tiistai 29. tammikuuta 2013

155. Elvis Presley: If I can dream/Memories/Edge of reality (single 1968)

Vuonna 1968 Elvis Presley oli kovan paikan edessä. Ennen maailman suosituimmaksi laulajaksi ja Rock 'n' rollin kuninkaaksi tituleerattu Elvis oli nyt epämuodikas ja monien mielestä parhaat päivänsä nähnyt entinen tähti. Asian muutti kerta heitolla Elviksen musiikin ympärille koottu reilun tunnin mittainen televisiospesiaali, jossa 33-vuotias Presley osoitti edelleen olevansa iskussa sekä live-esiintyjänä että laulajana. Ohjelma huipentui kappaleeseen If I can dream, jonka esityksessä oli voimaa, heittäytymistä ja rakkautta enemmän kuin hänen kaikissa elokuvissaan yhteensä.

Elvis Presley on jäänyt minulle arvoitukseksi. Lapsena minä ja siskoni saimme hänen yhden albuminsa joululahjaksi, ja kai sitä jonkin verran myös kuunneltiinkin, mutta en koskaan innostunut. Kun myöhemmin aloin harrastamaan musiikkia ja levyjen keräilyä vakavammin, ohitin aina tämän rock-kuninkaan olettaen, että hänellä ei ole minulle mitään annettavaa.

Yksi syy penseään suhtautumiseeni lienee se, että Elviksen ura ja tuotanto on paljon vaikeampi hahmottaa kuin esimerkiksi The Beatlesin tuotanto. Amerikkalaislaulajan ura kesti yli 20 vuotta ja sinä aikana levytti yli 100 albumin verran studioäänityksiä, elokuvasävelmiä ja livekonsertteja. Monissa tapauksissa Presleyn albumit sisälsivät näitä kaikkia limittäin ja lomittain ja suuri osa hänen singlehiteistään puuttuvat albumijulkaisuilta kokonaan. Vertailun vuoksi mainittakoon että The Beatlesin kahdeksan vuoden uran aikana äänitetty tuotanto löytyy 14 albumilta. Olen aina lähestynyt artisteja heidän albumiensa kautta, mutta Elviksen kohdalla tämä tuntui mahdottomalta.

Vain pari viikkoa sitten päätin ottaa härkää sarvista ja pääkaupunkiseudun kirjastojen levykokoelman avustuksella ottaa selvää mikä Elvis Presley levylaulajana oli miehiään. Tämä prosessi on vielä kesken, mutta yhden vastaantulleen helmen esittelen jo nyt. Kysymyksessä on kappale, jonka hän esitti vuonna 1968 oman televisiokonserttinsa päätteeksi. Vain pari kuukautta Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhien jälkeen äänitetty laulu sisältää sitaatteja Kingin kuuluisasta "I have a dream"-puheesta ja siinä Elvis vetoaa joka solullaan paremman tulevaisuuden puolesta. Ohjelman päättänyt esitys jättää sekä kuulijan että laulajan itsensä haukkomaan henkeään. Vaikka levytys on hieno, on allaoleva videoversio esityksenä paljon tehokkaampi.
Vuoden 1968 konsertti, joka pian ristittiin hänen come back -konsertikseen, oli Elviksen uralla merkittävä merkkipaalu. 1950-luvulla hän oli rock-kuningas, kaikkien tuntema uranuurtaja, joka yhdisti musiikissaan ennakkoluulottomasti mustien rythm and bluesia, gospelia ja valkoisten "vaarattomampaa" popmusiikkia joko ihastuttaen tai vihastuttaen. Kahden vuoden armeijatauon jälkeen hän siirtyi Hollywoodiin missä hän kymmenen vuoden aikana esiintyi ei vähempää kuin 27 elokuvan pääosassa.

Elokuvien laatu vaihteli keskinkertaisesta surkeaan, ja tämä koski myös niissä esitettyä musiikkia. Elvis turhautui vuosi vuodelta enemmän hengästyttävään tuotantotahtiin, joka ei antanut hänelle mahdollisuutta levyttää saatikka esittää sitä musiikkia, missä hän oli parhaimmillaan. NBC-televisioyhtiön televisiospesiaalissa Elvis halusi osoittaa, että hän edelleen oli varteenotettava rock-laulaja ja -esiintyjä.

