ja vetäytyi julkisuudesta yli 17 vuodeksi. Omien sanojensa mukaan hän oli niin kypsä showbusinekseen, että hän ei vaivautunut hankkimaan kotiinsa edes kunnon stereoita.

Pitkän hiljaiselo teki kuitenkin tehtävänsä, ja 1990-luvun puolivälissä ruotsalaislaulaja teki varovaisia askelia kohti julkisuutta. Vuonna 2004 julkaistiin ennakolta kovasti kohuttu (ja jälkikäteen kehuttu) albumi My colouring book, josta lisää lähipäivinä.

torstai 16. elokuuta 2012

122. Annie Lennox: Songs of mass destruction (2007)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Eurythmics-yhtyeestä tunnetuksi tullut Annie Lennox ilmestyi pienen tauon jälkeen julkisuuteen Lontoon olympialaisten päättäjäisissä esittämällä kappaleen soolodebyyttialbumiltaan Diva. 15 vuotta myöhemmin ilmestynyt Songs of mass destruction ei ole aivan yhtä tunnettu, mutta Divan lailla se on tasaisen varmaa Annie Lennox -laatua. Levy ja siihen tehdyt musiikkivideot esittelevät hienon musiikin lisäksi tyylikkäästi ikääntyneen tähden luonollisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ihastuin Annie Lennoxiin viimeistään nähtyäni Eurythmics-singlen Thorn in my side musiikkivideon. Upean lauluäänen lisäksi Lennoxilla oli samanaikaisesti pistäväkatseiset ja kauniit silmät, jotka edesauttoivat hänen laulujensa sanoman perillemenoa. Ensimmäinen sooloalbumi Diva esitteli nimensä mukaan vahvasti erilaisten roolien taakse piiloutuneen artistin, joka vain lisäsi kiinnostustani häneen.

Neljännellä soololevyllään Songs of mass destruction Lennox on hylännyt roolivaatteensa, ja esiintyy aitona, kypsänä naisena. Levyn aloittava Dark road on vakava ja pohdiskeleva laulu 53-vuotiaalta artistilta. Vaikuttavassa videossa esiintyy artistin itsensä lisäksi joukko kodittomia amerikkalaisia.
Kappale Love is blind muistuttaa hyvin paljon Eurythmicsin uran alluvuosien tuotantoa, joissa riisutut ja sähköiset sovitukset antoivat kappaleille kylmän ja tunteettoman alkuvaikutelman. Tähän kappaleesen voisi hyvin kuvitella Dave Stewartin kitarasoolon.
Tällä albumilla Annie Lennox palasi Eurythmicsin tyyliin useammallakin kappaleella. Mystinen Through the glass darkly voisi hyvinkin olla peräisin yhtyeen uran viimeisiltä levyiltä, ja se olisi sopinut hyvin myös laulajansa Diva-albumille.
Rock-uransa ohessa Lennox on ollut aktiivinen AIDS-tietoisuuden kampanjoijana Etelä-Afrikassa. Songs of mass destruction -albumilta löytyvä Sing-kappale julkaistiin singlenä, jonka myyntitulot käytettiin AIDS-tietoisuuden lisäämiseen Afrikassa. Levyllä esiintyy Lennoxin lisäksi 35 tunnettua naislaulajaa Madonnasta Bonnie Raittiin ja Céline Dionista Shakiraan.  AIDS-sanomaa vie eteenpäin myös video, jossa yhdistyvät järkyttävät kuvat aitoon toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Yleensä videoissaan vahvasti maskeerattu ja näyttäviin pukuihin piiloutunut laulaja esiintyy Etelä-Afrikassa kuvatussa musiikkivideossa kerrankin vähän meikattuna ja vailla turhia hörpelöitä.
Synkästä nimestään huolimatta Songs of mass destruction on piristävällä tavalla monipuolinen albumi Annie Lennoxilta, joka on viime vuosikymmenien parhaita rock/pop-laulajia. Lennoxin tuotanto on ollut valitettavan verkkaista. Viimeisten 20 vuoden aikana hän on julkaissut vain 5 albumia. Hyvänä puolena tässä on kuitenkin se, että laatu on pysynyt korkeana, walesilaislaulajan soololevyt ovat kaikki erilaisia mutta tasaisen laadukkaita.
Lennoxin viimeinen julkaisu on vuonna 2010 julkaistu hieno joululevy Christmas cornucopia. Lontoon olympialaisten päättäjäislavalla esitetty Little bird osoittaa, että Annie Lennoxilla riittää edelleen virtaa. Toivottavasti tätä energiaa saadaan nauttia pian uuden albumin muodossa.

