Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

275. The Common Linnets: The Common Linnets (2014)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Hollantilaisen The Common Linnets -yhtyeen albumi on kummajainen levykokoelmassani, josta ei muuten löydy country-musiikkia ja amerikkalaista kansanmusiikkiakin hyvin vähän. Ilse DeLangen ja Waylonin muodostama duo luikerteli suosiooni vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuista, jossa vähäeleisyydessään muista kappaleista eroava Calm after the storm nousi yllätyskakkoseksi. Yhtyeen ensialbumi sisälsi myös muita helmiä, joiden ansioista tutustumiseni tähän musiikkigenreen saattaa jatkua tästä eteenkinpäin.

Intomielinen euroviisuharrastukseni alkoi 2000-luvun toisella vuosikymmenellä hiipua hitaasti mutta peruuttamattomasti. Mitä lähemmäs 2020-lukua tultiin sitä vähemmän löysin kilpailuista itseäni koskettavaa musiikkia ja sitä enemmän kilpailuiden ulkomusiikilliset härpäkkeet alkoivat minua ärsyttää. Olen iloinen siitä, että uusien viisufanisukupolvien myötä tämä jokavuotinen musiikkishow on suositumpi kuin koskaan, minä vain alan pudota kyydistä. 

Joka vuosi löytyy kuitenkin poikkeuksia, kappaleita jotka jäävät soimaan omaan tajuntaani ja jotka pitävät yllä uskoani hienoihin melodioihin ja koskettaviin tulkintoihin. Yksi 2000-luvun ja itse asiassa koko euroviisuhistorian suosikkikappaleistani kuultiin vuonna 2014.

Jos The Common Linnets on outo lintu minun levykokoelmassani niin sitä se oli myös Kööpenhaminan euroviisulavalla. Kappale erottui edukseen yksinkertaisuudellaan ja mahtailemattomuudellaan, ja Tanskan television ohjaaja tavoitti lavalla kitaroittensa kanssa esiintyneen kaksikon vaikuttavalla tavalla. Kappaleen vangitseva tunnelma, eteerinen sovitus (joka oli lainannut yhden jos toisen kikan tuottajamestari Daniel Lanois'lta) ja vakuuttavasti esiintyneet Ilse DeLange ja Waylon saivat minun lisäkseni puolelleen sekä raadit että puhelinäänestäjät. Kilpailun vakuuttavasti voimaballadillaan voittanut Conchita Wurst jätti hollantilaisyhtyeen yhtä vakuuttavalle kakkossijalle.

The Common Linnets oli DeLangen unelma yhtyeestä, jonka riveissä hänen amerikkalaisesta folkista, bluegrassista ja countrystä innostunet maanmiehensä saisivat kanavoida rakkauttaan americanaan. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä DeLangen rinnalla esintyi Willem Bijkerk, joka taitelijanimen Waylon alla oli esittänyt ja levyttänyt countrya sekä kotimaassaan että Yhdysvalloissa. Duo oli molempien sivuprojekti, joka oli suunniteltukin väliaikaiseksi. Yksi Waylonin bravuureista levyllä on Arms of salvation, jonka hän myös itse oli säveltänyt.
Yhtyeen ensimmäinen albumi vie kuulijansa hyvin kauas tulppanien ja tuulimyllyjen maasta, ja leyyn äänitykset tehtiinkin osittain countryn kotiseudulla Nashvillessä. Levyn autenttiseen tunnelmaan vaikuttivat eittämättä myös amerikkalaiset muusikot Jake Etheridge ja Rob ja Matthew Crosby, jotka levyllä soittamisen lisäksi osallistuivat laulujen kirjoittamiseen. Projektin vetäjänä toimi DeLange, joka laulamisen ja soittamisen lisäksi osallistui vahvasti myös sävellystyöhön.
Albumin parasta antia on DeLangen ja Waylonin kaksiääninen stemmalaulu, josta saatiin nauttia jo euroviisukappaleessa Calm after the storm. Samaa herkkää duoa kuultiin myös kappaleessa Still loving after you, joka olisi ollut minun valintani yhtyeen toiseksi singleksi. 

Aineksia hitiksi olisi ollut myös kappaleella When love was king, jossa Waylon kertoo synkkää tarinaa contryn kotiseudulta. Waylonin tulkinta ja hieno sovitus tukee vahvaa tekstiä.
Ilse DeLangen ja Waylonin country-projektin menestys ei rajoittunut pelkästään euroviisulavalle. Yhtyeen ensimmäinen albumi nousi listaykköseksi Alankomaissa ja menestyi hyvin myös muualla keski-Euroopassa. Vuonna 2014 yhtye palkittiin The Buma Cultuur Pop Award -palkinnolla, joka jaetaan vuoden merkittävimmälle hollantilaiselle artistille.  
Ilse DeLangen ja Waylonin yhteistyö oli alusta alkaen tarkoitettu väliaikaiseksi ja parin tiet erkanivat ensimmäisen yhteisen albumin jälkeen. Yhtyeen taustalla soittanut amerikkalainen Jake Etheridge otti Waylonin paikan DeLangen rinnalla, ja toinen The Common Linnets -albumi julkaistiin syksyllä 2015.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Abba Voyage, mitä ajattelen ja mitä odotan?

Torstaina 2.9.2021 tapahtuu todennäköisesti se, mitä ruotsalaisen Abba-yhtyeen fanit ovat odottaneet vuodesta 1983 asti. Kryptisen Abba Voyage -otsikon alla kulkeva projekti julkaistanaan illan tiedotustilaisuudessa, jonka arvellaan koskevan virtuaalista Abba-konserttia sekä sen yhteydessä julkaistavia uusia Abba-kappaleita, joita on eri lähteiden mukaan kahdesta kymmeneen. Ensimmäinen tieto mahdollisista uusista kappaleista kerrottiin keväällä 2018 ja siitä lähtien Abba-fanit ovat olleet kuin tulisilla hiilillä: Monta uutta kappaletta saadaan, miltä ne kuulostavat, ovatko ne hyviä ollenkaan?

Viime viikon torstai (26.8.2021) oli kahden suuren musiikkiuutisen päivä. The Beatles ilmoitti julkaisevansa lokakuussa uudelleen miksatun deluxe-painoksen viimeisestä levystään Let it be ja Abba ilmoitti että jotain tapahtuu otsikon Abba Voyage alla seuraavana torstaina. Vaikka näistä kahdesta legendaarisesta popyhtyeestä The Beatles on kiistatta legendaarisempi ja Abban tiedote ei kertonut mitään siitä mitä 2.9.2021 olisi tarkoitus tapahtua, jätti ruotsalaisyhtyeen ympärille välittömästi kertynyt kiihkeä hype liverpoolilaisnelikon jalkoihinsa. 

Abba sytytti yhtyeen viralliset ja epäviralliset somekanavat liekkiin kolme vuotta aikaisemmin kertomalla äänittäneensä kaksi uutta kappaletta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1982.

Ilmoitus oli täysin odottamaton ja yllättävä. Yli 30 vuoden ajan Abba oli vakuuttanut kyllästymiseen asti, että yhtye ei palaa yhteen ja vuosien kuluessa kaikki olivat hyväksyneet tämän ja alistuneet siihen, että maailman popjättiläisistä Abba olisi ainoa, joka ei palaisi yhteen. Sen comebackia pidettiin yhtä epätodennäköisenä kuin sitä että The Beatles palaisi yhteen John Lennonin kuoleman jälkeen. Vaikka The Beatles teki mahdottomasta mahdollisen vuonna 1995 julkaisemalla kaksi uutta laulua, ei kukaan enää uskaltanut toivoa Abban paluuta levytysstudioon. Kun Abba ilmoitti keväällä 2018 Facebookissa palanneensa yhdessä studioon ja levyttäneensä kappaleet I Still Have Faith In You ja Don't Shut Me Down, en takuulla ollut ainoa joka refreshasi selaimensa pariin otteeseen tarkistaakseen että kyseessä ei ollut pila, näköharha, lukuvirhe tai jokin tekninen häiriö. Täysin tavoilleni vastaisesti hihkaisin työpaikalla ääneen: "Abba on palannut yhteen".



"Kukaan ei soita enää Abbaa, hevi tulee ja hevi tappaa!" lauloi Sleepy Sleepers vuonna 1982, ja se kuvasi hyvin yleistä ilmapiiriä. Vaikka Abba julkaisi kyseisen vuoden aikana kokoelma-albumin ja kaksi singleä, pitivät monet yhtyettä 1970-luvun jäänteenä, joka hiipuisi hiljaa pois. Näin kävikin. Vuoden 1982 lopussa julkaistu Under Attack jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi. Minä olin ollut suuri Abba-fani vuodesta 1979 alkaen, ja koska virallista ilmoitusta yhtyeen hajoamisesta ei koskaan tullut, pidin yllä toivoa siitä, että joku päivä Agnetha Fältskog, Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja Anni-Frid Lyngstad tekisivät vielä musiikkia yhdessä. Musiikkiluokalla minua pidettiin kummajaisena, poikana joka piti Abbasta, vieläkin. 



Viimeisen kerran Abba esiintyi julkisesti yhdessä vuonna 1986, jolloin he esittivät Stig Anderssonin kunniaksi kuvatussa Här är ditt liv televisio-ohjelmassa managerinsa varhaisen sävellyksen Tivedshambo. Vuosien kuluessa aloin itsekin luopua toivosta, että Abba olisi olemassa muuten kuin menneisyydessä. Fältskogin ja Lyngstadin sooloalbumit olivat vain laiha lohtu surutyössä, jota kävin hyväksyessäni vääjäämättömän totuuden. Ne olivat teknisesti päteviä, entiset Abba-laulajat lauloivat edelleen hyvin ja joukosta löytyi muutama todella hyväkin kappale, mutta ne osoittivat myös sen että kumpikin oli vain yksi neljäsosa yhtyeestä jonka nimi oli ollut Abba.


Jos Agnetha ja Frida olivat Abban sydän, niin vuodet Abban jälkeen muistuttivat siitä että Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat yhtyeen aivot. Se että myös he jatkoivat musiikin tekemistä lohdutti Abban menetystä surevaa teinipoikaa enemmän, kuin Agnethan ja Fridan soololevyt. 

Abban jälkeen Benny ja Björn kanavoivat popenergiansa ja -neroutensa musiikkiteatteriin. Abban jälkeisten vuosien abbamaisin levy oli vuonna 1984 julkaistu Chess-musikaalilevytys, joka oli joka tuotannoltaan ja laulumateriaaliltaan vähintään yhtä kunnianhimoinen ja luova kuin Abban levyt edellisten 10 vuoden aikana yhteensä. Itse pääsin katsomaan kyseistä musikaalia vasta, kun se sai ensi-iltansa Helsingin Svenska Teaternissa vuonna 2018, mutta vuoden 1984 soundtrack on ollut yksi rakkaimmista levyistäni. Myönteiset kokemukset Chess-musikaalista innostivat parivaljakkoa Andersson/Ulvaeus säveltämään musiikin myös kahteen muuhun musikaaliin, Kristina från Duvemåla (1995) ja Hjälp Sökes (2013)

Björnin ja etenkin Bennyn musiikkiaktiviteetit Abban jälkeen kertovat siitä, kuinka kahlitseva megasuositun yhtyeen toiminta oli heidän lahjoilleen. Musikaalin säveltämisen ohessa Anderssonin suuri unelma oli aina ollut kirjoittaa ja levyttää musiikkia, joka tekisi kunniaa perinteiselle ruotsalaiselle kansanmusiikille. Chess-musikaalin valmistuttua hän julkaisi ensimmäisen sooloalbumin otsikolla Klinga mina klockor, jonka tekoon Ulvaues osallistui sanoittajana. Levyllä Andersson valjasti ennakkoluulottoman musikaalisuutensa pelimannimusiikin käyttöön. Maestro ei uskonut levyn kaupalliseen menestykseen, joten sitä julkaistiin aluksi vain 12000 kappaleen painos. Lopulta levyä myytiin yli kymmenkertainen määrä, mikä innoitti Anderssonia julkaisemaan toisen albumin (November 1989) samalla reseptillä. Benny Anderssons orkester -nimisen kokoonpanon levyt 2000-luvulla jatkoivat samalla kansanmusiikin ja iskelmän synteesiä. Näiden lisäksi Andersson nautti musiikin tekemisestä julkaisemalla mm. kuoro- ja pianomusiikkia. Löytyypä Anderssonin sävellyksiä Ruotsin kirkon nykyisestä virsikirjastakin.


Varsinaista popmusiikkia Abban luova pari on julkaissut viime vuosikymmeninä vain vähän. Vuosina 1985 ja 87 B&B sävelsivät ja tuottivat kaksi albumia Glenmarkin sisarusyhtyeelle Gemini ja vuonna 1993 Andersson sävelsi ja tuotti Josefin Nilssonin ainoan sooloalbumin Shapes, jonka tekoon Ulvaeus osallistui sanoittajana.



Vuosituhannen vaihduttua ei kukaan muu enää puhunut Abban mahdollisesta paluusta, kuin huonosti taustatyönsä tehneet toimittajat, jotka eivät keksineet mitään muuta kysyttävää eläkeikää lähestyviltä artisteilta. Björn Ulvaeus ja Anni-Frid Lyngstad olivat siirtyneet syrjään musiikin tekemisestä jättäen Benny Anderssonin ainoaksi aktiivista esiintymistä jatkavaksi yhtyeen jäseneksi. Vuonna 2004 julkisuutta pitkään pakoillut Agnetha Fältskog teki yllättävän paluun parrasvaloihin julkaisemalla albumin My Colouring Book. Kokemus oli ilmeisesti positiivinen, sillä yhdeksän vuotta myöhemmin Fältskog teki jälleen uuden levyn A, jota hän myös markkinoi aktiivisesti antamalla haastatteluja, matkustamalla ympäri Eurooppaa ja esiintymällä televisio-ohjelmissa. Fälstkog, joka aiemmin oli suhtautunut tiukan kielteisesti Abban paluuseen, käänsi takkinsa kertomalla toivovansa uutta yhteistyötä entisten yhtyetovereittensa kanssa.


Vihjeitä uusista tuulista antoivat myös lukuisat julkiset tilaisuudet joissa kaksi tai kolme Abban jäsentä esiintyi yhdessä yleisön ja lehdistön edessä. Ensimmäiseen yhteiseen valokuvaan (tosin erilleen toisistaan) Abba asettui Mamma Mia -elokuvan ensi-illassa vuonna 2008. Lopulta vuonna 2016 yhtyeen neljä jäsentä nousivat yhdessä lavalle Tukholman Mamma Mia the Party -tapahtuman avajaisissa. Vuosikymmenien puheet siitä, että Abba EI KOSKAAN palaa yhteen hillitsi kuitenkin spekulaatioita siitä, että yhtyeen kohtaaminen johtaisi uuden musiikin tekemiseen.


Palatkaamme siis vuoteen 2018, jolloin Abba ilmoitti äänittäneensä kaksi uutta kappaletta. 36 vuotta aikaisemmin sammunut kipinä syttyi uudelleen satojen tuhansien fanien silmissä, ja piinaava odotus alkoi. Alun perin kappaleet oli tarkoitus julkaista loppuvuodesta 2018, mutta erinäisistä syistä (joista tärkeimmät olivat virtuaalisen Abba-tapahtuman viivästyminen ja Covid 19 -kriisi) kappaleiden julkaisua lykättiin eteenpäin useaan otteeseen. Samanaikaisesti huhut siitä montako uutta kappaletta yhtye olisi äänittänyt vaihtelivat kahdesta viiteen. Rohkeimmat odottivat jopa kokonaista albumillista uutta Abba-musiikkia. Toisaalta osa faneista turhautui luvattujen kappaleiden lykkäämiseen ja arvelivat koko projektin kaatuneen omaan mahdottomuuteensa.

Viime torstaina julkaistua tiedotetta on tulkittu monella tavalla, eikä yhtye edustajineen ole suostunut kertomaan mitään muuta kuin että torstaina 2.9.2021 kaikki selviää. Viimeisimpien "luotettavista" lähteistä vuotaneiden tietojen mukaan tänään julkaistaisiin yksi tai kaksi uutta kappaletta, tiedot virtuaalisesta Abba Voyage -konserttitapahtumasta ja jouluun mennessä kauppoihin tulisi uusi kymmenen kappaleen albumi. Tämän huhun vahvistusta tai kumoamista saadaan odottaa torstai-iltaan kello 20:45, jolloin ABBA Voyage -tiedotustilaisuus alkaa.


Minun odotukseni ovat hyvin korkealla. Jos edellä kuvattu paljastus pitää paikkansa, ja epäilen vahvasti että se pitää, saamme enemmän kuin olisimme pari vuotta sitten uskaltaneet edes odottaa. Itse olisin tyytyväinen viiteenkin uuteen kappaleeseen. Vaikka uusia kappaleita olisi vain kaksi, niin sekin olisi täysin tyydyttävä lahja faneille yhtyeeltä, joka ei ennen vuotta 2018 ollut vihjannut sanallakaan siitä, että uutta musiikkia voisi olla tulossa. 

Monet ovat huolissaan siitä, että odotukset ovat liian korkealla ja uusi Abba-musiikki tuottaa pettymyksen. Ymmärrän tämän huolen, mutta toisaalta pidän naurettavana sitä, että uusia kappaleita ylipäätään halutaan verrata Dancing Queenin tai The Winner Takes It All:in kaltaisiin Abba-klassikoihin. Aika on toinen ja yhtyeen jäsenet ovat iältään 71-76 vuotiaita; heiltä on turha odottaa samanlaista musiikkia kuin 25-30-vuotiailta muusikoilta 1970-luvulla.

Mitään syytä ei mielestäni ole kuitenkaan epäillä sitä, että Abban uusi musiikki olisi merkittävä pettymys. Abba-laivan kapteenit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat aina olleet hyvin laatutietoisia ja tarkkoja siitä, mitä päästävät julkisuteen. Tästä kertovat muun muassa monet bootleg-julkaisuilla levinneet virallisesti julkaisemattomat Abba-kappaleet, joita he eivät ole pitäneet julkaisun arvoisina mutta joiden hylkäämistä Abba-fanit pitävät käsittämättömänä. Eri tyylisuuntien sekamelskasta huolimatta Benny Anderssonin sävellykset ovat näihin päiviin saakka olleet korkealaatuisia, yllättäviä, kauniita, vaikuttavia ja viihdyttäviä, joten minä en epäile hetkeäkään etteikö uudet Abba.-kappaleet, oli niitä sitten kaksi tai kymmenen, jatkaisi samalla linjalla.

Tärkein luottamusta luova tekijä on se, että Abba ei ole missään vaiheessa luvannut liikoja. Ensimmäinen tiedote annettiin vuosi sen jälkeen, kun kappaleet I Still have faith in you ja Don't shut me down oli äänitetty. Jos nämä kappaleet eivät olisi täyttäneet yhtyeen korkeita laatuvaatimuksia, ne olisi hiljaa unohdettu eikä yleisölle olisi kerrottu niistä mitään. Sama koskee kaikkia muita mahdollisesti julkaistavia kappaleita. Rahapulaa Abban jäsenillä ei ole, joten heidän ei ole pakko julkaista kappaleita, jos he eivät sitä halua.

Joten mitä ikinä me saamme, sen ovat yhtyeen jäsenet itse rakentaneet, tutkineet, korjanneet, pohtineet, punninneet ja lopulta todenneet julkaisukelpoiseksi. Aivan kuten he tekivät huippuvuosinaan 1972-1982. Jotain hyvää on siis tulossa. Mitä ja kuinka paljon, se selviää huomenna. 

Lue myös:

perjantai 6. syyskuuta 2019

Kate Bush -albumit järjestykseen

Ensimmäisenä sooloartistina albumirankkaukseeni pääsee Kentin ihmelapsi Kate Bush, joka 19-vuotiaana ihastutti ja vihastutti jo ensisinglellään Wuthering Heights listaykkösen arvoisesti. Vuosien 1978-1993 aikana Bush julkaisi seitsemän levyä ja 12 vuoden tauon jälkeen studioalbumeja on tullut kolme lisää. Tässä minun arvioini näistä levyistä, jonka voisi tiivistää sananlaskuun "vanhassa vara parempi".

10. Director's cut (2011)
Jostain käsittämättömästä syystä Kate Bush halusi miksata, muokata tai levyttää kokonaan uusiksi osan vuosina 1989-1993 julkaisemistaan kappaleista. Director's cut ei sisällä lainkaan uutta musiikkia vaan ainoastaan 11 järjestäen huonompaa versiota alunperin erinomaisista kappaleista. Minun on vaikea käsittää sitä ja vaikea myös kuunnella tätä levyä.

9. 50 words of Snow (2011)
Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1978 Bush julkaisi vuonna 2011 kaksi albumia. Näistä jälkimmäinen on tunnelmaltaan utuisa ja oudon kiehtova talviteemainen taideteos, jossa vierailevat miesääninä mm. Elton John ja näyttelijä Stephen "Jeeves" Fry. Levyllä olisi kaikki ainekset olla korkeammalla listallani, jos sen melodiat olisivat samaa tasoa kuin Bushin 70-90-luvun albumeilla. Nyt levyn hienosti rakennettu äänimaailma menee hukkaan. Melodioita en muista vieläkään, vaikka olen levyn kuunnellut useaan kertaan.

8. Aerial (2005)
Kuten huomaatte, en juurikaan arvosta Kate Bushin 2000-luvun tuotantoa. Aivan kuin taiteilijan melodiset lahjat olisivat jääneet 1990-luvulle. Bushin come-back-albumi sisältää lupaavia melodioiden alkuja ja upeaa pianonsoittoa, mutta tuntuu siltä kuin mikään sen kappaleista ei pääsisi "perille". Ne tavoittavat jotain, mitä yksikään niistä ei kunnolla saavuta. Monet pitävät Aerialia yhtenä Bushin parhaista albumeista, mutta vaikka olen yrittänyt usealla kuuntelulla päästä hajulle sen nerokkuudesta, en ole siinä onnistunut.

7. Lionheart (1978)
Wuthering Heights -singlen ja Kick Inside -albumin menestyksen innoittamana levy-yhtiö kiirehti uuden albumin julkaisua, ja uusi levy julkaistiinkin jo samana vuonna. Tämä valitettavasti kuuluu, ja levyn kappaleista vain osa pääsee lähelle debyyttialbumin nerokkuutta. Lionheart on ihan ok levy ja sen parhaat kappaleet ovat erinomaisia, mutta tällä listalla se jää auttamatta sijalle seitsemän. Lue pitempi arvosteluni albumista. 

6. The Dreaming (1982)
Kate Bushin neljäs albumi oli monelle järkytys. Pianovetoisiin balladeihin tottuneet Bush-fanit eivät osanneet varautua takovien rumpujen ja erikoisten soundien rytmittämään uuteen tyyliin. Keskinkertaisesti menestynyt albumi on sittemmin saanut fanien, myös minun, hyväksynnän. Vaativa The Dreaming ei kuitenkaan ole albumi aivan jokaiseen tilanteeseen. Lue pitempi arvosteluni albumista.

5. The Red Shoes (1993)
Monet pitävät albumia Red Shoes epäonnistuneena päätöksenä Bushin uran alkupuoliskolle. Minä kuitenkin pidän siitä paljon. Laadultaan epätasainen albumi on välillä hivelevän kaunis (Bushin kaunein balladi Moments of pleasure) ja välillä raadollisen riisuttu (Bushin ja basisti-äänittäjän Del Palmerin eroa ruotiva You're the one). 35 vuotiaan laulajan takki oli kuitenkin tyhjä, joten hän jäi 12 vuoden levytystauolle ja keskittyi perheeseensä. Lue pitempi arvosteluni albumista.

4. Never for ever (1980)
Nuoren artistin ensimmäinen omatuotantoinen albumi on ehkä hänen uransa tasapainoisin ja kokonaisuutena täydellisin albumi. Tyylikkäästi alusta loppuun soljuva levy on kaikkea sitä, mitä Lionheart ei ollut, kokoelma miellyttäviä ja loppuun asti harkittuja kappaleita ilman täyteraitoja. Lue pitempi arvosteluni albumista.

3. Sensual world (1989)
Kypsä ja aikuinen albumi 30 vuotta täyttäneeltä legendalta. Levy jäi sitä edeltäneen Hounds of loven varjoon, mutta se on minulle ollut aina rakas levy, ja hetki josta Kate Bush -fanitukseni alkoi. Lue pitempi arvosteluni albumista.

2. Hounds of love (1986)
The Dreaming -albumin järkyttämät Kate Bush -fanit osasivat odottaa jotain järisyttävää, kun hän neljä vuotta myöhemmin julkaisi viidennen albuminsa. Tällä kertaa Bush onnistui paremmin yhdistämään uudet soundinsa kaupallisiin melodioihin ja maailma lankesi polvilleen. Edes albumin b-puolen kunnianhimoinen musiikkikertomus (jota en minäkään täysin vielä ymmärrä) ei vieraannuttanut kuulijoita, ja levystä tuli Bushin uran suurin menestys. Täysin ansaitusti.

1. The Kick Inside (1978)
Kate Bushin debyyttialbumi tiivistää parhaiten sen, mikä hänen musiikissaan on tärkeintä minulle. Monipolviset melodiat, upea pianosäestys ja nuoren laulajan omalaatuinen ääni yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin koskaan tämän jälkeen. 1970-luvun jousisovitukset ja levytyssoundi vain korostavat sitä, kuinka ainutlaatuinen lahjakkuus Kate Bush oli jo tuolloin. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, ja Wuthering Heights on edelleen kaikkien aikojen paras Kate Bush -kappale. Lue pitempi arvosteluni albumista.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nana Mouskouri osa 2 (1972-2011): Laulu vapaudelle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla.
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman menestyineimpiä laulajia, ja joidenkin arvioiden mukaan hänen levynmyyntinsä on verrattavissa Madonnan, Michael Jacksonin ja Céline Dionin huippulukuihin (Mouskourin eduksi). Vuonna 2009 levy-yhtiö Universal arvioi maailmassa myydyn 350 miljoonaan Nana Mouskouri -albumia. Mouskourin menestyksen salaisuus ei ole ollut miljoonia myyneet jättihitit vaan pitkäjänteinen ja rajoja rikkova ura kolmella mantereella, kymmenellä kielellä ja lähes kaikilla mahdollisilla populaarimusiikin tyyleillä. Kirjoitukseni toinen osa vie meidät tärkeään vedenjakajaan Mouskourin uralla, jonka seurauksena hän muuttui leimallisesti kreikkalaisesta laulajasta lähemmäs yleiseurooppalaista supertähteä. Tähän osaan hänen uraansa sisältyvät hänen uransa suurimmat hitit.

Vuonna 1972 Lontoossa matkalla olleet tätini pääsivät Nana Mouskourin todennäköisesti loppuunmyytyyn konserttiin ja palatessaan toivat tuliaisena sisarelleen albumin Turn on the sun. Sisar piti levystä, mutta levystä tuli erityisen tärkeä 2-vuotiaalle veljenpojalle, joka aina mummolavierailullaan vaati saada kuunnella juuri tätä levyä.

Näihin aikoihin Mouskouri oli yksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä, joka sukkuloi levytysstudioiden ja konserttilavojen välillä hengästyttävällä tahdilla. Eräs Mouskourin levy-yhtiön johtajista arvioi osuvasti Nanan käyttävän lentokonetta yhtä sujuvasti kuin toiset Pariisin metroa. Yksi Mouskourin bravuureista konserteissa oli ranskankielinen versio Bob Dylanin kappaleesta A Hard rain's gonna fall, joka oli kohokohtia myös vuoden 2005 Helsingin konsertissa, jota edellämainitun veljenpojan oli ilo päästä kuulemaan.
Yhteen maahan Nanan kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet. Mouskouri ei ollut konsertoinut kotimaassaan Kreikassa vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Laulaja joutui hankalaan rakoon, sillä poliittisesti kokemattomana henkilönä hän ei halunut Melina Mercourin tapaan ottaa julkisesti kantaa Kreikkaa hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan (ja hän oli myös huolissaan Kreikkaan jääneen perheensä turvallisuudesta) eikä toisaalta osoittaa tukeaan uudelle hallinnolle esiintymällä kotimaassaan. Hän halusi ajaa kreikkalaisten asiaa tuomalla maansa musiikkia tunnetuksi maailmalla, mutta monet paheksuivat hänen näennäistä välinpitämättömyyttään.

Kaksi vuotta ennen juntan kaatumista Nana matkusti Kreikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levyttämään albumin kreikkalaiselle levy-yhtiölle. Vaikka hän oli menestynyt maailmalla kreikkalaisella musiikilla, tämä levy oli suunnattu hänen kotimaansa markkinoille ja omien maanmiestensä levyhyllyihin. Aviomies Yorgos Petsilasin tuottamalta albumilta Spiti mou spitaki mou puuttui hänen kansainvälisten levyjensä ylikansalllinen soundi ja kotoisesta levystä tuli yksi hänen parhaista levyistään, jota myytiin paljon myös Kreikan ulkopuolella. Toinen tunnettu nimi levyllä oli vanha ystävä Manos Hadjidakis, joka kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista. Hadjidakisin käsialaa ovat muun muassa allaolevat esimerkkikappaleet lukuunottamatta kappaletta O mavros aitos. "Mustasta kotkasta" kertova israelilainen sävelmä on Suomessa tunnettu adventtivirtenä Tiellä ken vaeltaa.
Tiivis avioparin yhteistyö vaati kuitenkin veronsa. Yorgos väsyi maailmankansalaisena elämiseen ja halusi muuttaa takaisin Kreikkaan kaksilapsisen perheensä kanssa. Nana ei ollut valmis uhraamaan ammattiaansa ja uraansa, ja kahden muusikon tiet erosivat.

Avioliiton hajoaminen oli suuri pettymys Nanalle ja se vaikutti välittömästi myös hänen musiikkiinsa. Yorgosin johtama Nanan taustalla soittanut The Atheniens hajosi, ja sen muusikoista vain muutama jatkoi Mouskourin livebändissä. Tuottajansa André Chapelle'in tuella huippusuosittu laulaja uusi tyyliään etsimällä uusia yhteistyökumppaneita. Yksi näistä oli uransa alussa ollut englantilainen lauluyhtye The King Singers, josta tuli vakiovieras Nanan BBC:lle tekemässä tv-sarjassa.
The Atheniensin menetyksen seurauksena kreikkalaisen musiikin osuus Mouskourin musiikissa väheni. Hän täytti kreikkalaisen musiikin jättämän aukon muiden maiden kansanmusiikilla. Nana levytti kaksi menestysalbumillista vanhaa ranskalaista kansanmusiikkia, ja samalla reseptillä tehty brittiläistä kansanmusiikkiaarteistoa penkonut albumi onnistui niin ikään erinomaisesti. Yhä kansainvälisempi artisti haki innoitusta myös Aasiasta ja levytti mm. japanilaisen kehtolaulun Aka tombo
1970-luvun puolivälissä mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kun Mouskouri pitkän tauon jälkeen palasi kansainvälisen suosionsa alkulähteille Saksaan, oli vastaanotto hurmioitunut. Albumi Sieben schwarze Rosen, joka sisälsi lähinnä Nanan aiempiä hittejä saksaksi laulettuna, oli huippusuosittu, ja Nana sai pian nimensä eteen liitteen Die Stimme.
Vuodesta 1975 alkaen Mouskouri levytti vuorotellen levyjä ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kierrätystä hyödyntäen julkaisi suuresta osasta kappaleitaan versiot kaikilla kolmella kielellä. Menestyksen taustalla työskenteli André Chapelle, joka oli tuottanut laulajan levyjä jo kymmenen vuoden ajan. 1970-luvun lopulle tultaessa Chapellesta oli tullut Mouskourin kumppani myös yksityiselämässä. Varovainen pariskunta julkisti suhteensa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja 40 vuotta toisensa tuntenut pari meni lopullisesti naimisiin vuonna 2003.

1970-luvun loppupuolen suurimpia hittejä olivat englanninkielisillä markkinoilla suosiota niittänyt country-albumi Roses and sunshine sekä Ranskassa menestynyt Quand tu chantes, joka menestyi saksankielisillä markkinoilla nimellä Guten Morgen Sonnenschein
Mitä pitemmälle 1970-luvun tuotannossa päästään, sitä vähemmän itse pidän Nana Mouskourin levyistä. Vaikka die Stimme oli edelleen kohdallaan, tuntuu siltä kuin osa hänen herkkyydestään katosi avioeron ja modernimman levytystekniikan myötä. Jättihittejä ei Mouskouri 1970-luvulla saanut, mutta runsas tuotanto useilla kielillä ja uskollinen fanikunta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa takasivat sen, että Nana sai alvariinsa ripustella kultalevyjä Genevessä sijaitsevan kotinsa seinälle.

Jo yli 20 vuotta kestäneen uran suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvulle, joka antoi hänelle hänen uransa kaksi suurinta kansainvälistä hittiä. Näiden kappaleiden avulla Nana Mouskourin nimi tuli tunnetuksi myös niille, jotka eivät olleet seuranneet hänen uraansa 1960-luvulta saakka.
Kun Mouskouri esitti Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan orjien kuorosta versioidun Je chante avec toi liberté -kappaleen Ranskan televisiossa, alkoivat valot televisioyhtiön puhelinvaihteessa vilkkua. Nanan levy-yhtiön johtajien mielestä klassinen musiikki ei sopinut Mouskourille, ja kappale oli vain yksi raita albumilla Qu'il est loin l'amour. Yleisön voimakas reaktio sai levy-yhtiön muuttamaan mieltään. Kappale julkaistiin singlenä ja siitä tuli laulajan uran suurin menestyskappale. Kappale julkaistiin ranskalaismenestyksen siivittämänä myös mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi.

Neljä vuotta myöhemmin menestyksen salama iski uudelleen. Tällä kertaa hitin taustalla oli monikansallinen televisiosarja Taiteilijan tytär (Mistral's daughter/L'amour en héritage), jonka tunnusmelodian laulajaksi monikielinen Mouskouri kutsuttiin. Sarjasta ja sen tunnusmelodiasta tuli suurmenestyksiä ympäri maailmaa (myös Suomessa, jossa kappaleesta oman versionsa levytti Lea Laven), ja Nana levytti kappaleen ainakin kuudella kielellä. Kappale nousi Britanniassa parhaillaan singlelistan kakkossijalle.
Kreikkalaislaulajan muu 1980-luvun tuotanto on jäänyt edellämainittujen megahittien varjoon. Viisikymppisen artistin tahti jatkui kuitenkin kiivaana niin konserttilavoilla kuin studiossakin. Ranska-Saksa-Britannia-akselin lisäksi hän vieraili myös kotimaansa Kreikan konserttilavoilla ja studiossa. Esimerkkeinä tämän ajanjakson levytyksistä on Nikos Gatsosin runoon levytetty I endekati endoli (säveltäjänä Manos Hadjidakisin sijaan nuorempi popsäveltäjä Giorgos Hatzinasios), Leonard Cohenin The Guests ja Ranskankielisissä maissa suosittu Il n'y a pas que l'amour.
Aina uusista haasteista nauttinut laulajatar ei hämmentynyt iän ääneen tuomia vääjäämättömiä muutoksia, vaan kokeili musiikkityylejä mihin diivamaisempi ja värisevämpi ääni oli omiaan. Albumilla Oh Happy day hän tulkitsi Mahalia Jacksonin ja muiden gospeldiivojen tunnetuksi tekemiä hengellisiä lauluja. Je chante avec toi liberté-kappaleen menestyksen innoittamana hän levytti myös kaksi albumillista klassisia aarioita. 
Vuonna 1991 Nana jatkoi kansamusiikkiprojektia, jonka hän oli aloittanut 1970-luvun Britannian ja Ranskan vanhaa musiikkia sisältäneillä albumeillaan. Levy Côte sud, côte coeur kokosi yhteen välimeren alueen musiikki Israelista Korsikaan, Kreikasta Italiaan ja Espanjaan. Levystä tuli Mouskourin uran jälkipuoliskon suurimmista menestyksistä. Albumilta löytyi mm. aiemmin Spiti mou spitaki mou -albumilla kreikaksi laulettu israelilaiskappale Erel shel shoshanim, jota Suomessa lauletaan ahkerasti adventtikirkoissa.
Etno-, Gospel- ja oopperaprojektien ohella jatkoi perinteisempien popmusiikin parissa. Pääosin elämänkumppani André Chapelle'in tuottamana Mouskouri levytti useamman albumin vuositahdilla sekä ranskankielistä, englanninkielistä, saksankielistä että kreikankielistä musiikkia. Maininnan arvoisia ovat poikkeuksellisesti Tony Viscontin (David Bowien hovituottaja) tuottama albumi Nana (jolta esimerkkinä kappale Moondance) sekä elokuvasävelmiä sisältänyt albumi Hollywood (jolta kappale A day in the life of a fool), jonka sovituksista vastasi Michel Legrand, vanha ystävä Cherbourgin sateenvarjojen ajoilta. Levy oli myös kunnianosoitus Nanan vanhemmille, joiden pyörittämän ulkoilmateatterin kankaalta hän oli tyttönä saanut ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen elokuvamusiikkiin ja jonka lavalla hän oli laulanut kuvitteeliselle yleisölleen. 
Kun politiikkaa aina vieroksunutta artistia pyydettin Kreikan EU-kansanedustajaksi, Nana mietti kahteen kertaan. Hän ei pitänyt itseään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja hänen hiljaisuuttaan Kreikan vallankumouksen aikoihin oli moitittu rankasti. Tällä kertaa Mouskouri kuitenkin koki, että hänen tehtävänsä oli auttaa kotimaataan, ja suostui. Pääosan vuosista 1994-1999 edustaja Ιωάννα Μούσχουρη vietti konserttilavojen sijaan Euroopan parlamentin istuntosalissa osallistuen mm. kulttuuri- ja koulutuskomitean ja naisten oikeuksien komitean toimintaan. Mouskouri kieltäytyi kuitenkin jatkokaudesta pettyneenä EU:n kyvyttömyyteen estää Bosnian ja Kosovon sotien kaltaisia konflikteja. Enemmän kotonaan Mouskouri oli Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, joksi hänen kutsuttiin vuonna 1993.

Vuonna 2004 Universal-levy-yhtiö palkitsi 70-vuotta täyttäneen laulajan 34 cd:n boksilla, joka sisälsi hänen kaikki ranskankieliset levytyksensä sekä suuren osan hänen muilla kielillä levytetystä tuotannostaan. Samaan aikaan Mouskouri ilmoitti lopettavansa uransa. Neljä vuotta kestäneellä jäähyväiskiertuella rakastettu laulaja esiintyi yli 130 konsertissa yli 20 eri maassa. Itse pääsin kuuntelemaan lapsesta asti ihailemaani laulajaa Helsingin konsertissa (mahtavan kokoisen 34 cd:n boksin olin ostanut hyllyyni jo aiemmin). Jäähyväiskiertue päättyi historialliselle Ateenan Herodes Atticus -konserttilavalle heinäkuussa 2008. Vuotta myöhemmin Universal myönsi laulajalle kunnialaatan yli 350 miljoonan albumin myynnistä.
Loppuunmyytyjen jäähyväiskonserttien jälkeen näytti siltä, että eläkkeelle siirtynyt artisti olisi tyytynyt elämäänsä aviomiehensä kanssa Sveitsin Genevessä. Kolme vuotta jäähyväisten jälkeen Mouskouri oli kuitenkin uudelleen lavalla juhlimassa ensimmäisen kansainvälisen hittinsä Weisse Rosen aus Athen 50-vuotispäivää, ja 83-vuotiaan lauajan viimeisin Euroopankiertue päättyi kesällä 2016. Viimeisin albumi, jolle hän levytti duettoversioita vanhoista hiteistään, julkaistiin vuonna 2011. Levyllä duettoparina esiintyi mm. tytär Lenou Petsilas, joka on tehnyt myös omaa uraansa laulajana.
Ensi vuonna tulee 60 vuotta Nana Mouskouri ensimmäisistä levytyksistä, eikä hänen uransa näytä vieläkään olevan lopussa. Vaikka eniten kuuntelen Mouskourin 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuoliskon levytyksiä, on upeaa seurata kuinka paljon hienoa musiikkia tämä Ateenan kasvatti on faneilleen antanut 1950-luvun lopulta uudelle vuosituhannelle asti. Vaikka uusia kappaleita on tullut ja kielet ovat vaihtuneet, on yksi kappale ollut Nanalle rakkain hänen uransa alusta alkaen. Manos Hadjidakis ja Nikos Gatsos kirjoittivat Nanalle kappaleen Hartino to fengaraki 1950-luvun lopulla ja kappale on seurannut hänen konserteissaan ja levyillään kaikki vuosikymmenet. Seuraavassa kappaleen kuusi versiota uran eri vaiheissa. Vaikka Mouskouri näinä vuosina muuttui nuoresta laulajanalusta yhdeksi maailman menestyneimmistä artisteista, on herkkyys ja tulkinta pysynyt ennallaan. Ja ne iänikuiset silmälasit.

torstai 8. joulukuuta 2016

Wilson Phillips, lauluharmonioita toisessa polvessa

Pop- ja rock-tähtien jälkikasvu yrittää aika ajoin omaa uraa musiikkimarkkinoilla, mutta harvemmin menestys seuraa sukulinjaa. Yksi myönteisistä poikkeuksista on The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkeläisistä koottu yhtye Wilson Phillips. Carnie ja Wendy Wilsonin sekä Chynna Phillipsin muodostaman yhtyeen suurin menestys jäi lyhyeksi, mutta vanhemmilta peritty stemmalaulun taito on pitänyt kolmikon yhdessä huippupäivien jälkeenkin.

Wilson Phillips sai alkunsa kun The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tyttäret Carnie ja Wendy Wilson kutsuivat muita tuntemiaan 60-luvun poppareiden lapsia levyttämään yhteistä hyväntekeväisyyssingleä. Vain The Mamas & the Papas -yhtyeen Michelle ja John Phillipsin tytär Chynna ja samassa yhtyeessä laulaneen Cass Elliotin tytär Owen vastasivat kutsuun. Lapsuuden naapurit ja leikkikaverit huomasivat yhteislaulun sujuvan samaan malliin kuin 1970-luvun kotijuhlissa, ja singleprojektin sijaan yhtye alkoi suunnitella kokonaista albumia.

Elliot jättäytyi yhtyeestä pois juuri ennen äänitysten alkua, ja kolmihenkiseksi supistuneen yhtyeen ensimmäinen yhteinen single Hold on ilmestyi helmikuussa 1990. Laulussa sooloa lauloi 22-vuotias Chynna Phillips, joka oli kirjoittanut kappaleen (tuottaja Glen Ballardin ja Carnie Wilsonin avustuksella) itselleen selviytymislauluksi huume- ja alkoholivieroituksen jälkeen.
Enemmän kuin tarttuvaan melodiaan yleisö kiinnitti huomionsa uuden yhtyeen moniääniseen stemmalauluun. Markkinoinnissa ei salailtu sitä, että yhtyeen jäsenten vanhemmat olivat 1960-luvulla laulaneet yhtyeissä, jotka olivat kuuluisia moniäänisistä laulusovituksistaan, eivätkä Carnie, Wendy ja Chynna takuulla antaneet yhtään haastattelua, jossa laulutaidon periytymistä edelliseltä polvelta ei olisi otettu puheeksi. Ja haastatteluja riitti, sillä Wilson Phillisin ensisingle Hold on nousi USA:n listaykköseksi ja menestyi erinomaisesti myös muualla maailmassa.

Kuuntele Spotifyssa
Yhtyeen ensimmäinen albumi oli täysosuma. Sen kappaleet eivät kurottaneet taivaita, mutta niiden tasainen laatu ja hutien puuttuminen antoi hyvän pohjan menestykselle, jonka kolmen laulajan saumaton yhteistyö sinetöi. Albumilta löytyi yhteensä kolme listaykköstä, ja muutkin singlet menestyivät hyvin. Wilson Phillipsin nimeton esikoisalbumi on edelleen viihdyttävä ja korvia hivelevän virheetön laululevy, Tästä esimerkkeinä levyn toinen singleykkönen, yhtyeen jäsenten yhdessä kirjoittama ja laulama Release me, sekä henkilökohtainen suosikkini Impulsive, jossa sooloa laulaa kolmikosta nuorin, 21-vuotias Wendy.

Räjähtävällä nopeudella suosioon noussutta yhtyettä pyydettiin vuonna 1991 mukaan Elton Johin ja Bernie Taupinin tribuuttilevylle Two rooms, jossa yhtye esitti kappaleen Daniel. Kappaletta ei julkaistu singlenä, mutta se nousi USA;ssa listoille pelkästään runsaan radiosoiton perusteella.
Vuosikymmenen vaihtuessa Wilson Phillips oli maailman suosituin tyttöyhtye. Odotukset olivatkin kovat, kun yhtye julkaisi toisen albuminsa Shadow and light vuonna 1992. Carnie, Wendy ja Chynna osallistuivat edellistä levyä enemmän laulujen kirjoittamiseen, ja levy oli edeltäjäänsä paljon henkilökohtaisempi. Carnie ja Wendy ruotivat vaikeata suhdetta isäänsä Brian Wilsoniin singlekappaleessa Flesh and blood, joka oli laulun muotoon kirjoitettu avoin kirje omaisistaan eristäytyneelle nerolle. Vastaavasti kappaleessa All the way from New York Chynna muistelee miten hän vaikeiden vuosien jälkeen oli löytänyt yhteyden isäänsä John Phillipsiin. Kappale It's only life on onnistunut esimerkki kappaleesta jolla yhtye yritti tuoda vaihtelua balladivoittoiseen repertuaariin.
Kuuntele Spotifyssa
Vaikka kauppa kävi edelleen oli sekä albumin että siltä irrotettujen single-kappaleiden menestys selkeästi huonompi kuin kaksi vuotta aiemmin. Pettymys sattui pahiten Chynna Phillipsiin, joka ilmoitti eroavansa yhtyeestä uupumukseen vedoten. Carnie ja Wendy jatkoivat esiintymistä yhdessä ja julkaisivat vuonna 1993 joululevyn Hey Santa.

Levy-yhtiö EMI uskoi kuitenkin enemmän Chynna Phillipsin tähtipotentiaaliin ja tarjosi hänelle miljoonadiiliä. Vuonna 1995 julkaistu Phillipsin soololevy ei kuitenkaan täyttänyt sille asetettuja korkeita odotuksia, vaikka laulajattaren tueksi palkattiin amerikkalaisen popmusiikin huippunimiä Diane Warrenista Desmond Childiin. Carnien ja Wendyn lauluharmonioiden puutteen lisäksi levyn suurin ongelma oli itse lauluissa, jotka kuullostivat leipääntyneiden lauluntekijöiden hengettömiltä ruutiinisävellyksiltä.
Wilsonin sisarilla ei levymyynnillisesti mennyt sen paremmin. Carnien ja Wendyn elämän tärkein tapahtuma oli kuitenkin yhteyden löytyminen erakoituneeseen Brian Wilsoniin. Sisarukset julkaisivat vuonna 1997 albumin nimellä The Wilsons, jossa Brian vieraili sekä laulajana että lauluntekijänä.

Epätasaiselta albumilta löytyi kolme erinomaista kappaletta, Carole Kingin säveltämä Monday without you, cover-versio Brian Wilsonin kirjoittamasta Beach Boys -kappaleesta 'til I die ja Brianin yhdessä Pet sounds -aikaisen yhteistyökumppaninsa Tony Asherin kanssa kirjoittama Everything I need, mutta muuten levy osoitti Chynnan soololevyn tavoin, että Wilson Phillips -taikaa ei voinut jakaa osiin. Kaupallisesti Wilsonin sisarusten levystä tuli pannukakku,
Vuosituhannen vaihduttua kolmekymppisiksi kasvaneet leikkikaverit löysivät jälleen toisensa. Heidän ensimmäinen yhteinen esiintymisensä kymmeneen vuoteen tapahtui Brian Wilsonin kunniaksi järjestetyssä konsertissa, jossa he esittivät yhdessä Beach Boys klassikon You're so good to me.
Kuuntele Spotifyssa
Onnistunut paluu innosti yhtyettä levyttämään koko albumillisen länsirannikolta peräisin olevia pop-klassikoita. Peter Asherin tuottama albumi California ei onnistunut palauttamaan yhtyettä listojen kärkeen, mutta se keräsi sopivasti radiosoittoa ja myönteistä huomiota osakseen.  Levy onkin lähes debyyttialbumin kaltainen hyvän tuulen levy täynnä tuttuja ja tarttuvia kappaleita ja soljuvia harmonioita. Esimerkkeinä Eagles-cover Already Gone, Fleetwood Macin alunperin tunnetuksi tekemä Go your own way sekä mm. the Byrdsin repertuaarista löytyvä Pete Segerin Turn turn turn.
California-levyn julkaisun aikoihin Carnie, Wendy ja Chynna olivat kukin tahoillaan menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä yhtye jatkoi yhteisiä esiintymisiä, Carnie Wilson juonsi televisio-ohjelmia ja toimi freelance-viihdetoimittajana. Chynna Phillips puolestaan levytti country-henkisen gospel-albumin One Reason laulaja-lauluntekijä Vaughan Pennin kanssa.
Kuluvan vuosikymmenen alussa Wilson Phillips aktivoitui jälleen myös levyrintamalla. Vuonna 2010 he äänittivät ja julkaisivat yhteisen joululevyn Christmas in harmony, jonka kappale I wish it could be christmas everyday nousi Yhdysvalloissa pienoiseksi jouluhitiksi. 
Joululevyn jälkeen yhtye alkoi valmistella viidettä yhteistä albumiaan. California-albumilla Wilson Phillips oli versioinut muiden ikivihreiden hittien ohella vanhempiensa tunnetumpia kappaleita, ja tällä kertaa Carnie, Wendy ja Chynna halusivat levyttää koko albumillisen The Beach Boys ja The Mamas & the Papas -yhtyeiden musiikkia.

Dedicated-albumin (2012) kappaleet olivat tasaisen yllätyksettömiä uusintaversioita tutuista kappaleista, mutta kolmikon lauluharmoniat ja kappaleiden ajaton laatu tekivät tästäkin levystä hienosti soivan kokonaisuuden. Suurimman riskin Wilson Phillips otti tekemällä acapella-version the Beach Boysin suurimmasta hitistä Good vibrations.  Muut esimerkkikappaleet ovat hieno herkistelyversio BB-hitistä Don't worry baby, sekä MaP:n Twelve thirty ja Dedicated to the one I love. Jälkimmäisessä kappaleessa väliosan soolo-osuuden lauloi yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut Cass Elliotin tytär Owen Elliot.
Kuuntele Spotifyssa
Levyä markkinoitiin tositelevisiosarjalla Wilson Phillips: Still holding on, jossa seurattiin levyn äänityksiä ja sitä seuraavan kiertueen alkutahteja. Draamaa ja ristiriitoja sarjassa aiheuttivat mm. Carnien laihdutusleikkaus ja Chynnan valmistautuminen Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun. Wendyn tehtävänä läpi sarjan oli luovia ja rakentaa rauhaa vanhempien yhtyetovereidensa välisten kiistojen keskellä.

Dedicated-levyää myytiin kohtalaisesti, mutta paluuta ei toki ollut 1990-luvun alun menestykseen. Wilson Phillips onkin muuttunut listaykkösiä takovasta kaksikymppisten ystävien lauluyhtyeestä keski-ikäisten perheenäitien harrastusprojektiksi. Vanhemmilta peritty lauluharmonioiden taju ja lapsuudesta asti kestänyt ystävyys on kantanut yhtyettä vuosikymmenten yli. Toivottavasti yhteistyö jatkuu edelleen ja Carnien, Wendyn ja Chynnan laulua kuullaan levyillä myös jatkossa.

lauantai 20. helmikuuta 2016

229. Lara Fabian: Ma vie dans la tienne (2015)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Lara Fabian on ollut ranskankielisen popmusiikin kiintotähtiä jo kahden vuosikymmenen ajan. Raskaan Le Secret -albumin jälkeen Fabian palasi takaisin helpommin lähestyttävän ja radioystävällisen europopin pariin. Uusien yhteistyökumppanien tuella Lara sai uudelle levylleen iloa, lämpöä ja kauneutta, joita hänen edelliseltä levyltään ei juurikaan löytynyt. Tätä levyä on ilo kuunnella.

Belgialais-italialais-kanadalais-ranskalainen Lara Fabian on saanut nauttia jokseenkin katkeamattomasta menestyksestä Euroopan ja Pohjois-Amerikan ranskankielisillä musiikkimarkkinoilta jo lähes 20 vuoden ajan. 2000-luvulla hänen suosionsa laajeni myös itä-Eurooppaan ja hän on kiertänyt ahkerasti entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Suomessa laulajatar konsertoi viimeisen puolentoista vuoden aikana neljä kertaa, mutta Fabianin musiikki on silti jäänyt täällä varsin tuntemattomaksi. Käydessäni hänen konsertissaan Finlandia-talolla keväällä 2015 huomasin, että vähintään puolet konsertin yleisöstä näytti olevan Suomessa asuvia venäläisiä.

Suosio on antanyt Fabianille mahdollisuuden kokeilla musiikissaan eri teemoja ja eri yhteistyökumppaneita. Vuonna 2015 julkaistu Ma vie dans la tienne on jo kuudes peräkkäinen Lara Fabian -albumi, jonka lauluntekijät ja tuottajat ovat vaihtuneet. Vuonna 2013 julkaistun tupla-albumin Le Secret Fabian teki amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Jane Clewerin kanssa. Levyn 17 kappaleen joukosta löytyi yksittäisiä helmiä (mm. mielestäni hänen uransa kaunein laulu Que j'étais belle) ja levy myi erinomaisesti, mutta itse pidin levyä vaikeana ja raskaana kuunnella. Onneksi kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ma vie dans la tienne on toista maata.
Levyn aloituskappaleessa (joka oli myös levyn ensimmäinen singlejulkaisu) on enemmän värejä, valoa ja iloa kuin Le secret -tuplalevyn kappaleissa yhteensä. Maailman murheiden ja mielen syvyyksien sijaan levy kertoo tavallisen naisen elämästä, jollainen Fabiankin väittää parrasvalojen ulkopuolella olevansa. Iloisesti väritetty video on samaa maata kappaleen kanssa, kumpaakin on mahdoton kuunnella/katsella hymyilemättä.

Tällä kertaa Lara Fabian kutsui rinnalleen lauluntekijäparivaljakon David Gategno & Elodie Hesme, jotka ovat aiemmin tehneet lauluja mm. Céline Dionin ranskankielisille levyille. Kappaleen nimiraita Ma vie dans la tienne on yksi levyn kappaleista, joiden säveltämiseen ja sanottamiseen Fabian osallistui myös itse. 
Tämä kappale on hellä rakkauslaulu toiselta ystävältä ystävälle. Jos Laran edellisen albumin balladit sortuivat paatokselliseen veisaamiseen, onnistuu tämä kappale olemaan samaan aikaan herkkä ja vaikuttava. Pienen hymyn kera.
Levyn kahden ensimmäisen kappaleen positiivinen tunnelma kattaa koko levyn. Hymy on herkässä myös kappaleessa Ton désir, joka on yksi levyn harvoista rytmikkäämistä hetkistä. Kepeydestään huolimatta Ton désir on mieleenjäävä ja tarttuva popkappale. joka ei sovituksellaan pyri tavoittelemaan tämän vuosikymmenen muodikkaita soundeja, vaan heijastaa 1990-luvun ranskalaisen popmusiikin kaikuja.

Vielä kauemmas ajassa vie kappale Envie d'en rire, joka haitareineen ja muine akustisine soittimineen tuo minulle mieleen Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan satamatunnelmat.
Le Secret -albumin jälkeen olin huolissani, että Fabian olisi siirtynyt täysin ylitaiteellisen ja yliampuvan musiikin maailmaan. Ma vie dans la tienne -albumi on tervetullut muistutus siitä että Lara Fabian, niinkuin muutkin popmusiikin diivat, ovat parrasvalojen ulkopuolella "tavallisia naisia, rakastavia puolisoita ja kaikki ongelmat ratkaisevia äitejä", kuten levyn aloituskappaleessa sympaattisesti todetaan.

p.s. Nykyisen tavan mukaan levystä julkaistiin tietyissä nettikaupoissa "Edition deluxe" jossa bonus-dvd:n lisäksi oli muutama ylimääräinen kappale. Näistä maininnan arvoinen on Fabianin venäläis-ukrainalaisen yhteistyökumppanin Igor Krutoy;n  säveltämä Je vais revois l'hiver. Kappale osoittaa, että hienon popkappaleen ei tarvitse tavoitella taivaita. Joskus tavallinenkin voi olla kaunista.