Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stock-Aitken-Waterman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stock-Aitken-Waterman. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. lokakuuta 2017

250. Bananarama:Wow! (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Vaikka The Spice Girlsiä pidetään maailman menestyneimpänä tyttöyhtyeenä, jää se selvästi kakkoseksi Bananramalle, jos listahittien määrää pidetään mittapuuna. Uransa huippuvuosina banaaniyhtye sai enemmän listoja Britannian top 10:een kuin maustetytöt julkaisi singlejä kaiken kaikkiaan. Uransa huipulle Bananarama pääsi 1980-luvun lopulla, jolloin he tekivät yhteistyötä nousussa olevan Stock-Aitken-Waterman-tuottajatiimin kanssa.

 Ensimmäinen Bananarama-levyni oli vuonna 1988 julkaistu Greatest Hits Collection. Kun kuuntelin ensimmäistä kertaa käytettynä ostamaani vinyylialbumia, tuntui kuin sen A- ja B-puolilla olisi esiintynyt täysin eri yhtye. Levyn kappalejaon tarkoitus oli selkeästi korostaa sitä muutosta jonka tuottajatiimin vaihdos teki yhtyeen musiikkiin.

Albumin toisella puolella esiintyi homssuinen kolme opiskelijatytön muodostama yhtye, joka oli tehnyt levyjä pääasiassa Tony Swainin ja Steve Jolleyn kanssa. Näiden levyjen letkeä musiikkityyli oli hyvin linjassa Siobhan Faheyn, Sara Dallinin ja Keren Woodwardin välinpitämättömän omintakeisen imagon kanssa. Tämän yhteistyön hittihana oli kuitenkin sulkeutunut, eikä levyt menestyneet enää entiseen malliin.

Kokoelmalevyn toinen puolisko erosi tyyliltään selvästi Jolley/Swain-tuotannolta. Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin muodostama tuottaja-lauluntekijäkolmikko ei vielä ollut se brittipopin hittitehdas, mikä siitä muodostui Kylie Minoguen, Jason Donovanin ja Rick Astleyn myötä. Bananarama kuuli SAW-kolmikon Dead or Alive -yhtyeelle tuottaman kappaleen Spin me like a record ja ihastui sen energiseen tempoon ja terävään tuotantoon. Kun Jolley/Swain kieltäytyivät tuottamasta tyttöjen suosikkikappaletta Venus, Bananarama kääntyi Stock, Aitken & Watermanin puoleen. Myös nämä epäilivat vahvasti 70-luvun hollantilaishitin soveltuvuutta 80-luvulle, mutta kaikkien leuat loksahtivat ammolleen, kun kappaleesta tuli sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Watermanin uran siihen asti suurin hitti nousten mm. USA:n listaykköseksi. Menestys oli todiste Siobhanin, Saran ja Kerenin tarkasta hittivainusta.
Venus sijoitettiin muuten Jolley/Swain-parivaljakon tuottamalle Bananarama-albumille True confessions, jonka singlejulkaisut tätä hittikappaletta lukuunottamatta menestyivät huonosti. Venus-kappaleen menestyksen myötä oli selvää, että Bananaraman seuraava albumi tehtäisiin Stock-Aitken-Watermanin Hit factory -studioilla.
Ensimmäinen Venuksen jälkeen julkaistu Bananarama-single-osoitti uuden suunnan, jonne yhtye oli SAW:n avittamana menossa. I heard a rumour oli edeltäjänsä tapaan selkeä askel letkeästä pehmopopista kohti tiukasti rytmitettyä europoppia. Yhtyeen visuaalisessa imagossa muutos oli hitaampi, mutta I heard a rumour -musiikkivideossa muutos lappuhaalareista kohti muodikkaampaa styleä oli selvästi alkanut. Sopivasti koukkuja sisältävä melodia ja tarttuvan yksinkertainen kertosäe olivat resepti, jolla yhtye jälleen valloitti hittilistojen kärkisijat USA:sta (singlelistan sija 4) eri puolille Euroopppaa asti.

