torstai 31. joulukuuta 2015

226. Edith Piaf: Qu'as-tu fait John? (1947)

Joulukuussa juhlittiin Edith Piafin 100-vuotispäivää. Juhlan kunniaksi esittelen pari Piafin kappaletta, jotka ovat meillä jääneet tuntemattomaksi pääasiassa sen vuoksi, että ne eivät aukea kuulijalle ilman ranskankielisen tekstin ymmärtämistä. Ensimmäiseksi Piaf ja lauluntekijä Michel Emer kertovat synkän tarinan Yhdysvaltain kuumasta Etelästä, ajalta jolloin toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sain joululahjaksi Edith Piafin menestysvuosien katalogista vastaavan Warner Musicin kokoaman juhlaboksin. Tyylikkääseen ja suurikokoiseen kansioon oli koottu Piafin sodanjälkeisen uran koko tuotanto (kymmentä Decca-levy-yhtiölle tehtyä levytystä lukuunottamatta), kymmenen cd:llistä studioäänitteitä ja toinen mokoma konserttitallenteita. Boksin arvoa kohottivat lisäksi 10-tuumainen vinyylialbumi ja kolmiulotteiset pop-up-kuvat Piafin uran varrelta. Levykä kuunnellessani kiinnitin huomioni useaan kappaleeseen, jotka toki olin kuullut aiemminkin mutta jotka vasta nyt saivat minut ymmärtämään niiden merkityksen.

Yksi näistä kappaleista on vuonna 1947 levytetty Qu'as-tu fait John? Dramaattisen rakkauslaulun sijaan laulu oli kertomus joka Ranskan sijaan sijoittui vuosisadan vaihteen Yhdysvaltoihin. Siellä mustien oikeusturva oli olematon, ja pienestäkin epäilystä tummaihoisen elämä saattoi päättyä lyhtypylvääseen (samaa lynkkausteemaa sivusin jo Annie Lennoxin Nostalgia-albumin arvostelussa). Laulun kirjoitti Piafille yksi hänen suosikkilauluntekijöistään, Ranskanjuutalainen Michel Emer, joka aiemmin oli säveltänut hänelle monta hittiä (mm. aiemmin esittelemäni kappaleen L'accordéoniste).

Laulussa puuvillapelloilla työskentelevää Johnia syytetään valkoisen naisen raiskaamisesta. Paikallinen sheriffi katsoo tumput suorina viattoman pojan lynkkaamista. Kun miestä syyttäneen naisen omantunto alkaa kolkuttaa, ei sheriffi tee elettäkään virheen korjaamiseksi.
Tässä tarkempi käännös, jonka olen tehnyt alkutekstin ja siitä netistä löytyneen englanninkielisen käännöksen perusteella:

Lousianan sydämessä 
polttavan auringon alla
John ahkeroi Savannahin 
suurella puuvillapellolla.
Suurten hikipisaroiden alla
hän työnsä väsyneenä lopettaa, 
kun väkijoukko vihainen juoksee tärisevän John-paran luo.
Margaret osoittaa häntä syyttävällä sormellaan:
"Tuo kävi minuun käsiksi!"

Mitä teit, John, mitä teit?
Kävitkö käsiksi valkoiseen naiseen?
Mitä teit, John, mitä teit?
Joitko liikaa sunnuntaina,
aivan känniin huppeliin?
Mitä teit, John, mitä teit?

John viedään kylään,
toimistoon sheriffin.
Valkoinen joukko raivoissaan
vaati nopeaa tuomiota.
"Pannaan roisto roikkumaan,
oppikoon hän siitä olemaan". 
John sätkii oksan päässä,
kunnes lopulta hiljenee.
Miehet ja naiset valkoiset
menevät kotiin nukkumaan.

Mitä teit, John, mitä teit?
Ei saa koskea valkoiseen naiseen.
Mitä teit, John, mitä teit?
Loppusi näit oksan päässä!
Sinut hirtettiin, niinkuin oikein on.
Mitä teit, John, mitä teit?

Nukkuva talo herää kovaan kolinaan.
Katuva Margaret ovea tuskissaan koputtaa.
Sheriffi herää, kysyy mitä nyt?
"Minä se neekeriä himoitsin, minä olen syyllinen. 
Minä häneen kosketin, mutta hän ei suostunut."
Vihainen sheriffi hänelle tiuskaisee:
"Mitä tuollaisia taruja mustan miehen tähden! 
Mene, anna olla. Hyvää yötä, Margaret, hyvää yötä vaan."

Mitä teit, John, mitä teit?
Torjuitko valkoisen naisen?
Mitä teit, Jon, mitä teit?
Silti jouduit hirteen.
Tuuli vastaa hymyillen: "Nyt on hän onnellinen. 
Taivaassa ilon sai hän luona hyvän Jumalan".



Kiihkeä sovitus ja Piafin tulkinta tukevat kertomusta erinomaisesti, Kuulijan on helppo kuvitella mielessään Etelän kuumuus, väkijoukon sokea raivo ja Johnin pelko epäoikeudenmukaisuuden edessä. Ilman tekstin ymmärtämistä kappale jää täysin irralliseksi, eikä sitä juurikaan ranskankieltä ymmärtävien Piaf-fanien piirin ulkopuolella tunneta.

Edith Piaf esitti kappaletta ahkerasti konserteissaan 1940-luvun loppupuolella ja kappale äänitettiin jo vuonna 1947. Sitä ei kuitenkaan julkaistu kuin osana levyllä ollutta sikermää. Ensimmäisen kerran äänite julkaistiin kokonaisuudessaan vasta vuonna 1973.
Englanninkieliset käännökset lähes kaikista Edith Piafin kappaleista löytyvät internetistä (esimerkiksi sivulta http://lyricstranslate.com/en/edith-piaf-lyrics.html), joten kielitaidon puutteen ei tarvitse olla esteenä maailman suosituimman ranskalaisen laulajan musiikista nauttimiseen.

Lue myös:



keskiviikko 23. joulukuuta 2015

225. Annie Lennox: Nostalgia (2014)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Artisti voi vanheta monella tavalla. Hän voi takertua nuoruuteen tai ottaa kaikki irti iän tuomasta elämänkokemuksesta ja arvovallasta. Näin on jokaisella soololevyllään tehnyt Eurythmicsin-yhtyeen suursuosuosiosta ja sitä seuranneesta menestyksekkäästä soolourasta nauttinut Annie Lennox. 60-vuotissynttäreitään hän juhli vuosi sitten julkaisemalla albumillisen soul-, blues- ja jazz-klassikoita. Lennoxin pettämätön tyylitaju kattaa levyn jokaisen kappaleen aina silmiä hivelevään kansikuvaan asti.

Harvaa uutta levyä olen odottanut tällä vuosituhannella kuin Annie Lennoxin albumia Nostalgia. Eurythmics-uran jälkeen tehdyt viisi erinomaista sooloalbumia olivat jo kertoneet tarinaa hienosta muusikosta, joka jokaisella albumillaan halusi kertoa asioista, jotka olivat tärkeitä hänelle juuri sillä hetkellä. Diva (1992) oli vielä varsin nuoren solistin vakuuttava itsenäisyyden osoitus Eurythmics-vuosien jälkeen, Bare (2003) oli keski-ikäisen naisen hätähuuto henkilökohtaisten ongelmien keskellä ja Songs of mass destruction (2007) Lennoxin kannanotto naisen asemaan ja maailman tilanteeseen yleensä. Olin oppinut että jokainen Lennoxin soololevy oli odottamisen arvoinen tapaus.

 Nyt Lennox kaivautui edellisen vuosisadan alkupuoliskon amerikkalaiseen lauluaarteistoon. 
Hoagy Carmichaelin Memphis in June (jonka aikaisemmin oli levyttänyt muiden muassa Nina Simone) aloittaa albumin tunnelmallisesti. Lennox kertoo levyn kommenteissa että häntä on erityisesti kiehtonut sanoittaja Paul Francis Websterin tapa kuorruttaa tavallisia asioita häpeämättömän koreilivilla lisämääreillä tyyliin "Everythings so peacefully dandy". 

Itse en ehkä kiinnittänyt niin paljoa huomiota tekstiin, mutta vaikka Annie kuullostaa modernilta itseltään, hän rakentaa kappaleessa kauniin sillan entisaikojen glamouriin. Tämä glamour saa sopivasti säröä albumin ensimmäisellä singlelohkaisulla, jossa Lennox tekee selvää Screamin' Jay Hawkinsin omalaatuisesta rakkauslaulusta I put a spell on you. Vaikka Lennox ei pyrikään esityksessään imitoimaan Hawkinsin raakkumista, hän antaa kaiken omasta ääniarsenaalistaan tähän upeaan esitykseen. 
Vanhojen laulujen lisäksi Lennox kunnioittaa levyllä viime vuosisadan merkittäviä amerikkalaisia laulajia. Jazzlegenda Billie Holiday saa levyllä huomiota kahden kappaleen verran. Niistä toinen on hieno God bless the child, jonka lähtökohtana oli hänen äitinsä siteeraama raamatunlause heidän riidellessään menestyksestä nauttimaan päässeen Hollidayn ansaitsemista rahoista.
Nostalgian toinen Billie Holiday -cover on synkkä Strange fruit, joka kertoo lähes inhorealistisin vertauskuvin Yhdysvaltain etelävaltioita vuosisadan alussa kuohuttaneesta lynkkausaallosta, jossa mustia hirtettiin puihin ja lyhtypylväisiin. Rankan tekstinsä vuoksi suuri Columbia levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta kappaletta. Itsenäisen pienen levy-yhtiön julkaisemana kappaleesta tuli Holidayn uran menestynein levy. Ihmisoikeusasioita uransa aikana edistäneen Annie Lennoxin tulkinta kappaleesta on upea.
Löytyy albumin nostalgisesta aarteistosta tavallisia rakkauslaulujakin. Itseäni kosketti levyä kuunnellessa eniten Annien versio mm. Jo Staffordin listaykköseksi laulamasta 50-luvun hitistä You belong to me. Big band -sovituksella alun perin julkaistu kappale saa Nostalgialla herkän piano ja jousitaustan.
Upean musiikin lisäksi en voi kuin ihailla sitä tyylitajua, jolla koko paketti on laitettu kokoon. Vähäisin elementti tästä ei ole levyn kansi, joka jälleen kerran saa kaipaamaan vanhaan kunnon vinyylikauteen, jolloin kuvaa sai ihailla 30x30 cm pahvikotelon kannesta. Synkistä väreistään huolimatta kuva on rauhoittava ja lämmin. Pitkän uran tehnyt Lennox ei yritäkään piilotella ikäänsä, hän antaa ryppyjen näkyä, eikä yritä viedä huomiota värikkäillä vaatteilla tai yliampuvilla meikeillä. Valokuva yksinkertaisesti mustaan pukeutuneesta Annie Lennoxista on kaunein, mitä kuusikymppisesä laulajasta on koskaan otettu.

Kantta katsellessa ja levyä kuunnellessa on helppo uppoutua nostalgiaan ja matkustaa ajassa 50-70 vuotta taaksepäin. 42 minuutin mittaisena levy on vain hitusen liian lyhyt. Tekisitkö, Annie, toisen minun mielikseni?

Lue myös:

lauantai 7. marraskuuta 2015

224. The Mamas & the Papas: Deliver (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Mamas & the Papas yhtyeen lyhyt ura tuotti viisi albumia, joista neljä ensimmäistä olivat tyylitajuisia kokoelmia täynnä hiveleviä lauluharmonioita, John Phillipsin upeita melodioita ja hyvällä maulla valittuja ja sovitettuja coverkappaleita. Yhtyeen albumeista kolmas ei ollut tästä poikkeus. Levyn lauluista löytyi niin hersyvää itseironiaa ja haikeaa itsetutkiskelua yhtyeeltä, joka tiesi pian hajoavansa.

