keskiviikko 15. elokuuta 2018

259. Ultra Bra: Kalifornia (1999)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Sivu suun mennyt euroviisuedustus ei paljoa harmittanut Ultra Bra:ta, joka jatkoi toinen toistaan hienompien albumien tekoa. Kalifornia on harmoninen, kaunis mutta silti myös hieman ilkikurinen kokoelma parasta Kerkko Koskista ja yhtyeen hienoa tulkintaa.

Pääsin mukaan 1990-luvun Ultra Bra -huumaan kovasti jälkijunassa. En pitänyt radiossa soineiden Kahdeksanvuotiaana, Ken Saro-Wiwa on kuollut ja Suosi ulkomaista -kappaleiden vanhanaikaisesta patetiasta ja jostain syystä sain hyvin nopeasti tarpeekseni Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleiden ylisoitosta radioaalloilla. Odotin kuitenkin innolla, mitä Kerkko Koskinen kumppaneineen saisi aikaiseksi, kun yhtye osallistui vuoden 1998 euroviisukarsintaan kappaleella Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana ilmoille kajahtava jousisovitus sai minut heti polvilleen.
Kappaleeseen oli lisätty hieman euroviisujen kaipaamaa mahtipontisuutta yliampuvan jousisovituksen muodossa, mutta muuten se ei juuri eronnut aiemmin mainituista Ultra Bra -hiteistä. Kuitenkin jo pelkkä ajatus siitä mitä kappale saisi aikaiseksi (tai minkälaisia kommentteja se herättäisi) Birminghamin viisulavalla sai minut kannattamaan täysin sydämin tätä laulun, jousien ja puhaltimien ilotulitusta. Tähdillä ladatussa viisukarsinnassa (mukana mm. Nylon beat, Kaija Kärkinen, Jari Sillanpää, Sari Kaasinen ja Sani & Samuli Edelman) Ultra bra jäi jaetulle kolmannelle sijalle ja märkä uneni jäi vain uneksi. Viisukarsinta avasi kuitenkin nihkeät saranani, ja myös aiemmat Ultra Bra -kappaleet (tai ainakin osa niistä) alkoivat tuntua hyviltä. Mikään niistä ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille kappaleella, joka julkaistiin tyttöystävyys-kappaleen cd-singlen toisena kappaleena myöhemmin samana vuonna.
Olin alkanut seurustella aiemmin samana vuonna, ja Anni Sinnemäen kuvaus laulun päähenkilön matkasta tapaamisen vielä tuntemattoman henkilön kanssa osui musiikkikorvani lisäksi tunteisiin. Kerkko Koskisen mahtipontinen sovitus (varsinkin juuri mainitussa tapaamiskohdassa) oli hunajaa korvilleni, ja pidänkin edelleen kappaletta ja siitä tehtä levytystä yhtyeen parhaana saavutuksena. Odotukseni tulevaa albumia kohtaan nousivat näiden kahden kappaleen myötä. Vuonna 1999, vuosi euroviisukarsinnan jälkeen ilmestynyt albumi täytti odotukset ääriään myöten.
Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia (jotka pikapuoliin hankin myös hyllyyni) olivat nihkeästi toisiinsa yhdistetty kokoelma mielestäni puistattavaa paasausta (esim. Tel Aviv, Lähetystyö), tarttuvia eläinaiheisia hittejä (Hauki, Savanni nukahtaa) ja hienoja, mutta vähemmän kaupallisia pop-runoteoksia (Moskova, Pärnu, Ero, Entäs nyt), oli Kalifornialla kulmia hiottu hienoisesti, jotta hampaat kiristyivät vähemmän ja korvat nauttivat enemmän. Vanhaa Agit-prop imitaatiota muistutti enää etäisesti kappale Ilmiöitä, jossa paasausta oli lievennetty sopivalla annoksella itseironiaa.
Eikä hiteistäkään ollut pulaa, mutta tälläkin kertaa ne ovat minulle vähemmän tärkeitä. Jäätelöauto ja Hei kuule Suomi soivat radiossa liiaksikin asti, mutta minua puhuttelivat jälleen ne matalamman profiilin kappaleet, joilla oli hieman enemmän sanottavaa. Kalifornian päättävä Musta niljaisten lehtien kaupunki oli sellainen.
Vaikka Ultra Bran viimeinen albumi, vuonna 2000 julkaistu Vesireittejä on monin tavoin monipuolisempi, kokeilevampi ja enemmän pureskelua vaativa mestariteos, on Kalifornia minulle se rakkain ja muistorikkain albumi 1990-luvun parhaalta ja menestyneimmältä pop-ilmiöltä. Viisaana miehenä Kerkko Koskinen lopetti Ultra Bra:n levytysuran neljään albumiin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

256. Frida: Shine (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abba jäi tauolle vuonna 1982 (tauko päättyy viimeisten tietojen mukaan loppuvuodesta 2018), ja yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa sooloartisteina. Hyvin menestyneen Something going on -albumin jälkeen Anni-Frid 'Frida' Lyngstad hakeutui nuorten brittimuusikoiden seuraan ja teki modernin 80-lukulaisen pop-albumin. Levyn kylmä yleissävy ei kuitenkaan saavuttanut yleisöään ja Frida vetäytyi julkisuudeta 12 vuodeksi.

Anni-Frid Lyngstadilla oli paljon pelissä, kun hänen neljäs sooloalbuminsa julkaistiin. Hänen ennen Abbaa julkaisemansa soololevyt eivät olleet menestyneet, ja Abban aikana julkaistujen Frida ensam (1976) ja Something's going on (1982)-albumien menestyksestä osan saattoi laittaa Abban suosion piikkiin. Kun Frida alkoi tehdä neljättä sooloalbumiaan, hänen tarkoituksensa oli tehdä pesäero Abban perintöön ja luoda itselleen ura uskottavana poptähtenä.
Osan tästä tavoitteesta hän oli jo saavuttanut edellisellä sooloalbumillaan Something's going on. Abban viimeisen toimintavuoden aikana levytetty albumi oli soundeiltaan eri vuosikymmeneltä kuin Abban hitit, ei vähiten tuottaja Phil Collinsin ansiosta. Levy kävi hyvin kaupaksi, ja Frida suunnitteli jo toisen albumin tekoa Genesis-rumpalin kanssa. Collinsista oli kuitenkin tullut yhteistyön jälkeen supertähti, jolla ei ollut aikaa sivuprojekteihin.

Uusi yhteistyökumppani oli vain 29 vuotias Steve Lillywhite, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt tuottaa jo mm. U2:n, Rolling Stonesin ja Peter Gabrielin albumeita. Tuottajan ja laulajan yhteinen tavoite nykyaikaistaa ruotsalaislaulajan tyyliä näkyi selvästi albumin nimikappaleessa Shine, ja tavoite sävytti koko levyn a-puolta. Uuden ajan Frida oli eri laulaja kuin se, joka kahdeksan vuotta sitten oli laulanyt Fernandoa ja Money, money, money'a.
Neljänkympin ikää lähestyvä laulaja nautti selvästi alle kolmekymppisten muuskoiden seurasta. Tähän ikäryhmään kuuluivat myös Climie Fisher -yhtyeestä myöhemmin tunnetuksi tullut Simon Climie ja Lillywhiten vaimo Kirsty MacColl, joiden säveltämä One little lie oli tunnelmaltaan varsin synkän a-puolen huippukohtia.

Uusien kykyjen lisäksi Lyngstad sai tukea myös entisiltä yhtyetovereiltaan. Ex-mies Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin säveltämä Slowly oli ennakolta levyn kiinnostavimpia kappaleita, mutta Lillywhiten tuotannon ansiosta kappale ei juuri erottunut albumin tummasävyiseltä a-puolelta. Anderssonin ja Ulvaeusin näkemys kappaleesta kuultiin Glenmarkin sisarusten Gemini-albumilla seuraavana vuonna. Shine-albumin versiossa Frida onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä etäinen että lämmin.
Albumin b-puolella metalliset mollisävyt saavat värejä ympärilleen. Big Country -yhtyeestä tutun Stuart Adamsonin kirjoittamassa Heart of the country -kappaleessa Frida kuullostaa onnelliselta ja senfolkhenkinen sovitus muistuttaa Abban Move on -kappaletta.
Vielä lähemmäs Abban tyyliä päästään lämpimällä rakkauslaululla Come to me, joka on kaukana a-puolen kylmästä yleistunnelmasta.
Tuottaja Lillywhite hyödynsi taitavasti koko Lyngstadin äänen tunne- ja nyanssiskaalan, ja kappaleiden järjestys loi hienon kaaren alkupuoliskon kylmyydestä kohti lopun herkempiä hetkiä. Albumin kappaleista pohdiskelevin ja riisutuin on levyn päättävä Comfort me, jossa Frida laulaa välillä kuiskaten tinkimättä kuitenkaan musikaalisesta tarkkuudestaan.
Yleisö ei kuitenkaan ollut valmis Shine-albumin nykyaikaiseen äänimaailmaan ja Abba-Fridan uuteen tyyliin. Vaikka laulaja itse piti levystä, hän itse myönsi myöhemmin albumin olleen liian moderni menestyäkseen 80-luvun alkupuoliskolla. 

Lyngstad ei onnistunut luomaan pysyvää menestysuraa sooloartistina. Shine-albumin epäonnistumisen jälkeen saatiin odottaa 12 vuotta hänen seuraavaa, ja toistaiseksi viimeistä sooloalbumiaan. Tällä kertaa Frida valitsi laulukieleksi oman äidinkielensä, ja ruotsinkielinen Djupa andetag (1996) menestyi vain Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa.

Itse sain Shine-albumn joululahjaksi vuonna 1984, mutta ensi-innostuksen jälkeen se jäi hyvin vähälle kuuntelulle. Vasta nyt, yli 30 vuotta julkaisun jälkeen olen oppinut arvostamaan ja nauttimaan Lyngstadin ja Lillywhiten ennakkoluulottoman yhteistyön tuloksesta.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 28. huhtikuuta 2018

255. Barry Mann: Soul & Inspiration (2000)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Barry Mann oli vaimonsa Cynthia Weilin kanssa yksi 60-70-lukujen menestyneimmuistä amerikkalaisista laulunkirjoittajista. Vuonna 2000 julkaistulle sooloalbumille Mann kokosi uransa merkittävämmät hitit, joista monet kuultiin nyt ensimmäistä kertaa säveltäjänsä itsensä tulkitsemina.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin musikaalista Beautiful, joka kertoo 1950-60-luvuilla uransa luoneen lauluntekijä Carole Kingin tarinan. Kingin ja hänen miehensä Gerry Goffinin lisäksi musikaalissa esiintyy myös toinen lauluntekijäpariskunta, joka työskenteli samalle musiikkikustantajalle ja jonka työhuone oli Goffin/King laulutehtaan seinän takana.

Aldon musicin toinen lauluja tehtaileva pariskunta koostui säveltäjä Barry Mannista ja hänen vaimostaan, näppäriä lauluntekstejä kirjoittaneesta Cynthia Weilista. 1960-luvulla Goffin/King ja Mann/Weill olivat tuttuja nimiä niille valistuneille pop-musiikin kuluttajille, jotka katsoivat ostamiensa levyjen etiketeistä myös säveltäjätiedot.
Yksi Barryn ja Cynthian ensimmäisitä menestyskappaleista oli On Broadway, jonka ensimmäisenä levyttivät tyttöyhtyeet Cookies ja Crystals. Alunperin iloisella ja toiveikkalla Weilin tekstillä varustettu kappale kantautui lauluntekijäparin Jerry Leiber ja Mike Stoller korviin ja yhdessä nelikko muokkasin kappaleen tekstin ja sovituksen neljän miehen Drifters-yhtyeelle. Bluesmaisesta ja kyynisen kantaaottavalla uudella tekstillä varustetusta versiosta tuli suuri hitti nousten USA:n singlelistan kärkikymmenikköön.
Vuonna 2000 julkaistu Barry Mannin viides sooloalbumi Soul & Inspiration on hyvä kattaus  pariskunta Mann/Weilin tunnetuimpia kappaleita 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Albumin aloittaa tunnetuista se kaikkein tunnetuin, kappale joka yli kahdeksan miljoonan kerran radiosoitolla on USA:n radioasemien soitetuin kappale. Soul & Inspiration -albumilla Mann laulaa kappaleen duettona Carole Kingin kanssa. Mann levytti kappaleen myös vuonna 1971 julkaistulle sooloalbumilleen Lay it all out.
Cynthia Weil halusi teksteillään laajentaa popkappaleiden aihealueita perinteisten rakkauslaulujen ulkopuolelle. Yhteiskunnallinen liikehdintä, Vietnamin sota ja folkmusiikin läpimurto antoivat lisää vapauksia myös perinteisille lauluntekijöille. The Animals -hitti We've gotta get outta this place on hyvä esimerkki siitä, miten Mann ja Weil pystyivät uudistumaan. Kappaleesta tuli erityisen suosittu Vietnamissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa.
Toisin kuin Carole King, Barry Mann ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut luomaan menestysuraa laulajana. Mannin suurimmaksi hitiksi artistina on jäänyt Gerry Goffinin kanssa vuonna 1961 kirjoitettu pop-parodia Who put the bomp (in the bomp, bomp, bomp), joka Suomessa tunnetaan paremmin Pirkko Mannolan versiona Maailman paras levy. Tätä kappaletta ei Barry Mann vuoden 2000 sooloalbumilleen sijoittanut.

Kingin siirtyessä 1970-luvulla soolouralle, Barry Mann ja Cynthia Weil jatkoivat hittien kirjoittamista muille artisteille. Heidän monista kappaleistaan tuli ikivihreitä, jotka päätyivät useiden eri artistien levyille. Esimerkkinä tästä kappale Sometimes when we touch, jonka tekstin kirjoitti poikkeuksellisesti Dan Hill, jonka esittämänä kappaleesta tuli top 3 hitti Yhdysvalloissa. Kappale tunnetaan hyvin Suomessa sekä Katri Helenan että Arja Korisevan versioina. 
Pirteä poikkeus Mannin 1970-luvun balladivoittoisessa tuotannossa on Dolly Partonin hitiksi tekemä Here you come again. Suomessa kappaleen esitti Merja Hanell-Lihr. Taiteilijanimellä Meikku esiintyneen laulajan ura jäi yhteen albumiin.
Barry Mann on uransa aikana säveltänyt lähes 700 kappaletta ja näistä suurimman osan vaimonsa Cynthia Weilin kanssa. Kun pariskunnalta kysyttiin mitä kappaletta he pitävät uransa kohokohtana, he epäilemättä valitsivat kappaleen Just once, jonka ensimmäisen version lauloi James Ingram. Kappale julkaistiin tuottaja Quincy Jonesin sooloalbumilla Dude vuonna 1981. Barry Mannin 19 vuotta myöhemmin äänittämä sooloversio on henkilökohtaisuudessaan koskettava. 
Popmusiikin lisäksi Mann ja Weil kirjoittivat elokuvamusiikkia. Näistä elokuvista menestynein oli piirroselokuva Fievel matkalla amerikkaan, johon yhdessä elokuvasäveltäjä James Hornerin kanssa sävelletty Somewhere out there voitti parhaan laulun ja parhaan elokuvasävelmän palkinnot vuoden 1987 Grammy-gaalassa. Kappale oli myös ehdolla oscar-palkinnon saajaksi, mutta hävisi Top Gun -kappaleelle Take my breath away.
Albumilla Soul & Inspiration Barry Mann pääsee näyttämään taitonsa laulajana. Vaikka hän ei olekaan erityisen persoonallinen tulkitsija, hän vakuuttaa omien sävelmiensä laulajana. Oma suosikkini Mann/Weill-tuotannossa on Mannin neljännelle sooloalbumille sävelletty Don't know much, josta hitin tekivät Linda Ronstad ja Aaron Neville yhdeksän vuotta myöhemin). Cynthia Weilin mukaan laulu oli kuitenkin tarkoitettu Barry Mannin laulettavaksi, ja sen teksti käsitteli suoraan hänen rakasta aviomiestään.
 Vaikka Rondstad ja Neville esittävätkin kappaleen hyvin, on Mannin tulkinta Soul & Inspiration -albumilla ylittämätön, jopa hieman parempi kuin säveltäjän ensimmäinen vuonna 1980 levytetty niin ikään erinomainen originaaliversio. Minua kappale ja sen tulkinta koskettivat niin paljon, että laitoin Barrylle ja Cynthialle palautetta Twitterin kautta. Yllätys oli melkoinen, kun legendaarinen laulunkirjoittajapariskunta vastasi:
80-vuoden ikää lähestyvä ja aikoja sitten 50-hääpäiväänsä viettänyt pariskunta on jäänyt eläkkeelle hittien kirjoittamisesta. Barry ja Cynthia ovat edelleen aktiivisia eläinten oikeuksien puolustajia ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun muun muassa Twitterissä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)