tiistai 14. elokuuta 2012

121. Agnetha Fältskog: När du tar mig i din famn/Jag var så kär (single 1979/1968)

Seuraavassa artistikatsauksessa esittelen Agnetha Fältskogin tuotantoa neljältä eri vuosikymmeneltä. Hienona aloituksena käsittelen vuonna 1979 ilmestynyttä singleä När du tar mig i din famn, jonka b-puolella on Fältskogin ensimmäinen hitti Jag var så kär vuodelta 1968. Molemmat hienot laulut ovat Abba-tähden omia sävellyksiä.

Jo aiemmin olen esitellyt ruotsalaislaulaja Agnetha Fältskogin soolouran tuotantoa, joka aivan suotta on jäänyt unholaan erään ruotsalaisyhtyeen viedessä kaiken huomion. Itse olen tutustunut Fältskogin soolotuotantoon vasta aikuisiällä, eli olen itse selvästi vanhempi, kuin laulaja itse näitä kappaleita levyttäessään. Tämänkertaisen levyn kappaleita tehdessään Abban vaalea laulajatar oli 17 ja 29-vuotias.

Aloitetaan poikkeuksellisesti singlen b-puolelta. Vuonna 1968 17-vuotias, autokaupan puhelinkeskuksessa työskennellyt Agnetha Fältskog lauloi vapaa-aikoinaan tanssibändin solistina. Bändin demonauha ajautui Cupol-levy-yhtiössä työskennellee Little Gerhardtin käsiin. Itse bändin demo ei Ruotsin rock-Jerryä kiinnostanut, mutta nauhan lopusta löytyi kaunis ja surullinen balladi, jonka lauloi kirkasääninen nuori nainen. Gerhard tarjosi levytyssopimusta Agnethalle, ja Jag var så kär -kappaleesta tuli laulajan ensimmäinen suuri hitti Ruotsissa. Näiden kahden muusikon kohtaamisen ja levyn tekemisen hauskoista yksityiskohdista kertoo tämä Little Gerhardtin ja Agnetha Fältskogin haastattelu.
Tässä Agnethan ensihitissä vakuuttaa nuoren laulajan varma ääni ja se tosiseikka, että hän oli säveltänyt ja sanoittanut laulunsa itse. Kappaleesta alkoi Fältskogin menestyksekäs ruotsinkielinen sooloura, joka tuotti viisi albumia.

Abban noustua maailmanmaineeseen 1970-luvun puolivälissä Fältskogin sooloura katkesi. Vuonna 1975 julkaistun Elva kvinnor i ett hus -albumin jälkeen hän ei levyttänyt kuin yhden soolokappaleen, joka julkaistiin käsiteltävänä olevan singlen a-puolella ja kokoelmalevyllä Tio år med Agnetha. Laulusta tehtiin myös englanninkielinen versio.
Myös tämän kappaleen Fältskog oli säveltänyt itse, sanoituksesta vastasi Ruotsin naispuolinen Vexi Salmi, satoja lauloja sanoittanut Ingela "pling" Forsman.

Kuten monien muidenkin laulajien (esimerkiksi Céline Dion) kohdalla olen todennut, äidinkielellään laulaessaan artisti on monivivahteisempi ja parempi tulkitsija kuin vieraalla kielellä laulaessaan. Tämä pätee myös Agnetha Fältskogiin, jota on joillakin levyillä vaikea tunnistaa samaksi laulajaksi, joka Abba-levyillä ja myöhemmillä soololevyillään laulaa hieman murtaen englanniksi.

