torstai 4. lokakuuta 2018

262. Aretha Franklin: I never loved a man the way I love you (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Joskus pelkkä levy-yhtiön vaihto voi tehdä ihmeitä. Aretha Franklinin siirtyminen suurelta Columbia-yhtiöltä R&B:n erikoistuneelle Atlantic-yhtiölle teki hetkessä keskinkertaisesti menestyneestä jazz-laulajasta koko maailman soulkuningattaren. Jo Franklinin ensimmäinen Atlantic-albumi oli täysiosuma ja myyntimenestys. Parhaan albumin valitseminen Arethan tuotannosta on vaikeaa, mutta vuonna 1967 julkaistu I never loved a man the way I love you on erittäin vahva ehdokas.

Maailmassa on hirveästi hyvää musiikkia ja lukemattomasti erinomaisia levyjä, eikä kukaan pysty perehtymään kaikkeen kuuntelemisen arvoiseen musiikkiin vaikka haluaisikin. Silti näin jälkikäteen ajatellen on ihme, että minä musiikin suurkuluttajana olen sivuuttanut Aretha Franklinin laajan ja laadukkaan tuotannon lähes kokonaan. Tarvittiin vain oikea hetki ja oikea kimmoke, joka sai minut tutustumaan artistiin, jonka arvelin itseäni miellyttävän mutta jonka levyjä en vain ollut ehtinyt kunnolla kuuntelemaan. Valitettavasti, tälläkin kertaa, tämä kimmoke oli Franklinin kuolema elokuussa 2018.
Franklinin superlatiiveja halveksuva tulkinta Otis Reddingin kappaleesta Respect oli minulle tuttu suosikkitelevisiosarjasta Murphy Brown, joka kertoi soulia rakastavasta piinkovasta uutistoimittajasta. Respect soi sarjan ensimmäisen jakson alkutekstien aikana kertoen heti kärkeen minkälaisesta henkilöstä sarjassa oli kysymys. Laulu kertoi myös paljon Franklinista itsestään. Siinä missä Reddingin alkuperäisversio oli miehen epätoivoinen vetoomus dominoivalle vaimolleen, muuttui laulu Franklinin suussa itsevarman naisen vaatimukseksi miehelleen: "Kunnioita minua tai muuten...". Kappaleesta tuli nopeasti uuden feministisen liikkeen tunnusmelodia ja se antoi voimaa etenkin amerikan mustille naisille. Olisi sitä voinut albumin huonomminkin aloittaa.
Blogissani esiteltävän levyn valitseminen Franklinin tuotannosta oli vaikeaa. Pelkästään kahtena ensimmäisenä Atlantic-vuotenaan hän julkaisi neljä erinomaista albumia, joista kukin voisi olla (ja ehkä tulevaisuudessa onkin) mukana 300 levyn listallani. Tämän albumin valinnan syynä oli sen kappalevalikoiman tasaisen korkea laatu ja se, että uralleen uuden alun saaneen Franklinin innostus ja energia on niin käsinkosketeltava. Levyllä myös tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on harkitun hillitty Do right woman - do right man, missä soulin kuningatar osoittaa lahjansa pohdiskelevan vetoavana tulkitsijansa myös hieman matalammassa sävellajissa.

Ensimmäisellä Atlantic-albumillaan Franklin ei täysin hylännyt jazzia, jota hänet oli laitettu Columbialla laulamaan. Franklinin oma sävellys Don't le me lose this dream on souljazzia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna Britannian valkoisen soulin kuningatar Dusty Springfield levytti kappaleesta erinomaisen version albumilleen Where am I going.
Yksi Atlantic-tuottaja Jerry Wexlerin tärkeimmistä päätöksistä Arethan levyjä tuottaessaan oli antaa Franklinin soittaa itse pianoa levyillään. Erinomainen pianisti pystyi kanavoi sielukkuutensa laulun lisäksi myös koskettimille ja, kuten Wexler itsekin totesi, pianon ääressä Franklin puhkesi kukkaan myös laulajana. Pianon ja laulun hienoa yhteispeliä voi kuulla mm. albumin päätösraidalla A change is gonna come.
Levy-yhtiön vaihdos teki Franklinistä välittömästi yhden Amerikan tunnetuimmista laulajista ja maailman tunnetuimman soul-tulkitsijan. Respect-single oli listaykkönen Yhdysvalloissa ja albumikin nousi listan kakkoseksi. Ja tämä oli vasta alkua, sillä Atlanticin, tuottaja Jerry Wexlerin ja  vasta 25 vuotta täyttäneen laulajan yhteistyö jatkui menestyksekkäästi pitkälle 1970-lukua.

Oma tutustumiseni Franklinin 55 vuotta ja lähes 40 studioalbumia kattavaan levytysuraan on vielä pahasti kesken, mutta lupaan että helmiä hänen katalogistaan tullaan kuulemaan myös tässä blogissa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 22. syyskuuta 2018

261. The Beatles: Live at the BBC/On Air – Live at the BBC Volume 2 (1963-1965, 1994/2013)

Kuuntele Spotifyssa: Live at the BBC, On Air - Live at the BBC Volume 2
The Beatlesin BBC:lle tekemät radioäänitykset olivat lähes 30 vuotta saatavilla vain epämääräisillä bootleg-levyillä. Britannian yleisradioyhtiö soitti kappaleita myös radio-ohjelmissaan, mutta Beatles-fanien piti odottaa vuoteen 1994 asti, ennenkuin kappaleita sisällytettiin viralliselle ja lailliselle cd-levylle. Kyseessä oli eittämättä merkittävin Beatles-julkaisu yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Yli 50 vuotta The Beatles -yhtyeen läpimurron jälkeen yhtyeen uraa tulee helposti rytmitettyä heidän levyjulkaisujensa mukaan. Jo pelkästään tästä näkökulmasta yhtye ehti lähes 10 vuoden yhteisen toimintansa aikana enemmän kuin nykyajan suuryhtyeet parissa kymmenessä vuodessa. 13 albumista ja singlejulkaisuista koostuva levytuotanto ei kuitenkaan riitä kertomaan koko tarinaa. 

Yhtyeen ensimmäisin vuosina Britannian yleisradioyhtiö BBC:n rdiolähetykset olivat tärkeä linkki yhtyeen ja sen fanien välillä. BBC:n ohjelmissa yhtye sai esittää sitäkin musiikkia, jota ei runsaudenpulassa heidän albumeilleen mahtunut. 
The Beatlesin nousu tuntemattomuudesta kansallisen radiokanavan soittolistoille oli nopea. Vasta kolme kuukautta aiemmin ensimmäisen singlensä julkaissut yhtye kutsuttiin tammikuussa 1963 radion suosituimpaan nuortenohjelmaan Saturday club. Singlekappaleiden Please please me ja Love me do lisäksi he esittivät kappaleet Keep your hands off my baby ja Beautiful dreamer, joita he eivät koskaan julkaisseet levyllä. Nämä historialliset äänitteet ovat ensimmäiset, jotka julkaistiin yhtyeen virallisilla BBC-albumeilla, ja tämä kuuluu osaltaan myös tallenteiden äänenlaadussa. Nämä äänitteet olivat kuitenkin vai alkusoittoa sille kymmenien historiallisten äänitysten sarjalle, joita the Beatles BBC:lle teki vuosina 1963-1965.

60-luvulla levy-yhtiöt olivat huolissaan siitä, että radiosoitto vähentäisi levyjen myyntiä. Muusikkojen ammattiliitto vastaavasti kantoi huolta siitä, että levyjen soittaminen radiokanavilla veisi työn muusikoilta. Näiden syiden vuoksi äänilevyjen soittaminen oli tiukasti rajoitettua BBC:ssä, jolla oli radiotoiminnan monopoli Isossa Britanniassa. Jos sen hetken suosituimpia artisteja haluttiin radioon, heidän piti tulla studioon esittämään kappaleensa itse. 
Vuonna 1963 Britannian suosituimmasta bändistä ei ollut epäilystäkään. Kesäkuussa the Beatles esitti BBC:n studiossa live-yleisön edessä Liverpoolin Cavern clubin asiakkaille tutuksi tulleen kappaleen Some other guy. Toinen mielenkiintoinen äänitys kesäkuulta oli John Lennonin ja Paul McCartneyn Billy J. Kramerille säveltämä I'll be on my way. Kumpaakaan kappaletta yhtye ei julkaissut omilla levyillään.
    Ensimmäiset radio-ohjelmansa rumpali Pete Bestillä varustettu kotikaupunkinsa ulkopuolella tuntematon yhtye oli tehnyt jo keväällä 1962 (näistä esityksistä on jäljellä vain huonolaatuisia radiotallenteita, joten niitä ei ole sisällytetty cd-julkaisuille). Rumpalin vaihduttua Ringo Starriksi yhtyeen nousuvauhti oli nopea. Vuosi ensimmäisten radiolähetysten jälkeen the Beatles oli Britannian suosituin yhtye ja kutsuja radioon ja televisioon sateli enemmän kuin yhtye pystyi toteuttamaan. Kesäkuussa alkoi yhtyeen oma radio-ohjelma Pop goes the Beatles, jossa se sai esittää suurelle yleisölle tuntemattomia kappaleita kuten Soldier of love, Lonesome tears in my eyes ja So how come no one loves me.
    Vaikka vain pieni osa radioäänityksistä tehtiin elävän yleisön edessä, ei BBC:n studioillakaan tehdyissä äänityksissä ollut mahdollisuuksia kikkailuihin. Aikaa oli vähän ja käytössä oli vain yksiraitainen äänityslaitteisto, joten kappaleet tallennettiin käytännössä livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Kiireessä ja rajallisilla resursseilla tehtyjen äänitysten laatu osoittaa, kuinka taitavia ja rutinoituneita muusikoita yhtyeen jäsenistä oli nuoresta iästään huolimatta tullut.

    Ohjelmat antoivat yleisölle mahdollisuuden tutustua yhtyeen jäseniin myös ihmisinä. Keskustelut ohjelmien juontajien kanssa avasivat yleisölle ennenkuulemattomalla tavalla sitä, minkälaisia John, Paul, Ringo Starr ja George Harrison olivat henkilöinä menestyksen ja hittien takana.
    Kaiken kaikkiaan liverpoolilaisnelikko äänitti BBC:n sessioissa yli 30 kappaletta, joita he eivät koskaan julkaisseet omilla levyillään. Syy tähän oli yksinkertainen. Ohjelmista suurin osa tehtiin vuoden 1963 aikana, eikä yhtyeen kahdelle sen vuoden aikana julkaistulle albumille mahtunut kuin muutama lainakappale. Toisaalta the Beatles esiintyi vuoden 1963 aikana lähes 50 radio-ohjelmassa, eikä yhtyeen levyttämät kappaleet millään riittäneet BBC:n tarpeisiin.
    Kaikki edellä listatut kappaleet olivat sellaisia, jotka saivat virallisen levyjulkaisunsa vasta BBC-albumien myötä. Toki lähes kaikki yhtyeen tuona aikana levyttämät kappaleet saivat myös omat BBC-versionsa. Kappaleen Honey Don't Beatles esitti radiossa lähes puolitoista vuotta ennen sen julkaisua Beatles for sale -albumilla. Ringo Starrin laulamasta albumiversiosta poiketen radioesityksessä soolon lauloi John Lennon. Toisena esimerkkinä yhtyeen ensimmäisen albumin avausraita I saw her standing there, joka eroa hämmästyttävän vähän Abbey Roadin studiolla tehdystä äänitteestä.
    Vuoden 1963 jälkeen the Beatlesin kiireet kasvoivat Amerikan valloituksen myötä, eikä yhtyeellä ollut enää mahdollisuutta käydä BBC:n studioilla entiseen malliin. Käyntien tarkoituksena oli entistä enemmän myös julkaistujen levyjen markkinoiminen, joten harvinaisten kappaleiden esittäminen jäi minimiin. Viimeisen kerran yhtye esiintyi livenä BBC:n studioilla toukokuussa 1965, jolloin he esittivät mm. liveversion uusimmasta singlestään.
    BBC ei arkistoinut maailman suosituimman yhtyeen esiintymisiä ohjelmissaan.Onneksi kuitenkin osa ohjelmista taltioitiin BBC:n kansainvälisille asemilleen lähettämille kokoomalevyille. Ohjelmien tuottajat ja juontajat tekivät ohjelmista omia kopioitaan, ja osa esityksistä tallentui kotiäänittäjien kelanauhureille. Yksi tärkeimmistä tallenteista oli ääninauha, jonka BBC:n yövuorolaiset olivat äänittäneet itselleen aamuyön kahvitaukojen viihdykkeeksi. Näistä eri lähteistä BBC:n toimittaja Kevin Howlett kokosi 1980-luvulla radiosarjan the Beatles at the Beep. Howlett oli myös avainhenkilö, kun 1990-luvun alussa BBC-äänitteistä alettiin koota virallista kokoelmacd:tä kaupallisille markkinoille. Kun ensimmäinen kokoelma-cd the Beatles Live at the BBC -julkaistiin vuonna 1994, se myi maailmanlaajuisesti yli 8 miljoonaa kappaletta. Jatko-osa On air - live at the BBC Volume 2 julkaistiin 19 vuotta myöhemmin.

    Nämä kaksi tupla-cd:tä eivät ole täydellinen kokoelma the Beatlesin BBC-äänitteitä. Bootleg-muodossa on julkaistu jopa 25:n cd:n BBC-kokoelmia. Viralliset levyt sisältävät kuitenkin tärkeimmän, 96 liveäänitettä (joiden laatu on olosuhteisiin nähden käsittämättömän hyvä) joista 32:ta ei löydy yhtyeen virallisilta studioalbumeilta. 
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 26. elokuuta 2018

    260. Abba: Arrival (1976)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Kolme vuotta linjaansa etsinyt Abba löysi lopullisesti äänensä vuonna 1976, jolloin julkaistu albumi Arrival teki yhtyeestä lopullisesti 70-luvun suosituimman popilmiön. Levyn menestys ei ollut pelkästään kolmen massiivisen hitin varassa, vaan se oli täynnä tarttuvia popkappaleita. Vaikka albumi oli laskelmoidun laadukas alusta loppuun saakka, oli esiintymisen ilo ja musiikillinen monipuolisuus läsnä levyn kaikilla kymmenellä raidalla.

    Vuonna 1973 ensimmäisen levynsä julkaisseen Abban tavoite oli alusta asti mahdoton, nousta kylmästä ja kaukaisesta pohjoismaasta maailman poptaivaalle brittiläisten ja amerikkalaisten artistien rinnalle ja kenties jopa niiden yläpuolelle. Waterloon menestys Eurovision laulukilpailuissa ja sen jälkeen levylistoilla mm. Britanniassa ja Yhdystalloissa oli hyvä alku, mutta kun sitä seuranneet singlet So Long ja I do I do I do I do I do eivät menestyneet vastaavasti, alettiin Abbaa pitää yhden hitin ihmeenä monien muiden viisuvoittajien tapaan.

    Tilanne muuttui radikaalisti vuosien 1975 ja 1976 vaihteessa, jolloin singlet SOS, Mamma Mia ja Fernando nousivat kukin Britannian singlelistan top 10:een ja kaksi jälkimmäistä aina listan kärkeen asti. Muuallakin Euroopassa Abba alkoi olla kaikkien huulilla, ja Australiassa yhtyeen suosio lähenteli 1960-luvun beatlemaniaa. Kun yhtyeen neljäs albumi julkaistiin loppuvuodesta 1976 aiemmin naureskelun kohteena olleesta ruotsalaisyhtyeestä oli tullut maailman suurin popilmiö. Täydellisenä alkusoittona uuden albumin julkaisulle oli single, jonka kantta koristi ensimmäisen kerran kahdella vastakkain asetetulla B-kirjaimella ja ®merkillä varustettu uusi Abba-logo.
    Syyskuussa 1976 julkaistu Dancing queen oli ja on edelleen SE kappale, josta Abba parhaiten muistetaan ja joka monien menestyskappaleiden joukossa menestyi kaikkein parhaiten. Britannian singlelistan kärkipaikka oli selviö, ja vuoden 1977 alkupuolella se nousi listaykköseksi myös Yhdysvalloissa, mikä oli koko yhtyeen uran ajan vaikea markkina ruotsalaisnelikolle.

     Dancing queen -singlen huikean menestyksen maksimoimiseksi olisi voinut olettaa, että kappale olisi sijoitettu  pari kuukautta myöhemmin ilmestynen Arrival-levyn aloituskappaleeksi. Menestyksen makuun päässeet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pitivät kuitenkin pään kylmänä, ja asettivat tälle kunniapaikalle tarinan koululaistytön rakastumisesta opettajaansa (laulu sijoitettin osuvasti myös Mamma Mia! Here we go again -elokuvan alkuun).

    Abban pyrki tietoisesti välttämään albumeitä, jotka rakentuisivat yksinomaan hittien varaan. Arrivalilla ja sitä seuranneilla albumeilla riitti tarttuvia kappaleita ja laadukasta tuotantoa koko 12 tuumaisen vinyylilevyn jokaiselle raidalle

    Uusi albumi ja sitä ennen jukaistu Fernando-single muuttivat yhtyeen dynamiikkaa merkittävästi. Agnetha Fältskog oli ollut yhtyeen menestynein sooloartisti, ja hänen laulamiensa kapplaiden määrä aiemmilla Abba-levyillä oli selkeästi isompi kuin vaatimattomammin soolourallaan menestyneellä Anni-Frid Lyngstadilla. Fernando oli Fridan ensimmäinen sooloesitys kansainvälisellä menestyssinglellä ja hän lauloi sooloa myös hiteillä Money money money ja Knowing me knowing you. Arrival-albumilla Agnethan oli tyytyminen albumiraitoihin.

    Ei Agnethan laulamissa kappaleissa mitään vikaa ollut. Jos When I kissed the teacher olisi julkaistu albumin neljäntenä singlenä, olisi menestys ollut taattu. Toinen vaikuttava Agnetha Fältskog -tulkinta on kappaleessa My love my life, joka sijoitettiin taitavasti Mamma mia -elokuvan kakkososan koskettavaan kastekohtaukseen. Hieman raikkaammin tuotettuna tässäkin kappaleessa olisi ollut aineista singlehitiksi.
    Vaikka Arrival oli selkeästi Anni-Frid Lyngstadin läpimurto yhtyeen tasaveroisena laulusolistina yhtyetoverinsa kanssa, oli yhtyeen soundi parhaimmillaan heidän laulaessa yhdessä (Björnin ja Bennyn osa Abban lauluharmonioissa oli huomaamattomampi mutta silti merkittävä). Dancing queenin ohella levyn huippuhetkiä on Money money money -singlen b-puolelle piilotettu pop-helmi That’s me. Tämä harvoin kuultu albumiraita on yksi omista Abba-suosikeistani, ja se julkaistiinkin singlenä Japanissa.
    Arrivali oli täydellinen pop-albumi ja Abban uran kulminaatiopiste. Se on viihdyttävä ja musikaalisesti kunnianhimoinen kokonaisuus alusta loppuun saakka, eikä yhtye turvautunut sen missään vaiheessa helppoihin ratkaisuihin. Edellämainittujen hitten ja hittipotentiaalia sisältäneiden albumiraitojen lisäksi yhtye muisteli hieman glam-rock-menneisyyttään (Tiger), antoi kunniaa juurilleen (levyn päättävä Arrival-instrumentaali oli kuin jatkoa Bennyn keikoilla soittamalle Vanhalle virrelle Taalainmaan karjamajoilta) ja päästi ääneen myös yhä enemmän taustalle siirtyneen Björn Ulvaeusin (Why did ithave to be me oli yllättävä mutta onnistunut valinta Mamma Mia elokuvan jatko-osaan). 

    Korkea laatu ulottui myös levyn kanteen. Abban uuden logon suunnitellut Rune Söderqvist vastasi albmin ikonisesta helikopterikannesta, joka myös visuaalisesti teki Abbasta osan kansainvälistä popeliittiä. Vuodesta 1976 eteenpäin Söderqvist huolehti levykansien lisäksi yhtyeen visuaalisesta ilmeestä myös kiertueilla.
     
    Vuonna 1976 Abba oli menestyksensä huipulla. Jos jotain alamäkeä Arrivalin jälkeen oli havaittavissa, se oli hyvin, hyvin loivaa. Kuten aiemmista Abba-arvioistani voit lukea, yhtye lopetti yhteisen uransa ennen sitä kovasti odotettua epäonnistumista.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo 1 kommentti:
    Tunnisteet: , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)