Lapsesta saakka kuoroissa laulaneena olen aina ollut heikkona virheettömälle stemmalaululle, ja se värittää myös levyhyllyäni. Electric Light Orchestra, the Beatles, Abba, The Beach Boys ja Queen ovat muutama esimerkki suosikkiyhtyeistäni, jotka ymmärsivät aistikkaasti sovitettujen lauluharmonioiden päälle. Siksi onkin mielestäni yllättävää, että yksi stemmalaulun mestareista, amerikkalainen the Mamas & the Papas löysi tiensä sydämeeni ja levyhyllyyni vasta muutama vuosi sitten.

Siinä missä esimerkiksi the Beach Boysin ja ELOn harmoniat koostuivat samankaltaisten äänten yhteissoinnista, the Mamas and the Papas -yhtyeen laulusoundin avain oli yhtyeen jäsenten äänten erilaisuus. Voimakasääniset Cass Elliot ja Dennis Doherty dominoivat yhtyeen laulujen soolo-osuuksia, mutta yhteislaulussa John ja Michelle Phillipsin hennomat äänet toivat niihin toivottavaa kontrastia ja pakottivat kovaääniset kollegansa hallitsemaan ja hillitsemään auditiivista egoaan. Tämä on erinomaisesti havaittavissa albumin The Mamas & the Papas Deliver aloituskappaleessa, jonka soolon poikkeuksellisesti lauloi Michelle Phillips.
Phillipsin valinta laulun solistiksi osoittaa yhtyeen nerokkuuden. Vaikka Michelle Phillipsin soolo kappaleessa on haavoittuva ja heiveröinen kuin haavanlehti, se sopii tähän lauluun erinomaisesti. Yhteislauluosuus osoittaa, että vaikka Phillips ja Cass ovat laulajina täysin eri planeetalta kuin heidän yhtyetoverinsa, nelikon äänet täydentävät toisiaan erinomaisesti. 

Vuosi 1966 oli ollut yhtyeelle vauhdikas mutta samalla vaikea. Saman vuoden aikana yhtye oli julkaissut kaksi erinomaista albumia (jotka esittelin numeroilla 96 ja 149), Michelle Phillips oli erotettu yhtyeestä petettyään Johnia yhtyetoveri Dennisin kanssa (joka aiemmin oli seurustellut Cass Elliotin kanssa), ja myöhemmin samana vuonna Michelle palasi yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi. Alunperin kahdesta pariskunnasta koostunut yhtye ei koskaan toipunut tästä neliödraamasta, ja yhtyeen omien sanojen mukaan lähtölaskenta alkoi jo ensimmäisen albumin julkaisun aikoihin.

Kolmannella levyllä tämä ristiriita ei kuitenkaan näkynyt. Phillipsin pariskunnan yhdessä kirjoittama Creeque Alley kertoo humoristisesti yhtyeen syntyhistorian. Laulun tunnetuin, Elliot "Mama" Cassin ylipainoon suoraan viittaava lause "No-one's getting fat except Mama Cass" otettiin mukaan Cassin suostumuksella. Tekstissä viitataan myös Lovin spoonful -yhtyeen Zal Yanovskyyn ja John Sebastianiin, Byrdsin kitaristi Roger McQuinniin ja Eve of Gestruction -kappaleesta tunnettu Barry MacGuireen, joilla kaikilla oli roolinsa yhtyeen syntyhistoriassa.
Hyvällä huumorintajulla ja upealla äänellä varustettu Cass Elliot oli yhtyeen tähti. Muiden yhtyeen albumien tapaan tälläkin levyllä on yksi Cassin soolona esittämä viihdeklassikko. The Boys from Syracuse -musikaalista poimittu Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin kappale Sing for your supper sopi jälleen Cassin tyyliin ja ääneen erinomaiasesti. 
Vaikka Rodgers/Hart-klassikot olivat the Mamas & the Papas -yhtyeen suosikkimateriaalia, tulivat yhtyeen tärkeimmät kappaleet John Phillipsin kynästä. Tämän levyn ja ehkä yhtyeen koko tuotannon vaikuttavin kappale on Look through my window, jossa Phillipsin melodia sovituksineen ja jäsenten yhteislaulu muodostavat haikean kauniin kokonaisuuden. Laulun tekstissä Philips tuntuu surevan jo etukäteen sekä yhtyeen että avioliittonsa kajastavaa hajoamista.
The Mamas & the Papas Deliver -albumi oli yhtyeen aiempien levyjen tapaan epäyhtenäinen ja laadultaan vaihteleva albumi, mutta kokonaisuus ei onneksi ollut pelkästään singlehittien varassa. Yhtyeen menestys siis jatkui, vaikka sisäinen kuohunta teki yhteistyöstä vaikeaa. Yhtye sai vielä aikaiseksi yhden menestysalbumin (joka mielikuvituksettomasti sai nimen The Papas & the Mamas), mutta sen jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille soolourilleen. 

Lue myös:

lauantai 31. lokakuuta 2015

223. Queen: Hot space (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat
Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

Lue myös:



sunnuntai 16. elokuuta 2015

222. Queen + Paul Rodgers: The Cosmos Rocks (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Queenin tarina ei päättynyt Freddie Mercuryn kuolemaan. Brian May ja Roger Taylor halusivat yhä esiintyä ja he pyysivät yhtyeen kolmanneksi jäseneksi Paul Rodgersin. Nimellä Queen + Paul Rodgers yhtye kiersi maailmaa vuosina 2005-2006. Uudella solistilla varustettu Queen otettiin vastaan hieman kurttuotsaisesti. Lavoilla Paul Rodgersia siedettiin, mutta kun yhtye julkaisi studioalbumin Cosmos Rocks oli vastaanotto jäätävä. Minusta kriitikoiden ja yleisön lyttäämällä albumilla on kuitenkin hetkensä.

Legendaarisen laulusolistin kuolema tappaa yleensä myös yhtyeen. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että The Doors jatkoi toimintaansa ja julkaisi peräti kolme albumia Jim Morrisonin kuoleman jälkeen? Queen oli samassa tilanteessa Freddie Mercuryn kuoltua syksyllä 1991. Jälkeenjääneistä äänityksistä John Deacon, Brian May ja Roger Taylor saivat leivottua kelvollisen (mutta mauttomasti nimetyn) Made in Heaven (1994) -albumin, mutta sen jälkeen yhtyeelle ei ollut näkyvissä tulevaisuutta. Singlen No-one but you (1997) jälkeen basisti John Deacon veti omat johtopäätöksensä ja vetäytyi täysin julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halusivat kuitenkin jatkaa. Queen+:ksi nimetty yhtye esiintyi eri laulusolistien kanssa, plussan perässä on vuosien varrella nähty muun muassa George Michaelin ja Adam Lambertin nimet.

Varteenotettavin yhteistyö Queen+:lla on ollut kuitenkin Paul Rodgersin kanssa.
Aiemmin mm. Bad Company -yhtyeessä esiintynyt Paul Rodgers oli ihanteellinen yhtyekumppani May:lle ja Taylorille. Monipuolisena muusikkona hän pystyi lavalla hoitamaan laulajan lisäksi basistin ja kitaristin tehtäviä. Q+PR:n vuosien 2005-2006 maailmankiertue oli Queenin suurin operaatio sitten alkuperäisen yhtyeen Magic-kiertueen vuonna 1986. Vaikka Rodgers ei pystynyt (eikä pyrkinytkään) korvaamaan Mercurya, otettiin yhtye vastaan varovaisen innostuneesti. Samaa ei voi sanoa studioalbumista, jonka Q+PR julkaisi pari vuotta myöhemmin.
Brian Mayn ja Roger Taylorin motiiveja ei käy kiistäminen. Paul Rodgersin kanssa tehty kiertue ja albumi Cosmos Rocks osoittaa, että he olivat edelleen taitavia muusikoita ja olisi ollut epäoikeudenmukaista kieltää heitä tekemästä mitä he parhaiten osaavat. Levyn kappaleet osoittavat lisäksi, että Mercuryn kuolema ei vienyt heiltä taitoa kirjoittaa tarttuvia pop-teoksia.

Paul Rodgers oli erinomainen laulaja. Vaikka esimerkiksi edellä esitellyt kappaleet ovat hyvin queen-vaikutteisia, ei Rodgers yrittänyt toistaa Mercuryn maneereja vaan teki laulut omalla tavallaan. Uusi albumi antoi Maylle ja Taylorille mahdollisuuden tehdä myös täysin erilaista musiikkia kuin mitä Queenin levyllä kuultiin. Blues-sävyinen Voodoo on tästä erinomainen esimerkki.
Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi Cosmos rocks sai jäätävän vastaanoton. Yleisö ei ollut valmis Queenin toiseen tulemiseen ilman haudasta kaivettua laulusolistiaan, eikä kriitikotkaan voineet olla vertaamatta albumia Queenin huippukauden tuotoksiin. Samalla yleisö ja kriitikot sulkivat korvansa levyn parhailta hetkiltä.
Levyn suurin ongelma ei ollut sen musiikissa vaan kannen vasemmassa yläkulmassa. Oli typerää kutsua Queeniksi (plussan kanssa tai ilman) yhtyettä, jossa oli jäljellä vain kaksi sen alkuperäistä jäsentä. Mercuryn ainutlaatuisen äänen lisäksi levyltä puuttuivat John Deaconin niin ikään helposti tunnistettavat bassokuviot ja molempien sävellykset. Vertailu entiseen oli itsestään selvä kohtalo levylle, jota yritettiin myydä vanhan legendan nimellä. Korrektimpi nimitys yhtyeelle olisi ollut Queen miinus.
Mutta jos levy olisi julkaistu jollain muulla nimellä (yhtyeestä käytetty lyhenne Q+PR ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto), olisi yleisö ehkä huomannut että vaikka levy ei olekaan parasta Queenia, se on itse asiassa varsin hyvä. Mayn kitara soi entiseen tapaan ja Taylor on paikallaan rumpusetin takana. Kolmikon ainoaksi yhteiseksi studiotyöksi jäänyt albumi on sisällöltään epätasainen, etenkin levyn rock-kappaleet ovat mielestäni aika väkinäisiä. Parhaimmillaan Rodgersin, Mayn ja Taylorin yhteistyö on kuitenkin popahtavammissa kappaleissa sekä kauniissa balladeissa, jotka eivät häpeä Queenin kappaleiden rinnalla lainkaan. Toisaalta monet kriitikot pitivät rock-revittelyjä levyn ainoana siedättävänä sisältönä. Minä olen eri mieltä.
Kolmikon yhteistyö päättyi pian Cosmos Rocks -albumin jälkeen. Rodgersin mukaan yhteistyö oli alun perinkin tarkoitettukin väliaikaiseksi. Kunnianhimoisesti tehdyn levyn täysi lyttäys ostavan yleisön ja kriitikoiden taholta tuskin vaikeutti tuota päätöstä.

Cosmos Rocks on näin jäänyt kuriositeetiksi Queenin levykatalogissa. Kun Queen ilmoitti yhtyeen vinyylilevyjen uudelleenjulkaisusta kesällä 2015, ei Cosmos Rocks -albumi ollut mukana. Ilmeisesti yhtye ei itsekään pidä May-Taylor-Rodgers-trioa Queenin seuraajana vaan omana yhtyeenään jolla on vain samankaltainen nimi.

Ja sitä se onkin. Kysymyksessä ei ollut se vuodesta 1970 vuoteen 1991 ihastuttanut ja vihastuttanut megayhtye vaan kolmen eläkeikää lähestyvän rockmuusikon yhteisprojekti. Sen musiikissa toki oli paljon kaikuja menneisyydestä mutta se kuitenkin kieltäytyi takertumasta vanhoihin kaavoihin. Jos Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers olisivat hyväksyneet tämän, olisi ehkä suuri yleisökin ottanut heidän levynsä vastaan suosiollisemmin.

Lue myös:

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

219. Ted Gärdestad: Äntligen på väg (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifyssa
1980-luvulla julkisuudesta vetäytynyt teinitähti Ted Gärdestad teki voitokkaan paluun levylistoille 1993 menestyskokoelmalla ja hiteillä För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå. Vaikeista vuosista huolimatta uusi albumi oli Gärdestadin vanhojen levyjen tapaan täynnä toisaalta positiivista energiaa ja naivia elämänuskoa ja toisaalta sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua. Huolien haurastama ääni ja ikäistään vanhemmat kasvot levyn kannessa kertoivat kuitenkin toista tarinaa.

Opiskellessani Vaasan yliopistossa katsoin paljon Ruotsin kolmea televisiokanavaa, jotka näkyivät opiskelijakylän kaapeliverkossa. Eräänä päivänä vuonna 1994 katseeni (ja korvani) kiinnittyivät keski-ikäiseen laulajaan. Kesti hetken tajuta, että kysymyksessä oli sama teini-idoli, joka oli edustanut Ruotsia Eurovision laulukilpailuissa. Nyt 15 vuotta myöhemmin väsyneeltä näyttävän laulajan musiikissa oli sama positiivinen ote kuin 1970-luvullakin.
Äntligen på väg -albumin positiivinen yleissävy kätki taakseen suuret ongelmat, joihin laulaja oli joutunut 1980-luvulla. Uran hiivuttua vain 25-vuotias Ted Gärdestad oli hylännyt musiikin, läheiset ihmisensä ja vetäytynyt itämaisen kultin suojiin Yhdysvaltain Oregoniin. Palattuaan Ruotsiin hänet liitettiin täysin perusteetta Olof Palmen murhaan ja jotkin mediat spekuloivat hänen ja maahanmuuttajia jahdanneen Lasermiehen yhteyttä. Jo valmiiksi mielenterveydeltään heikko Ted sairastui skitsofreniaan ja masentui vakavasti.

Uudella levyllä esiintyi kuitenkin varovasti hymyilevä ja tulevaisuuteen uskova laulaja. Kenneth Gärdestadin tekstit olivat esittäjälleen terapiaa ja haurastuneesta äänestä huolimatta Tedin äänestä kuului usko siihen, että kaikki muuttuisi paremmaksi.
Gärdestad oli yrittänyt veljensä ja lauluntekijäparinsa Kennethin kanssa tehdä come-back-albumia jo paria vuotta aiemmin. Tuottaja Anders Glenmark ei kuitenkaan kestänyt vainoharhaisen laulajan oikuttelua, ja yhteistyön tuloksena syntyi vain erinomainen single För kärlekens skull (jonka esittelin numerolla 52).

Vuotta myöhemmi veljekset yrittivät uudelleen. Tuottajaksi suostui vanha ystävä, jo Tedin ensimmäisillä levyillä (ja lähes kaikilla Abban levyillä) kitaraa soittanut Janne Schaffer. Gärdestad ei suostunut tulemaan studioon, joten häneen osuuksian varten äänityspaikka rakennettiin laulajan kotiin, jossa hän lauloi studiossa tehtyjen taustanauhojen päälle. Kappaleet kuten Hoppets eld kertoivat siitä, kuinka synkät vuodet ovat takanapäin.
Vanhojen levyjen tapaan positiivisten rallien joukossa oli myös pohdintaa, johon vuosien kokemukset olivat tuoneet synkempiä sävyjä. Isoveli Kenneth onnistui teksteissään hienosti tulkitsemaan Tedin mielenmaisemaa. Hieno esimerkki tästä on kappale Tid faller hårt, jossa menneiden vuosien vastoinkäymisiä peilataan valoisammalta näyttävää tulevaisuutta vasten. Duettoparina laulussa on upea ruotsalainen laulaja Marie Bergman.
Ruotsalaiset ottivat julkisuuteen palanneen Tedin avosylin vastaan. 1970-luvun hitit nousivat listoille kokoelmalevyjen muodossa ja myös hänen uusi musiikkinsa meni hyvin kaupaksi. Ja miksi ei, Äntligen på väg ja sitä edeltäneet singlehitit För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå esittelivät teinivuotensa taakse jättäneen kypsän artistin, joka ei kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmiseen ja elämään.

Kenneth Gärdestad oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista eikä Tedin sävellystaito ollut kadonnut minnekään. Janne Schaffer onnistui levyn tuotannossa erinomaisesti, ja studiossa Schafferin kanssa työskenteli Ruotsin studiomuusikoiden kerma. Näytti siltä, että 80-luvun varjot olivat kaikonneet ja 38 vuotiaalla Tedillä oli uusi onnellisempi elämä edessään.
Toinen muistikuvani Vaasan opiskeluvuosiltani koskee SVT:n Rapport-uutislähetyksen uutista vuodelta 1997, joka kertoi Ted Gärdestadin jääneen junan alle kotikaupungissaan Sollentunassa. Kenneth Gärdestad on veljensä kuoleman jälkeen kertonut avoimesti Tedin sairaudesta ja siitä pelosta mikä hänellä aina oli sekä toisaalta niistä viimeistenkin vuosien hyvistä hetkistä jolloin yhteistyö sujui ja veljekset saivat aikaiseksi yhdessä hyvää musiikkia.

Kauneimman kuvauksen kahden veljen välisistä suhteista Kenneth kirjoitti kappaleeseen, joka kuultiin Tedin viimeisen albumin viimeisenä raitana. Kenneth ei koskaa saanut tietää ymmärsikö hänen veljensä että lauluun kirjoitetut tuskan, onnen, toivon ja pelon rivit kertoivat hänestä itsestään.
Lue myös:

218. Ted Gärdestad: Upptåg (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Olen blogissani jo aiemmin kertonut Ted Gärdestadin urasta yhtenä Ruotsin lupaavimmista laulaja-lauluntekijöistä sekä hänen surullisesta kohtalostaan. Esittelen nyt hänen kaksi albumiaan, jotka eivät ole kuin yö ja päivä, vaan pikemminkin kuin aamu ja ilta. Gärdestadin kolmannen albumin Upptåg julkaisuaikaan hän oli uransa huipulla. Kansansuosio ja kollegoiden tuki teki siitä yhden hänen parhaimmista albumeistaan.

Vuonna 1974 Ted Gärdestad oli Ruotsin suosituin mieslaulaja. 16-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut teini-idoli valmistautui kolmannen levynsä julkaisuun kovin odotuksin ja vankoin tukijoukoin. Kahdeksan vuotta vanhemman isoveljen Kennethin kanssa Ted sävelsi lauluja joissa yhdistyi 18-vuotiaan nuoren miehen naivi tulevaisuudenusko ja jo tässä vaiheessa syvällinen elämänpohdinta.
Tuottajan pallilla istui jälleen parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (joiden sivuprojektina pyörittämä perheyhtye valmistautui samanaikaisesti vuoden 1974 Eurovision laulukilpailuihin). Taustalla hääräsi voimiensa tunnossa manageri ja Polar-levy-yhtiön omistaja Stig "Stikkan"Anderson, joka uskoi nuoreen tähteensä kuin vuoreen.

Upptåg-levyn kannessa esiintyi teinipojan sijaan jo aikuistuva toimintasankari. Aikuistuminen kuului myös levyn kappaleissa. Edellisen levyn (jonka esittelin numerolla 192) kappaleessa Vilken härlig dag laulaja tirkisteli ilkosillaan uiskentelevia naisia, mutta nyt Kenneth-veljen teksteissä pohdittiin parisuhdetta jo syvällisemmin. Hieno esimerkki tästä on kappale Öppna din himmel, jossa Bennyn ja Björnin sovitus tuo hienosti uusia tasoja Tedin yksinkertaiseen melodiaan. Kennethin teksti on ruotsalainen rakkausruno parhaimmillaan.
Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja äänittäjä Michael Tretow tekivät Ted Gärdestadin kolmatta albumia rinnan Abban Waterloo-levyn kanssa ja levyjen muusikot olivat pääasiassa samoja. Anderssonin koskettimien lisäksi molemmilla levyillä soittivat kitaristi Janne Schaffer ja rumpali Ola Brunkert, joten ei ihme että levylta löytyy paljon yhteisiä elementtejä. Waterloon glam-rock-vaikutteet ovat kuultavissa parhaiten kappaleessa Famtomen, jonka abbamaisen soundin viimeistelevät taustoja laulavat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog.

Ruotsin kulttuurielämää hallitsevat vasemmistolaiset piirit paheksuivat Stikkan Andersonin pop-tallin menestystä ja Gärdestad sai oman osansa loanheitosta. Yleisö kuitenkin rakasti nuorta ja vilpitöntä miestä, ja edellisten albumien tapaan Upptåg nousi listojen kärkeen.
Ted ja Kenneth Gärdestad unelmoivat kansainvälisestä menestyksestä ja jokaiselle albumilleen he kirjoittivat myös englanninkielisiä kappaleita. Nuoren suojattinsa menestyksestä innostunut Stikkan suunnitteli Gärdestadille Abban kaltaista maailmanmenestystä. Yhdysvalloissa suurella rahalla äänitetty albumi Blue virgin isles ei kuitenkaan menestynyt ja Tedin ura lähti laskuun.

Uran hiipuessa vasta 25-vuotias Gärdestad hylkäsi musiikkiuransa, ystävänsä ja perheensä ja muutti itämaisen uskonlahkon perässä Yhdysvaltoihin. Upptåg-albumin kappaleen Can't stop the train tekstiä voi näin jälkikäteen pitää synkkänä ennusteena siitä miten hänen elämänsä tulisi päättymään 23 vuotta myöhemmin.

Muiden Gärdestadin albumien tapaan Upptåg on erinomaisen hyvätuulinen ja hyvin tuotettu levy. Levyn tärkein ainesosa on kuitenkin Gärdestadin veljesten kirjoittamat laulut, joista monet ovat nousseet klassikon asemaan kotimaassaan.

Mielenterveysongelmista kärsinyt laulaja teki onnistuneen comebackin vuonna 1993. Vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen albumi Äntligen på väg jäi vuonna 1997 vasta 41-vuotiaana kuolleen laulajan viimeiseksi levyksi. Esittelen sen seuraavaksi.

Lue myös:

perjantai 20. helmikuuta 2015

217. Bonnie Tyler: Hide your heart/Notes from America (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
1980-luvun alun powerballadeilla maailmantähdeksi noussut Bonnie Tyler vaihtoi vuosikymmenen lopulla sifonkihuivit nahkatakkiin ja tyylin lähemmäksi rockia. Supertuottaja Desmond Childin tallissa menestyksen piti olla taattu, ja yhteistyön tuloksena syntyikin varsin katu-uskottava pop-rock-albumi. Levy ei kuitenkaan pysäyttänyt Tylerin uran alamäkeä ja se ohitettiin pääasiassa olankohautuksella. Muille artisteille Hide your heart -albumi (joka julkaisitiin Yhdysvalloissa nimellä Notes from America) osoittautui cover-hittien aarreaitaksi.

Walesilaisen Bonnie Tylerin aaltoilevan uran ensimmäinen nousuvaihe oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin raspiääninen laulaja nousi Euroopassa hittilistoille kappaleilla It's a heardache ja Lost in France. Näiden kappaleiden noste ei kuitenkaan riittänyt pitämään laulajaa pinnalla vuosikymmenen loppuun saakka. 80-luvulla Tyler löi hynttyyt yhteen amerikkalaisen, Meat Loafin taustavoimana tunnetuksi tulleen Jim Steinmanin kanssa, joka tuotti Tylerille menestysalbumin Faster than the speed of night. Maailmanlaajuinen ykköshitti Total eclipse of a heart teki Tyleristä supertähden Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa.

Tämä Tylerin uran toinen nousukausi oli kuitenkin ensimmäisen tavoin lyhyt. Toinen Steinmanin kanssa tehty albumi Secret dreams and forbidden fire ei toistanut edellisen levyn menestystä vaikka kappale Holding out for a hero olikin jälleen suuri hitti. Albumi menestyi kohtalaisesti Euroopassa, mutta menestys Amerikassa vaikutti hiipuvan yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Tyler yritti palauttaa suosionsa Yhdysvalloissa vaihtamalla tuottajakseen Desmond Childin ja tekemällä selkeän rock-levyn, jonka teemana oli rockin kotimaa.
Desmond Child oli menestynyt mm. Kissille (esim. I was made for lovin' you) ja Bon Joville (esim. Living on a prayer ja You give love a bad name) kirjoittamillaan hiteillä ja hän oli ollut mukana tekemässä lauluja myös Tylerin kahdelle edelliselle albumille. Uudella albumilla pyrittiin jättämään Steinmanin mahtaileva hienostelu vähemmälle ja hyödyntämään laulajan tulkintavoimaa rock-henkisissä kappaleissa. Albumin avausraita (joka antoi myös nimen albumin amerikkalaisversiolle) kertoo Tylerin hittivuosien pyörityksestä ympäri Amerikan mannerta.

Levyn toinen singlejulkaisu jatkoi albumin Amerikka-teemaa. Kissin Paul Stanleyn ja Childin yhteistyönä syntyneessä kappaleessa Bonnie Tyler sukeltaa jengiväkivallan ja siellä kielletyn rakkauden maailmaan 30 vuotta West Side Story -musikaalin jälkeen. Kiss teki kappaleesta oman versionsa vuotta myöhemmin.
Bonnie Tyler oli kotonaan Childin luomassa kasarirokmaailmassa, ja kappaleesta tehty playback-tallenne (linkki yllä) osoittaa että Tyler myös nautti uudesta niittikoristellussa nahkatyylistä. Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella, eikä radiosoittokaan riittänyt tekemään kappaleesta hittiä. Kappale herätti kuitenkin huomiota ja Kissin lisäksi siitä tekivät omat versionsa Molly Hatchet ja Robin Beck

Balladit olivat Hide your heart/Notes from America -albumilla vähemmistönä. Levyn kahdesta tunnelmapalasta selkeästi Tylerille henkilökohtaisempi oli New Yorkiin sijoittuva kappale Streets of little Italy.
USA-teemasta huolimatta albumi ei enää herättänyt amerikkalaisyleisöä. Eurooppalaiset lämpenivät uudelle rock-Bonnielle paremmin, mutta Total eclipse of a heart -kappaleen miljoonamyynnistä oltiin täälläkin kaukana. 

Suurimman menestyksen levy toi Tylerin aikalaisartisteille, jotka poimivat levyn kappaleita omille levyilleen. Kissin ja Molly Hatchetin esimerkkiä seuraten Cher ja Robin Beck levyttivät albumilta löytyvän Save up all your tears -kappaleen. Aswad ja Ace of Base nostivat puolestaan kappaleen Don't turn around (jonka Tina Turner oli levyttänyt jo vuonna 1986) hittilistojen kärkisijoille. Uusien hittiversioiden myötä Bonnie Tylerin levytykset kappaleista jäivät unholaan.

Menestyneimmin Bonnie Tyler -coverin teki Tina Turner. Harva muistaa, että kappale jonka Turner vei listojen kärkeen ympäri maailmaa ja josta sittemmin tuli Turnerin nimikkokappale, oli alun perin Hide your heart -albumin ensimmäinen singlejulkaisu, joka vaivoin nousi listan top 100:aan ja jota ei USA:n listoilla nähty lainkaan.
Albumin menestys ei kuitenkaan korreloinut sen laadun kanssa, ja pian  Tylerille käänsi selkänsä Amerikan lisäksi kotimaa Iso-Britannia. Muualla Euroopassa Tylerin ura jatkui lähinnä vanhojen hittien voimalla. Tylerin uran painopiste siirtyi Saksaan, jossa hän teki muutaman albumin Dieter Bohlenin ja Giorgio Moroderin tuella menestyen kohtalaisesti keski-Europaan lisäksi pohjoismaissa. Ystävyys Desmond Childin kanssa jatkui, ja Child sävelsi vuonna 2013 kappaleen Believe in me, jolla Tyler edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa, tosin ilman mainittavaa menestystä. 

Huonosta menestyksestä huolimatta Hide your heart/Notes from America on mielestäni Tylerin poukkoilevan uran paras albumi, levy joka toisin kuin hänet muut albuminsa, on kestänyt hyvin aikaa. Levy on täynnä hienoja kappaleita (minkä niistä tehdyt lukuisat cover-versiot osoittavat) ja tyyli sopii Bonnie Tylerille erinomaisesti. Valitettavasti laatu ja menestys eivät aina käy käsi kädessä.

lauantai 3. tammikuuta 2015

216. Abba: Super Trouper (1980)

Kuuntele albumi Spotifysta
Toiseksi viimeisellä albumillaan Abba siirtyi selkeästi 70-luvun tanssilattialta kohti seestyneempää menoa ja vakavampia aiheita. "Aikuisemman" Abban musiikki meni kaupaksi entiseen tapaan, vaikka monet moittivatkin albumia tasapaksuksi ja yllätyksettömäksi. Superhittien The Winner takes it all ja Super Trouper siivittämänä siitä tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Aina kun kuuntelen Abban Super Trouper -albumia, joukko henkilökohtaisia muistoja ja tunnelmia palaa mieleen. Olin ollut Abba-fani reilun vuoden, ja hyllyssäni oli toistaiseksi vain pari yhtyeen levyä. 9-vuotiaalle pojalle ei tullut Suosikkia, eikä uutisia suosikkiartistien tulevista julkaisuista saanut netistäkään. Näinollen joskus syksyllä 1980 kuunnellessani radion Jokamiehen listaa (josta äänittelin kappaleita c-kasetille) yllätyin täysin, kun kuulin täysin uuden Abba-kappaleen.