När du tar mig i din famn oli viimeisiä julkaistuja Fältskogin omia sävellyksiä ja hänen viimeinen ruotsinkielinen hittinsä. Abban lopetettua toimintansa Fältskog julkaisi paria lasten- ja joululevyä lukuunottamatta vain englanninkielisiä levyjä, ja vetäytyi pikkuhiljaa julkisuudesta. Ennen "piiloutumistaan" hän levytti Yhdysvalloissa albumin I stand alone, jonka esittelen piakkoin.

maanantai 13. elokuuta 2012

120. Madonna: Ray of light (1998)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ristiriitaista imagoa ylläpitävä ja kohuja rakastava Madonna on onnistunut uransa aikana silloin tällöin jättämään skandaalit ja laskelmoidun provosoimisen ja keskittymään musiikintekoon. Tällöin lopputuloksena on usein ollut kestävää musiikkia, joka ei tarvitse rinnalleen imagoa tai lehtiotsikoita menestyäkseen. Ray of light on Madonnan mestariteos, joka vaikuttaa joka kuuntelukerralla.

Kuten olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut, minulla on ollut vaikeuksia suhtautua Madonnaan ja hänen levytuotantoonsa objektiivisesti. Minua popin kuningattaren pakkomielle skandaaleihin, ärsyttämiseen ja kohauttamiseen häiritsee. Musiikki on Madonnalle vain yksi taidemuoto, joka jää usein kaiken muun, mielestäni turhan sälän ja sählingin jalkoihin. Tämä ärsyttää minua sen vuoksi, että Madonna on erittäin lahjakas muusikko ja lauluntekijä. Kuitenkin esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevan MDNA-kiertueen uutisointi keskittyy enemmän siihen mitä tämä supertähti tekee lavalla kuin mitä hän laulaa.

Itselleni on Madonnan tuotannosta noussut kolme albumia ylitse muiden. Aiemmin esittelin albumin I'm Breathless, jossa moderneja trendejä tiukasti seuraava Madonna antautui 1930-luvun tyylin vietäväksi. Like a prayer puolestaan on laulajan uran alkupuoliskon huippuhetki, vastustamaton pop-levy täynnä hyvin tuotettuja hienoja pop-kappaleita, jotka toimivat vuodesta toiseen. Vuonna 1998 ilmestynyt Ray of light esitteli kypsemmän Madonnan, joka yhdisti taitavasti moderneja soundeja levylliseen erinomaisia sävellyksiä.
Albumin ensimmäinen singlekappale vangitsi minut ensi kuulemalla. Madonnan edelliset studioalbumit Erotica ja Bedtime stories jättivät minut varsin kylmäksi, mutta tämä hieno kappale ja sen tyylikäs toteutus vaikertavine jousineen palauttivat uskoni Madonnan musiikilliseen tyylitajuun.

Ray of Light -albumilla pääpaino oli upeillä sävellyksillä, kappaleen musiikkivideoissa Madonna jätti eroottisen provosoinnin vähemmälle ja keskittyi tulkitsemiseen ja tarinan kertomiseen. Albumin aloittava Drowned world/Substitute for love on vaikuttava kokonaisuus niin kappaleena kuin musiikkivideonakin, joka kertoo julkkiksen ja supertäden elämän varjopuolista. Menestyksen keskeltä pakeneva Madonna Ciccone vaikuttaa kerrankin tavalliselta, haavoittuvalta ihmiseltä, joka ei kaipaa salamavaloja, julkisuutta tai kaltaistensa tähtien seuraa. Kuva on hyvin erilainen, kuin mitä viimeaikaiset lööpit ovat antaneet ymmärtää.
Esimerkkikappaleiden nostaminen Ray of light -albumilta on vaikeaa, sillä albumi toimii niin hyvin kokonaisuutena, eikä sieltä juuri huonoja kappaleita löydy. Esimerkiksi levyn nimikappale Ray of light on erinomainen tanssikappale musiikkivideoineen, mutta minä pidän enemmän kappaleesta Skin, jossa vetäviin tanssirytmeihin on yhdistetty pohdiskeleva melodia.
Singlekappaleena julkaistu Power of goodbye on toinen esimerkki erinomaisen melodian ja nykyaikaisen poptyylin onnistuneesta yhdistelmästä.
Ray of light näytti, mihin Madonna laulajana parhaimmillaan pystyy. Hienojen laulujen lisäksi hän loistaa myös tulkitsijana.
Ray of lightin jälkeen Madonna on julkaissut viisi studioalbumia. En ole kuunnellut näitä albumeja tarpeeksi voidakseni sanoa niistä kovinkaan paljoa, mutta ne eivät ainakaan ensikuulemalla vakuuttaneet minua Ray of lightin tapaan. Tämä albumi vakuutti minut tämän laulajan lahjakkuudesta ja sopeutumiskyvystä niin, että ehkä minun pitäisi antaa näille muillekin levyille mahdollisuus.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