Ohjelma oli suuri menestys. Katsojat, jotka pitivät Elvistä eilisen päivän tähtenä, näkivät monipuolisen kattauksen 33-vuotiaan laulajan rock-klassikoita, gospel-potpurin mutta myös "aikuisempaan" makuun sopivaa keskitien poppia. Elvis todisti, että hän oli mestari näillä kaikilla aloilla, ja hänen tyttöjä, autoja, höpsöjä juonia ja tyhjänpäiväisiä rallatuksia sisältäneet elokuvansa unohtuivat saman tien.

Vanhojen hittien lisäksi Elvis Presley esitti ohjelmassa myös uusia lauluja. Euroopassa If I can dream singlen b-puolelle sijoitettiin tyylikäs balladi Memories.
Yhdysvalloissa singlen kääntöpuolelta löytyi päätöskappale Elviksen elokuvasta Elä hieman, rakasta hieman (Live a little, love a little). Elvis-elokuvien musiikki 1960-luvun loppupuolella oli pääasiassa keskinkertaista täytetavaraa. Edge of reality on tästä säännöstä piristävä poikkeus, vaikka mistään ikivihreästä kappaleesta ei olekaan kysymys.
Vuoden 1968 televisioesiintyminen nosti jo kuolleeksi luullun laulajan takaisin rockin eturiviin. Hänen seuraava albuminsa From Elvis in Memphis oli myynti- ja arvostelumenestys ja singlet In the ghetto ja Suspicious minds nostivat hänet jälleen listakärkeen. Vuosikymmenen lopulla Las Vegasissa pidetyt konsertit osoittivat, että taika toimi myös lavalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Elvis oli suositumpi kuin koskaan.

Lupaavasti alkanut paluu muuttui kuitenkin pian hitaaksi kuolemaksi. Elvis jatkoi hengästyttävää konserttitahtiaan ja huolehti kehäkestävyydestään lähinnä huumeilla ja unilääkkeillä. Avioero Priscilla-vaimosta ei helpottanut asiaa. Levy-yhtiö RCA lypsi tähdestä kaiken irti, 1970-luvun alun hittien jälkeen Elvis-albumeissa määrä korvasi laadun. Kaikki päättyi elokuussa 1977.

Tutkimusmatkani Elvis Presleyn levyihin on vielä kesken, mutta palaan hänen tuotantoonsa tässä blogissa varmasti. 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 24. tammikuuta 2013

154. Peter Gabriel: Us (1992)

Peter Gabrielin kuudennella albumilla oli suuret odotukset. Megamenestykseen noussut So-albumi sai arvoisensa seuraajan, sillä Gabriel jatkoi hienojen laulujen sarjaa myös uudella levyllään, jonka teksteissä hän ruoti hajonnutta avioliittoaan ja lapsuuden traumojaan. Us onkin paljon syvällisempi ja synkempi kuin edeltäjänsä, eikä se kaupallisesti menestynyt yhtä hyvin. Levyn äänimaailma on kuitenkin jälleen lumoava, josta Gabrielin lisäksi on tälläkin kertaa kiittäminen tuottaja Daniel Lanois'ta.

Peter Gabrielin Us, niinkuin monet muutkin levyt 1990-luvun alkupuoliskolla, tuli elämääni MTV:n kautta. Oman opiskelukämpän etuja oli kaapelitelevisio kaikkine kanavineen, ja Music Television Europe oli päällä lähes koko ajan, kun olin kämpillä. Jo ennen kuin Us ilmestyi, kuulin albumin ensimmäisen singlen MTV:llä useaan otteeseen. Kuusi vuotta aiemmin ilmestynyt So oli suosikkilevyjäni joten odotin innolla Gabrielin uusia levyjä.