Vaikka hittihana saatiin auki heti, ei yhteistyö sujunut kovin sopuisasti. SAW-tiimi joutui joustamaan tuotantotavastaan, jossa he sävelsivät ja sanoittivat laulun valmiiksi ja artisti saapui paikalle laulamaan osuutensa valmiiseen taustaraitaan. Neidit Fahey, Woodward ja Dallin halusivat olla mukana laulunteon joka vaiheessa, eivätkä kelpuuttaneet mitä tahansa laulettavakseen. "Levynteko Bananaraman kanssa oli painajaismaista, he halusivat työntää nenänsä joka asiaan" muisteli Pete Waterman yhteistyötään vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Lähes kaikkia WOW-albumin kappaleiden tekijätietoja koristi ennätyksellisen pitkä "Stock/Aitkan/Waterman/Fahey/Dallin/Woodward" nimirimpsu.
Wow-albumin toinen singlejulkaisu on hyvä esimerkki siitä, mitä SAWFDW-yhteistyö sai parhaimmillaan aikaiseksi. Siobhan Faheyn painajaisunesta idean saanut kappale on samaan aikaan hullutteleva (musiikkivideo oli paluu Bananaraman aiempien vuosien hömppävideoihin), tiivis ja tartttuva. Kotimaassaan Britanniassa kappaleesta tuli yhtyeen uran suosituin kappale.

Joissain maissa (mm. USA:ssa) albumin toisena singlenä julkaistiin kappale I can't help it. Kappale on Wow-albumin hiteistä tasapaksuin, mutta silti täydellisen energinen aloituskappale albumille.
Vaikka kunninahimoisen tuottajakolmikon ja oikukkaan trion yhteistyö oli hankalaa, syntyi yhteistyön lopputuloksena sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Waterman -tiimin onnistunein albumi. Vaikka singlehitit erottuvat albumilta selkeästi, ovat levyn muutkin kappaleet riittävän hyviä luomaan albumista eheän ja viihdyttävän kokonaisuuden. Esimerkkinä onnistuneista albumiraidoista kappaleet Strike it rich ja Once in a lifetime.
Ensimmäisenä SAW-tuotannosta innostunut Siobhan Fahey alkoi tuntea olonsa levottomaksi yhtyeessä. Hän koki, että uuden yhteistyön tuoman menestyksen mukana Bananaramasta oli tullut osa trendeihin sidottua popeliittiä, jota yhtye aiemmilla levyillään oli parodioinut. Fahey oli muuttanut tuoreen aviomiehensä Eurythmics-legenda David Stewartin kanssa Los Angelesiin, mikä vaikeutti yhtyeen yhteistyötä ja vieraannutti häntä Keren Woodwardista ja Sara Dallinista, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa Fahey erosi yhtyeestä ja jatkoi omaa musiikkiuraansa nimen Shakespear's sister alla (yhtye tuli tunnetuksi kappaleistaan You're history, Run silent run deep, Stay ja Hello).

Dallin ja Woodward eivät kaivanneet Faheylle korvaajaa, mutta levy-yhtiö ja yleisö näkivät Bananaraman edelleen kolmihenkisenä yhtyeenä. Uudeksi jäseneksi palkattiin Faheyn suostumuksella Jacquie o'Sullivan. Wow-albumin kappaleet I want you back ja Nathan Jones äänitettiin uudellen o'Sullivanin kanssa ja julkaistiin singleinä, jotka jatkoivat edellisten julkaisujen menestystä.
Näiden kappaleiden musiikkivideot viimeistelivät Banananraman muutosprosessin, jota vastaan Siobhan Fahey oli protestoinut. Takkutukkaisista anarkistitytöistä oli tullut viimeisen päälle meikattuja ja stailattuja poptähtiä. O'Sullivan ei koskaan päässyt Bananaraman täysivaltaiseksi jäseneksi, vaan hänen tehtävänsä oli seurata Dallinin ja Woodwardin linjaa kuukausipalkalla.

Levy-yhtiö hyödynsi Bananaraman menestystä julkaisemalla pikaisesti kirjoituksen alussa mainitun Greatest Hits Collection -albumin vauonna 1988, jonka yhteydessä julkaistiin Bananarama-SAW yhteistyönä kirjoitettu Love truth and honesty. Seuraavana vuonna julkaistu hyväntekeväisyyssingle Help! (yhdessä Bananaramaa parodioivan Lananeeneenoonoo-yhtyeen kanssa) menestyi vielä erinomaisesti, mutta sen jälkeen yhtyeen taival listapopin kärkinimenä päättyi.
Jacquie o'Sullivan kyllästyi pian äänivallattoman palkkarengin rooliinsa ja erosi yhtyeestä erinomaisen mutta keskinkertaisesti myyneen Pop life -albumin jälkeen. Dallin ja Woodward ovat jatkaneet yhdessä näihin päiviin saakka, ja viime vuosina myös Siobhan Fahey on palannut Bananaraman riveihin.

Jos WOW oli Bananaraman uran huippukohta, oli se vasta alkusoittoa Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion menestysvuosille. He kirjoittivat ja tuottivat 1980-1990-lukujen vaihteessa toistasataa listahittiä, ja muodostuivat Euroopan poplistoilla varsinaiseksi maanvaivaksi. Vaikka SAW-tiimin suurimmat menestyslevyt tulivat artisteilta Rick Astley, Kylie Minogue ja Jason Donovan, pitää Peter Waterman Wow-albumia edelleen uransan onnistuneimpana popalbumina. Olen samaa mieltä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 16. elokuuta 2014

207. Kylie Minogue: Rhythm of love (1990)

.
Australialainen superdiiva Kylie Minogue aloitti laulajanuransa brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tallin menestyneimpänä tuotteena. Muutaman suurhitin ympärille kyhätyt albumit eivät päässeet kehuskelemaan tasalaatuisuudellaan, mutta parhaimmillaan SAW-Minogue-yhteistyö tuotti pistämättömän tarttuvia popkappaleita, jotka kompensoivat albumin huonomman kaksi kolmasosaa riittävästi. Kylien alku-uran parhaat kappaleet löytyvät hänen kolmannelta albumiltaan Rhythm of love.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ajaa tesomalaisen teippifirman pakettiautoa ja kuskata tuotteita asiakkaille ympäri Tamperetta ja lähiseutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1990. Radio oli päällä koko ajan. Muistan edelleen hetken, jolloin kuulin Kylie Minoguen kappaleen Better the devil you know ensimmäisen kerran Radio Musa -paikallisradioasemalta.

Siihen asti olin yrminyt australialaisen saippuaoopperanäyttelijän nasaalia lauluääntä ja Stock-Aitken-Waterman-hittitehtaan liukuhihnapoppia. Tämä kappale sekä albumi jolla se julkaistiin olivat viimeinen niitti (muita niittejä olivat samoihin aikoihin ilmestyneet Jason Donovanin, Sonian ja Donna Summerin SAW-albumit) ja minun oli pakko tunnustaa, että minä pidin kappaleesta paljon. Ja pidän edelleen.
Better the devil you know sopi täydellisesti autoradioon. Renkaitten jylistessä ja auton puhaltimen puhistessa on turha yrittää kuunnella hienosti sovitettua ja akustisia yksityiskohtia vilisevää "laatumusiikkia", jonka hienoudet jäävät tien päällä kuulematta.

Brittiläiset musiikkituottajat Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman löysivät 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestyskaavan, jolla syntyi toimivaa ja halvalla tuotettua käyttöpoppista autoihin, limudiskoihin ja yökerhoihin. Yksinkertaista melodiaa koristeltiin sopivasti melodisilla koukuilla ja sointumuutoksilla. Tausta koostui pääasiassa syntetisaattorista ja rumpukoneesta ja sitä maustettiin pienillä annoksilla sähkökitaraa ja jousia.

Lopuksi studioon marssitettiin laulaja, joka sai korviinsa valmiin taustanauhan ja eteensä sopivan harmittoman tekstin, ja hitti oli valmis. Neighbours-televisiosarjasta studioon poimitun Kylie Minoguen ensimmäiset kaksi albumia tuotettiin tämän kaavan mukaan, mutta levyistä kolmannella oli jo kuultavissa laulajan omaa näkemystä siitä mitä hän halusi laulaa.
Albumin kolmas singlejulkaisu What do I have to do vahvisti Better the devil...-kappaleen tavoin, että Minoguen musiikki oli siirtymässä radiopopista lähemmäs modernia (24 vuotta sitten) tanssimusiikkia, jota Minogue itse halusi esittää. SAW-tiimi pistämätön tarttuvan melodian taju oli edelleen tallella, mutta tuotanto oli astunut askeleen kohti uutta vuosituhatta, ja Kylie sai tulkinnassaan tilaa monipuolisempaan ja dynaamisempaan ilmaisuun. Musiikkivideossa esiintyi kiltin naapurintytön sijaan viekoitteleva ja provosoiva discodiiva. Valitettavasti kappaleen musiikkivideossa käytettiin huomattavan suttuista tanssimiksausta joka häviää jämäkälle albumiversiolle kirkkaasti.

Jos levyn kaksi edellä esiteltyä kappaletta veivät kuulijan 90-luvun discosceneen, oli levyn kolmas hitti selkeä kunnianosoitus 1970-luvulle. Vaikka kappale soundeiltaan oli edelleen uutta Kylietä, neuvottiin kappaleessa kääntämään kelloja taaksepäin ja tanssimaan vanhan kunnon funk-musiikin tahtiin.
Hittiosastoltaan Kylie Minoguen kolmas albumi on minun mielestäni hänen SAW-kautensa paras. Valitettavasti albumi on kuitenkin koottu samalla periaatteella kuin useimmat Stock-Aitken-Waterman-levyt: 3-4 hittiä sekä 6-7 selkeää täyteraitaa, joiden tuotantoa eikä melodiaa ole edes yritetty tehdä samoilla laatukriteereillä. Levyn neljäs singlelohkaisu Shocked kuuluu mielestäni tähän täyteraitojen sarjaan. Vaikka sekin menestyi tanssimiksauksen ansiosta listoilla hyvin, siitä puuttui se melodiallinen tarttuvuus ja kiehtovuus, mikä teki levyn muista singleistä niin viihdyttäviä. Kappale on mielestäni tylsä.
Shocked oli joka tapauksessa osoitus siitä minne Minogue oli matkalla, pois Stock-Aitken-Waterman tuotannon liukuhihnamaisesta tehotuotannosta kohti vapaampaa ilmaisua. Rhythm of love -albumin jälkeen Minogue ja SAW-tekivät yhdessä enää yhden albumin. Tämän jälkeen Minogue jatkoi uraansa uusien yhteistyökumppanien kanssa nousten tähtitaivaalla aivaan uusiin sfääreihin. Kylie Minogue lienee ainoa SAW-tallin artisti, jonka ura jatkui menestysekkäänä ja nousujohteisena yhteistyön päättymisen jälkeen.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 17. helmikuuta 2012

69. Sonia: Everybody knows (1990)

Sirpsakka 18-vuotias Sonia Evans kyttäsi Peter Watermanin studioiden ovella demonauhan kanssa tätä tuottajaneroa, kunnes Waterman antoi periksi. Sonia pääsi levyttämään ja saikin lentävän lähdön uralleen neljällä hitillä, joiden tuottajina ja säveltäjinä toimi kolmikko Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman. Sonian ensilevy on täynnä sitä itseään, pirteää 1980-90-lukujen vaihteen brittipoppista, jota kuuntelemalla tulee hyvälle tuulelle. Valitettavasti Sonian menestys jäi yhteen albumiin, pirteällä laulajalla olisi varmasti ollut rahkeita enempäänkin.

1990-luvun alussa musiikinystävät olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, niihin joilla näkyi kotona MTV (Music Television) ja niihin joilla tuota kanavaa ei näkynyt. Itse kuuluin tuohon onnettomaan jälkimmäiseen joukkoon. Nykyään uudet hitit ja niiden videot näkyvät netissä, mutta tuolloin MTV oli kanava, jota seuraamalla pysyin ajan tasalla suosituimpien artistien sen hetken hiteistä. Koulukaverini Tiina nauhoitti minulle muutaman kerran vhs-kasetillisen täyteen MTV:n yöohjelmaa. Koulusta kotiin tultuani kelasin tuon hittikavalkadin läpi näkkileipä toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa, jotta olisin edes osittain tietoinen siitä, mikä musiikki on in.

MTV:n soittolistojen vakiokamaa olivat Stock-Aitken-Waterman-tallin musiikkivideot. Kylie Minoguen, Jason Donovanin, Rick Astleyn ja Donna Summerin videoita yhdisti tunnistettava SAW-soundi ja paniikkikohtausta muistuttava neuroottinen tanssikoreografia. Tätä tyyliä noudattivat myös nuoren Sonia Evansin videot. Kesti aikansa, ennenkuin löysin musiikin noiden hysteeristen videoiden takaa.

Sonian suurin hitti You'll never stop me from loving you on kuin Stock Aitken Waterman -hittien prototyyppi. Äärimmäisen tarttuva melodia ja varsin riisuttu ja konemainen instrumentaatio. Sonia ei ole pelkkä seinäruusu tässä tuotannossa, tytöllä on ääni kohdallaan ja siinä on aimo annos energiaa. Vaikka tuskin hänkään on täysin studiotekniseltä äänenkäsittelyltä välttynyt.

Hieman (mutta vain hieman) verkkaisempaa menoa on kappaleessa Can't forget you, joka on albumin suosikkikappaleeni.
Soniaa ei "tallikavereidensa" Jason Donovanin ja Kylie Minoguen tapaan poimittu studioon laulamaan television saippuaoopperoista. Nuori laulajanalku ei ollut mallivartaloinen televisiotähti vaan energiaa pursuava pienikokoinen ilopilleri, joka pääsi levyttämään oman sinnikkyytensä ansiosta. Tuottaja Peter Waterman kypsyi studion ovella jatkuvasti hengailevaan ja demokasettiaan tarjoavaan nuoreen neiti Evansiin ja päätti antaa hänelle mahdollisuuden.

Eniten energiaa on pakattu Sonian neljänteen singlejulkaisuun. Olin kuullut laulajaa jo aiemmin, mutta viimeistään kappale Counting every minute sai minut innostumaan Sonian kappaleista. Tämän videon perusteella hänelle voisi antaa ADHD diagnoosin.
Stock-Aitken-Waterman-tuottamat albumit olivat kuuluisia siitä, että 3-4 singlekappaleen lisäksi levyllä oli 6-7 selkeää täyteraitaa, joita ei edes yritetty tehdä yhtä tarttuviksi kuin levyltä löytyvät pakolliset hitit. Sonian albumi on mukava poikkeus tästä säännöstä. 

Levyltä löytyvien viiden singlehitin (edelle esiteltyjen kolmen kappaleen lisäksi laulut Listen to your heart ja vuonna 1962 alun perin Skeeter Davisin hitiksi tekemä End of the world) rinnalla olevat kappaleet eivät laadussa juurikaan häviä näille menstysbiiseille. Levyltä löytyvä Climb to the top of the mountain on hyvä esimerkki levyn tasaisesta laadusta. Vaikka kappaleen tuottivat ja sävelsivät PWL-levy-yhtiön "kakkostiimi" Phil Harding ja Ian Curnow, olisi siinä ollut kaikki ainekset albumin kuudenneksi singlehitiksi.
Everybody knows -albumin jälkeen Sonian ura lähti jyrkkään alamäkeen. Albumin ja hittien menestyksestä huolimatta levy-yhtiö Chrysalis hylkäsi Sonian eivätkä yritykset muiden levy-yhtiöiden kanssa enää tuottaneet samanlaisia hittejä. Vuonna 1993 Sonia edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa. Kappale Better the devil you know tuli kisassa toiseksi ja todisti ainakin sen seikan, ettei Sonia ollut pelkästään studiovelhojen tuote, vaan hän osasi oikeasti esiintyä kansainvälisen liveyleisön edessä. Tämä ei kuitenkaan auttanut, tämän nuoren laulajan ura surkastui kokoon ja Sonia Evans jatkoi uraansa teatterissa, televisiojuontajana ja saippuaoopperoiden näyttelijänä.
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

30. Jason Donovan: Between the lines (1990)

Jason Donovan oli yksi 1980-1990-lukujen vaihteessa hittejä tehtailleen Stock-Aitken-Waterman tuotantotiimin tuotteista Kylie Minoguen tapaan. Molemmat laulajat nousivat pinnalle australialaisesta Neighbours televisiosarjasta. Donovan teki kaksi levyä SAW-hittitehtaalle, mutta palasi sen jälkeen takaisin näyttelijänuralle. Donovanin kaksi levyä eivät sisällä elämää suurempia musiikkiteoksia, mutta kolme erinomaista pophittiä kuitenkin.

Kuten jo aiemmassa Donna Summer -kirjoituksessani kerroin, en aluksi pitänyt tuottajatrio Mike Stockin, Matt Aitkenin & Peter Watermanin tuotoksista. Pidin niitä halpoina pintahitteinä verrattuna esimerkiksi Beatlesin tai Queenin musiikkiin, jota kuuntelin paljon 80-luvun loppupuolella. Jason Donovanin kappaleet kuitenkin soivat jatkuvasti Music Televisionilla, jota lukiossa välitunneilla katselimme.

Pitkällisen aivopesun jälkeen minulle kävi samoin kuin Donna Summerin SAW-hittien kanssa, Jason Donovanin hitit jäivät soimaan päähäni ja alkoivat yllättäen kuullostaa hyvältä. Pian huomasin itseni levykauppa Epe'sin kassalla ostamassa Jason Donovanin levyä Between the lines. Kaupan myyjä huomautti vähemmän tahdikkaasti minun olevan "ensimmäinen mies" joka levyn osti.
Levyn aloittava When you come back to me edustaa vuosikymmenen vaihteen SAW-tuotteita hyvässä ja pahassa. Tietokonetta on käytetty soundien luomisessa ahkerasti, ja ainoa soitinääni levyllä lienee sooloa soittava akustinen kitara. Videolla on kaikki tuon ajan musiikkivideon kliseet, pitkässä takissa heiluva laulaja kävelee laulaen edestakaisin, huonekalut pyörivät ja tavarat lentävät halpojen kuvaefektien ristitulessa.

Toisaalta melodia on tarttuva ja sisältää riittävästi koukkuja ja pieniä yllätyksiä, jotta melodisesta poppiksesta pitävä kuuntelija viihtyy. Kovin montaa peräkkäistä kuuntelukertaa laulu ei kestä, mutta jos kuunteluiden välillä on riittävän paljon aikaa (hyvä frekvenssi on 2-3 kertaa vuodessa), ei lauluun ehdi kyllästymään. Jason Donovan ei laulajana ole virtuoosi, mutta hänen äänessään on miellyttävän neutraali sointi ja laulu on jotakuinkin puhdasta aikana, jolloin Auto tunea ei vielä oltu keksitty. 
Levyn toinen singlejulkaisu Hang on to your love sai minut viimein myöntämään itselleni, että pidin tästä musiikista, niin epäkatu-uskottavaa kuin se olikin. Kappale on jokseenkin täydellinen poppisbiisi, jonka ensimmäisestä kuuntelukerrasta jää mieleen ajatus, että tämä on kuultava uudelleen. Kappaleen musiikkivideo on myös hieman vähemmän äitelä.

Yllätyksen koin kuitenkin vasta ostettuani leyvn. Levyn kolmas kappale Another night oli vielä edeltäjäänsäkin parempi. Stock-Aitken-Waterman trio todisti tällä kappaleella, että he eivät tyytyneet pelkästään toistamaan vanhoja ideoitaan, vaan löysivät aina välillä myös jotain uusia ideoita melodioihinsa. Tämä koskee erityisesti kappaleen perussäkeistöä, jonka sointukulut kiehtovat minua edelleen. Kertosäe on sitten tavanomaisempi, mutta silti toimiva.


Valitettavasti useimmat Stock-Aitken-Waterman-tuottoiset albumit noudattivat vanhan ajan businesslogiikkaa: riittää että albumilta löytyvät hittikappaleet, muulla sisällöllä ei ole niin väliä. Tämä pätee myös Between the lines -albumiin. Kolmen hitin rinnalle tuotetut kappaleet ovat selvästi nopeasti kyhättyjä täytekappaleita. Levyn voi kuunnella läpi irvistämättä, mutta ei tee mieli palata kuin noihin kolmeen edellämainittuun kappaleeseen.

Tämän levyn jälkeen Donovan palasi teatterin lavalle esiintyen pääroolissa Andrew Lloyd Webberin musikaalissa Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat. Donovan sai musikaalin tunnusmelodiasta itselleen vielä ykköshitin, mutta sen jälkeen musiikkiura hiipui ja Donovan keskittyi näyttelijänuraansa.

Nyt Jason Donovanin musiikista on helpompi pitää kuin reilut 20 vuotta sitten, jolloin Donovanin levy piti piillottaa levyhyllyn pimeimpään nurkkaan. Hänen parhaiden hittiensä teho ei ole kadonnut.

Hänen musiikkiaan ei kannata kuunnella, jos kaipaa monitasoista musiikkielämystä. Mutta aina kun mp3-soittimeni arpoo "paremman" musiikin seasta yhden hänen SAW-hiteistään, tulen hyvälle tuulelle.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 7. lokakuuta 2011

10. Donna Summer: Another place and time (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kymmenen "laatulevyn" perään hieman kepeää poppista. Donna Summer oli 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon discokuningatar, mutta 80-luvun alun jälkeen ei menestys jatkunut entiseen tapaan. Monet saivat vatsanväänteitä kun Giorgio Moroderin ja Quincy Jonesin tapaisten suurmiesten  kanssa hittejä tehnyt Summer ilmoitti yhteistyöstä brittihittinikkareiden Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin kanssa. Amerikkalainen levy-yhtiö käänsi Summerille selkänsä, mutta Euroopassa levyn kappaleet nousivat listojen kärkeen.

Itse suhtauduin Stock-Aitken-Waterman -tuotteisiin samalla poliittisesti korrektilla tavalla kuin muutkin "vakavat" musiikkifanit. Yök. Nämä tietokoneen tarkasti rakennetut tarttuvat hitit joita Kylie Minogue, Jason Donovan, Bananarama ja monet muut lauloivat 80-90-lukujen vaihteessa, eivät voineet olla hyviä. Donna Summerin yhteistyö SAW-tiimin kanssa sai minut kuitenkin muuttamaan mieltäni.

Kuultuani kappaleen This time I know for real oli minunkin pakko tunnustaa, että se oli hyvä ellei peräti erinomainen. Summer lauloi yhtä hyvin kuin aiemmilla levyillään, ja kappale oli tarttuvat kuin takiainen. Kokeneen artistin ja pinnallisia hittejä tehtailevan SAW-kolmikon yhteistyö toimi ja Another place and time -albumia kuunneltuani huomasin myös näiden hittien arvon.
Love's about to change my heart vahvisti ajatukseni siitä, että pinnallinenkin voi joskus olla laadukasta. Nämä kappaleet eivät toimisi ilman Summerin tummaa ja sielukasta ääntä. Ja Summerin ääni tarvitsee hyvän sävelmän laulettavakseen. Summer-SAW-yhteistyö täytti nämä molemmat tarpeet.
Another place and time ei ole syvällinen eikä se voi kehuskella nyansseillaan ja monipuolisuudellaan. Levy on kuitenkin täynnä tarttuvia ja hyvin rakennettuja hittejä, joiden kuuntelusta tulee hyvälle tuulelle.

Tämän levyn myötä asenteeni Stock-Aitken-Waterman-tuotantoon muuttui, ja sittemmin on levyhyllyyn eksynyt niin Kylie Minoguen, Bananaraman kuin Jason Donovaninkin levyjä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)