119. Eurythmics: Savage (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Eurythmicsin kuudes albumi yllätti monet yhtyeen fanit. Revenge ja Be yourself tonight -albumit olivat suoraviivaisia hittialbumeja, mutta uusi levy oli tyyliltään kokeileva ja provosoivakin. Moni karsasti levyn sähköisiä soundeja ja riisuttua ilmaisua. Levyltä nousi kuitenkin listoille yksi hitti ylitse muiden, ja albumin rinnalle tehty videoalbumi vähensi kynnystä tutustua levyn muihin kappaleisiin. Minunkin alun perin vieroksuma Savage on nykyisin kunniapaikalla Eurythmics-kokoelmassani.

Suurena Eurythmics-fanina odotin vuonna 1987 tietoja uudesta Eurythmics-albumista. Levyn ensimmäinen single Beethoven esitettiin televisiossa ennen levyn julkaisua. Olin jo sisareni kanssa lähtövalmiina levykauppaan, kunnes tuo kappale pysäytti meidät. Missä oli Be yourself tonight ja Revenge -albumeilta tutut tarttuvat sävelet ja rikkaat sovitukset? Kuulimme levyn jo ostaneelta ystävältämme, ettei levy muutenkaan ollut sitä Eurythmicsiä johon olimme tottuneet. Levy jäi ostamatta.

Palasin albumiin monta vuotta myöhemmin ostettuani alennusmyynnistä albumiin tehdyn videokokoelman. Albumin musiikkivideot kertoivat tarinan arkeen kyllästyneestä kotiäidistä, joka jättää kodin taakseen etsiäkseen uutta elämää. Levyn lauluille tuli merkitys ja viitekehys. Osa kappaleista meni edelleen yli hilseen, mutta albumilta alkoi nousta helmiä ja hienoja tulkintoja, joita en aiemmin ollut noteerannut. Jopa levyn aloittava, aiemmin inhoamani Beethoven sai uuden merkityksen.
Levy oli vaikea pala myös monelle muulle yhtyeen fanille, eikä se menestynyt aivan edeltäjiensä tapaan. Hitiksi levyltä nousi vain yksi kappale, hylätyn naisen vuodatus kylmäksi muuttuneelle miehelleen. Puhuttelevalla videolla varustettu kappale on Eurythmicsin uran ehdottomia huippuja, joka toimi myös akustisesti Annie Lennoxin unplugged -konsertissa vuonna 1992.
Single-kappaleiden valinta teemalliselta levyltä on vaikea, eikä Savage-albumin kohdalla tässä onnistuttu kovin hyvin. Beethovenin ja You have placed a chill in my heart -kappaleiden lisäksi julkaistiin singleinä aggressiivinen I need a man ja laimea Shame, kumpikin mielestäni Eurythmicsin singletuotannon huonointa sakkaa. Savage-levyltä löytyy kuitenkin monta hienoa ja hauskaakin kappaletta, joita ei julkaistu singleinä lainkaan. Albumia varten tehdyn videokoosteen ansiosta näille kappaleille tehtiin hauskat musiikkivideot, jotka antavat lauluille taustaa ja liittävät ne albumin läpi kulkevaan punaiseen lankaan. Yksi suosikeistani on tuntemattomaksi jäänyt Eurythmics-raita Do you want to break up.
Kappaleen Wide eyed girl musiikkivideo kertoo yhden perheen tarinan muutamassa minuutissa. Tämän videon ohjauksesta vastasi muiden edellä esiteltyjen videoiden tapaan Sophie Müller, joka 1980-1990-lukujen vaihteessa oli yksi kysytyimpiä musiikkivideoiden tekijöitä.
Kokonaisuutena varsin viileän albumin päättää Brand new day, jossa Annie Lennox pääsee näyttämään lämpimämpää puoltaan. Kappaleen ensimmäinen puolisko koostuu ainoastaan Annie Lennoxin äänestä, jossa on tulkintavoimaa enemmän kuin monessa lauluyhtyeessä yhteensä.
Annie Lennox ja Dave Stewart palasivat tutummille ja turvallisimmille laduille seuraavalla albumilla We too are one. Eurythmicsin tarina alkoi kuitenkin olla loppusuoralla ja tämän levyn jälkeen Lennox ja Stewart lähtivät soolouralle.

maanantai 6. elokuuta 2012

118. The Wilsons: Monday without you (single 1997)

The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkikasvu teki 1990-luvun alkupuoliskolla muutaman menestyslevyn nimellä Wilson Phillips. Yhtyeen hajottua Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie tekivät yhdessä isänsä kanssa albumin, joka oli laadultaan varsin vaihteleva, eikä juurikaan käynyt kaupaksi. Levyn aloitaa kuitenkin erittäin onnistunut ja singlenäkin julkaistu kappale, joka sopii hyvin uuden viikon aloitukseksi.