MTV:llä tiheään soinut kappale Digging in the dirt pysäytti katsojan ruudun ääreen. Laulun rauhallinen rytmi sulkee sisäänsä hillittyä raivoa ja jotain synkkää, jota Gabriel "kaivaa mullan alta esiin". Täysin laulun sanoitus ei minulle aukea, mutta jos sen nerokasta musiikkivideota on uskominen, oli hänellä yksi jos toinenkin lapsuuden trauma purkamatta.
Tuottaja Daniel Lanois'n vaikutus on kuultavissa Digging in the dirt -kappaleen ilmeikkäässä bassotyöskentelyssä ja lempeissä kitarasoundeissa ja lauluharmonioissa. Toinen Lanois'n tavaramerkki on rauhallisten kappaleiden intiimi tunnelma, jossa kuulija tuntee olevansa lähellä esittäjää. Tämä on erityisen ominaista kappaleessa Love to be loved. Balladimaisesta melodiasta huolimatta laulun sovituksessa tapahtuu koko ajan jotain.
Jo So-albumin yhteydessä Gabriel herätti huomiota uraauurtavilla musiikkivideoillaan. Digging in the dirt hyödynsi videossaan uutta tekniikkaa synkän tekstin kuvittamisessa. Kappaleen Steam musiikkivideolla tekniikalla hulluteltiin koko rahan edestä. Videota katsellessa unohtaa helposti kuinka hyvä sen taustalla esitettävä kappale on.
Us jatkoi tyylitajuisesti siitä, mihin Gabriel jäi So-albumillaan, vaikka levy ei samanlaisiin myyntilukuihin yltänytkään. Albumin voima oli tasaisen laadukkaassa kokonaisuudessa, mutta sen singlehitit eivät olleet yhtä "myyviä" kuin So-albumin Sledgehammer tai Big Time. Jossain mielessä voidaankin puhua kaupallisesta epäonnistumisesta.

Albumia seurannut Secret world -kiertue oli kuitenkin suuri menestys. Kunnianhimoisen konsertin päätteeksi esitettiin albumin päätöskappale, jonka mukaan kiertue oli nimetty. Olen nähnyt konsertin vain videolta. Vaikka en ole ahkera konserteissa kävijä, tämän konsertin olisin halunnut nähdä paikan päällä.
Secret world päättää tunnelmallisella tavalla hienon albumin. Us ei ole edeltäjänsä tapaan virheetön hittipaketti, mutta parhaimmilta osiltaan se ei juurikaan jää jälkeen So-albumin ylväästä täydellisyydestä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

153. Sanna Nielsen: Hela världen för mig/All that it takes (single 2003)

Vain 18-vuotias Sanna Nielsen nousi Ruotsin poptaivaalle maansa viisukarsinnoissa esittämällään kappaleella Hela världen för mig. Pari pienempää hittiä jo aiemmin tehnyt Nielsen vakuutti vahvalla äänellään ja varmalla esiintymisellään, ja kappaleesta tuli Melodifestivalen-klassikko. Monista yrityksistä huolimatta ei Nielsen vieläkää ole onnistunut Ruotsin karsintoja voittamaan, mutta hän on vakiinnuttanut paikkansa kotimaansa tähtitaivaalla.

Sanna Nielsenin uralla on monia yhtymäkohtia kanadalaisen Céline Dionin kanssa. Dion teki ensimmäisen hittinsä 12-vuotiaana ja Nielsenin Som en fågel nousi Ruotsin listoille laulajansa ollessa 11-vuotias. Molemmat ovat laulajina virheettömän vakuuttavia, ääntä tuntuu molemmilla riittävän loputtomiin. Molemmat laulajat nousivat lapsitähdestä varteenotettavaksi aikuislaulajaksi Eurovision laulukilpailujen kautta. Dion voitti kansainvälisen loppukilpailun 20-vuotiaana, Nielsenin läpimurtohitti Hela världen för mig esitettiin Ruotsin viisukarsinnoissa laulajan ollessa kaksi vuotta nuorempi.

Hela världen för mig on malliesimerkki hienosta ruotsalaisesta schagerista. Rauhallisen mutta jämäkän rytmin omaava sävelmä lähtee matalalta ja nousee tarttuvassa kertosäkeessä korkeuksiin. Toisen säkeistön kohdalla kaikki tehdään vielä vähän mahtipontisemmin. Sävelmä ja nuori laulaja ovat kuin luodut toisilleen.
Nielsenin lavaesiintymisessä Melodifestivalen-lavalla vuonna 2003 on paljon samaa kuin Céline Dionissa. Suuri lava ja miljooniin nouseva katsojamäärä ei nuorta laulajaa häkellyttänyt, vaan hän veti kappaleen samalla varmuudella kuin kanadalainen virkasiskonsa 15 vuotta aiemmin. Ääntä nuoressa Nielsenissä riitti kuin pienessä kylässä.

