lauantai 16. joulukuuta 2017

253. The Beach Boys: Summer days (and summer nights) (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Jos the Beach Boysin ura pitäisi tiivistää yhteen sen albumeista, se olisi ehdottomasti vuonna 1965 julkaistu Summer days (and summer nights). Ristiriitaisen Today!-albumin jälkeen julkaistu levy sisälsi onnistuneimmat kappaleet yhtyeen vanhasta "fun in the sun" tyylistä sekä vahvoja viittauksia siitä minne Brian Wilson halusi yhtyettä viedä. Kaksi massiivista Beach boys -hittiä siivittivät albumin kaupalliseen menestykseen, mikä oli pian muisto vain. 

Vuonna 1965 Yhdysvallat oli muun maailman tavoin the Beatlesin ja muiden brittiyhtyeiden lumoissa. Oman maan yhtyeistä the Beach Boys selvisi britti-invaasiosta pienimmin vaurioin ja jatkoi levyjen myyntiä lähes entiseen tapaan. Silti sekä the Beatlesin että the Beach Boysin amerikkalainen levy-yhtiö Capitol oli huolissaan. Albumilla Today! (jonka esittelin numerolla 131) maestro Brian Wilson yritti kehittää yhtyeensä musiikkia perinteisen surffipopin ulkopuolelle. Levy menestyi kohtalaisesti, mutta levy-yhtiö kehoitti Wilsonia palaamaan varmaan kaavaan.
Hieman vastentahtoisesti rantapoikien nokkamies suostui levypomojen vaatimukseen. Albumi Summer days (and summer nights) oli täynnä teinirakkautta ja kalifornialaista hauskanpitoa. Levy-yhtiö ja fanit eivät pettyneet, kun uusi levy laitettiin levylautaselle.

Suosikkikappaleeni You're so good to me olisi ollut täydellinen singlekappale, sillä se erinomaisine lauluharmonioineen ja vetävine melodioineen olisi sopinut täydellisesti Fun fun funin ja I get aroundin tyyppisten singlekappaleiden hittiputkeen. The Beach Boysin yhdeksännellä albumilla oli kuitenkin ylitarjontaa single-ehdokkaista. Menestynein näistä oli Today!-albumilla julkaistun Help me Ronda -kappaleen päivitetty versio, johon h-kirjaimen lisäksi lisättiin potkua ja Carol Kayen soittama vetävä bassoriffi. Kappaleesta tuli yhtyeen uran toinen (ja samalla kolmanneksi viimeinen) USA:n singlelistan ykkönen.
Vajaa vuosi ennen albumin julkaisua Brian Wilson vetäytyi rantapoikien kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn. Today!-albumin tapaan Summer days -albumin instrumentaaliraidat äänitettiin länsirannikon suosituimmista studiomuusikoista kootun Wrecking crew -kokoonpanon kanssa muun yhtyeen kierrellessä konserttilavoja,

Työskentely kokeneiden muusikoiden tuella antoi Wilsonille mahdollisuuden muokata kappaleiden sovituksia entistä pitemmälle, mikä kulminoitui vuonna 1966 julkaistulla Pet sounds -albumilla (löytyy blogistani numerolla 31). Ennenkuulumattoman hienoja, klassisesta musiikista idoita pihistäneitä sovituksia kuultiin kuitenkin jo tällä levyllä. Brianin pistämätön hittivainu yhdistyi uusiin sovitusideoihin parhaiten kappaleessa California girls. Singlen b-puoli Let him run wild oli niin ikään selvä askel kohti Pet soundsin teemoja niin tekstiltään kuin yleissoundillaan tehden tästä yhden musiikkihistorian hienoimmista pikkulevyistä.
Summer dreams (and summer nights!) on yksi harvoista Beach boys -albumeista jonka kaupallinen menestys korreloi sen saaman yleisen arvostuksen kanssa. Levy oli yhtyeen huippuvuosien (1962-1965) menestynein albumi ja sitä pidetään yleisesti myös tämän kauden korkealaatuisimpana albumikokonaisuutena, jossa yhdistyivät lähes täydellisesti tarttuvat pop-biisit, yhtyeelle tunnusomaiset lauluharmoniat ja Brian Wilsonin kunnianhimoinen tuotanto.
Albumin päättävä a cappella -kappale And you dream comes true sulki yhden vaiheen the Beach boysin uralla. Neljän menestysvuoden jälkeen yhtyeen ura muuttui varsin kuoppaiseksi. Maestro Wilson ei enää suostunut rajoittamaan luomisvoimaansa täyttääkseen Capitolin vaatimukset. Vuonna 1966 julkaistua Pet sounds -albumia pidetään popmusiikin merkkipaaluna, mutta levy-yhtiö ja amerikkalaiset fanit eivät olleet valmiita muutokseen. Levy menestyi heikosti, vaikka esimerkiksi Paul McCartney nimesi sen maailman parhaaksi albumiksi. Albumia seurannut miljoonahitti Good vibrations antoi lupauksia siitä, että Wilsonin taiteellisilla visioilla olisi sittenkin kaupallista potentiaalia, mutta sitä seurannut Smile-projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Brianin henkilökohtaisiin ongelmiin. Albumi valmistui vasta 2000-luvun puolella.

