sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja. 
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

247. Paul McCartney: Flowers in the dirt (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Flowers in the dirt oli Paul McCartneyn paluulevy ristiriitaisen 1980-luvun päätteeksi. Suurinta huomiota levyllä keräsi yhteistyö Elvis Costellon kanssa, mutta levyn menestys ei ollut yksinomaan Costello-yhteistyön varassa. Albumin julkaisun yhteydessä McCartney teki myös rauhan oman Beatles-menneisyytensä kanssa. Albumi vilisi viittauksia menneseen, ja sitä seuranneen kiertueen ohjelmassa oli toistakymmentä Beatles-kappaletta. Kiertue ja albumi todistivat että "vasta" 47-vuotias Macca oli elämänsä kunnossa.

Beatles-harrastukseni alkoi jokseenkin tasan 30 vuotta sitten, kun yhtyeen albumit julkaistiin ensimmäisen kerran cd-muodossa ja kesällä 1987 juhlittiin Sgt. Pepper's lonely heart's club band -albumin 20-vuotisjuhlia. Uppouduin yhtyeen historiaan ja musiikkiin ja osansa saivat myös John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin soolourat. 

The Beatles oli jälleen in, ja samoihin aikoihin sekä Harrison että McCartney alkoivat muistella omilla tahoillaan menneisyyttään maailman suosituimmassa yhtyeessä. Cloud nine oli Harrisonin onnistunut beatle-henkinen comeback, ja McCartney teki saman albumillaan Flowers in the dirt. Paul joka edelliset 20 vuotta oli yrittänyt (ja myös onnistunut) menestymään yksinomaan soolomateriaalillaan myöntyi lopulta siihen, että 60-luvun menestysvuodet olivat tärkeä tai jopa tärkein osa hänen muusikonuraansa.
Albumin avausraidan musiikkivideo vilisi Beatles-viittauksia ja harvinaisia videopätkiä arkisojen hämäristä. The Anthology dokumenttisarja julkaistiin vasta 1990-luvun puolella, joten suurelle osalle yleisöstä nämä lyhyet pätkät olivat ennennäkemätöntä herkkua. Myös itse kappaleen melodiakulut ja lauluharmoniat olivat suoraa lainaa kahden vuosikymmenen takaa.

My brave face -kappaleen McCartney sävelsi yhdessä Elvis Costellon kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Beatlesin hajoamisen jälkeen kun McCartneyllä oli sävellysparinaan toinen merkittävän uran tehnyt muusikko, ja McCartney/Costello-yhteistyötä verrattiin välittömästi Lennon/McCartney-yhteistyöhön. Osa tiukkapipoisimmista Beatles-faneista jopa paheksui sitä, että Paul oli kehdannut "korvata" Johnin toisella lauluntekijällä.

Kohu oli kuitenkin ylimitoitettua. Flowers in the dirt -albumilla ja sitä seuranneella Off the ground -levyllä julkaistiin loppujen lopuksi yhteensä vain kuusi McCartney/McManus (Costellon oikea sukunimi) krediiteillä varustettua kappaletta, eivätkä ne mielestäni olleet sen parempia kuin McCartneyn omatkaan kappaleet. Selkeimmin Costellon vaikutus kuuluu duettokappaleessa You want her too, jossa kaksi muusikkoa vuorottelevat omien säkeittensä kanssa kuten Paul ja John aikanaa(vrt. esimerkiksi Getting better.)
John Lennonin traaginen kuolema oli varjostanut Paulia koko 1980-luvun. Murhansa jälkeen John oli nostettu rock-jumalan asemaan, ja samalla Pauli alennettiin tavalliseksi pop-kuolevaiseksi. McCartney ei omilla tuotteillaan juurikaan pystynyt muuttamaan tilannetta. Stevie Wonderin ja Michael Jacksonin kanssa tuottivat jättihitit Ebony and ivory ja Say say say olivat myrkkyä vakavahenkisille Beatles-faneille, jotka kaipasivat traagisesti kuolleen Lennonin tinkimättömyyttä ja kapinallisuutta. Kaiken kruunasi Paulin oman egonsa ympärille kyhäämä elokuva Give my regards to broadstreet, joka sai Magical Mystery Tour -elokuvan näyttämään taideteokselta. Sitä seurannut rouheampi Press to play -albumi oli yritys suunnanmuutokseen, mutta tällä kertaa myös ostava yleisö käänsi McCartneylle selkänsä ja levy unohdettiin nopeasti.