Beach Boysin päägurun Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie nousivat julkisuuteen 1990-luvun alkuvuosina, jolloin he yhdessä The Mamas & the Papas -yhtyeen John ja Michelle Phillipsin tyttären Chynnan kanssa perustivat yhtyeen Wilson Phillips. Trio julkaisi kaksi menestysalbumia ja liudan singlehittejä, mutta hajosi 90-luvun puolivälissä.

Wilson Phillipsin menestysvuosina Wendy ja Carnie eivät olleet tavanneet vuosiin isäänsä, jonka mielenterveys järkkyi Beach Boysin menestysvuosina. Perheyhteyden palattua ja Wilson Phillips -yhtyeen hajottua isä-Brian ja tyttäret yhdistivät voimansa ja julkaisivat albumin The Wilsons. Levy ei sisältänyt kuin pari onnistunutta raitaa eikä se mennyt juurikaan kaupaksi.

Levyn onnistunein kappale on kuitenkin hieno ja se julkaistiin myös singlenä, tosin ilman suurempaa menestystä.
Laulun on säveltänyt toinen pop-musiikin legenda, blogini aiemmista kirjoituksista tuttu Carole King, joka oli yksi 1960- ja 1970-lukujen menestyneimmistä lauluntekijöistä. King julkaisi kappaleen myöhemmin omalla sooloalbumillaan Love makes the world. Kingin erinomainen sävellys on omiaan piristämään masentavaa maanantaipäivää.

Jos melodia on taattua Kingiä, niin kappaleen lauluharmoniat taas ovat selvää geeniperimää Wilsonien suvulta. Carnie, Wendy ja Brian Wilsonin äänet sointuvat yhteen samaan malliin, kuin The Beach Boysissa vaikuttaneiden Brian, Carl ja Dennis Wilsonin äänet aikoinaan.

Valitettavasti Wilsonien albumi ei muuten ole kovin piristävä. Levyn aloittavan Monday without you:n tasolle yltävät ainoastaan ainoastaan uusintaversio Beach Boysien kappaleesta Till I die ja levyn päättävä Everything I need.

Vaikka kumpikaan kappale ei tältä singleltä löydy, niin tässä kuitenkin toinen esimerkki uudelleenlöydetystä harmoniasta Wilsonien perheessä. Albumin päättävä Brian Wilsonin säveltämä Everything I need saa ainakin minut antamaan anteeksi albumin mitättömät muut kappaleet.

    sunnuntai 5. elokuuta 2012

    117. Benny Anderssons Orkester: Bao! (2004)

    Abba yhtyeen säveltäjänero Benny Andersson viettää mukavia eläkepäiviä musiikin parissa. Mitä hän musikaaleiltaan ehtii, hän kiertää Ruotsin tanssilavoja ja muita estradeja kesäisin Benny Anderssons orkester -kokoonpanonsa kanssa, jonka elämäniloa pursuavaa musiikkia on julkaistu jo neljän albumin verran. Kuten muutkin orkesterin levyt, BAO! yhdistää pirteästi ruotsalaista kansamusiikkia, vanhan ajan iskelmää flirttaillen samalla modernin popmusiikin kanssa. Kokonaisuutta pitää koossa muusikkolegendan tyylitaju ja ammattitaito.

    Olen vuosikymmenien aikana oppinut, että mitä tahansa Abban suurhiteistä yhdessä Björn Ulvaeuksen kanssa vastannut Benny Andersson tekee on laadukasta ja mielenkiintoista, enkä muista törmänneeni yhteenkään herra Anderssonin tuotokseen, joka olisi laadultaan keskinkertaista tai tylsää, oli kysymys sitten Abban albumeista, musikaalilevytyksistä tai muille artisteille tuotetuista levyistä. Eikä Anderssonin tuotanto rajoitu edes niihin.

    Ruotsissa lähes kansallissäveltäjän asemaan viimeisen vuosikymmenen jälkeen nostettu Andersson on ainutlaatuinen toimija alallaan. Vai tuleeko mieleen toista satoja miljoonia levyjä myynyttä muusikkoa, joka viettäisi kesiään kiertämällä kotimaansa tanssilavoja oman yhtyeensä kanssa ja levyttämällä musiikkia omistamansa hotellin henkilökunnan kanssa. Kosketisoittimien lisäksi haitaria soittava, 70-ikävuotta lähestyvä muusikko on ottanut tehtäväkseen ruotsalaisen kansanmusiikin elvyttämisen yhdistelemällä siihen nykymusiikin elementtejä. Tätä tarkoitusta varten hän perusti vuosituhannen vaihteessa omaa nimeään kantavan yhtyeen, joka esiintyy ympäri Ruotsia kesästä toiseen.
    Benny Anderssons orkesterin toisen albumin aloittava Glasgow boogie (josta yllä levyversion lisäksi televisioitu liveversio) on hyvä esimerkki siitä, miten Andersson leipoo yhteen eri musiikkityylejä ja saa mukaan aimo annoksen soittamisen iloa. Yhtyeeseen kuuluu koskettimia ja haitaria soittavan maestron lisäksi puhallinsoittajia, viulisteja, kitaristeja, lyömäsoittajia sekä muita haitaristeja. Tarvittaessa levyillä esiintyy myös jousiorkesteri ja kuoro

    Osa kappaleista on instrumentaaleja Glasgow boogien tapaan. BAO!:n lauletuissa kappaleissa toimii solistina Kristina från Duvemåla -musikaalista maineeseen noussut Helen Sjöholm, jonka laulama Skenbart on kunnianosoitus 1930-luvun iskelmäperinteelle. Laulussa Sjöholm unelmoi elokuvanäyttelijäurasta ja se on kuin vastaus The Beatlesin Honey pielle, jonka tyyliä kappale imitoi aina rahisevaa savikiekkosoundia myöten.
    Benny Anderssons orkester ei ollut Anderssonin ensimmäinen sooloprojekti. Jo 80-luvulla hän teki kaksi soololevyä samalla reseptillä Abban hajoamisen jälkeen, eikä odottanut niistä suurtakaan menestystä. Ruotsalaiset ihastuivat kuitenkin Abba-pianistin ja lauluntekijän uuteen tyyliin, joka kunnioitti maan musiikkiperintöä.

    BAO:n, niinkuin uutta yhtyettä alettiin pian kutsumaan, levyt jatkoivat Anderssonin soololevyjen menestystä. Hänen sävelkynänsä oli edelleen tallella ja tyylitaju pistämätön. Tästä esimerkkinä kaunista huilua ja pelimannimusiikkia yhdistävä Stora skuggan.
    Siinä missä muut menneitten vuosien muusikkotähdet Paul McCartneytä, Bruce Springsteeniä ja Rollareita myöten kiertävät ympäri maailmaa konsertoimassa, Andersson Abban ainoana vielä aktiivisena muusikkona selvästi nauttii esiintymisestä kesäisen Ruotsin tanssilavoilla. BAO antaa hänelle mahdollisuuden myös jatkaa laulujen säveltämistä, missä hän edelleen on elementissään.

    Kuten olen aiemmissakin Benny Anderssonin tuotantoa käsittelevissä kirjoituksissani todennut, on hän mielestäni maailman monipuolisimpia lauluntekijä-muusikoita, joka ei ole antanut suurmenestyksen estää häntä tekemästä sitä mitä haluaa. BAO!-levyn päättävä kuorolle sävelletty Kärleken tid on kuin esimakua kymmenen vuotta myöhemmin prinsessa Victorian ja prinssi Danielin häihin sävelletystä Vilar glad indin famn -kappaleesta.
    BAO:ta kuulemme tässä blogissa myöhemmin lisää.

    perjantai 3. elokuuta 2012

    116. Queen: No-one but you/Tie your mother down (single 1997)

    Tässä Queen-sarjan lopuksi yhtyeen vihoviimeinen single. No-one but you äänitettiin ja julkaistiin kuusi vuotta Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen ja se on ainoa yhtyeen levytys, jossa esiintyvät ainoastaan yhtyeen kolme muuta jäsentä. Kappale on koskettava rakkauslaulu yhtyeen kuolleelle laulusolistille. Vaikka Mercury ei levyllä laulakaan, se sisältää kaikki Queen-balladin perinteiset tuntomerkit Mayn virtuoosimaisesta kitarasoolosta vahvoihin laulusuorituksiin ja moniääniisiin stemmoihin. Kappale ja siihen tehty musiikkivideo olivat viimeinen kerta, kun basisti John Deacon esiintyi julkisuudessa.