Aluksi en meinannut tunnistaa kappaleen The Winner takes it all esittäjää. Vaikka en englantia ymmärtänytkään, tajusin että laulun aihe oli surullinen ja myös solistilleen Agnetha Fältskogille kivuliaan henkilökohtainen. Surullinen ääni oli hyvin kaukana siitä Agnethasta, joka vuotta aikaisemmin oli laulanut lempeästi Chiquititaa. Pian kuitenkin ymmärsin, että kappale oli täyttä Abbaa.
Edellisenä vuonna Fältskogista eronnut laulun tekstittäjä Björn Ulvaeus myönsi, että vaikka laulu ei suoranaisesti kertonut tähtiparin erosta ("avioerossamme ei ollut voittajia" kiteytti Ulvaeus vastauksensa), toimi pitkän parisuhteen kariutuminen The Winner takes it all -kappaleen tekstin innoittajana. Benny Anderssonin sulavasti soljuvat pianokuviot vievät eteenpäin kappaletta, joka ei jakaudu perinteisesti säkeistöön ja kertosäkeistöön vaan kasvaa orgaanisesti säe säeltä katkeraan loppuun asti. Anderssonin lisäksi päärooli on Fältskogilla, jonka suru kuuluu tekstin jokaisessa tavussa. Fältskog itse pitää edelleen laulua Abban uran parhaana.

Muualla levyä Anderssonin piano loistaa poissaolollaan, sillä Super Trouper -albumia dominoi hänen vastikään yli 300 000 kruunulla ostamansa Yamahan GX-1 -syntetisaattori. Sitä kuultiin runsaasti albumin toisella singlelohkaisulla, joka edeltäjänsä tavoin nousi nopeasti Britannian listaykköseksi. Tässä kappaleessa pääroolin saa Anni-Frid Lyngstad, joka eron sijaan laulaa kahden rakastavaisen jälleenkohtaamisesta. Myös tämän kappaleen kuulin ensimmäisen kerran ilman ennakkovaroitusta Jokamiehen lista -radio-ohjelmassa, ja se lisäsi odotuksia tulevaa albumia kohtaan entisestään.
Sain koko albumin käsiini lopulta jouluaattona 1980, ja joululoma kului tiiviisti levyn parissa. Edelleenkin aina levyä kuunnellessani muistan tuon joulun ja ne isot ja painavat kuulokkeet, jotka korvissani levyä kuuntelin olohuoneen sohvan nurkassa.

Super Trouprer -levyn tunnelma oli hyvin toisenlainen kuin sitä edeltävällä Voulez vous -albumilla. Iloisen bailumeiningin sijaan koko levyllä on tasaisen seestynyt tunnelma, mikä kautta levyn soivan syntetisaattorisoundin kanssa teki uudesta levystä yhtenäisen ja selkeästi uutta vuosikymmentä peilaavan kokonaisuuden. Ilon ja riemun sijaan levy oli mietteliäs ja rauhallinen, jopa hieman melankolinen.

Tästä samasta nostalgisesta melankoliasta ammentaa myös Björn Ulvaeusin nuoruudenromanssista aiheensa saanut Our last summer, josta myöhemmin tuli musikaalin Mamma Mia tärkeimpiä lauluja. Kappaleen tulkitsee ymmärtävästi yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad.
Levyn tasaisuus sai osan faneista myös vieroksumaan albumia. "Kaikki laulut ovat ihan samanlaisia" on kommentti, jonka minäkin muistan kuulleeni 34 vuotta sitten. Täysin samasta puusta ei levyn kaikkia lauluja ole veistetty.

Siinä missä Agnetha Fältskog on albumilla kadonneen rakkauden tulkki, on Fridan laulettavaksi annettu levyn iloiset, toivekkaat ja jopa hieman ilkikuriset kappaleet. Viimeksimainittua kategoriaa edustaa kappale Me and I, jossa Frida tuo esiin itsestään Eartha Kittin tyyppisen kissanaisen. Abban jokaiselta albumilta löytyy kappale, joka mielestäni olisi pitänyt julkaista singlenä ja näin nostaa yhtyeen hittien joukkoon. Super Trouper -albumilla se kappale on tämä.
Fridan hymy piilotti taakseen hänen ja Benny Anderssonin avio-ongelmat. Vuonna 1978 avioitunut pari ilmoitti erostaan vain pari kuukautta Super Trouper -albumin julkaisun jälkeen. Neljä itsenäistä artistia kokoontui yhteen vielä yhden albumin ja kahden singlen tekoa varten, joista viimeinen ilmestyi vuodenvaihteessa 1982-1983. Lyhyen, vuoden 1981 alussa tehdyn Japanin kiertueen jälkeen Abba esiintyi enää vain televisiossa ja silloinkin useimmiten suutaan aukoen valmiin taustanauhan tahdissa.

Vuosikymmenen vaihtuminen näkyi myös Super Trouper -albumin markkinoinnissa. Hulluttelevien vaatteiden tilalla oli tyylikkäästi pukeutunut neljän aikuisen ryhmä, ja myös kappaleiden musiikkivideot heijastivat laulujen vakavia sävyjä. Ostavaa yleisöä tämä ei haitannut, The Winner takes it all ja Super Trouper nousivat molemmat brittilistan kärkeen ja albumista tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Tämän hienon albumin viimeisen musiikkinäytteen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää uutta vuotta 2015.
Lue myös: