sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,

perjantai 10. maaliskuuta 2017

246. The Royal Philharmonic Orchestra: Hooked on Classics (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kesällä ja syksyllä 1981 maailma tanssi klassisen musiikin tahtiin, ja yli sata vuotta vanhoistä sävellyksistä kootut popsikermät soivat jokaisessa tavaratalossa ja joka toisessa kodissa. Louis Clarkin neronleimaus mursi ainakin hetkeksi popmusiikin ja klassisen musiikin väliset muurit. Yli 35 vuotta myöhemminkin Hooked on Classics soi hienosti ja palauttaa mieliin menneiden vuosisatojen klassikot, joita ei muuten tulisi kuunneltua lainkaan.

-Klassinen musiikki on vaikeaa ja tylsää, ei sitä jaksa kuunnella.
-Popmusiikki on pinnallista ja yksiulotteista kertakäyttöviihdettä.

Muun muassa nämä näkemykset pitivät 1970-luvulla farkkukansan pitkän tikun päässä klassisesta musiikista, eikä konserttisalien yleisö halunnut kuullakaan popmusiikin uusimmista hiteistä. Vaikka the Beatlesin, Jethro Tullin ja Electric Light Orchestran (ELO) kaltaiset edistykselliset yhtyeet olivat yrittäneet rakentaa siltaa eri musiikkityylien välillä, oli juopa vielä vuosikymmenen lopulla lähes yhtä syvä kuin aiemminkin. Tarvittiin kolme musiikkituottajaa ja pari ennakkoluulotonta lontoolaisorkesteria murtamaan tyylien välinen hiljaisuuden muuri.

Vuonna 1978 muun muassa Pink Floydin levyjä äänittänyt Jeff Jarratt tuotti yhdessä Don Reedmanin kanssa albumin Classic Rock, jolla London Philharmonic Orchestra soitti sinfoniaorkesterille sovitettuja versioita rock-kappaleista kuten Bohemian Rhapsody, Life on Mars, Paint it black ja Nights in white satin. Levy valaisi klassisen musiikin ystäville kuinka parhaat rock-melodiat voivat olla ajattomia, nerokkaita ja jopa taidemusiikin klassikoihin verrattavissa olevia mestariteoksia. Levyä ostivat myös rock-fanit ja se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan kolmoseksi.

Kolme vuotta myöhemmin Reedman ja muun muassa ELO:n kanssa työskennellyt kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Louis Clark käänsivät asetelmän päälaelleen.
Hooked on classics -albumin kohderyhmä oli klassista musiikkia aiemmin vierastanut popyleisö. Singlenä julkaistu albumin avausraita tiivisti viiteen minuuttiin 17 klassisen musiikin merkkiteosta, joiden taustalle The Royal Philharmonic Orchestraa johtanut Clark ja tuottajapari Reedman lisäsivät rumpukoneen jyskyttämän väsymättömän diskokompin.

Siinä missä Classic rock onnistui myymään pop-melodioita klassisen musiikin ystäville, muistutti Hooked on Classics että Beethovenin, Bachin, Sibeliuksen, Mozartin ja lukuisten muiden mestareiden teoksissa oli yhtä paljon hittipotentiaalia kuin popmusiikin kärkinimillä. Kesällä 1981 The Royal Philharmonic Orchestra nousi Clarkin johdolla U2:n, Duran Duranin, Spandau Ballet'n ja Abban ohi Britannian singlelistan sijalle kaksi.
Hooked on Classics (ja etenkin singleraita Hooked on classics parts 1 &2) oli kesän ja koko syksyn varmin korvamato, sitä kuunneltiin musiikkiluokissa ja sen tahdissa hytkyttiin tanssilattioilla. Ilman lauluosuuksia se oli ihanteellista taustamusiikkia tavarataloihin, muotinäytöksiin, yleisötapahtumiin ja urheilukilpailuihin.
Louis Clarkin konseptin nerokkuus ei rajoittunut vain singleen ja sen menestykseen. Pari kuukautta hittisinglen jälkeen julkaistiin samanniminen albumi, jossa oli jo miljoonia myyneen hittisinglen lisäksi kahdeksan muuta eri teeman mukaan koottua klassisen musiikin sikermää.

Albumi oli rytmitetty parhaiden popalbumien tapaan. Tunnelmat vaihtuivat menohitistä balladiin (kuten Hooked on Romance), yksittäisten säveltäjien ylväistä kunnianosoituksista (Hooked on Mozart/Bach/Tchaikovsky) klassiseen hullutteluun (Hooked on Can Can) oopperaa unohtamatta (Hooked on song). Levy oli tasainen musiikkimatto, jonka kuunteli vaivattomasti alusta loppuun ja pari päivää myöhemmin uudelleen.
Niille musiikinopettajille joille diskokompin lisääminen sinfoniaorkesterin soittamiin mestariteoksiin ei ollut ylitsepääsemätön häväistys levy oli helppo tapa tuoda oppilaita klassisen musiikin maailmaan. Lyhyistä näytteistä oli helppo siirtyä varsinaiseen klassisen musiikin levyihin, joilta teokset pystyi kuuntelemaan kokonaan ilman rumpukonetta.

Levyä kuunneltiin myös kotona. Kahden musiikkiluokkalaisen lapsen tamperelaiskodissa Hooked on Classics oli niin kovassa huudossa, että se ostettiin joululahjaksi kaksin kappalein, lapset vanhemmilleen ja vanhemmat lapsilleen.
Albumi Hooked on Classics oli syksyn 1981 suuria musiikki-ilmiöitä, ja oli itsestään selvää että sille tulisi jatkoa. Keväällä 1982 ilmestyneellä Hooked on Classics 2 - Can't Stop the Classics -albumilla diskorytmejä feidattiin hieman hiljemmalle, ja kokoelma oli monin tavoin parannus edeltäjäänsä verrattuna. Menestys oli edelleen kohtalainen, mutta sarjan kolmas osa, vuonna 1983 julkaistu Hooked on Classics 3 - Journey Through the Classics toisti jo liikaa vanhaa kaavaa ja sen myynti jäi vaatimattomaksi.

Hooked on Classics ei jäänyt 1980-luvun ilmiöksi. Vaikka hype karisi parissa vuodessa, soivat Louis Clarkin ja Don Reedmanin ideoimat klassisen musiikin sikermät edelleen silloin tällöin erilaisten ohjelmien ja tapahtumien taustalla. Minulle nuo hetket ovat ilahduttava paluu 1980-luvun muistoihin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

maanantai 27. helmikuuta 2017

The Abba Factor osa 1 - Abba-taikaa soololevyillä

Abba-yhtyeen aktiivinen ura rajoittui 10 vuoteen ja kahdeksaan albumiin, mutta yhtyeen vaikutus oli paljon laajempi. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen musiikkia joita yhtyeen jäsenet tekivät yhdessä Abba-konseptin ulkopuolella. Ennen yhteisten levyjen tekoa artistit Fältskög, Lyngstad, Andersson ja Ulvaeus vierailevat ahkerasti toistensa soololevyillä, joilla tämä The Abba Factor on selvästi kuultavissa.

Abba:n kymmenvuotisen uran (1972-1982) aikana yhtye julkaisi vain kahdeksan albumia ja sen lisäksi muutaman singlekappaleen, joita ei albumeilta löytynyt. Nelikon yhteistyö ei kuitenkaan mahtunut kokonaisuudessaan Abba-konseptin sisälle, vaan he tekivat yhdessä musiikkia toistensa soololeyille ja muille artisteille jo monta vuotta ennen Abban perustamista sekä vähän myös menestysvuosien aikana. Abba-kemia toimi selkeimmin silloin, kun vähintään kolme yhtyeen jäsentä kohtasivat levytystudiossa. Tämä The Abba Factoriksi kutsumani kemiallinen reaktio tapahtui ensimmäisen kerran syksyllä 1969.
Norjalaissyntyinen, mutta jo kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Anni-Frid Lyngstad lauloi ammatikseen 1960-luvun alusta asti ja ensimmäisen singlensä En ledig dag hän julkaisi vuonna 1967. Keväällä 1969 Fridan ja Hep stars -yhtyeen kosketinsoittajan Benny Anderssonin tiet kohtasivat useampaan kertaan (mm. Ruotsin Euroviisukarsinnassa, johon Frida osallistui laulajana ja Benny säveltäjänä). Molemminpuolinen ihastus muuttui pian rakkaudeksi, ja syksyyn mennessä he olivat pari sekä studiossa että sen ulkopuolella. Bennyn ja Björn Ulvaeusin kirjoittamasta kappaleesta Peter Pan tuli näinollen ensimmäinen äänilevy, jolla kolme tulevaa Abba-jäsentä teki yhteistyötä keskenään. Fridan tumma ääni sopi erinomaisesti Bennyn ja Björnin tarttuvaan melodiaan, ja levyn tuottajana toimineen Anderssonin taito rakentaa yksityiskohdiltaan rikkaita sovituksia teki levystä yhden Lyngstadin alku-uran parhaista. Valitettavasti single koki hänen edellisten levyjensä kohtalon ja myi surkeasti.

Andersson ja Ulvaeus olivat tehneet yhteistyötä säveltäjinä ja tuottajina jo vuodesta 1966. Polar-levy-yhtiön johtajalla Stig "Stikkan" Andersonilla oli voimakas usko siihen, että hänen suojattinsa kirjoittaisivat joskus maailmanhittejä, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä tätä ei vielä ollut tapahtunut. Vuonna 1970 julkaistun Lycka-albumin tavoite olikin markkinoida Andersson & Ulvaeus - tiimin sävellyksiä muille artisteille. Tällä saralla ei menestystä tullut, mutta albumin suurin merkitys oli saattaa ensimmäistä kertaa samalle levylle tulevan menestysyhtyeen kaikki neljä jäsentä.
Itse asiassa "the Abba Factor" löytyi Lycka-albumin kahdelta kappaleelta, sillä kappaleen Liselott säveltämiseen osallistui Björnin morsian Agnetha Fältskog, joka vasta 20 vuoden iästään huolimatta oli tuttu nimi Svensktoppenin kärkisijoilla. Liselottea isompi tapaus oli kuitenkin kappale Hej gamle man. Kappaleen rytmikäs ja pelastusarmeijamaisen tarttuva kertosäe kaipasi taustakuoroa, ja Agnetha ja Frida kutsuttiin apuun. Vaikka Hej gamle man oli vielä kaukana 1970-luvun puolivälin Abba-soundista, ei taustalaulajien merkitystä kappaleen menestykselle voi vähätellä.

Hej gamle man -kappaleesta tuli tiimin Andersson/Ulvaeus ensimmäinen menestyskappale (joka levytettiin myös saksaksi) ja nuoret muusikot ymmärsivät itsekin, kuinka paljon parempia laulajia Lyngstad ja Fältskog olivat. Morsiamet olivat kuitenkin kiireisiä omien uriensa kanssa ja heidät oli kiinnitetty eri levy-yhtiöihin, joten yhtyeen perustaminen ei vielä tässä vaiheessa tullut kysymykseen.

Vaikka pysyvämpää yhteistyötä saatiin odottaa vielä kaksi vuotta, ei menestysreseptistä luopuminen tullut kysymykseen. Duon Benny & Björn seuraava single På bröllop/Det kan ingen doktor hjälpa noudatti Hej gamle man -kappaleen kaavaa: molemmat rytmikkäitä yhteislaulumaisia ralleja, joiden kertosäkeessä naislaulajien osuutta oli kasvatettu aiemmasta. Vuoden 1971 toinen Benny & Björn -single Tänk om jorden vore ung olisi ollut jo täysipainoinen Abba-kappale, jos sooloa laulaneen Bennyn ja kertosäkeessä mukaan liittyneiden Agnethan ja Fridan osia olisi vaihdettu.
Abba:n perustamista saatiin vielä odottaa, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu yhteistyö muuttui pian pysyväksi. Eniten ABB- ystävien tuesta sai nauttia Anni-Frid Lyngstad, jonka sooloura ei hienosta lauluäänestä ja onnistuneista levytyksistä huolimatta tuntunut lähtevän lentoon millään. Edes lämmöllä tulkittu versio B&B-kappaleesta Lycka ei saanut ostavan yleisön lompakoita aukeamaan, ja Fridan ensimmäinen sooloalbumi Frida (jonka esittelin numerolla 34) oli hänen aiempien julkaisujen tapaan kaupallinen pannukakku. 
Fridan kolme viimeistä soolosingleä ennen Abban perustamista saivat kaikki nauttia koko Abba-köörin tuesta: Benny tuotti singlet, soitti pianoa ja sävelsi Björnin kanssa kappaleet Min egen stad ja Vi är alla bara barn i börjän, ja pojat lauloivat Agnethan kanssa taustoja kaikilla kappaleilla. Tätä lähemmäs Abba-soundia ei päästy ennen yhtyeen ensimmäistä yhteislevytystä. Tästä huolimatta vain singlet Min egen stad ja Man vill ju leva lite dessemellan saavuttivat jonkinlaista menestystä ja Frida harkitsi vakavasti laulu-uransa lopettamista.
Abban jäsenistä suurinta soolomenestystä nautti nelikon nuorin. Jo Agnethan Fältskogin ensisingle, itse sävelletty Jag var så kär oli vienyt 17 vuotiaan artistin Svensktoppenin kärkeen, ja Abban ensisingleen mennessä hän oli tehnyt jo neljä menestysalbumia, joiden kappaleista noin puolet olivat hänen omia sävellyksiään. Lupaava laulaja-lauluntekijä huolehti pääasiassa itse myös taustaharmonioistaan, joten hän ei juurikaan tarvinnut ystäviensä sävellys- tai lauluapua. Poikkeuksen tästä teki vuonna 1972 julkaistun albumin När en vacker tanke blir en sång (jonka esittelin numerolla 12) päätöskappale Dröm är dröm och saga saga. Kappale oli albumin ainoa lainakappale, ja tutulta kuullostavassa taustakuorossa lauloivat Anni-Frid Lyngstad, Benny Andersson (joka soitti levyllä myös pianoa) sekä tuore aviomies Björn Ulvaeus, joka toimi myös albumin tuottajana.
Vuonna 1972 nelikko rohkaistui lopulta julkaisemaan ensimmäisen yhteisen englanninkielisen singlensä mutkikkaalla nimellä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid. People need love -kappaleen piti olla yksittäistapaus neljän sooloartistin uralla, mutta singlen välitön menestys Ruotsissa ja kiinnostus myös pohjoismaiden ulkopuolella (kappale nousi jopa Yhdysvalloissa myyntilistoille) sekä sitä seuranneiden suosio saivat yhtyeen niputtamaan soolouransa yhteen pakettiin. A & A nousivat parrasvaloihin viimeistään kappaleessa Ring ring, jolla yhtye yritti ensimmäistä kertaa Eurovision laulukilpailuihin.
Kahdesta pariskunnasta koostuva yhtye (joka vuoteen 1974 asti esiintyi neliosaisella nimellään) julkaisi keväällä 1973 ensimmäisen yhteisen albuminsa Ring ring (esittely löytyy numerolla 27), josta lopullisesti alkoi Abban menestystarina. Agnetha ja Frida eivät vielä täysin luopuneet soolouristaan ja Benny ja Björn jatkoivat muiden artistien tukemista. Arikkelin toisessa osassa kerron, miten The Abba Factor vaikutti muiden artistien levyillä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    tiistai 17. tammikuuta 2017

    244. The Mamas & the Papas: The Papas & the Mamas (1968)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Jos The Mamas & the Papas -yhtyeen kolme ensimmäistä albumia syntyivät nopeasti, oli yhtyeen neljännen levyn teossa suuria vaikeuksia. John Phillipsin täydellisyyden tavoittelu yhdistettynä yhtyeen jäsenten keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin kuuluivat levyn väsyneessä ja alakuloisessa yleisilmeessä. Yhtyeen hienot lauluharmoniat ja Phillipsin edelleen taitavat sävellykset ja sovitukset johtivat kuitenkin työvoittoon. The Mamas & the Papas -yhtyeen kultakauden viimeinen albumi kestää edeltäjiensä lailla kymmeniä kuunteluita.

    Kun aloin tutustua the Mamas & the Papas -yhtyeen tuotantoon muutama vuosi sitten, jäi yhtyeen neljäs albumi usein paitsioon. Edelliset kolme levyä (jotka kaikki julkaistiin 11 kuukauden sisällä vuosina1966-1967) jättivät loistavuudellaan hieman väsähtäneen neljännen albumin varjoonsa. Vasta useampi kuuntelu sai minut ymmärtämään että tämä synkkä laulukokoelma oli hieno jatkumo ja arvokas päätös yhtyeen loistavalle mutta lyhyelle uralle.
    Levyn nuupahtaneelle yleisilmeelle on selvä syynsä. Yhtye ei ollut koskaan toipunut Michelle Phillipsin (joka edelleen oli yhtyeen johtajan John Phillipsin vaimo ja vastasyntyneen Chynna-tytön äiti) suhteesta yhtyeen toiseen miesjäseneen Denny Dohertyyn (joka aiemmin puolestaan oli ollut suhteessa yhtyeen toisen naisjäsenen Cass Elliotiin kanssa). Doherty oli suhteen seurauksena ajautunut juomiskierteeseen eikä alkoholin ja huumeiden aiheuttamat ongelmat olleet vieraita yhtyeen muillekaan jäsenille. John kanavoi ahdistuksensa levyn avausraitaan Safe in my garden, jonka (jälleen kerran) hienot lauluharmoniat vain korostivat sen synkkää tunnelmaa. 

    Aiempien levyjen äänityksistä poiketen The Papas & the Mamas -albumi (jolle voisi antaa palkinnon mielikuvituksettomimmasta albumin nimestä) äänitettiin Johnin ja Michellen kotistudiossa, joka antoi käytännössä rajattomat mahdollisuudet äänittää, uudelleenäänittää ja korjailla kappaleita. Tässä oli huonotkin puolensa.
    Johnin perfektionismi lauluraitojen suhteen aiheutti lisää kitkaa yhtyeen sisällä. Kappaleen For the love of ivy vokaaliraitoja äänitettiin Cass Elliotin sanojen mukaan lähes kuukauden ajan, mikä sai kärsivällisimmänkin muusikon pinnan palamaan. Äänitykset keskeytettiinkin syksyllä 1967. Yksi valmiiksi saaduista neljästä kappaleesta, Phillipsin Twelve thirty (josta Chynna Phillipsin Wilson Phillips -yhtye teki hienon version 44 vuotta myöhemmin) julkaistiin singlenä. Yhtye esitti kappaleen televisiossa ja lähti etsimään inspiraatiota ja uutta potkua Euroopasta. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Twelve thirty on yksi yhtyeen koko uran hienoimpia äänityksiä. Vähällä kuitenkin oli ettei se jäänyt viimeiseksi sellaiseksi.
    Suunniteltu kiertue päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Britannian poliisi pidätti Cass Elliotin yhtyeen saavuttua maahan syyttäen häntä hotellilakanoiden varastamisesta edellisen Englanninvierailunsa aikana. Vaikka syytteet kumottiin, vaurioitti selkkaus yhtyeen jo ennestään haurasta yhtenäisyyttä, ja Cass ilmoitti eroavansa yhtyeestä riideltyään railakkaasti Johnin kanssa.

    Euroopan kiertue peruttiin, mutta muu yhtye sai suostuteltua Elliotin palaamaan studioon viimeistelemää keskenjäänyt albumi valmiiksi. Levy julkaistiin lopulta 14 kuukautta Deliver-albumin jälkeen. Twelve thirty ja Safe in my garden -kappaleiden jälkeen singlenä julkaistiin levyn positiivisin kappale. Levy-yhtiö oli tietoinen yhtyeen vääjäämättömästä hajoamisesta, ja päätti buustata Cass Elliotin alkavaa soolouraa julkaisemalla kappaleen Dream a little dream of me hänen soolosinglenään. Kappaleesta tuli odotetusti albumin tunnetuin ja menestynein laulu.
    Neljännen the Mamas & the Papas -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen. Myös Johnin ja Michellen avioliitto kaatui lopullisesti pian yhtyeen hajoamisen jälkeen. Vaikka the Papas & the Mamas -albumi eikä siltä julkaistut singlet nousseet listoilla yhtä korkealle kuin yhtyeen aiemmat julkaisut, oli se kuitenkin tyylikäs ja olosuhteisiin nähden onnistunut albumikokonaisuus. Albumin päättävä Midnight voyage antaa meille kuulijoille harvinaisen kurkistusmahdollisuuden kulissien taakse ja viimeiset sekunnit lauluharmoniaa, jota ei tämän jälkee enää kuultu. Kappaleen keskellä kuullaan pätkä yhtyeen jäsenten keskustelua ja lauluosuuksien harjoittelua.
    The Mamas & the Papas -yhtyeen tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän albumiin. Levy-yhtiö luki yhtyeen kanssa tehtyä levytyssopimusta suurennuslasilla ja vaati yhtyeeltä vielä yhtä albumia sopimuksen ehtojen täyttämiseksi. Yhteensä miljoonan dollarin sopimussakon uhalla yhtye pakotettiin takaisin studioon vuonna 1971. Tuloksena syntynyt albumi People like us ei yltänyt laadultaan eikä myynniltään lähellekään yhtyeen 1960-luvun levyjä. Michelle Phillipsin sanoin yhtye teki levyn vain välttääkseen oikeusjutun ja siltä se myös kuullosti.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)