perjantai 15. syyskuuta 2017

249. Electric Light Orchestra: Out of the blue (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Popmusiikin tupla-albumit ovat harvoin täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Electric Light Orchestran Out of the blue on onnistunut poikkeus tästä säännöstä, joidenkin mielestä vähempikin olisi riittänyt. Ajoittaisesta mammuttitaudista kärsivä levy on osoitus siitä, kuinka tuottelias lauluntekijä Jeff Lynne oli ja kuinka taitavasti hän pystyi yhdistämään samalle albumikokonaisuudelle kunnianhimoista pop-kerrontaa, maailmoja syleileviä sovituksia ja  tarttuvia pophittejä. 

1970-luvun loppupuolella Electric Light Orchestran tuotanto oli päätynyt kauas metsästystorvien, kontrabassojen, sellojen ja fagottien säestämässtä musiikista, jota yhtye teki ensimmäisillä levyillään. Jeff Lynnen johtama yhtye oli levy levyltä siirtynyt määrätietoisesti kohti keskitien poppia, jossa "sinfonisuutta" edusti eksoottisten soittimien sijaan klassisista soittajista koottu perinteinen orkesteri. Tätä muutosta oli seurannut huikea menestys, joka oli huipentunut vuonna 1976 julkaistuun albumiin New World Record (jonka esittelin numerolla 204). Ensimmäistä kertaa aiemmin Yhdysvalloissa hyvin menestynyt yhtye nousi listojen kärkisijoille myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Menestyksen inspiroima Lynne pursui energiaa ja ideoita. Kun ELO seuraavan kerran asteli studioon uuden levyn äänityksiä varten oli Lynnellä materiaalia yli tarpeen, ja edellisen albumin menestys päätettiin tuplata.
Jos yhtyeen aiemmilla levyillä oli ollut yksi täydellinen ja iskevä aloituskappale, riitti 1977 vahvoja aloituskappaleita tuplalevyn kaikille neljälle puolelle. Tässä esimerkkinä kiistaton mestariteos Night in the city, joka aloitti ensimmäisen levyn jälkimmäisen puoliskon. Kapellimestari Louis Clarkin johtamalla jousisektiolla oli täysi työ sahata näppärän popkappaleen taustalle sovitettuja sävelkulkuja.

Samalla kun ELO:n soundi kasvoi, yhtyeen jäsenmäärä väheni. Vaikka levyn kannessa oli vielä sellisti Melvyn Galen ja Hugh McDowellin sekä viulisti Mik Kaminskin kuvat, ainostaan Kaminski soitti levyllä. Kaikki kolme soittivat vielä levyn julkaisua seuranneella kiertueella, mutta sen jälkeen ei heillä ollut enää paikkaa yhtyeen riveissä.
Suosikkikappaleeni Out of the blue -albumilla on a-puolen kakkospaikalta löytyvä It's over -balladi, jossa Jeff Lynnen monipolvista sävellystä täydentävät täydellisyyttä hipovat lauluharmoniat. Sama laatu jatkui läpi albumin, oli kysymyksessä sitten balladi tai menevämpi raita. Mik Kaminskin viulusoololla käynnistyvä Sweet talking woman oli yksi levyn neljästä singlejulkaisusta.
Tällä levyllä ELOn käkkärätukkainen yksivaltias halusi tehdä kaiken hienommin ja mahtavammin kuin edellisellä levyllä. Tässä hän onnistui sekä hyvässä että pahassa. Syntetisaattorien ja orkesterin pauhun keskellä ei voi kuin ihmetellä kuinka paljon ääntä yhdelle levylle on saatu mahtumaan ilman että lopputulos kuullostaa muodottamalta puurolta.

Mammuttitaudista ajoittain kärsivältä levyltä ei löydykään samaa henkilökohtaisuutta ja yhteyttä artistin ja kuulijan välillä, kuin New world recordilla. Ainoa kappale, jossa päästiin edes lähelle edellisen levyn Shangri-la tai Mission -kappaleiden koskettavuutta ja herkkyyttä on levyn paras balladi I'm stepping out, joka päättää ykköslevyn.
Olen monen popartistin tuplalevyn kohdalla sanonut, että niissä riittää hyvää musiikkia yhden levyn verran ja toinen puolisko on täytetavaraa. Tämä ei päde Out of the blue -albumiin, jonka laatu puutteineen kantaa a-puolen ensimmäisestä kappaleesta d-puolen loppuun. Tuplalevyn ensimmäinen osa on selkeästi hittivetoisempi ja helpommin avautuva.