Erinomaisen sävellyksen teki Ruotsin Melodifestivalenin vakiokasvo Thomas G:son, joka vuoteen 2012 mennessä on säveltänyt 37 kappaletta kotimaansa viisukarsintoihin (Suomen karsintoihin hän on osallistunut neljä kertaa). Viidennestä sijastaan huolimatta Hela världen för mig oli vuoden suurimpia hittejä Ruotsissa. G:sonin pitkä työ palkittiin vihdoin vuonna 2012, jolloin hänen säveltämänsä Euphoria voitti Ruotsin karsinnan ja lopulta myös Azerbaidjanissa pidetyn kansainvälisen loppukilpailun.

Nielsen ei toistaiseksi ole onnistunut voittamaan Ruotsin viisukarsintoja. Kuudesta ehdokkaasta parhaiten menestyi hänen 2008 laulamansa Empty room, joka sai enemmistön yleisöäänistä, mutta tuomariäänien riittämättömyyden vuoksi jäi kokonaispisteissä toiseksi.

Hieno Empty room ja Nielsenin tulkinta olisi minun mielestäni ansainnut voiton. Kyseisen kappaleen myötä Nielsen vaihtoi esityskielekseen englannin, ja samalla allekirjoittaneen mielenkiinto laulajaan romahti. Nielsenin viehätys ja persoonallisuus ovat aina olleet vahvassa ruotsinkielisessä tulkinnassa, nyt hän hukkuu muiden Céline Dion -kloonien sekaan. Toivottavasti Nielsen laulaa pian jälleen äidinkielellään.

Hela världen för mig -singlen b-puolelta löytyy kappaleen englanninkielinen versio, jota valitettavasti ei Spotifysta tai YouTubesta löydy.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 15. tammikuuta 2013

152. West Side Story - The Original Sound Track Recording (1961)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva West Side Story on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvamusikaaleja. Niin myös sen soundtrack-albumi, joka oli 1960-luvun menestynein amerikkalainen lp-levy ja joka vietti USAn albumilistan kärjessä huikeat 54 viikkoa. Albumin menestystä ei haitannut edes se julkinen salaisuus, että suurimman osan sen hittimelodioista tulkitsijana toimi joku muu levyn kannessa mainittu ja elokuvassa roolia esittänyt näyttelijä.

Kun näin West Side Story -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä, oli se musiikkia harrastavalle ja helposti liikuttuvalle koululaiselle järisyttävä kokemus. 1950-luvun New Yorkiin sijoittuva Romeo ja Julia -kertomus kielletystä rakkaudesta traagisine loppuineen oli vaikuttava jo sellaisenaan. Kun siihen lisättiin Leonard Bernsteinin svengaava musiikki, hienot näyttelijäsuoritukset ja elokuvan näyttävä kuvakieli, olin valmis julistamaan WSS:n maailman parhaaksi elokuvaksi.

Musikaalista tunnetaan parhaiten sen rakkauslaulut Maria ja Tonight sekä räiskyvä America. Esittelen tässä blogissa kuitenkin vähemmän tunnettua ja näinollen myös vähemmän kuultua elokuvamusiikkia tästä musikaaliklassikosta.

Elokuva ja sen musiikki vangitsevat heti alkutekstien aikana. Hitchcock-elokuvien (mm. Psycho, Vertigo, North by Nortwest) alkutekstigrafiikoista maineeseen noussut Saul Bass vastasi musikaalin minimalistisesta alusta, jossa New Yorkin siluetti vaihtaa väriä Bernsteinin musiikin tahdissa. Alkutekstin ainoat sanat, elokuvan nimi, nähdään vasta kohtauksen lopussa, jossa grafiikka sulautuu Manhattanin siluettiin. Ainutlaatuisen alkutekstiosion taustalla kuullaan tyylikäs sikermä musikaalin melodioista.
New Yorkin maisemat jatkuvat elokuvan alkukohtauksessa, joka koreografian keinoin ilman sanoja luo elokuvan pohja-asetelman, kahden jengin välisen sodan kaupungin kaduilla.

Elokuvan tekoon palkattiin poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa. Ohjaajista toinen koreografi Jerome Robbins (joka oli ohjannut musikaalin Broadway-version) vastasi näistä tanssiin perustuvista kohtauksista. Tämä ainoa aidoilla paikoilla kuvattu kohtaus on elokuvan näyttävimpiä. Elokuvan muut kohtaukset kuvattiin New Yorkin sijaan Hollywoodin studioilla.
Veteraaniohjaaja Robert Wisen roolina oli elokuvan visuaalinen puoli ja juonen eteenpäin vieminen. Hän olikin omimmillaan niissä henkilökuvauksissa, jotka eivät perustuneet tanssiin ja koreografiaan. Elokuvan toinen pääroolihahmo, Richard Beymerin näyttelemä Tony ei juurikaan tanssi, vaan esittelee tunteensa ja persoonansa laulaen. Hahmo esitellään laululla Something's coming, joka on suosikkikappaleitani musikaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että Beymer ei itse laulanut roolihahmonsa lauluja, vaan äänenä toimii Jim Bryant.
Nuorempana olin innostunut West Side Storyn lauluista, mutta nyt myöhemmin elokuvan instrumentaalit ovat vieneet huomioni. Syynä tähän todennäköisesti se, että DVD-aikana olen päässyt katsomaan elokuvaa hyvällä laadulla (ja koko laajakuvan mitalla) omassa televisioruudussani. Musiikki ja esiintyjien tanssisuoritukset toimivat niin hyvin yhteen, että laulun sijaan näyttelijät tuntuvat esittävän vuorosanansa pikemmin tanssin kuin tekstin muodossa. Elokuvan näyttävimpiä joukkokohtauksia on tanssisalikohtaus, jossa jengit mittelevät voimiaan tappeluringin sijaan tanssilattialla.
  • Mambo (ote elokuvasta, YouTube)
  • Dance at the gym (restauroitu soundtrack,Mambo kohdasta 2:35 eteenpäin, Spotify)
Tanssisalikohtauksen koreografiat ovat Jerome Robbinsin käsialaa, mutta hän ei ollut paikalla kohtauksen kuvauksissa. Koreografi-ohjaajan perfektionismi kävi elokuvan tuottajien ja rahoittajien hermoille, sillä tanssikohtauksia kuvattiin kerta toisensa jälkeen Robbinsin löytäessä niistä aina korjattavaa. Lopulta elokuvan toinen ohjaaja sai potkut ja porttikiellon kuvauspaikalle.

Elokuvan lopputuloksessa ohjaajaparin yhteistyö näyttää kuitenkin saumattomalta. Tarina etenee, ja elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset sulautuvat saumattomasti sen juoneen ilman kiusallista kertomuksen pysähtymistä. Yksi elokuvan tunnetuimmista laulu- ja tanssikohtauksista on puertoricolaisnuorten kiista siitä, oliko Amerikkaan muuttaminen loppujen lopuksi lainkaan hyvä idea. Alkuperäisessä teatteriversiossa laulu esitettiin vain tyttöjen kesken, elokuvassa lauluun osallistuvat myös jengin pojat, mikä lisää energiaa vähintään 50 prosentilla.
Anitaa näyttelevä Rita Moreno ja Sharks-jengin johtajaa esittänyt George Chakiris (joka teatteriversiossa oli esittänyt kilpailevan Jets-jengin Riff-johtajaa) saavat harvinaisen kunnian laulaa itse oman soolonumeronsa (tosin balladeissa Anitaa dubbasi Betty Wand).

1960-luvulla oli yleistä, että näyttelijät hoitivat näyttelemisen ja laulajat laulamisen, yksi ihminen teki harvoin molempia. Näin myös elokuvan pääpari Maria (Natalie Wood) ja Tony (Richard Beymer) vain aukoivat suurimmissa lemmenlauluissa suutaan Marni Nixonin ja Jim Bryantin huolehtiessa lauluosuuksista. Ehkä tämän vuosi elokuvan pääparin yhteistyö ei toimi niin hyvin kuin toivoisi.