Tästä yhtye ei koskaan toipunut. Vaikka se ajoittain teki onnistuneitakin albumeja, oli sen levynmyynti pääasiassa kokoelmalevyjen varassa. Toistaiseksi viimeisen kerran rantapojat kokoontuivat yhdessä studioon vuonna 2012 levyttämään hyvätuulista ja onnistunutta albumia That's why God made the radio.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 4. joulukuuta 2017

252. Eurythmics: Touch (1983)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisillä levyillään tekno-soul-imagon omaksunut Eurythmics alkoi kolmannella levyllä lähestyä varovasti mainstream-popmusiikkia. Edellisten levyjen tapaan halvalla ja kotikutoisissa puitteissa tehty albumi yhdisteli taitavasti syntetisaattori- ja rumpukonesoundeihin jousia ja kitaraa tehden yhtyeen musiikista helpommin lähestyttävää myös perinteisemmälle popyleisölle. Levyn menestyksen tärkein tekijä olivat kuitenkin levyn tarttuvat pophitit. 

Menestys yllätti alkuvuodesta 1983 Annie Lennoxin ja Dave Stewartin muodostaman Eurythmics-yhtyeen. Yhtye oli ensimmäisillä levyillään yhdistänyt perinteisesti miehisen electro-teknomusiikin ja Lennoxin suolahtavan lauluäänen, mutta vastaanottavaista yleisöä ei tuntunut löytyvän. Sitten single Sweet dreams are made of these tunkeutui genrerajojen yli radioaalloille ja myyntilistojen kärkeen tehden yhtyeestä kertaheitolla ykkösyhtyeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.

Annie ja Dave aloittivat kolmannen levynsä äänitykset heti kun yllätyskysynnän kovin piikki oli ohitettu. Uuden albumin ensimmäinen single julkaistiin vain viisi kuukautta Sweet dreamsin jälkeen. Kappaleen syntikkatausta oli tuttua Eurythmicsiä, mutta Lennox pyrki laulusuorituksellaan selvästi edellistä hittiä lämpimämpään ja aistikkaampaan tulkintaan.
Jo tässä vaiheessa Eurythmicsin historiaa musiikkivideot olivat äärimmäisen tärkeä työkalu kappaleiden menestyksessä. Who's that girl -kappaletta on vaikea kuunnella näkemättä mielessä tarinaltaan vahvaa videota, jossa Lennox esittää sekä hylättyä laulajatähteä sekä miespuolista ihailijaa (hänen androgyyni imagonsa oli tuttu jo yhtyeen aiemmilta musiikkivideoilta). Petollisena renttumiehenä esiintyy tietenkin Stewart, jonka vierellä kulkevat vuorollaan mm. kaikki Banananaraman neljä jäsentä näiden joukossa hänen tuleva vaimonsa Siobhan Fahey ja Faheyn yhtyeessä myöhemmin korvaava Jacquie O' Sullivan. Kappaleessa Stewartin ääni sulautuu kertosäkeessä saumattomasti Lennoxin ääneen.

Vaikka Lennox ja Stewart saivat ensimmäistä kertaa äänittää albuminsa ilman pankkilainaa, joutuivat he edelleen tekemään albuminsa keskeneräisessä kotistudiossaan. Kappaletta Here comes the rain again -säestävä jousisektio joutui äänittämään oman osuutensa studion porraskäytävässä. Sovituksesta vastasi Michael Kamen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi elokuvamusiikeistaan.
Minun korvaani Here comes the rain again on kuulostanut aina siltä, kuin Sweet dreams -kappaleeseen olisi tehty uusi sovitus ja sanat. Vaikka nämä kappaleet kuulostavatkin joskus jopa häiritsevän samanlaisilta, on "uusi versio" taitavasti rakennettu silta yhtyeen alkuvuosien teknon ja tulevina vuosina tutuksi tulleen tavalliselle popyleisölle helpomman poptyylin välillä. 

Albumin kolme singleraitaa (edellämainittujen välillä julkaistiin kalypso-sävytteinen Right by your side) olivat Touch-albumin radioystävällisintä osastoa. Levyn muut kappaleet olivat yhtyeen aiemman tuotannon tapaan muutamalle toistuvalle idealle perustuvia pop-tekno-teoksia, jotka jäivät yhtyeen hittien varjoon. Kekseliäät sovitusideat ja erinomaiset sanoitukset tekivät niistä kuitenkin tutustumisen arvoisia kappaleita.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli kappale Cool blue, jossa nainen toisaalta pyrkii pois kylmän miehen vaikutuspiiristä mutta takertuukin tähän entistä tiukemmin. Kappaleen nerokas "How could she fall for a boy like that" väliosa oli kuin esimakua neljä vuotta myöhemmin julkaistavan Savage albumin teemoista.
Oma henkilökohtainen suosikkini on kappale No fear, no hate, no pain (no broken hearts), jossa Michael Kamenin vangitseva jousisovitus ja harkiten valitut ääniefektit tekivät sävellykseltään varsin monotonisesta kappaleesta unohdetun mestariteoksen.
Touch menestyi kaikkialla nousten USA:ssa albumilistalla top kymmeneen ja Britanniassa listan ykköseksi asti. Singlehitit valloittivat radiokanavat ja MTV:n soittolistat. Menestys antoi selvän viestin Annie Lennoxille ja Dave Stewartille siitä, että heidän valitsemansa tie lähemmäs mainstream-yleisöä oli oikea. Vain puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneellä Be yourself tonight albumilla parivaljakko hylkäsi elektro-teknon ja vakiinnutti asemansa kaupallisen soul-popin ykkösyhtyeenä ympäri maailmaa.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

251. Sam Brown: 43 minutes... (1992)

Kuuntele koko albumi YouTube soittolistalta.
Muusikkoperheen tytär Sam Brown oli 1990-luvun alussa kuuma laulaja-lauluntekijätähti Britanniassa. Stop-hitin ja kahden hyvin menestyneen sooloalbumin hemmottelema levy-yhtiö odotti kuumeisesti uutta menestyslevyä nuorelta suojatiltaan. Sen sijaan perhetragediasta selvinnyt Brown tuotti synkän ja sisäänpäinkääntyneen mestariteoksen, josta puuttuivat Stopin ja Kissing gaten kaltaiset hitit. Kiittämätön levy-yhtiö käänsi selkänsä entiselle tähtiartistilleen ja omakustanteena julkaistua albumia sai vain suurimmista Lontoon levykaupoista. Ne harvat jotka levyn onnistuivat löytämään eivät pettyneet.

Armeija-aikanani tutustuin Sam Brownin ensimmäisiin albumeihin, ja Stop-hitillä listoille noussut laulaja oli pian kärjessä minunkin suosikklistallani. Odotin monen muun Sam Brown -fanin tavoin kärsimättömänä uutta levyä, mutta sitä ei kuulunut. Netin uutispalstoilla kerrottiin levystä 43 minutes, mutta onnistuin löytämään levyn vasta vierailtuani lontoolaisessa levykaupassa pari vuotta levyn julkaisun jälkeen. Levy ei ollut sitä mitä odotin.

45 minutes... avautui hitaasti. Perinteisen rakkauslaulun sijaan Sam kutsui levyn avausraidalla kuulijan sisään omaan maailmaansa, jossa kaikki ei ollut niin hyvin kuin menestyneeltä laulajalta odotettiin. Kappaleessa viulua soitti isä Joe Brown.
Vaikka April moon -albumi ei ollut myynyt aivan Stop-albumin tapaan, pidettiin Brownia edelleen lupaavana laulaja-lauluntekijänä. Hän pyysi A&M-levy-yhtiöltä rahaa uuden levyn valmistelua varten. Samoihin aikoihin Samin äiti, suosittu studiomuusikko ja keski-Euroopassa soololevyillään menestynyt Vicki Brown sairastui vakavasti, ja tämä muutti albumin suunnan täysin. Uuden levyn kirjoitus- ja äänityssessioista tuli Brownin (ja äänityksiä johtaneen Pete-veljen) keino käsitellä ja selvitä perhettä kohdanneesta tragediasta.

Siinä missä Come in to my world oli kuulijoille osoitettu kutsu, kuvaa kappale In the rain yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Oliko kappale osoitettu sitten kuolleelle äidille vai kadonneelle rakkaudelle jäi kuulijan tulkittavaksi. 
Aiemmilla levyillä Sam oli saanut sävellysapua ammattilauluntekijöiltä, mutta tällä kertaa hän halusi ottaa vastuun sisällöstä yksin. Äitinsä kuihtumista avuttomana seurannut tytär purki tuskaansa hyvin henkilökohtaisiin kappaleisiin. Albumin ainoa singlekappale Fear of life käsitteli vääjäämätöntä, omaa ja läheisten ihmisten kuolevaisuutta. 
Onneksi koko albumi ei ollut yhtä lohduton. Synkän alkupuoliskon jälkeen levyn tunnelma kirkastui ja tekstit saivat toiveekkaampia sävyjä. Kappaleessa One candle on lapsuuden nostalgiaa ja kodin lämpöä.
Vaikka Sam Brown käsitteli 43 minutes...-albumin kappaleissa äitinsä sairauden ja kuoleman synnyttämiä ajatyksia, ei niiden teksteissä suoraan viitattu Brownin perheen suruun. Ainoana poikkeuksena tästä on levyn vaikuttavin kappale Letting go. Kappaleessa Sam muisteli unta, jossa kuollut äiti lohduttaa surevaa tytärtään, rohkaisee päästämään menneestä irti ja katsomaan rohkeasti tulevaisuuteen.
Albumi päättyy kappaleeseen, joka kurkottaa varovaisen onnellisena kohti uutta. Sam Brown synnytti ensimmäisen lapsensa pian albumin julkaisun jälkeen. Lapsi nimettiin Vickyksi edesmenneen isoäitinsä mukaan.
Tuottajaveljen ja äänittäjäpoikaystävän tuella äänitetty demo oli viimeiseen asti hiottu kokonaisuus. Brownin yllätykseksi ja katkeraksi pettymukseksi A&M Records kieltäytyi julkaisemasta levyä. ja vaati sille hittejä henkilökohtaisen tuskan sijaan. Brown ei ollut valmis kompromisseihin. Katkeran kiistelyn jälkeen hän osti ääniraidat itselleen ja julkaisi demolevyn sellaisenaan omakustanteena. 
Levy-yhtiön penseyttä on vaikea ymmärtää. Brown oli edellisillä levyillään tuottanut A&M:lle sievoiset voitot ja todistanut, että hänellä oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Uutta levyä varten tehty demo oli laadukas ja sellaisenaan julkaisukelpoinen. Jos levy-yhtiö olisi halunnut ja yrittänyt, siltä olisi löytynyt useampikin kappale, jotka oikein markkinoituna olisi menestyneet singlelistoilla. Yksi näistä kappaleista on kappale Your time is your own, joka erottui muuten varsin riisutun albumin kappaleista polveilevalla jousi- ja laulusovituksellaan. 

Sen sijaan aiemmmilla levyillään miljoonalukuihin päässeen laulajan kolmatta albumia myytiin joidenkin arvioiden mukaan vain 4000 kappaletta, ja erinomainen levy hukkui levyteollisuuden kylmien lakien jalkoihin.

Brown julkaisi tämän jälkeen vielä kolme sooloalbumia ilman mainittavaa menestystä. Brown palasi uransa alkulähteille ja jatkoi uraansa muiden artistien taustalaulajana laulaen mm. Pink Floydin Division Bell -albumilla ja sitä seuranneella maailmankiertueella. Televisioyleisölle  Brown tuli tutuksi Jools Hollandin televisio-ohjelmasarjan laulusolistina. George Harrisonin perheystävänä Brown sai kunnian olla ainoa naissolisti Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002.

Vaikka 43minutes siis floppasi täysin, pitävät uskollisimmat Sam Brown -fanit sitä edelleen suosikkialbuminaan. Levyä ei löydy Spotifysta, mutta se on kuunneltavissa YouTuben kautta ja ostettavissa edelleen Sam Brownin kotisivulta. 

Brownin laulajanura päättyi yllättäen vuonna 2007, kun äänihuulten sairaus vei hänen laulukykunsä lähes kokonaan. Tämän jälkeen Brown on toiminut laulutekniikan- ja ukulelensoitonopettajana.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 13. lokakuuta 2017

250. Bananarama:Wow! (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Vaikka The Spice Girlsiä pidetään maailman menestyneimpänä tyttöyhtyeenä, jää se selvästi kakkoseksi Bananramalle, jos listahittien määrää pidetään mittapuuna. Uransa huippuvuosina banaaniyhtye sai enemmän listoja Britannian top 10:een kuin maustetytöt julkaisi singlejä kaiken kaikkiaan. Uransa huipulle Bananarama pääsi 1980-luvun lopulla, jolloin he tekivät yhteistyötä nousussa olevan Stock-Aitken-Waterman-tuottajatiimin kanssa.

 Ensimmäinen Bananarama-levyni oli vuonna 1988 julkaistu Greatest Hits Collection. Kun kuuntelin ensimmäistä kertaa käytettynä ostamaani vinyylialbumia, tuntui kuin sen A- ja B-puolilla olisi esiintynyt täysin eri yhtye. Levyn kappalejaon tarkoitus oli selkeästi korostaa sitä muutosta jonka tuottajatiimin vaihdos teki yhtyeen musiikkiin.

Albumin toisella puolella esiintyi homssuinen kolme opiskelijatytön muodostama yhtye, joka oli tehnyt levyjä pääasiassa Tony Swainin ja Steve Jolleyn kanssa. Näiden levyjen letkeä musiikkityyli oli hyvin linjassa Siobhan Faheyn, Sara Dallinin ja Keren Woodwardin välinpitämättömän omintakeisen imagon kanssa. Tämän yhteistyön hittihana oli kuitenkin sulkeutunut, eikä levyt menestyneet enää entiseen malliin.

Kokoelmalevyn toinen puolisko erosi tyyliltään selvästi Jolley/Swain-tuotannolta. Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin muodostama tuottaja-lauluntekijäkolmikko ei vielä ollut se brittipopin hittitehdas, mikä siitä muodostui Kylie Minoguen, Jason Donovanin ja Rick Astleyn myötä. Bananarama kuuli SAW-kolmikon Dead or Alive -yhtyeelle tuottaman kappaleen Spin me like a record ja ihastui sen energiseen tempoon ja terävään tuotantoon. Kun Jolley/Swain kieltäytyivät tuottamasta tyttöjen suosikkikappaletta Venus, Bananarama kääntyi Stock, Aitken & Watermanin puoleen. Myös nämä epäilivat vahvasti 70-luvun hollantilaishitin soveltuvuutta 80-luvulle, mutta kaikkien leuat loksahtivat ammolleen, kun kappaleesta tuli sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Watermanin uran siihen asti suurin hitti nousten mm. USA:n listaykköseksi. Menestys oli todiste Siobhanin, Saran ja Kerenin tarkasta hittivainusta.
Venus sijoitettiin muuten Jolley/Swain-parivaljakon tuottamalle Bananarama-albumille True confessions, jonka singlejulkaisut tätä hittikappaletta lukuunottamatta menestyivät huonosti. Venus-kappaleen menestyksen myötä oli selvää, että Bananaraman seuraava albumi tehtäisiin Stock-Aitken-Watermanin Hit factory -studioilla.
Ensimmäinen Venuksen jälkeen julkaistu Bananarama-single-osoitti uuden suunnan, jonne yhtye oli SAW:n avittamana menossa. I heard a rumour oli edeltäjänsä tapaan selkeä askel letkeästä pehmopopista kohti tiukasti rytmitettyä europoppia. Yhtyeen visuaalisessa imagossa muutos oli hitaampi, mutta I heard a rumour -musiikkivideossa muutos lappuhaalareista kohti muodikkaampaa styleä oli selvästi alkanut. Sopivasti koukkuja sisältävä melodia ja tarttuvan yksinkertainen kertosäe olivat resepti, jolla yhtye jälleen valloitti hittilistojen kärkisijat USA:sta (singlelistan sija 4) eri puolille Euroopppaa asti.

Vaikka hittihana saatiin auki heti, ei yhteistyö sujunut kovin sopuisasti. SAW-tiimi joutui joustamaan tuotantotavastaan, jossa he sävelsivät ja sanoittivat laulun valmiiksi ja artisti saapui paikalle laulamaan osuutensa valmiiseen taustaraitaan. Neidit Fahey, Woodward ja Dallin halusivat olla mukana laulunteon joka vaiheessa, eivätkä kelpuuttaneet mitä tahansa laulettavakseen. "Levynteko Bananaraman kanssa oli painajaismaista, he halusivat työntää nenänsä joka asiaan" muisteli Pete Waterman yhteistyötään vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Lähes kaikkia WOW-albumin kappaleiden tekijätietoja koristi ennätyksellisen pitkä "Stock/Aitkan/Waterman/Fahey/Dallin/Woodward" nimirimpsu.
Wow-albumin toinen singlejulkaisu on hyvä esimerkki siitä, mitä SAWFDW-yhteistyö sai parhaimmillaan aikaiseksi. Siobhan Faheyn painajaisunesta idean saanut kappale on samaan aikaan hullutteleva (musiikkivideo oli paluu Bananaraman aiempien vuosien hömppävideoihin), tiivis ja tartttuva. Kotimaassaan Britanniassa kappaleesta tuli yhtyeen uran suosituin kappale.

Joissain maissa (mm. USA:ssa) albumin toisena singlenä julkaistiin kappale I can't help it. Kappale on Wow-albumin hiteistä tasapaksuin, mutta silti täydellisen energinen aloituskappale albumille.
Vaikka kunninahimoisen tuottajakolmikon ja oikukkaan trion yhteistyö oli hankalaa, syntyi yhteistyön lopputuloksena sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Waterman -tiimin onnistunein albumi. Vaikka singlehitit erottuvat albumilta selkeästi, ovat levyn muutkin kappaleet riittävän hyviä luomaan albumista eheän ja viihdyttävän kokonaisuuden. Esimerkkinä onnistuneista albumiraidoista kappaleet Strike it rich ja Once in a lifetime.
Ensimmäisenä SAW-tuotannosta innostunut Siobhan Fahey alkoi tuntea olonsa levottomaksi yhtyeessä. Hän koki, että uuden yhteistyön tuoman menestyksen mukana Bananaramasta oli tullut osa trendeihin sidottua popeliittiä, jota yhtye aiemmilla levyillään oli parodioinut. Fahey oli muuttanut tuoreen aviomiehensä Eurythmics-legenda David Stewartin kanssa Los Angelesiin, mikä vaikeutti yhtyeen yhteistyötä ja vieraannutti häntä Keren Woodwardista ja Sara Dallinista, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa Fahey erosi yhtyeestä ja jatkoi omaa musiikkiuraansa nimen Shakespear's sister alla (yhtye tuli tunnetuksi kappaleistaan You're history, Run silent run deep, Stay ja Hello).

Dallin ja Woodward eivät kaivanneet Faheylle korvaajaa, mutta levy-yhtiö ja yleisö näkivät Bananaraman edelleen kolmihenkisenä yhtyeenä. Uudeksi jäseneksi palkattiin Faheyn suostumuksella Jacquie o'Sullivan. Wow-albumin kappaleet I want you back ja Nathan Jones äänitettiin uudellen o'Sullivanin kanssa ja julkaistiin singleinä, jotka jatkoivat edellisten julkaisujen menestystä.
Näiden kappaleiden musiikkivideot viimeistelivät Banananraman muutosprosessin, jota vastaan Siobhan Fahey oli protestoinut. Takkutukkaisista anarkistitytöistä oli tullut viimeisen päälle meikattuja ja stailattuja poptähtiä. O'Sullivan ei koskaan päässyt Bananaraman täysivaltaiseksi jäseneksi, vaan hänen tehtävänsä oli seurata Dallinin ja Woodwardin linjaa kuukausipalkalla.

Levy-yhtiö hyödynsi Bananaraman menestystä julkaisemalla pikaisesti kirjoituksen alussa mainitun Greatest Hits Collection -albumin vauonna 1988, jonka yhteydessä julkaistiin Bananarama-SAW yhteistyönä kirjoitettu Love truth and honesty. Seuraavana vuonna julkaistu hyväntekeväisyyssingle Help! (yhdessä Bananaramaa parodioivan Lananeeneenoonoo-yhtyeen kanssa) menestyi vielä erinomaisesti, mutta sen jälkeen yhtyeen taival listapopin kärkinimenä päättyi.
Jacquie o'Sullivan kyllästyi pian äänivallattoman palkkarengin rooliinsa ja erosi yhtyeestä erinomaisen mutta keskinkertaisesti myyneen Pop life -albumin jälkeen. Dallin ja Woodward ovat jatkaneet yhdessä näihin päiviin saakka, ja viime vuosina myös Siobhan Fahey on palannut Bananaraman riveihin.

Jos WOW oli Bananaraman uran huippukohta, oli se vasta alkusoittoa Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion menestysvuosille. He kirjoittivat ja tuottivat 1980-1990-lukujen vaihteessa toistasataa listahittiä, ja muodostuivat Euroopan poplistoilla varsinaiseksi maanvaivaksi. Vaikka SAW-tiimin suurimmat menestyslevyt tulivat artisteilta Rick Astley, Kylie Minogue ja Jason Donovan, pitää Peter Waterman Wow-albumia edelleen uransan onnistuneimpana popalbumina. Olen samaa mieltä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 15. syyskuuta 2017

249. Electric Light Orchestra: Out of the blue (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Popmusiikin tupla-albumit ovat harvoin täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Electric Light Orchestran Out of the blue on onnistunut poikkeus tästä säännöstä, joidenkin mielestä vähempikin olisi riittänyt. Ajoittaisesta mammuttitaudista kärsivä levy on osoitus siitä, kuinka tuottelias lauluntekijä Jeff Lynne oli ja kuinka taitavasti hän pystyi yhdistämään samalle albumikokonaisuudelle kunnianhimoista pop-kerrontaa, maailmoja syleileviä sovituksia ja  tarttuvia pophittejä. 

1970-luvun loppupuolella Electric Light Orchestran tuotanto oli päätynyt kauas metsästystorvien, kontrabassojen, sellojen ja fagottien säestämässtä musiikista, jota yhtye teki ensimmäisillä levyillään. Jeff Lynnen johtama yhtye oli levy levyltä siirtynyt määrätietoisesti kohti keskitien poppia, jossa "sinfonisuutta" edusti eksoottisten soittimien sijaan klassisista soittajista koottu perinteinen orkesteri. Tätä muutosta oli seurannut huikea menestys, joka oli huipentunut vuonna 1976 julkaistuun albumiin New World Record (jonka esittelin numerolla 204). Ensimmäistä kertaa aiemmin Yhdysvalloissa hyvin menestynyt yhtye nousi listojen kärkisijoille myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Menestyksen inspiroima Lynne pursui energiaa ja ideoita. Kun ELO seuraavan kerran asteli studioon uuden levyn äänityksiä varten oli Lynnellä materiaalia yli tarpeen, ja edellisen albumin menestys päätettiin tuplata.
Jos yhtyeen aiemmilla levyillä oli ollut yksi täydellinen ja iskevä aloituskappale, riitti 1977 vahvoja aloituskappaleita tuplalevyn kaikille neljälle puolelle. Tässä esimerkkinä kiistaton mestariteos Night in the city, joka aloitti ensimmäisen levyn jälkimmäisen puoliskon. Kapellimestari Louis Clarkin johtamalla jousisektiolla oli täysi työ sahata näppärän popkappaleen taustalle sovitettuja sävelkulkuja.

Samalla kun ELO:n soundi kasvoi, yhtyeen jäsenmäärä väheni. Vaikka levyn kannessa oli vielä sellisti Melvyn Galen ja Hugh McDowellin sekä viulisti Mik Kaminskin kuvat, ainostaan Kaminski soitti levyllä. Kaikki kolme soittivat vielä levyn julkaisua seuranneella kiertueella, mutta sen jälkeen ei heillä ollut enää paikkaa yhtyeen riveissä.
Suosikkikappaleeni Out of the blue -albumilla on a-puolen kakkospaikalta löytyvä It's over -balladi, jossa Jeff Lynnen monipolvista sävellystä täydentävät täydellisyyttä hipovat lauluharmoniat. Sama laatu jatkui läpi albumin, oli kysymyksessä sitten balladi tai menevämpi raita. Mik Kaminskin viulusoololla käynnistyvä Sweet talking woman oli yksi levyn neljästä singlejulkaisusta.
Tällä levyllä ELOn käkkärätukkainen yksivaltias halusi tehdä kaiken hienommin ja mahtavammin kuin edellisellä levyllä. Tässä hän onnistui sekä hyvässä että pahassa. Syntetisaattorien ja orkesterin pauhun keskellä ei voi kuin ihmetellä kuinka paljon ääntä yhdelle levylle on saatu mahtumaan ilman että lopputulos kuullostaa muodottamalta puurolta.

Mammuttitaudista ajoittain kärsivältä levyltä ei löydykään samaa henkilökohtaisuutta ja yhteyttä artistin ja kuulijan välillä, kuin New world recordilla. Ainoa kappale, jossa päästiin edes lähelle edellisen levyn Shangri-la tai Mission -kappaleiden koskettavuutta ja herkkyyttä on levyn paras balladi I'm stepping out, joka päättää ykköslevyn.
Olen monen popartistin tuplalevyn kohdalla sanonut, että niissä riittää hyvää musiikkia yhden levyn verran ja toinen puolisko on täytetavaraa. Tämä ei päde Out of the blue -albumiin, jonka laatu puutteineen kantaa a-puolen ensimmäisestä kappaleesta d-puolen loppuun. Tuplalevyn ensimmäinen osa on selkeästi hittivetoisempi ja helpommin avautuva.

Kakkoslevyn ensimmäiselle puoliskolle Lynne rakensi 20-minuuttisen kokonaisuuden Concerto for a rainy day, joka koostui neljästä sää-aiheisesta kappaleesta tuoden mieleen kolme vuotta aiemmin julkaistun teema-albumin Eldorado (a symphony by Electric Light Orchestra), jonka esittelin numerolla 44. Kunnianhimoisen rock-sinfonian päätöskappaleesta Mr. Blue Sky tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä.
Out of the blue menestyi edeltäjänsä tavoin erinomaisesti ja se on yksi yhtyeen myydyimmistä albumeista ja kaikkien aikojen myydyimmistä tupla-albumista. Virheineen se on ihan pätevä levy, josta saa tasaisen hyvää viihdykettä 80 minuutin automatkalle.

Albumin päättävä Wild west hero on hyvä kiteytys leyvn hyvistä ja huonoista puolista. Hieno melodia kantaa laulua, joka kasvaa ja kasvaa alun yksinkertaisesta tinttipienointrosta kohti ylitsepursuavan ylisovitettua loppukliimaksia. Ähkyä helpottavat hienot yksityiskohdat (varsinkin loppukertauksen a-capella-osuus) ja taitavasti kevennetty lopetus. Kappaleesta ja koko albumista jää täysi, ähkyä lähentelevä olo. Hieman herkkyyttä ja rosoa olisi tehnyt tästä albumista täydellisen kokonaisuuden.
Out of the blue -tupla-albumi oli Electric Light Orchestran uran selkeä kulminaatiopiste, jonka jälkeen Jeff Lynne tyytyi jatkamaan yhtyeen menestystä vähemmän mahtipontisesti. Menestyksestä yhtye sai nauttia vielä kymmenen vuoden ajan, kunnes kolmihenkiseksi kutistunut kokoonpano lopetti yhteisen uransa vuonna 1986 julkaistun Balance of power -albumin jälkeen.

Lynne keskittyi tämän jälkeen George Harrisonin, Roy Orbisonin, Paul McCartneyn ja Del Shannonin kaltaisten rock-legendojen levyjen tuottamiseen. Kun The Beatlesin elossaolevat jäsenet Harrison, McCartney ja Ringo Starr kokoontuivat tekemään uusia kappaleita Real Love ja Free as a bird kutsuttiin Lynne tuottamaan kappaleet John Lennonin demonauhojen pohjalta. Harrisonin, Orbisonin, Tom Pettyn ja Bob Dylanin kanssa Lynne perusti kaverikimppayhtyeen Traveling Wilbury's. Lynne julkaisi lisäksi kaksi sooloalbumia omissa nimissään (mm. numerolla 75 esittelemäni erinomainen Armchair theatre) ja kaksi Electric Light Orchestra -nimen alla.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)