Kakkoslevyn ensimmäiselle puoliskolle Lynne rakensi 20-minuuttisen kokonaisuuden Concerto for a rainy day, joka koostui neljästä sää-aiheisesta kappaleesta tuoden mieleen kolme vuotta aiemmin julkaistun teema-albumin Eldorado (a symphony by Electric Light Orchestra), jonka esittelin numerolla 44. Kunnianhimoisen rock-sinfonian päätöskappaleesta Mr. Blue Sky tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä.
Out of the blue menestyi edeltäjänsä tavoin erinomaisesti ja se on yksi yhtyeen myydyimmistä albumeista ja kaikkien aikojen myydyimmistä tupla-albumista. Virheineen se on ihan pätevä levy, josta saa tasaisen hyvää viihdykettä 80 minuutin automatkalle.

Albumin päättävä Wild west hero on hyvä kiteytys leyvn hyvistä ja huonoista puolista. Hieno melodia kantaa laulua, joka kasvaa ja kasvaa alun yksinkertaisesta tinttipienointrosta kohti ylitsepursuavan ylisovitettua loppukliimaksia. Ähkyä helpottavat hienot yksityiskohdat (varsinkin loppukertauksen a-capella-osuus) ja taitavasti kevennetty lopetus. Kappaleesta ja koko albumista jää täysi, ähkyä lähentelevä olo. Hieman herkkyyttä ja rosoa olisi tehnyt tästä albumista täydellisen kokonaisuuden.
Out of the blue -tupla-albumi oli Electric Light Orchestran uran selkeä kulminaatiopiste, jonka jälkeen Jeff Lynne tyytyi jatkamaan yhtyeen menestystä vähemmän mahtipontisesti. Menestyksestä yhtye sai nauttia vielä kymmenen vuoden ajan, kunnes kolmihenkiseksi kutistunut kokoonpano lopetti yhteisen uransa vuonna 1986 julkaistun Balance of power -albumin jälkeen.

Lynne keskittyi tämän jälkeen George Harrisonin, Roy Orbisonin, Paul McCartneyn ja Del Shannonin kaltaisten rock-legendojen levyjen tuottamiseen. Kun The Beatlesin elossaolevat jäsenet Harrison, McCartney ja Ringo Starr kokoontuivat tekemään uusia kappaleita Real Love ja Free as a bird kutsuttiin Lynne tuottamaan kappaleet John Lennonin demonauhojen pohjalta. Harrisonin, Orbisonin, Tom Pettyn ja Bob Dylanin kanssa Lynne perusti kaverikimppayhtyeen Traveling Wilbury's. Lynne julkaisi lisäksi kaksi sooloalbumia omissa nimissään (mm. numerolla 75 esittelemäni erinomainen Armchair theatre) ja kaksi Electric Light Orchestra -nimen alla.

Lue myös:

lauantai 26. elokuuta 2017

248. Bananarama: Bananarama (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolmen anarkistisen opiskelijatytön muodostama yhtye nousi nopeasti kotikutoisten pikkuhittien artistista Britannian ykköslauluyhtyeeksi. Itse laulunsa kirjoittava yhtye osoitti kakkosalbumillaan, että hauskanpidon ohella yhtye osasi tehdä laadukasta popmusiikkia ja ujuttaa mukaan jopa vähän asiaa.

Tutustuin Bananaraman varhaistuotantoon armeijavuotenani 1990, jolloin kasarmin hyllystä käteeni tarttui videokokoelma And that's not all.... Tällä videolla esiintyi sliipatun ja viimeisen päälle tuotetun lauluryhmän sijaan kolme takkutukkaista ja anarkistisen epämuodikkaasti pukeutuvaa nuorta naista, jotka vähät välittivät median ja levy-yhtiöiden heille asettamista odotuksista. Ja mikä parasta yhtyeen musiikki oli tuoretta ja hauskaa, ja mukaan oli onnistuttu ujuttamaan vähän sanomaakin.

Banananaraman synty ajoittuu 1970-luvun loppuun, kun Lontoossa opiskeleva irlantilaissyntyinen Siobhan Fahey (levyn kannessa oikealla) tutustui bristolilaiskaveruksiin Sara Dallin (keskellä) ja Keren Woodward. Trio sai opiskelijakortteerin Sex Pistols -yhtyeen harjoituskämpän vintiltä. Pistols-rumpali Paul Cookin avulla tytöt saivat taustalaulukeikkoja muiden artistien levyillä. Ensimmäisen hittinsä Bananarama sai laulaen taustoja the Fun Boy Three -yhtyeen singlellä It ain't what you do.... alkuvuodesta 1982. Pari kuukautta myöhemmin osat vaihtuivat, kun The Fun boy three lauloi taustoja Bananaraman erinomaisesti menestyneellä singellä Really saying something.