Kappaleessa Somwhere Nixonin ja Bryantin duetointi on muodollisesti pätevää, mutta kemia ja rakkauden palo puuttuu. On ironista, että vaikka elokuvan lopputeksteissä ja miljoonia myyneen albumin kansiteksteissä annettiin kunniaa mm. musiikinopettajille ja harjoituspianisteille, ei laulujen varsinaisia esittäjiä mainittu kuin vasta 1990-luvun remasteroiduissa versioissa.
Tanssi-, joukko- ja toimintakohtauksissa ei herkästä kemiasta ole tietoakaan, tunteet räjähtävät niin valkokankaan kuin kaiuttimienkin läpi. Elokuvan hurjin tanssiesitys nähdään loppupuoliskolla, kun Jets-jengi toipuu johtajansa Riffin yllättävästä kuolemasta. Uudeksi johtajaksi noussut Ice (Tucker Smith, joka lauloi oman roolinsa lisäksi Riffin lauluosuudet) yrittää pitää joukkonsa kasassa järkytyksen jälkeen.

Parkkihallissa tapahtuvassa kohtauksessa Robbins ja tanssijat puristavat mestarillisesti nuoren vihan, pelon ja epätoivon tanssin muotoon. Täydellisyyteen pyrkivä koreografi kuvautti kohtauksen niin monta kertaa, että Baby Johnia näytellyt Eliot Feld joutui sairaalaan. Kun kohtaus lopulta saatiin purkkiin, polttivat näyttelijät polvisuojuksensa Jerome Robbinsin toimiston ikkunan alla.
Hienoja esimerkkejä West Side Story elokuvasta ja sen musiikista olisi vielä useita, mutta kaikkia en saa tähän, jo muutenkin pitkäksi venyneeseen kirjoitukseen mahtumaan. Suosittelen dvd:n/bluray:n hankkimista, sillä WSS on elokuvamusikaalin moderneja klassikoita (ja tämän kirjoituksen suhruiset YoutTube-linkit eivät todellakaan anna hyvää kuvaa elokuvan näyttävyydestä). Paras tietysti on, jos löydät elokuvateatterin, jossa ruutu laidasta laitaan tyylillä pakattu elokuva on nähtävissä suurella kankaalla.

Elokuva on legendaarinen monista syistä. Yksi harvemmin mainituista erikoisuuksista on Saul Bassin suunnittelema lopputekstiosio, joka on edelleen hienoin mitä olen missään elokuvassa nähnyt. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaivaa lopputekstien raapustamisessa tiiliaitoihin on ollut ilman nykyajan digitaalisia apuvälineitä. Lopputekstien aikana kuultava musiikki on alkumusiikin tapaan hienosti sovitettu potpuri musikaalin sävelmistä.
Elokuvan alkuperäiselle soundtrackille ei kaikki elokuvan musiikki mahtunut. Edellä esitellyt alku- ja lopputekstimusiikit sekä osa tanssisalikohtauksesta (mm. yllä esitelty Mambo) puuttuivat levyn vinyyliversiosta ja varhaisista cd-levyistä. Puuttuvat musiikit on lisätty 1990-luvulla remasteroituun cd-versioon joka peittoaa vinyylin myös äänenlaadultaan.

Musiikin säveltäjä Leonard Bernstein ei osallistunut elokuvan musiikin tekoon, ja hän julkaisi oman oopperalaulajien kanssa tehdyn levytyksen West Side Storysta 1980-luvulla. Myös teatteriversioista on tehty useampikin WSS-albumi. Minulle tämä elokuvan soundtrack-albumi on kuitenkin ainoa varteenotettava levytys tästä hienosta musikaalista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

151. The Best of James Bond 30th Anniversary (1962-1989)

Kuuntele James Bond tunnusmelodioita Spotifyssa (playlist).
James Bond -elokuvat muodostavat ainutlaatuisen tähän mennessä 23 elokuvan sarjan. Puolen vuosisadan aikana tehdyistä elokuvista on muodostunut formaatti, jossa monet asiat ja teemat toistuvat samanlaisina hieman varioituina vuodesta vuoteen. Yksi elokuvien toistuvista elementeistä ovat Bond-elokuvien alkutekstit, joiden taustalla soivista tunnusmelodioista on tullut lähes poikkeuksetta hittejä. Nämä hitit on koottu albumiksi useaan kertaan muodostaen näin musiikillisesti mielenkiitoisen aikamatkan Matt Monron välimerellisestä balladista Adelen tuoreimpaan tunnusmelodiaan.

80-luvun alkupuoliskolla videonauhurit kuuluivat vain varakkaiden perheiden olohuoneisiin. Itse muistan, että jos jonkin kaverini kotiin hankittiin "videot", se oli uutinen koko luokassa. James Bond -elokuvat olivat uuden videovuokraamoliiketoiminnan kivijalka. Ensimmäinen kysymys tuoreen videoperheen lapselle olikin "montako Bondia olet katsonut". Ensimmäinen lähikosketus Bond-leffoihin (joiden ikäraja oli vielä yleisesti 16-vuotta) olikin, kun kokokoonnuimme viettämään 10 tai 11 -vuotissyntymäpäiväjuhlia hammaslääkäriperheeseen kuuluvan luokkatoverin kotiin. Synttärivieraat kerääntyivät television ja uutuuttaan hohtavan VHS-nauhurin ääreen, ja juhlien sisältö koostui 2-3:n James Bond -elokuvan katsomisesta.

Perusteellisemmin tutustuin näihin elokuviin opiskeluaikoina, jolloin videonauhuri oli halventunut opiskelijan kukkarolle sopivaksi ja Bondeja näytettiin myös kotimaisilla televisiokanavilla. Elokuvat toistivat itseään juonen ja ohjauksen osalta, ja suurin mielenkiinto kohdistuikin pikkuhiljaa elokuvan alkuteksteihin ja niiden aikana soitettavaan musiikkiin. Ensimmäisen kerran tämä yhdistelmä kuultiin elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with love). Elokuvassa alkutekstien aikana kuultiin tunnusmelodian instrumentaaliversio. Matt Monron laulamana tämä hieno balladi kuultiin elokuvassa myöhemmin. Allaolevassa linkissä nämä kaksi on kuitenkin yhdistetty.
Bond-elokuvien tunnuslaulujen tekstien aihe liittyi harvoin suoraan elokuvaan. Elokuvan nimen ympärille kudottiin useimmiten romanttinen tarina, jossa vain vihjeenomaisesti viitattiin agentin työn vaarallisuuteen ja jännittävyyteen. 

Suoriten elokuvan aihetta koskettaa kappale Goldfinger, jota pidetään syystäkin kaikkien aikojen legendaarisimpana tunnusmelodiana. Sävelmän ensimmäistä kahta nuottia on jäljitelty Bond-tunnusmelodioissa tämän jälkeen usasti. Yhtä muistettava on myös Shirley Basseyn  laulusuoritus. Nerokkaan laulun tekstissä leikitään englannin kielen foneettisilla hienouksilla. Laulun aiheena on elokuvan pääkonna, jonka kultainen sormi uhkaa vaaraa pelkäämättömiä naisia. Hänellä kultainen (golden) sydämensä on kylmä (cold) kuin jää. 
Vastaavalla tavalla Bond-vihulaista romantisoitiin elokuvan 007 ja kultainen ase -elokuvan tunnusmelodiassa, joka oli samalla ensimmäinen vakava yritys tuoda teemoihin mukaan reilua rock-henkeä. Teema toistui myös elokuvan lopputekstien aikana.
Pian popartistit alkoivat kilpailla mahdollisuudesta päästä esittämään seuraavan elokuvan Bond-tunnari. 1960-luvulla tunnusmelodioita pääsivät laulamaan Matt Monron ja Shirley Basseyn lisäksi sellaiset popsuuruudet kuin Nancy Sinatra ja Tom Jones. 1970-luvulla artistien joukosta löytyivät muiden muassa Paul McCartney ja Carly Simon. Shirley Bassey on ainoana artistina saanut kunnian esittää Bond-tunnarin kolmessa eri elokuvassa. Hänen toinen esiintymisensä tapahtui vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia, joka on kuin kypsän naisen versio Marilyn Monroen Diamonds are a girls best friends -sävelmästä.
1970 ja 1980-luvuilla tunnusmelodiat alkoivat erkaantua edellisellä vuosikymmenellä muodostuneesta kaavasta. Melodiat muistuttivat enemmän tavallista perusiskelmää, ja agenttiteemaa sivuttiin vain laulun tekstissä jos siinäkään. Hyvä esimerkki tästä on Octopussy - mustekala -elokuvan tunnusmelodia, jonka tekstissä ei edes mainita elokuvan nimeä. Kappale on yksi Bond-suosikkejani.
Modernimmat ja nuorekkaammat popteemat valtasivat Bond-elokuvat 1980-luvun puolivälissä Duran Duranin ja A-ha -yhtyeiden myötä. Esimerkkinä tästä 007 ja kuoleman katse -elokuvan tunnusmelodia, jossa ainoastaan otsikko ja laulun syntetisaattori-info viittaavat perinteiseen James Bond -brändiin. 
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa 007-tunnusmelodioissa alettiin jälleen ammentaa vanhojen hyvien aikojen Bond-tematiikasta. Yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä tunnusmelodioista on 007 ja lupa tappaa -elokuvan tunnuskappale, joka peittelemättä lainailee melodia- ja sovitusaihioita Shirley Basseyn Goldfinger -kappaleesta.
Oma James Bond -kokoelma-cd:ni päättyy Licence to kill -kappaleeseen, mutta myöhemmiltä kokoelmilta löytyvät toki myös tuoreemmat Bond-tunnarit.

Lupa tappaa -elokuvan myötä päättyi yksi aikakausi, kun  vuodesta 1967 elokuvien alkutekstigrafiikoista vastannut Maurice Binder kuoli. Hänelle seuraajaksi löytyi brittiläinen musiikkivideoiden ohjaaja Daniel Kleinman, jonka ohjaama Licence to kill -laulun musiikkivideo (katso linkki yllä) oli täydellinen työnäyte. Kleinmanin ensimmäiset alkutekstit nähtiin elokuvassa 007 ja kultainen silmä.

Itse näin Goldeneyen Belgian opiskelijavaihtoni aikana (tietenkin ranskankielisellä dubbauksella), ja se on edelleen mielestäni kaikkien aikojen paras James Bond -elokuva. Kleinmanin upeat alkutekstit yhdistelevät taitavasti Bond-elokuvien kliseitä aseiden piipuista ja kauniista naisista elokuvan teemaan, Neuvostoliiton hajoamiseen. Suurelta valkokankaalta nähtynä tämä metaforakollaasi (Leninin patsaita moukaroivat naishahmot ja taivaalta putoilevat sirpit ja vasarat) oli mykistävän tyylikästä katsottavaa. Alkutunnuksen kruunaa Tina Turnerin laulama tunnusmelodia. U2-yhtyeen Bono ja Edge varastivat yhden jos toisenkin idean aiemmista Bond-melodioista Goldeneye-tunnusta säveltäessään.
Oma suhteeni Bond-elokuviin katkesi vuonna 2002 julkaistuun Kuolema saa odottaa -elokuvaan. Tässä vaiheessa olin jo kyllästynyt agenttielokuvien itseään toistaviin rutiineihin, mutta pohjanoteeraus oli uuden elokuvan alkutekstien aikana nähty Madonnan säveltämä ja esittämä tunnusmelodia. Popin kuningatar hukkasi ainutlaatuisen tilaisuutensa, Die another day on Bond-historian selvästi mitättömin sävellys ja yksi Madonnan koko uran huonoimmista kappaleista.

Tämän jälkeen en ole ehtinyt enkä jaksanut tutustua uusiin Bond-elokuviin, joten myös niiden tunnusmelodiat ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Pari kertaa kuulemani Adelen tuorein Skyfall-elokuvan tunnuskappale ei mielestäni nouse Matt Monron, Shirley Basseyn, Gladys Knightin tai Tina Turnerin bond-klassikoiden tasolle.

James Bond -elokuvat ovat sarjana mainiota aivot narikkaan -toimintaviihdettä, jolle on tilausta kun pääkoppa ei jaksa käsitellä syviä merkityksiä sisältäviä elokuvaklassikoita. Omaan ajanviettooni eivät James Bond -elokuvat enää kuulu, mutta niiden tunnusmelodioista koottua cd:tä kuuntelen edelleen. 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)