Vireä nelikymppinen McCartney ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Muutama vuoden tuumaustauko riitti vuosikymmenen alun painolastien karistamiseen ja tuotti riittävästi ideoita uuden alun alkamiseksi.
McCartney kokosi taustalleen uuden bändin, jonka tarkoitus oli tukea Paulia uuden levyn lisäksi myös maailmankiertueella, jollaista hän ei ollut tehnyt vuosiin. Suosikkikappaleen albumilla Rough ride oli erinomainen esimerkki kappaleesta, joka tehdään yhtyettä johtavan McCartneyn ehdoilla, mutta jossa yhtyeen muiden jäsenten lahjoille annetaan myös tilaa. Tämä on havaittavissa yllä olevalta konserttitallenteelta. 

Flowers in the dirt oli sitä edeltäneitä Macca-albumeja tasalaatuisempi mutta silti tyyliltään sopivan vaihteleva. Rock-kappaleiden seasta löytyi myös This onen kaltainen häpeämättömän tarttuva pophitti, mielenkiintoisesti sovitettu kitaraballadi Distractions sekä isän ja pojan suhdetta herkästi kuvaava Put it there, johon jousisovituksen teki vanha ystävä, aikoinaan lähes kaikki Beatles-levyt tuottanut George Martin.
Paul McCartneyn tärkein tukija oli edelleen vaimo Linda McCartney. Valokuvaajana hän vastasi albumin tyylikkäästä kannesta, minkä lisäksi hän soitti koskettimia ja lauloi taustoja sekä levyllä että sitä seuranneella kiertueella. Ei ole vaikea arvata kenelle poplegenda oli säveltänyt albumin vahvan (joskin hieman ylipitkän) päätöskappaleen Motor of love.
Yleisö ja lehdistö oli tyytyväinen, että Paul McCartney oli palannut harharetkiltään. Albumi menestyi hienosti listoilla, ja kappaleet saivat soittoaikaa niin radiossa kuin television musiikkikanavillakin. Kun Paul aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa yli kymmeneen vuoteen, oli menestys ennennäkemätön. Yli sata konserttia sisältänyt kiertue oli ensimmäinen ensimmäinen kerta, kun Paul esitti kappaleita koko 30-vuotiselta uraltaan. Beatles, Wings ja McCartney -hittien loppumaton kavalkadi palautti hänet vihdoin siihen asemaan joka hänelle olisi koko ajan kuulunut. Muutama vuosi aiemmin puolustusasemiin joutunut legenda onnistui muistuttamaan kaikille miksi hän oli ja on edelleen maailman menestynein lauluntekijä. 
Vaikka Paul McCartney jatkoi ladukkaina pidettyjen soololevyjen tekoa (viimeisin vuodelta 2013) ei hänellä levymyyntiluvuissa ollut enää paluuta 60-80-lukujen menestyksiin. Konserttirintamalla hän sen sijaan on näihin päiviin asti ollut yksi maailman menestykseneimmistä artisteista. Kesällä 75 vuotta täyttävä legenda kerää toistuvilla kiertueillaan areenat täyteen nostalgiannälkäisiä Beatles- ja McCartney-faneja, joita ei haittaa laulajan äänen oheneminen ja samojen hittien kuuleminen konsertti toisensa jälkeen. Suomessa McCartney on esiintynyt viimeksi joulukuussa 2011.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,

perjantai 10. maaliskuuta 2017

246. The Royal Philharmonic Orchestra: Hooked on Classics (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kesällä ja syksyllä 1981 maailma tanssi klassisen musiikin tahtiin, ja yli sata vuotta vanhoistä sävellyksistä kootut popsikermät soivat jokaisessa tavaratalossa ja joka toisessa kodissa. Louis Clarkin neronleimaus mursi ainakin hetkeksi popmusiikin ja klassisen musiikin väliset muurit. Yli 35 vuotta myöhemminkin Hooked on Classics soi hienosti ja palauttaa mieliin menneiden vuosisatojen klassikot, joita ei muuten tulisi kuunneltua lainkaan.

-Klassinen musiikki on vaikeaa ja tylsää, ei sitä jaksa kuunnella.
-Popmusiikki on pinnallista ja yksiulotteista kertakäyttöviihdettä.

Muun muassa nämä näkemykset pitivät 1970-luvulla farkkukansan pitkän tikun päässä klassisesta musiikista, eikä konserttisalien yleisö halunnut kuullakaan popmusiikin uusimmista hiteistä. Vaikka the Beatlesin, Jethro Tullin ja Electric Light Orchestran (ELO) kaltaiset edistykselliset yhtyeet olivat yrittäneet rakentaa siltaa eri musiikkityylien välillä, oli juopa vielä vuosikymmenen lopulla lähes yhtä syvä kuin aiemminkin. Tarvittiin kolme musiikkituottajaa ja pari ennakkoluulotonta lontoolaisorkesteria murtamaan tyylien välinen hiljaisuuden muuri.

Vuonna 1978 muun muassa Pink Floydin levyjä äänittänyt Jeff Jarratt tuotti yhdessä Don Reedmanin kanssa albumin Classic Rock, jolla London Philharmonic Orchestra soitti sinfoniaorkesterille sovitettuja versioita rock-kappaleista kuten Bohemian Rhapsody, Life on Mars, Paint it black ja Nights in white satin. Levy valaisi klassisen musiikin ystäville kuinka parhaat rock-melodiat voivat olla ajattomia, nerokkaita ja jopa taidemusiikin klassikoihin verrattavissa olevia mestariteoksia. Levyä ostivat myös rock-fanit ja se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan kolmoseksi.

Kolme vuotta myöhemmin Reedman ja muun muassa ELO:n kanssa työskennellyt kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Louis Clark käänsivät asetelmän päälaelleen.
Hooked on classics -albumin kohderyhmä oli klassista musiikkia aiemmin vierastanut popyleisö. Singlenä julkaistu albumin avausraita tiivisti viiteen minuuttiin 17 klassisen musiikin merkkiteosta, joiden taustalle The Royal Philharmonic Orchestraa johtanut Clark ja tuottajapari Reedman lisäsivät rumpukoneen jyskyttämän väsymättömän diskokompin.

Siinä missä Classic rock onnistui myymään pop-melodioita klassisen musiikin ystäville, muistutti Hooked on Classics että Beethovenin, Bachin, Sibeliuksen, Mozartin ja lukuisten muiden mestareiden teoksissa oli yhtä paljon hittipotentiaalia kuin popmusiikin kärkinimillä. Kesällä 1981 The Royal Philharmonic Orchestra nousi Clarkin johdolla U2:n, Duran Duranin, Spandau Ballet'n ja Abban ohi Britannian singlelistan sijalle kaksi.
Hooked on Classics (ja etenkin singleraita Hooked on classics parts 1 &2) oli kesän ja koko syksyn varmin korvamato, sitä kuunneltiin musiikkiluokissa ja sen tahdissa hytkyttiin tanssilattioilla. Ilman lauluosuuksia se oli ihanteellista taustamusiikkia tavarataloihin, muotinäytöksiin, yleisötapahtumiin ja urheilukilpailuihin.
Louis Clarkin konseptin nerokkuus ei rajoittunut vain singleen ja sen menestykseen. Pari kuukautta hittisinglen jälkeen julkaistiin samanniminen albumi, jossa oli jo miljoonia myyneen hittisinglen lisäksi kahdeksan muuta eri teeman mukaan koottua klassisen musiikin sikermää.

Albumi oli rytmitetty parhaiden popalbumien tapaan. Tunnelmat vaihtuivat menohitistä balladiin (kuten Hooked on Romance), yksittäisten säveltäjien ylväistä kunnianosoituksista (Hooked on Mozart/Bach/Tchaikovsky) klassiseen hullutteluun (Hooked on Can Can) oopperaa unohtamatta (Hooked on song). Levy oli tasainen musiikkimatto, jonka kuunteli vaivattomasti alusta loppuun ja pari päivää myöhemmin uudelleen.
Niille musiikinopettajille joille diskokompin lisääminen sinfoniaorkesterin soittamiin mestariteoksiin ei ollut ylitsepääsemätön häväistys levy oli helppo tapa tuoda oppilaita klassisen musiikin maailmaan. Lyhyistä näytteistä oli helppo siirtyä varsinaiseen klassisen musiikin levyihin, joilta teokset pystyi kuuntelemaan kokonaan ilman rumpukonetta.

Levyä kuunneltiin myös kotona. Kahden musiikkiluokkalaisen lapsen tamperelaiskodissa Hooked on Classics oli niin kovassa huudossa, että se ostettiin joululahjaksi kaksin kappalein, lapset vanhemmilleen ja vanhemmat lapsilleen.
Albumi Hooked on Classics oli syksyn 1981 suuria musiikki-ilmiöitä, ja oli itsestään selvää että sille tulisi jatkoa. Keväällä 1982 ilmestyneellä Hooked on Classics 2 - Can't Stop the Classics -albumilla diskorytmejä feidattiin hieman hiljemmalle, ja kokoelma oli monin tavoin parannus edeltäjäänsä verrattuna. Menestys oli edelleen kohtalainen, mutta sarjan kolmas osa, vuonna 1983 julkaistu Hooked on Classics 3 - Journey Through the Classics toisti jo liikaa vanhaa kaavaa ja sen myynti jäi vaatimattomaksi.

Hooked on Classics ei jäänyt 1980-luvun ilmiöksi. Vaikka hype karisi parissa vuodessa, soivat Louis Clarkin ja Don Reedmanin ideoimat klassisen musiikin sikermät edelleen silloin tällöin erilaisten ohjelmien ja tapahtumien taustalla. Minulle nuo hetket ovat ilahduttava paluu 1980-luvun muistoihin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

maanantai 27. helmikuuta 2017

The Abba Factor osa 1 - Abba-taikaa soololevyillä

Abba-yhtyeen aktiivinen ura rajoittui 10 vuoteen ja kahdeksaan albumiin, mutta yhtyeen vaikutus oli paljon laajempi. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen musiikkia joita yhtyeen jäsenet tekivät yhdessä Abba-konseptin ulkopuolella. Ennen yhteisten levyjen tekoa artistit Fältskög, Lyngstad, Andersson ja Ulvaeus vierailevat ahkerasti toistensa soololevyillä, joilla tämä The Abba Factor on selvästi kuultavissa.

Abba:n kymmenvuotisen uran (1972-1982) aikana yhtye julkaisi vain kahdeksan albumia ja sen lisäksi muutaman singlekappaleen, joita ei albumeilta löytynyt. Nelikon yhteistyö ei kuitenkaan mahtunut kokonaisuudessaan Abba-konseptin sisälle, vaan he tekivat yhdessä musiikkia toistensa soololeyille ja muille artisteille jo monta vuotta ennen Abban perustamista sekä vähän myös menestysvuosien aikana. Abba-kemia toimi selkeimmin silloin, kun vähintään kolme yhtyeen jäsentä kohtasivat levytystudiossa. Tämä The Abba Factoriksi kutsumani kemiallinen reaktio tapahtui ensimmäisen kerran syksyllä 1969.
Norjalaissyntyinen, mutta jo kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Anni-Frid Lyngstad lauloi ammatikseen 1960-luvun alusta asti ja ensimmäisen singlensä En ledig dag hän julkaisi vuonna 1967. Keväällä 1969 Fridan ja Hep stars -yhtyeen kosketinsoittajan Benny Anderssonin tiet kohtasivat useampaan kertaan (mm. Ruotsin Euroviisukarsinnassa, johon Frida osallistui laulajana ja Benny säveltäjänä). Molemminpuolinen ihastus muuttui pian rakkaudeksi, ja syksyyn mennessä he olivat pari sekä studiossa että sen ulkopuolella. Bennyn ja Björn Ulvaeusin kirjoittamasta kappaleesta Peter Pan tuli näinollen ensimmäinen äänilevy, jolla kolme tulevaa Abba-jäsentä teki yhteistyötä keskenään. Fridan tumma ääni sopi erinomaisesti Bennyn ja Björnin tarttuvaan melodiaan, ja levyn tuottajana toimineen Anderssonin taito rakentaa yksityiskohdiltaan rikkaita sovituksia teki levystä yhden Lyngstadin alku-uran parhaista. Valitettavasti single koki hänen edellisten levyjensä kohtalon ja myi surkeasti.

Andersson ja Ulvaeus olivat tehneet yhteistyötä säveltäjinä ja tuottajina jo vuodesta 1966. Polar-levy-yhtiön johtajalla Stig "Stikkan" Andersonilla oli voimakas usko siihen, että hänen suojattinsa kirjoittaisivat joskus maailmanhittejä, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä tätä ei vielä ollut tapahtunut. Vuonna 1970 julkaistun Lycka-albumin tavoite olikin markkinoida Andersson & Ulvaeus - tiimin sävellyksiä muille artisteille. Tällä saralla ei menestystä tullut, mutta albumin suurin merkitys oli saattaa ensimmäistä kertaa samalle levylle tulevan menestysyhtyeen kaikki neljä jäsentä.
Itse asiassa "the Abba Factor" löytyi Lycka-albumin kahdelta kappaleelta, sillä kappaleen Liselott säveltämiseen osallistui Björnin morsian Agnetha Fältskog, joka vasta 20 vuoden iästään huolimatta oli tuttu nimi Svensktoppenin kärkisijoilla. Liselottea isompi tapaus oli kuitenkin kappale Hej gamle man. Kappaleen rytmikäs ja pelastusarmeijamaisen tarttuva kertosäe kaipasi taustakuoroa, ja Agnetha ja Frida kutsuttiin apuun. Vaikka Hej gamle man oli vielä kaukana 1970-luvun puolivälin Abba-soundista, ei taustalaulajien merkitystä kappaleen menestykselle voi vähätellä.

Hej gamle man -kappaleesta tuli tiimin Andersson/Ulvaeus ensimmäinen menestyskappale (joka levytettiin myös saksaksi) ja nuoret muusikot ymmärsivät itsekin, kuinka paljon parempia laulajia Lyngstad ja Fältskog olivat. Morsiamet olivat kuitenkin kiireisiä omien uriensa kanssa ja heidät oli kiinnitetty eri levy-yhtiöihin, joten yhtyeen perustaminen ei vielä tässä vaiheessa tullut kysymykseen.

Vaikka pysyvämpää yhteistyötä saatiin odottaa vielä kaksi vuotta, ei menestysreseptistä luopuminen tullut kysymykseen. Duon Benny & Björn seuraava single På bröllop/Det kan ingen doktor hjälpa noudatti Hej gamle man -kappaleen kaavaa: molemmat rytmikkäitä yhteislaulumaisia ralleja, joiden kertosäkeessä naislaulajien osuutta oli kasvatettu aiemmasta. Vuoden 1971 toinen Benny & Björn -single Tänk om jorden vore ung olisi ollut jo täysipainoinen Abba-kappale, jos sooloa laulaneen Bennyn ja kertosäkeessä mukaan liittyneiden Agnethan ja Fridan osia olisi vaihdettu.
Abba:n perustamista saatiin vielä odottaa, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu yhteistyö muuttui pian pysyväksi. Eniten ABB- ystävien tuesta sai nauttia Anni-Frid Lyngstad, jonka sooloura ei hienosta lauluäänestä ja onnistuneista levytyksistä huolimatta tuntunut lähtevän lentoon millään. Edes lämmöllä tulkittu versio B&B-kappaleesta Lycka ei saanut ostavan yleisön lompakoita aukeamaan, ja Fridan ensimmäinen sooloalbumi Frida (jonka esittelin numerolla 34) oli hänen aiempien julkaisujen tapaan kaupallinen pannukakku. 
Fridan kolme viimeistä soolosingleä ennen Abban perustamista saivat kaikki nauttia koko Abba-köörin tuesta: Benny tuotti singlet, soitti pianoa ja sävelsi Björnin kanssa kappaleet Min egen stad ja Vi är alla bara barn i börjän, ja pojat lauloivat Agnethan kanssa taustoja kaikilla kappaleilla. Tätä lähemmäs Abba-soundia ei päästy ennen yhtyeen ensimmäistä yhteislevytystä. Tästä huolimatta vain singlet Min egen stad ja Man vill ju leva lite dessemellan saavuttivat jonkinlaista menestystä ja Frida harkitsi vakavasti laulu-uransa lopettamista.
Abban jäsenistä suurinta soolomenestystä nautti nelikon nuorin. Jo Agnethan Fältskogin ensisingle, itse sävelletty Jag var så kär oli vienyt 17 vuotiaan artistin Svensktoppenin kärkeen, ja Abban ensisingleen mennessä hän oli tehnyt jo neljä menestysalbumia, joiden kappaleista noin puolet olivat hänen omia sävellyksiään. Lupaava laulaja-lauluntekijä huolehti pääasiassa itse myös taustaharmonioistaan, joten hän ei juurikaan tarvinnut ystäviensä sävellys- tai lauluapua. Poikkeuksen tästä teki vuonna 1972 julkaistun albumin När en vacker tanke blir en sång (jonka esittelin numerolla 12) päätöskappale Dröm är dröm och saga saga. Kappale oli albumin ainoa lainakappale, ja tutulta kuullostavassa taustakuorossa lauloivat Anni-Frid Lyngstad, Benny Andersson (joka soitti levyllä myös pianoa) sekä tuore aviomies Björn Ulvaeus, joka toimi myös albumin tuottajana.
Vuonna 1972 nelikko rohkaistui lopulta julkaisemaan ensimmäisen yhteisen englanninkielisen singlensä mutkikkaalla nimellä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid. People need love -kappaleen piti olla yksittäistapaus neljän sooloartistin uralla, mutta singlen välitön menestys Ruotsissa ja kiinnostus myös pohjoismaiden ulkopuolella (kappale nousi jopa Yhdysvalloissa myyntilistoille) sekä sitä seuranneiden suosio saivat yhtyeen niputtamaan soolouransa yhteen pakettiin. A & A nousivat parrasvaloihin viimeistään kappaleessa Ring ring, jolla yhtye yritti ensimmäistä kertaa Eurovision laulukilpailuihin.
Kahdesta pariskunnasta koostuva yhtye (joka vuoteen 1974 asti esiintyi neliosaisella nimellään) julkaisi keväällä 1973 ensimmäisen yhteisen albuminsa Ring ring (esittely löytyy numerolla 27), josta lopullisesti alkoi Abban menestystarina. Agnetha ja Frida eivät vielä täysin luopuneet soolouristaan ja Benny ja Björn jatkoivat muiden artistien tukemista. Arikkelin toisessa osassa kerron, miten The Abba Factor vaikutti muiden artistien levyillä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)