    Kun Made in Heaven -albumi ilmestyi, luulin sen olevan viimeinen Queen-tuote. Yllätyinkin melkoisesti, kun kolme vuotta albumin julkaisun jälkeen ilmestyi vielä yksi Queen-single. Vielä enemmän yllätyin positiivisesti kuultuani kappaleen. No-one but you on yksi hienoimmista Queen-balladeista, mutta julkaisuajankohtansa ja Freddie Mercuryn poissaolon vuoksi se unohtui nopeasti.

    Brian Mayn kirjoittama laulu oli tarkoitettu hänen soololevylleen, mutta rumpali Roger Taylorin ehdotuksesta alunperin prinsessa Dianan muistolle kirjoitettu kappale muokattiin sopimaan Queenin tyyliin, ja yhdessä basisti John Deaconin kanssa kappale levytettiin vuonna 1997. Nyt Freddie Mercuryn muistolauluksi muuttunut kappale sijoitettiin samana vuonna ilmestyneelle Queen Rocks -kokoelmalle, mutta se julkaistiin onneksi myös singlenä.


    Mercuryn poissaollessa May ja Taylor vuorottelevat lauluosuuksissa ja tekevät hyvää työtä. Koko Queenin uran aikana onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle se, kuinka hyviä laulajia myös yhtyeen muut jäsenet John Deaconia lukuunottamatta olivat.

    Kappaleen musiikkivideo on merkittävä siinä mielessä, että se on ensimmäinen kerta (ja samalla viimeinen kerta) sitten Innuendo-albumin, kun yhtye esiintyy itse musiikkivideossaan. Mercuryn sairauden ja kuoleman vuoksi yhtyeen viimeiset videot koostuvat pääasiassa vanhoista videopätkistä tai ne on tehty täysin ilman yhtyeen jäseniä. No-one but you kappaleen video oli yhtyeen basistin John Deaconin viimeinen esiintyminen ja hän vetäytyi tämän jälkeen täysin pois julkisuudesta.

    Singlen b-puolella on niin ikään Queen Rocks -albumilla julkaistu kappale Tie your mother down, joka alunperin julkaistiin singlenä vuonna 1977.
    No-one but you -singlen jälkeen Queen-yhtye lakkasi olemasta. May ja Taylor perustivat Paul Rodgers -nimisen laulajan kanssa yhtyeen Queen + Paul Rodgers, mutta tämä on sitten jo aivan toinen yhtye ja tarina.

    115. Queen: Innuendo (1991)

    Kuuntele albumi Spotifyssa
    Queen-yhtyeen viimeinen albumi julkaistiin vain reilut puoli vuotta ennen yhtyeen keulahahmon Freddie Mercuryn kuolemaa. Levyä tehtäessä Mercury oli jo hyvin sairas, ja yhtye tiesi Innuendon jäävän Queenin viimeiseksi varsinaiseksi albumiksi. Ehkä tämän vuoksi albumi on Queenin uran jälkimmäisen puoliskon kunnianhimoisin kokonaisuus, jota on verrattu yhtyeen 16 vuotta aiemmin julkaisemaan magnum opukseen A Night at the opera.

    Queen on yksi kolmesta minulle tärkeästä rock/pop-yhtyeestä, joiden kohdalla voidaan puhua mega-yhtyeestä. Abba, Beatles ja Queen koostuivat kaikki neljästä tasavahvasta muusikosta, eikä yhtyeiden kokoonpano vaihtunut kertaakaan niiden uran aikana (pidän vuosina 2004-2009 toiminutta Queen + Paul Rodgers -kokoonpanoa omana yhtyeenään). Queenin levytysura kesti pitempään kuin kahden yllämainitun yhtyeen urat yhteensä. Kuten Abba ja Beatles, teki Queen laadukasta musiikkia uransa alusta loppuun saakka, epäonnistumiset olivat harvassa.

    Innuendo ilmestyi varusmiespalvelukseni aikoihin, joten sitä kuullessani minulle tulee aina mieleen Satakunnan tykistörykmentin käytävät ja punkassa ja kotimatkoilla kuuntelemani Sonyn Walkman -kasettisoitin. Levyn ostin Tampereen Koskikeskuksen Epesistä helmikuussa 1991.

    Kun Innuendo ilmestyi, ei Freddie Mercuryn sairaudesta ollut huhuja varmempaa tietoa. Levykotelon ja musiikkivideoiden hämyiset kuvat laulusolistista lisäsivät kuitenkin epäilyjä hänen terveydentilastaan. Levyn musiikista ei Mercuryn heikkoutta kuitenkaan voinut kuulla. Levyn ensisingle nousi suoraan brittilistojen kärkeen.
    Kuusi ja puoli minuuttia pitkä single on kuin Bohemian Rhapsodyn jatko-osa. Kappale on koottu useasta palasesta. Bo Rhapin oopperamaisen väliosan korvaa flamencotyylinen kitarasoolo, jossa duetoivat akustista kitaraa soittava Steve Howe ja sähkökitaraansa soittava Brian May. Kitaraväliosa johtaa Freddie Mercuryn laulamaan moniääniseen huipennukseen. Vaikka kappale muistuttaa monin tavoin Queenin suurinta hittiä ja sen tavoin nousi listaykköseksi, ei se ole jäänyt elämään Queenin monien muiden hittien tavoin. Innuendo on kuitenkin samannimisen albumin jykevä aloitus.

    Levyn muu sisältö on tavanomaisempaa mutta silti monipuolista musiikkia. Queenin perusrockmeininkiä edustaa kappale Headlong. Kappaleen musiikkivideo on viimeisiä videotallenteita, jossa Freddie Mercury on edes jonkin verran elinvoimaisen näköinen. Ontot posket ja muutenkin laiha olemus kuitenkin lisäsivät huhuja laulajan huonosta terveydestä.
    Herkempää Queenia edustaa albumilla rumpali Roger Taylorin säveltämä These are the days of our lives. Vuodesta 1989 alkaen yhtyeen kaikki kappaleet merkittiin koko yhtyeen tekemäksi, mutta myöhemmin Taylor on tunnustautunut tämän nostalgisen kappaleen säveltäjäksi. Musiikkivideota kuvattaessa Mercuryn sairaus oli edennyt jo niin pitkälle, että hänellä oli vaikeuksia seistä, joten hänen osuutensa jouduttiin kuvaamaan pienissä pätkissä. Video kuvattiin mustavalkoisena, jotta Mercuryn sairaus ei olisi niin näkyvää. Tilanne on kuitenkin helposti havaittavissa laihojen kasvojen lisäksi yhtyeen muiden jäsenten surullisissa ilmeissä.
    Levyn julkaisun aikaan ei suurin osa ihmisistä kuitenkaan tiennyt todellista tilannetta. Myös minä pidin AIDS-juoruja lehdistön keksintönä. Minulle Innuendo oli merkki siitä, että Queen on voimissaan ja valmis kohtaamaan lähestyvän 2000-luvun haasteet. Edes levyn päättävä "testamentti" Show must go on ei saanut minua uskomaan iltalehtien otsikoihin.
    Tämä uljas kappale julkaistiin singlenä vain neljä viikkoa ennen Freddie Mercuryn kuolemaa yhdessä Greatest Hits II -kokoelma-albumin kanssa. Neljä vuotta myöhemmin yhtyeen jälkeenjääneistä nauhoista koottiin onnistunut Made in Heaven -albumi. Viimeinen Queen-yhtyeen julkaisu oli vuonna 1997 ilmestynyt single No-one but you, joka oli yhtyeen ainoa levytys, jossa esiintyivät jäljelle jääneet jäsenet Brian May, Roger Taylor ja John Deacon.

    Singlen jälkeen Deacon vetäytyi julkisuudesta ja Queenin toiminnasta. Vuonna 2004 muodostettu Queen + Paul Rodgers (May, Taylor ja Paul Rodgers) jatkoi muutaman vuoden yhtyeen perinteitä, mutta alkuperäisen Queen-yhtyeen toiminta päättyi vuonna 1991.