Suomessa Bananarama tunnetaan parhaiten Stock Aitken Waterman -tuottajatrion kanssa tekemistään hiteistä, mutta yhtyeen alkuvuosien tyyli oli varsin erilainen. Yhtryeen ensialbumi Deep sea skiving sisälsi edellämainittujen hittien lisäksi mm. kappaleet Shy boy ja Na Na Hey Hey. Viisi top 5 hittiä kahden vuoden sisällä nostivat Bananaraman Britannian suosituimmaksi tyttöbändiksi.

Yhtyeen kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1984, kun kappale Cruel summer soi elokuvassa Karate Kid. Britannian lisäksi kappale oli hitti myös Yhdysvalloissa.
Cruel summer -kappaleen musiikkivideolla Keren, Sara ja Siobhan viittasivat kintaalla muoteille, joihin nuoria naislaulajia yritettiin tunkea. Lökähousuissa, lippiksissä ja suttuisissa kampauksissa esiintyvää yhtyettä oli vaikea kuvitella Oscar- tai Grammy-gaalojen punaisille matoille. Levyn markkinoiminen olikin vaikeaa. Omapäinen yhtye myöhästeli televisiohaastatteluista, ja viimein paikalle saavuttuaan haastattelu meni useimmiten levottoman kikattamisen puolelle. Ujo ja nuori (23-26 -vuotta) kolmikko ei ollut valmistautunut menestyksen tuomaan julkisuuteen eikä myöskään ollut valmis muuttamaan tyyliään miellyttämään kansainvälisiä markkinoita.

Huolimaton ja välinpätämätön mediaimago ei kuitenkaan estänyt hyvän musiikin tekemistä. Yhdessä tuottajien Steven Jolley ja Tony Swain kanssa Woodward, Dallin ja Fahey sävelsivät toiselle albumilleen sarjan vastustamattoman tarttuvia pophittejä. Näistä täydellisin oli suosikkinäyttelijälle omistettu Robert de Niro's waiting, jonka markkinointia varten tehtiin nokkela musiikkivideo.
Robert de Niro's waiting -kappaleesta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti Britanniassa, ja toinen menestyskappale jonka yhtyeen jäsenet olivat säveltäneet itse yhteistyössä tuottajiensa kanssa. Yhdysvalloissa Bananarama jäi toistaiseksi yhden hitin ihmeeksi, sillä Robert de Niro ei juuri amerikkalaisia hetkauttanut. 

Bananaraman toinen albumi oli ensimmäistä kunnianhimoisempi kokonaisuus, jolla kolmikko halusi osoittaa olevansa enemmän kuin hapsuhiuksinen hömppäyhtye. Kevyempien kappaleiden joukossa oli myös vakavampia aiheita. Kappaleessa Rough justice käsitellään köyhyyttä, väkivaltaa ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Videossa esiintyi aiempaa huolitellummin esiintyvä Bananarama,
Kappale osoitti jälleen Kerenin, Saran ja Siobhanin taidon kirjoittaa tarttuvia pophittejä ja musiikkivideo tuki jälleen kerran erinomaisesti kappaleen tarinaa. Vakavanaamainen Bananarama ei kuitenkaan miellyttänyt yleisöä, ja kappale menestyi keskinkertaisesti. Seuraavassa kappaleessa banaanitiimi lisäsi soppaan hieman huumoria pehmentämään sen sisältämää kritiikkiä popkulttuurin- ja levybusineksen lieveilmiöitä kohtaan. Hienosti rakennettu Hot line to heaven ja hauska video eivät kuitenkaan korjanneet yhtyeen alamäkeä.
Viimeisten singlejulkaisujen huono menestys ei jäänyt huomaamatta yhtyeeltä ja levy-yhtiöltä. Vaikka Bananaraman levyt olivat laadukkaita ja harkittuja, yhtye antoi esiintymisillaan halvan ja - edelleen -  varsin välinpitämättömän vaikutelman itsestään. Tällä tietoisesti valitulla linjalla Siobhan, Sara ja Keren halusivat protestoida popmaailman tuotteistettuja imagoja ja laskelmoituja popuotteita vastaan. Jotta Bananaramalla olisi tulevaisuutta, oli nyt kuitenkin aika terävöittää yhtyeen tyyliä ja lisätä musiikkiin särmää. Ensimmäinen askel tällä tiellä oli samannimiseen elokuvaan kirjoitettu kappale Wild life, joka julkaistiin bonusraitana Bananarama-albumin myöhemmillä painoksilla.
Seuraava askel oli tuottajan vaihtaminen. Bananarama oli jo pitkään esittänyt keikoillaan Shockin Blue -yhtyeen hittiä Venus, mutta tuottajat Jolley & Swain eivät innostuneet sen levyttämisestä. Niinpä kolmikko kääntyi vahvassa noususuhdanteessä olevan tuottajatrio Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Watermanin puoleen. Kansainvälinen jättihitti muutti yhtyeen suunnan lopullisesti. Tästä lisää hieman myöhemmin.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nana Mouskouri osa 2 (1972-2011): Laulu vapaudelle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla.
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman menestyineimpiä laulajia, ja joidenkin arvioiden mukaan hänen levynmyyntinsä on verrattavissa Madonnan, Michael Jacksonin ja Céline Dionin huippulukuihin (Mouskourin eduksi). Vuonna 2009 levy-yhtiö Universal arvioi maailmassa myydyn 350 miljoonaan Nana Mouskouri -albumia. Mouskourin menestyksen salaisuus ei ole ollut miljoonia myyneet jättihitit vaan pitkäjänteinen ja rajoja rikkova ura kolmella mantereella, kymmenellä kielellä ja lähes kaikilla mahdollisilla populaarimusiikin tyyleillä. Kirjoitukseni toinen osa vie meidät tärkeään vedenjakajaan Mouskourin uralla, jonka seurauksena hän muuttui leimallisesti kreikkalaisesta laulajasta lähemmäs yleiseurooppalaista supertähteä. Tähän osaan hänen uraansa sisältyvät hänen uransa suurimmat hitit.

Vuonna 1972 Lontoossa matkalla olleet tätini pääsivät Nana Mouskourin todennäköisesti loppuunmyytyyn konserttiin ja palatessaan toivat tuliaisena sisarelleen albumin Turn on the sun. Sisar piti levystä, mutta levystä tuli erityisen tärkeä 2-vuotiaalle veljenpojalle, joka aina mummolavierailullaan vaati saada kuunnella juuri tätä levyä.

Näihin aikoihin Mouskouri oli yksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä, joka sukkuloi levytysstudioiden ja konserttilavojen välillä hengästyttävällä tahdilla. Eräs Mouskourin levy-yhtiön johtajista arvioi osuvasti Nanan käyttävän lentokonetta yhtä sujuvasti kuin toiset Pariisin metroa. Yksi Mouskourin bravuureista konserteissa oli ranskankielinen versio Bob Dylanin kappaleesta A Hard rain's gonna fall, joka oli kohokohtia myös vuoden 2005 Helsingin konsertissa, jota edellämainitun veljenpojan oli ilo päästä kuulemaan.
Yhteen maahan Nanan kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet. Mouskouri ei ollut konsertoinut kotimaassaan Kreikassa vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Laulaja joutui hankalaan rakoon, sillä poliittisesti kokemattomana henkilönä hän ei halunut Melina Mercourin tapaan ottaa julkisesti kantaa Kreikkaa hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan (ja hän oli myös huolissaan Kreikkaan jääneen perheensä turvallisuudesta) eikä toisaalta osoittaa tukeaan uudelle hallinnolle esiintymällä kotimaassaan. Hän halusi ajaa kreikkalaisten asiaa tuomalla maansa musiikkia tunnetuksi maailmalla, mutta monet paheksuivat hänen näennäistä välinpitämättömyyttään.

Kaksi vuotta ennen juntan kaatumista Nana matkusti Kreikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levyttämään albumin kreikkalaiselle levy-yhtiölle. Vaikka hän oli menestynyt maailmalla kreikkalaisella musiikilla, tämä levy oli suunnattu hänen kotimaansa markkinoille ja omien maanmiestensä levyhyllyihin. Aviomies Yorgos Petsilasin tuottamalta albumilta Spiti mou spitaki mou puuttui hänen kansainvälisten levyjensä ylikansalllinen soundi ja kotoisesta levystä tuli yksi hänen parhaista levyistään, jota myytiin paljon myös Kreikan ulkopuolella. Toinen tunnettu nimi levyllä oli vanha ystävä Manos Hadjidakis, joka kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista. Hadjidakisin käsialaa ovat muun muassa allaolevat esimerkkikappaleet lukuunottamatta kappaletta O mavros aitos. "Mustasta kotkasta" kertova israelilainen sävelmä on Suomessa tunnettu adventtivirtenä Tiellä ken vaeltaa.
Tiivis avioparin yhteistyö vaati kuitenkin veronsa. Yorgos väsyi maailmankansalaisena elämiseen ja halusi muuttaa takaisin Kreikkaan kaksilapsisen perheensä kanssa. Nana ei ollut valmis uhraamaan ammattiaansa ja uraansa, ja kahden muusikon tiet erosivat.

Avioliiton hajoaminen oli suuri pettymys Nanalle ja se vaikutti välittömästi myös hänen musiikkiinsa. Yorgosin johtama Nanan taustalla soittanut The Atheniens hajosi, ja sen muusikoista vain muutama jatkoi Mouskourin livebändissä. Tuottajansa André Chapelle'in tuella huippusuosittu laulaja uusi tyyliään etsimällä uusia yhteistyökumppaneita. Yksi näistä oli uransa alussa ollut englantilainen lauluyhtye The King Singers, josta tuli vakiovieras Nanan BBC:lle tekemässä tv-sarjassa.
The Atheniensin menetyksen seurauksena kreikkalaisen musiikin osuus Mouskourin musiikissa väheni. Hän täytti kreikkalaisen musiikin jättämän aukon muiden maiden kansanmusiikilla. Nana levytti kaksi menestysalbumillista vanhaa ranskalaista kansanmusiikkia, ja samalla reseptillä tehty brittiläistä kansanmusiikkiaarteistoa penkonut albumi onnistui niin ikään erinomaisesti. Yhä kansainvälisempi artisti haki innoitusta myös Aasiasta ja levytti mm. japanilaisen kehtolaulun Aka tombo
1970-luvun puolivälissä mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kun Mouskouri pitkän tauon jälkeen palasi kansainvälisen suosionsa alkulähteille Saksaan, oli vastaanotto hurmioitunut. Albumi Sieben schwarze Rosen, joka sisälsi lähinnä Nanan aiempiä hittejä saksaksi laulettuna, oli huippusuosittu, ja Nana sai pian nimensä eteen liitteen Die Stimme.
Vuodesta 1975 alkaen Mouskouri levytti vuorotellen levyjä ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kierrätystä hyödyntäen julkaisi suuresta osasta kappaleitaan versiot kaikilla kolmella kielellä. Menestyksen taustalla työskenteli André Chapelle, joka oli tuottanut laulajan levyjä jo kymmenen vuoden ajan. 1970-luvun lopulle tultaessa Chapellesta oli tullut Mouskourin kumppani myös yksityiselämässä. Varovainen pariskunta julkisti suhteensa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja 40 vuotta toisensa tuntenut pari meni lopullisesti naimisiin vuonna 2003.

1970-luvun loppupuolen suurimpia hittejä olivat englanninkielisillä markkinoilla suosiota niittänyt country-albumi Roses and sunshine sekä Ranskassa menestynyt Quand tu chantes, joka menestyi saksankielisillä markkinoilla nimellä Guten Morgen Sonnenschein
Mitä pitemmälle 1970-luvun tuotannossa päästään, sitä vähemmän itse pidän Nana Mouskourin levyistä. Vaikka die Stimme oli edelleen kohdallaan, tuntuu siltä kuin osa hänen herkkyydestään katosi avioeron ja modernimman levytystekniikan myötä. Jättihittejä ei Mouskouri 1970-luvulla saanut, mutta runsas tuotanto useilla kielillä ja uskollinen fanikunta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa takasivat sen, että Nana sai alvariinsa ripustella kultalevyjä Genevessä sijaitsevan kotinsa seinälle.

Jo yli 20 vuotta kestäneen uran suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvulle, joka antoi hänelle hänen uransa kaksi suurinta kansainvälistä hittiä. Näiden kappaleiden avulla Nana Mouskourin nimi tuli tunnetuksi myös niille, jotka eivät olleet seuranneet hänen uraansa 1960-luvulta saakka.
Kun Mouskouri esitti Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan orjien kuorosta versioidun Je chante avec toi liberté -kappaleen Ranskan televisiossa, alkoivat valot televisioyhtiön puhelinvaihteessa vilkkua. Nanan levy-yhtiön johtajien mielestä klassinen musiikki ei sopinut Mouskourille, ja kappale oli vain yksi raita albumilla Qu'il est loin l'amour. Yleisön voimakas reaktio sai levy-yhtiön muuttamaan mieltään. Kappale julkaistiin singlenä ja siitä tuli laulajan uran suurin menestyskappale. Kappale julkaistiin ranskalaismenestyksen siivittämänä myös mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi.

Neljä vuotta myöhemmin menestyksen salama iski uudelleen. Tällä kertaa hitin taustalla oli monikansallinen televisiosarja Taiteilijan tytär (Mistral's daughter/L'amour en héritage), jonka tunnusmelodian laulajaksi monikielinen Mouskouri kutsuttiin. Sarjasta ja sen tunnusmelodiasta tuli suurmenestyksiä ympäri maailmaa (myös Suomessa, jossa kappaleesta oman versionsa levytti Lea Laven), ja Nana levytti kappaleen ainakin kuudella kielellä. Kappale nousi Britanniassa parhaillaan singlelistan kakkossijalle.
Kreikkalaislaulajan muu 1980-luvun tuotanto on jäänyt edellämainittujen megahittien varjoon. Viisikymppisen artistin tahti jatkui kuitenkin kiivaana niin konserttilavoilla kuin studiossakin. Ranska-Saksa-Britannia-akselin lisäksi hän vieraili myös kotimaansa Kreikan konserttilavoilla ja studiossa. Esimerkkeinä tämän ajanjakson levytyksistä on Nikos Gatsosin runoon levytetty I endekati endoli (säveltäjänä Manos Hadjidakisin sijaan nuorempi popsäveltäjä Giorgos Hatzinasios), Leonard Cohenin The Guests ja Ranskankielisissä maissa suosittu Il n'y a pas que l'amour.
Aina uusista haasteista nauttinut laulajatar ei hämmentynyt iän ääneen tuomia vääjäämättömiä muutoksia, vaan kokeili musiikkityylejä mihin diivamaisempi ja värisevämpi ääni oli omiaan. Albumilla Oh Happy day hän tulkitsi Mahalia Jacksonin ja muiden gospeldiivojen tunnetuksi tekemiä hengellisiä lauluja. Je chante avec toi liberté-kappaleen menestyksen innoittamana hän levytti myös kaksi albumillista klassisia aarioita. 
Vuonna 1991 Nana jatkoi kansamusiikkiprojektia, jonka hän oli aloittanut 1970-luvun Britannian ja Ranskan vanhaa musiikkia sisältäneillä albumeillaan. Levy Côte sud, côte coeur kokosi yhteen välimeren alueen musiikki Israelista Korsikaan, Kreikasta Italiaan ja Espanjaan. Levystä tuli Mouskourin uran jälkipuoliskon suurimmista menestyksistä. Albumilta löytyi mm. aiemmin Spiti mou spitaki mou -albumilla kreikaksi laulettu israelilaiskappale Erel shel shoshanim, jota Suomessa lauletaan ahkerasti adventtikirkoissa.
Etno-, Gospel- ja oopperaprojektien ohella jatkoi perinteisempien popmusiikin parissa. Pääosin elämänkumppani André Chapelle'in tuottamana Mouskouri levytti useamman albumin vuositahdilla sekä ranskankielistä, englanninkielistä, saksankielistä että kreikankielistä musiikkia. Maininnan arvoisia ovat poikkeuksellisesti Tony Viscontin (David Bowien hovituottaja) tuottama albumi Nana (jolta esimerkkinä kappale Moondance) sekä elokuvasävelmiä sisältänyt albumi Hollywood (jolta kappale A day in the life of a fool), jonka sovituksista vastasi Michel Legrand, vanha ystävä Cherbourgin sateenvarjojen ajoilta. Levy oli myös kunnianosoitus Nanan vanhemmille, joiden pyörittämän ulkoilmateatterin kankaalta hän oli tyttönä saanut ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen elokuvamusiikkiin ja jonka lavalla hän oli laulanut kuvitteeliselle yleisölleen. 
Kun politiikkaa aina vieroksunutta artistia pyydettin Kreikan EU-kansanedustajaksi, Nana mietti kahteen kertaan. Hän ei pitänyt itseään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja hänen hiljaisuuttaan Kreikan vallankumouksen aikoihin oli moitittu rankasti. Tällä kertaa Mouskouri kuitenkin koki, että hänen tehtävänsä oli auttaa kotimaataan, ja suostui. Pääosan vuosista 1994-1999 edustaja Ιωάννα Μούσχουρη vietti konserttilavojen sijaan Euroopan parlamentin istuntosalissa osallistuen mm. kulttuuri- ja koulutuskomitean ja naisten oikeuksien komitean toimintaan. Mouskouri kieltäytyi kuitenkin jatkokaudesta pettyneenä EU:n kyvyttömyyteen estää Bosnian ja Kosovon sotien kaltaisia konflikteja. Enemmän kotonaan Mouskouri oli Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, joksi hänen kutsuttiin vuonna 1993.

Vuonna 2004 Universal-levy-yhtiö palkitsi 70-vuotta täyttäneen laulajan 34 cd:n boksilla, joka sisälsi hänen kaikki ranskankieliset levytyksensä sekä suuren osan hänen muilla kielillä levytetystä tuotannostaan. Samaan aikaan Mouskouri ilmoitti lopettavansa uransa. Neljä vuotta kestäneellä jäähyväiskiertuella rakastettu laulaja esiintyi yli 130 konsertissa yli 20 eri maassa. Itse pääsin kuuntelemaan lapsesta asti ihailemaani laulajaa Helsingin konsertissa (mahtavan kokoisen 34 cd:n boksin olin ostanut hyllyyni jo aiemmin). Jäähyväiskiertue päättyi historialliselle Ateenan Herodes Atticus -konserttilavalle heinäkuussa 2008. Vuotta myöhemmin Universal myönsi laulajalle kunnialaatan yli 350 miljoonan albumin myynnistä.
Loppuunmyytyjen jäähyväiskonserttien jälkeen näytti siltä, että eläkkeelle siirtynyt artisti olisi tyytynyt elämäänsä aviomiehensä kanssa Sveitsin Genevessä. Kolme vuotta jäähyväisten jälkeen Mouskouri oli kuitenkin uudelleen lavalla juhlimassa ensimmäisen kansainvälisen hittinsä Weisse Rosen aus Athen 50-vuotispäivää, ja 83-vuotiaan lauajan viimeisin Euroopankiertue päättyi kesällä 2016. Viimeisin albumi, jolle hän levytti duettoversioita vanhoista hiteistään, julkaistiin vuonna 2011. Levyllä duettoparina esiintyi mm. tytär Lenou Petsilas, joka on tehnyt myös omaa uraansa laulajana.
Ensi vuonna tulee 60 vuotta Nana Mouskouri ensimmäisistä levytyksistä, eikä hänen uransa näytä vieläkään olevan lopussa. Vaikka eniten kuuntelen Mouskourin 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuoliskon levytyksiä, on upeaa seurata kuinka paljon hienoa musiikkia tämä Ateenan kasvatti on faneilleen antanut 1950-luvun lopulta uudelle vuosituhannelle asti. Vaikka uusia kappaleita on tullut ja kielet ovat vaihtuneet, on yksi kappale ollut Nanalle rakkain hänen uransa alusta alkaen. Manos Hadjidakis ja Nikos Gatsos kirjoittivat Nanalle kappaleen Hartino to fengaraki 1950-luvun lopulla ja kappale on seurannut hänen konserteissaan ja levyillään kaikki vuosikymmenet. Seuraavassa kappaleen kuusi versiota uran eri vaiheissa. Vaikka Mouskouri näinä vuosina muuttui nuoresta laulajanalusta yhdeksi maailman menestyneimmistä artisteista, on herkkyys ja tulkinta pysynyt ennallaan. Ja ne iänikuiset silmälasit.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

247. Paul McCartney: Flowers in the dirt (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Flowers in the dirt oli Paul McCartneyn paluulevy ristiriitaisen 1980-luvun päätteeksi. Suurinta huomiota levyllä keräsi yhteistyö Elvis Costellon kanssa, mutta levyn menestys ei ollut yksinomaan Costello-yhteistyön varassa. Albumin julkaisun yhteydessä McCartney teki myös rauhan oman Beatles-menneisyytensä kanssa. Albumi vilisi viittauksia menneseen, ja sitä seuranneen kiertueen ohjelmassa oli toistakymmentä Beatles-kappaletta. Kiertue ja albumi todistivat että "vasta" 47-vuotias Macca oli elämänsä kunnossa.

Beatles-harrastukseni alkoi jokseenkin tasan 30 vuotta sitten, kun yhtyeen albumit julkaistiin ensimmäisen kerran cd-muodossa ja kesällä 1987 juhlittiin Sgt. Pepper's lonely heart's club band -albumin 20-vuotisjuhlia. Uppouduin yhtyeen historiaan ja musiikkiin ja osansa saivat myös John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin soolourat. 

The Beatles oli jälleen in, ja samoihin aikoihin sekä Harrison että McCartney alkoivat muistella omilla tahoillaan menneisyyttään maailman suosituimmassa yhtyeessä. Cloud nine oli Harrisonin onnistunut beatle-henkinen comeback, ja McCartney teki saman albumillaan Flowers in the dirt. Paul joka edelliset 20 vuotta oli yrittänyt (ja myös onnistunut) menestymään yksinomaan soolomateriaalillaan myöntyi lopulta siihen, että 60-luvun menestysvuodet olivat tärkeä tai jopa tärkein osa hänen muusikonuraansa.
Albumin avausraidan musiikkivideo vilisi Beatles-viittauksia ja harvinaisia videopätkiä arkisojen hämäristä. The Anthology dokumenttisarja julkaistiin vasta 1990-luvun puolella, joten suurelle osalle yleisöstä nämä lyhyet pätkät olivat ennennäkemätöntä herkkua. Myös itse kappaleen melodiakulut ja lauluharmoniat olivat suoraa lainaa kahden vuosikymmenen takaa.

My brave face -kappaleen McCartney sävelsi yhdessä Elvis Costellon kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Beatlesin hajoamisen jälkeen kun McCartneyllä oli sävellysparinaan toinen merkittävän uran tehnyt muusikko, ja McCartney/Costello-yhteistyötä verrattiin välittömästi Lennon/McCartney-yhteistyöhön. Osa tiukkapipoisimmista Beatles-faneista jopa paheksui sitä, että Paul oli kehdannut "korvata" Johnin toisella lauluntekijällä.

Kohu oli kuitenkin ylimitoitettua. Flowers in the dirt -albumilla ja sitä seuranneella Off the ground -levyllä julkaistiin loppujen lopuksi yhteensä vain kuusi McCartney/McManus (Costellon oikea sukunimi) krediiteillä varustettua kappaletta, eivätkä ne mielestäni olleet sen parempia kuin McCartneyn omatkaan kappaleet. Selkeimmin Costellon vaikutus kuuluu duettokappaleessa You want her too, jossa kaksi muusikkoa vuorottelevat omien säkeittensä kanssa kuten Paul ja John aikanaa(vrt. esimerkiksi Getting better.)
John Lennonin traaginen kuolema oli varjostanut Paulia koko 1980-luvun. Murhansa jälkeen John oli nostettu rock-jumalan asemaan, ja samalla Pauli alennettiin tavalliseksi pop-kuolevaiseksi. McCartney ei omilla tuotteillaan juurikaan pystynyt muuttamaan tilannetta. Stevie Wonderin ja Michael Jacksonin kanssa tuottivat jättihitit Ebony and ivory ja Say say say olivat myrkkyä vakavahenkisille Beatles-faneille, jotka kaipasivat traagisesti kuolleen Lennonin tinkimättömyyttä ja kapinallisuutta. Kaiken kruunasi Paulin oman egonsa ympärille kyhäämä elokuva Give my regards to broadstreet, joka sai Magical Mystery Tour -elokuvan näyttämään taideteokselta. Sitä seurannut rouheampi Press to play -albumi oli yritys suunnanmuutokseen, mutta tällä kertaa myös ostava yleisö käänsi McCartneylle selkänsä ja levy unohdettiin nopeasti.

Vireä nelikymppinen McCartney ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Muutama vuoden tuumaustauko riitti vuosikymmenen alun painolastien karistamiseen ja tuotti riittävästi ideoita uuden alun alkamiseksi.
McCartney kokosi taustalleen uuden bändin, jonka tarkoitus oli tukea Paulia uuden levyn lisäksi myös maailmankiertueella, jollaista hän ei ollut tehnyt vuosiin. Suosikkikappaleen albumilla Rough ride oli erinomainen esimerkki kappaleesta, joka tehdään yhtyettä johtavan McCartneyn ehdoilla, mutta jossa yhtyeen muiden jäsenten lahjoille annetaan myös tilaa. Tämä on havaittavissa yllä olevalta konserttitallenteelta. 

Flowers in the dirt oli sitä edeltäneitä Macca-albumeja tasalaatuisempi mutta silti tyyliltään sopivan vaihteleva. Rock-kappaleiden seasta löytyi myös This onen kaltainen häpeämättömän tarttuva pophitti, mielenkiintoisesti sovitettu kitaraballadi Distractions sekä isän ja pojan suhdetta herkästi kuvaava Put it there, johon jousisovituksen teki vanha ystävä, aikoinaan lähes kaikki Beatles-levyt tuottanut George Martin.
Paul McCartneyn tärkein tukija oli edelleen vaimo Linda McCartney. Valokuvaajana hän vastasi albumin tyylikkäästä kannesta, minkä lisäksi hän soitti koskettimia ja lauloi taustoja sekä levyllä että sitä seuranneella kiertueella. Ei ole vaikea arvata kenelle poplegenda oli säveltänyt albumin vahvan (joskin hieman ylipitkän) päätöskappaleen Motor of love.
Yleisö ja lehdistö oli tyytyväinen, että Paul McCartney oli palannut harharetkiltään. Albumi menestyi hienosti listoilla, ja kappaleet saivat soittoaikaa niin radiossa kuin television musiikkikanavillakin. Kun Paul aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa yli kymmeneen vuoteen, oli menestys ennennäkemätön. Yli sata konserttia sisältänyt kiertue oli ensimmäinen ensimmäinen kerta, kun Paul esitti kappaleita koko 30-vuotiselta uraltaan. Beatles, Wings ja McCartney -hittien loppumaton kavalkadi palautti hänet vihdoin siihen asemaan joka hänelle olisi koko ajan kuulunut. Muutama vuosi aiemmin puolustusasemiin joutunut legenda onnistui muistuttamaan kaikille miksi hän oli ja on edelleen maailman menestynein lauluntekijä. 
Vaikka Paul McCartney jatkoi ladukkaina pidettyjen soololevyjen tekoa (viimeisin vuodelta 2013) ei hänellä levymyyntiluvuissa ollut enää paluuta 60-80-lukujen menestyksiin. Konserttirintamalla hän sen sijaan on näihin päiviin asti ollut yksi maailman menestykseneimmistä artisteista. Kesällä 75 vuotta täyttävä legenda kerää toistuvilla kiertueillaan areenat täyteen nostalgiannälkäisiä Beatles- ja McCartney-faneja, joita ei haittaa laulajan äänen oheneminen ja samojen hittien kuuleminen konsertti toisensa jälkeen. Suomessa McCartney on esiintynyt viimeksi joulukuussa 2011.

Lue myös: