Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brian Wilson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brian Wilson. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. lokakuuta 2012

135. The Beach Boys: That's why God made the radio (2012)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Harvassa ovat ne rock- ja popyhtyeet jotka voivat juhlistaa 50 vuotispäiväänsä uutta musiikkia sisältävällä albumilla, joka ei juurikaan kalpene noiden vuosikymmenten aikana tehtyjen muiden levyjen rinnalla. Kun The Beach Boys yhtyeen elossa olevat alkuperäisjäsenet unohtivat riitansa ja yhdistivät voimansa uuden albumin tekoon, ei moni jaksanut uskoa että levy olisi kovinkaan kaksinen. Brian Wilson, Mike Love, Al Jardine, Bruce Johnstone ja David Marks kuitenkin yllättivät. Ei uusi albumi ihan Pet Sounds ole, mutta selkeästi yhtyeen paras levy 40 vuoteen.

The Beach Boysin levytysurassa 1970-luvun puolivälistä eteenpäin ei juurikaan ollut hurraamista. Kokoelmalevyt myivät edelleen, ja yhtye oli suosittu live-esiintyjä, mutta vuoden 1988 ykköshittiä, Coctail-elokuvassa esitettyä Kokomoa lukuunottamatta ei levyiltä juuri mainitsemisen arvoisia kappaleita löydy. Suurimman osan tuosta ajasta yhtyeen sielu Brian Wilson osallistui yhtyeen toimintaan vain satunnaisesti. Ristiriidat yhtyeen jäsenten, erityisesti Mike Loven ja Al Jardinen välillä hajoittivat yhtyeen ajoittain kahdeksi eri kiertäväksi ja yhtyeen nimestä riiteleväksi muusikkoryhmäksi. Dennis ja Carl Wilsonin kuolemia 1983 ja 1998 pidettiin viimeisenä niittinä yhtyeen arkkuun.

Asiat eivät kuitenkaan olleet niin huonosti. Brian Wilson pääsi 1990-luvulla irti päihderiippuvuudesta sekä häntä kyseenalaisin menetelmin kuntouttaneesta terapeutista ja alkoi jälleen tosissaan tehdä musiikkia. Vuonna 2011 vihdoin loppuun saatettu, vuonna 1966 aloitettu Smile-albumiprojekti toi yhtyeen elossaolevat jäsenet yhteen ja he päättivätkin jättää syrjään henkilökohtaiset ristiriitansa ja levyttää yhdessä yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Laulut kirjoitti pääosin yhtyeen suurista hiteistä alun perin vastannut Brian Wilson joka myös tuotti albumin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Alkuperäisten jäsenten Wilsonin, Loven ja Jardinen lisäksi mukaan tuli 1960-luvun puolivälissä kiertueilta pois jääneen Brian Wilsonin korvannut Bruce Johnston ja ensimmäisillä levyillä kitaraa soittanut David Marks.

Levyn ensimmäinen julkisuuteen päästetty kappale That's why God made the radio antoi lupauksia laadukkaasta levystä. Häpeilemättömän nostalginen kappale palaa takaisin kultaisille 1950- ja 1960-luvuille, jolloin autojen monoradiot toivat päivän uudet hitit nuorten kuulijoidensa korviin.
The Beach Boysin edellinen uutta musiikkia sisältänyt cd julkaistiin 20-vuotta sitten. Tätä Summer in paradise -albumia pidetään yleisesti yhtyeen kaikkein aikojen huoinpana levynä, joten hyppäys vuodesta 1992 tähän päivään on huima. Brian Wilson osoittaa jo avauskappaleella, että hän osaa edelleen säveltää, ja yhtyeineen hän todistaa myös sen hämmästyttävän tosiseikan, että 70-vuotiaiden miehenköriläiden äänet soivat yhtä puhtaina ja lähes yhtä kirkkaina kuin niillä kaksikymppisillä, jotka tekivät ensilevynsä vuonna 1962.
Yhtyeen laulusoundissa suurin puute on Carl Wilsonin hunajaisen kaunis tenoriääni, joka oli yhtyeen vahvimpia tuntomerkkejä. Vuonna 1998 syöpään kuollut Wilsonin veljessarjan nuorin esiintyi yhtyeen kanssa loppuun saakka ja varmasti olisi ollut mukana myös tällä levyllä, jos olisi saanut elää.

Jos edellä esitellyt kaksi laulua ovat aikamatka yhtyeen alkuvuosien tuotantoon, muistuttavat seuraavat kaksi laulua 1960-luvun loppupuoliskon Pet Sounds ja Smile -projektien teoksia. 
From there to back again ja Pacific Coast Highway -kappaleissa yhdistellään eri melodiakulkuja samalla mielikuvituksella kuin Good Vibrations -kappaleessa ja sovitukset kertovat samasta neroudesta kuin mitä Pet Sounds -albumi vuonna 1966.
Tässä vaiheessa on vaikea arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. On hyvin mahdollista että juhlan kunniaksi tehty laskutavasta riippuen 25.-30. Beach Boys -albumi jää yhtyeen viimeiseksi, jolloin se parhaalla mahdollisella tavalla kuittaa yhtyeen uran jälkipuoliskon keskinkertaisen levytuotannon. Harvoin kuitenkaan levyllä kuullaan yhtä luomisvoimaista ja energistä 50-vuotiasta yhtyettä, joten en hämmästyisi lainkaan jos levyjä tulisi vielä lisää. Pitkää ikää!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

133. The Beach Boys: Sunflower (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beach Boysia pidetään yleisesti 1960-luvun alkupuoliskon bändinä ja sen musiikista tunnetaan lähinnä näiden alkuvuosien surffihitit. Yhtye teki 1970-luvullakin monta erinomaista albumia, jotka eivät kuitenkaan tavoittaneet suuren yleisön suosiota. Yksi näistä albumeista on Sunflower, joka myi ilmestymisvuonnaan surkeasti, mutta jota monet yhtyeen musiikkia tuntevat pitävät yhtenä The Beach Boysin parhaista. Levyn musiikilliseen menestykseen vaikutti erityisesti se, että Brian Wilsonin lisäksi myös yhtyeen muut jäsenet osoittautuivat taitaviksi lauluntekijöiksi.

Olin lukenut kehuvia arvioita The Beach Boysin 1970-luvun alkupuolen albumeista, mutta huonon kaupallisen menestyksen vuoksi niitä ei juuri kaupoista tai kirjastoista löytynyt. Vasta 2000-luvun uusintajulkaisujen myötä pääsin tutustumaan muiden muassa albumiin Sunflower.

1960-luvun loppupuolisko oli rantapojille vaikeaa aikaa. Yhtyeen suosio romahti ykköshitti Good vibrationsin jälkeen, eikä kovasti odotettua Smile-albumia koskaan julkaistu. Yhtyeen voimahahmon Brian Wilsonin mielenterveys oli alamaissa, ja yhtyeen muut jäsenet joutuivat ottamaan enemmän vastuuta yhtyeen tuotannosta. Tuloksena oli vuosikymmenen vaihteessa muutama erinomainen albumi, jotka valitettavasti eivät kuitenkaan saaneet ostavaa yleisöä puolelleen. Sunflower-albumia pidetään yhtyeen parhaista levyistä, mutta USA:n albumilistalle se nousi vasta sijalle 151.

Levyn tekemisessä oli ongelmansa. Masentuneesta Brian Wilsonista ei ollut levyn tuottajaksi ja laulujakin hän sai kirjoitettua vain kourallisen. Toisaalta etenkin rumpaliveli Dennis ja Brianin tuuraajasta vakiojäseneksi korotettu Bruce Johnston osoittautuivat taitaviksi laulunkirjoittajiksi. Albumin tuottajaksi merkittiin koko yhtye. Silti ensimmäinen masternauha ei kelvannut levy-yhtiölle, joka vaati enemmän hittejä. Kun albumi lopulta julkaistiin olivat yhtye, levy-yhtiö ja kriitikot yksimielisiä siitä, että kysymyksessä oli yksi yhtyeen parhaista albumeista, ellei peräti paras.
Brianin ja Carl Wilsonin ja Al Jardinen yhteistyönä syntynyt Our sweet love yhdisti The Beach Boys -yhtyeen parhaat elementit. Edelleen kirkkaat, tosin sävyltään jo hieman aikuistuneet falsettiäänet täydellisessä harmoniassa, Brian Wilsonmainen vetoava melodia upealla orkesterisovituksella.

Suurimman kehityksen lauluntekijänä oli yhtyeessä tehnyt kuitenkin rumpali Dennis Wilson, joka sai levylle neljä erinomaista kappaletta. Levyn aloittavassa Slip on through kappaleessa yhtyeen tunnettuun laulusoundiin on saatu mukaan aimo annos rosoisuutta, joka erottaa kappaleen 1960-luvun rantapoikatuotannosta.
Dennis Wilson vastasi myös levyn herkimmästä kappaleesta. Bileprinssinä tunnettu Dennis näytti tunteikkaamman puolensa kappaleella Forever. Alla myös kappaleen live-esitys, jossa säveltäjä itse laulaa soolo-osuuden.
Yhtyeen uusin jäsen Bruce Johnston näytti omia säveltäjäkykyjään kappaleella Tears in the morning, jossa perinteiseen Beach Boys -balladiin yhdistettiin ranskalainen musette-haitari.
Sunflower ei onnistunut kääntämään yhtyeen onnea kotimaassaan. Levy nousi albumilistalla parhaimmillaankin vain 151. sijalle, eli käytännössä se ei myynyt juuri lainkaan. Vaikka sitä seuranneet albumit myivät hieman paremmin, oli yhtyeen alamäki vääjäämätön. Mielenterveysongelmista kärsivä Brian Wilson irrottautui entistä enemmän yhtyeen toiminnasta, ja The Beach Boys nousi listoille lähinnä vain 1960-luvun hittejä kierrättävillä kokoelmalevyillä. Yhtyeestä tulikin suosittu nostalgialiveyhtye, joka useissa erimuotoisissa kokoonpanoissa on soittanut vanhoja hittejään näihin päiviin saakka 

Vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen The Beach Boys -albumi 20-vuoteen ja sen tekoon osallistuivat kaikki elossa olevat yhtyeen alkuperäiset jäsenet (Denis ja Carl Wilson olivat kuolleet vuosina 1983 ja 1998). Albumi That's why God made the Radio sai myötämielisiä arvioita ja se sai Yhdysvaltain albumilistalla parhaan sijoituksen sitten vuonna 1965 ilmestyneen Summer days and summer nights -albumin. Tähän levyyn palaan pikapuoliin.

tiistai 2. lokakuuta 2012

131. The Beach Boys: Today (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta The Beach Boysin ensimmäisen albumin ja the Beatlesin ensisinglen ilmestymisestä, nämä historialliset levyt julkaistiin viiden päivän sisällä lokakuussa 1962. Brittinelikon levyjä olen jo esitellyt useamman, joten nyt on aika tutustua kalifornialaispoikien tuotantoon kolmen eri albumin ja kolmen eri vuosikymmenen näkökulmasta. Ensimmäisenä esittelen vuonna 1965 ilmestyneen Today-albumin, jolla Brian Wilsonin johtama yhtye alkoi siirtyä iloisista rantaelämää, autoilua ja tyttöjä ylistävistä lauluista vakavampiin sävyihin. Today-levyllä tyylit jakautuivat selkeästi vinyylilevyn puolien mukaan, a-puoli koostui iloisista lauluista ja b-puolelle sijoitettiin kaikki balladit. Today:ta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista albumeista.

Suhteeni The Beach Boys -yhtyeeseen on syntynyt pikkuhiljaa yli 20 vuoden aikana. Alkuun en voinyt sietää yhtyeen falsetilla laulettua "surffimusiikkia", mutta vuoden 1967 hitti Good Vibrations ja muutama muu 1960-luvun loppupuolen kappale sai minut kiinnostumaan yhtyeestä. Kuitenkin vasta viime vuosina olen järjestelmällisesti tutustunut kaikkiin yhtyeen 50-vuotisen uran aikana tekemiin levyihin. Näihin 30 albumiin mahtuu paljon turhaa tavaraa, mutta kokonaisuutta leimaa Brian Wilsonin ainutlaatuinen lahjakkuus tuottajana ja säveltäjänä ja koko yhtyeen erittäin taitavat laulusuoritukset.

Vaikka The Beach Boysin Today -albumi on ollut hyllyssäni jo 1990-luvulta saakka, alan vasta nyt päästä perille sen nerokkuudesta. Levy sijoittuu aikaan, jolloin yhtyeen 23-vuotias johtaja Brian Wilson jättäytyi pois yhtyeen livekiertueilta ja keskittyi kotonaan laulujen säveltämiseen ja levyjen äänittämiseen ammattimuusikoiden avustuksella. Kiertueelta palanneen yhtyeen (Brianin veljet Carl ja Dennis Wilson, edellisten serkku Mike Love, koulukaveri Al Jardine ja Brianin tuuraajaksi palkattu Bruce Johnston) tehtävänä oli opetella laulut, äänittää vokaaliosuudet olemassaoleviin taustoihin ja lähteä uudelle kiertueelle uusien kappaleiden kanssa.

Surffailu-, autoilu- ja tyttöaiheisista lauluistaan tuttu yhtye oli muutenkin vääjämättömien muutosten edessä. Fun in the sun -rallien veto oli loppunut, ja Brian Wilson haki uusiin lauluihinsa aiheet ihmismielen vakavammalta puolelta, ihmissuhteiden koukeroista ja omasta tuskaisasta kasvustaan koululaispojasta aikamieheksi. Today-levyllä vanha ja uusi tyyli olivat selkeässä vastakkainasettelussa sekä tekstien että musiikin osalta.
Albumista puolet on tuttuakin tutumpaa hauskanpidosta ja kauniista tytöistä kertovia kappaleita. Pinnalta ne ovat kevyitä ja huolettomia poppispaloja, mutta kun pinnalta vähän raaputtaa löytyy konepellin alta Brian Wilsonin äärimmäisyyksiin asti hiomia soitin- ja laulusovituksia. 
Jo tässä vaiheessa yhtyeen levyt säveltänyttä, tuottanutta ja osittain sanoittanutta Brian Wilsonia pidettiin popmusiikin nuorena nerona. Tämä erityisasema kävi raskaaksi parikymppiselle Wilsonille, joka ei jaksanut vuodesta ja albumista toiseen tuottaa niitä iloisia ralleja, joita yleisö ja levy-yhtiö hänelle odotti. Today-levyn b-puolelle sijoitetut viisi balladia olivat esimakua Wilsonin halusta ja pakottavasta tarpeesta kehittyä lauluntekijänä ja tuottajana.
Viisi peräkkäistä rauhallista kappaletta popalbumilla oli ennenkuulumatonta ja levy-yhtiö ja monet fanit ihmettelivät minne yhtye oli menossa. Toisaalta juuri näiden kappaleiden ansiosta Today-albumista tuli The Beach Boysin ensimmäinen pitkäsoitto, jota arvostettiin kokonaisuutena eikä vain pakettina singlehittejä ja täyteraitoja.
Kiss me baby muistuttaa kuulijoita Wilsonin veljesten sekä Al Jardinen ja Mike Loven ainutlaatuisesta yhteislaulusoundista, joka ei tarkoittanut pelkästään korkeita falsettiääniä vaan toimi myös alemmissa rekistereissä. Vahvin ennusmerkki yhtyeen tulevasta linjasta oli kuitenkin levy viimeinen kappale (jos albumin päättävää studiokeskustelua ei lasketa) In the back of my mind, jonka herkistä vokaaliosuuksista vastasi yksin yhtyeen rumpali Dennis Wilson. Solistin taustalla soivat oboet ja jouset olivat esimakua vuosi myöhemmin ilmestyvästä Pet Sounds -albumista, jota pidetään yhtyeen mestariteoksena. Tämän laulun sanoituksesta on turha hakea surffausta tai Kalifornian aurinkoa.
Today-albumi ei vielä julkistuessaan saanut osakseen nykyisenlaista arvostusta. Teiniyleisö ei innostunut b-puolen balladeista, ja levy-yhtiö Capitol muistutti Brian Wilsonia siitä, minkälainen musiikki myy parhaiten. Wilson jaksoi vielä yhden albumin verran miellyttää levy-yhtiötä (Summer days and summer nights -albumi sisälsi mm. suuret hitit California Girls ja Help me Rhonda), mutta sen jälkeen hän ei suostunut enää kompromisseihin. Tuloksena oli kriitikoiden ylistämä mutta kaupallisesti flopannut Pet sounds, listaykköseksi noussut Good vibrations -single sekä megalomaanisiin mittasuhteisiin noussut Smile-albumiprojekti, joka saatiin valmiiksi vasta vuonna 2011.

Tämän pyörityksen keskellä Brian Wilson menetti mielenterveytensä ja The Beach Boys suuren yleisön suosion. Vaikka The Beach Boys -yhtyeen levymyynti ei enää koskaan noussut lähellekään 1960-luvun alkupuoliskon tasoa, onnistui yhtye tekemään vielä muutaman erinomaisen albumin. Yksi näistä mestariteoksista oli vuonna 1970 ilmestynyt Sunflower, jonka esittelen piakkoin.

maanantai 6. elokuuta 2012

118. The Wilsons: Monday without you (single 1997)

The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkikasvu teki 1990-luvun alkupuoliskolla muutaman menestyslevyn nimellä Wilson Phillips. Yhtyeen hajottua Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie tekivät yhdessä isänsä kanssa albumin, joka oli laadultaan varsin vaihteleva, eikä juurikaan käynyt kaupaksi. Levyn aloitaa kuitenkin erittäin onnistunut ja singlenäkin julkaistu kappale, joka sopii hyvin uuden viikon aloitukseksi.

Beach Boysin päägurun Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie nousivat julkisuuteen 1990-luvun alkuvuosina, jolloin he yhdessä The Mamas & the Papas -yhtyeen John ja Michelle Phillipsin tyttären Chynnan kanssa perustivat yhtyeen Wilson Phillips. Trio julkaisi kaksi menestysalbumia ja liudan singlehittejä, mutta hajosi 90-luvun puolivälissä.

Wilson Phillipsin menestysvuosina Wendy ja Carnie eivät olleet tavanneet vuosiin isäänsä, jonka mielenterveys järkkyi Beach Boysin menestysvuosina. Perheyhteyden palattua ja Wilson Phillips -yhtyeen hajottua isä-Brian ja tyttäret yhdistivät voimansa ja julkaisivat albumin The Wilsons. Levy ei sisältänyt kuin pari onnistunutta raitaa eikä se mennyt juurikaan kaupaksi.

Levyn onnistunein kappale on kuitenkin hieno ja se julkaistiin myös singlenä, tosin ilman suurempaa menestystä.
Laulun on säveltänyt toinen pop-musiikin legenda, blogini aiemmista kirjoituksista tuttu Carole King, joka oli yksi 1960- ja 1970-lukujen menestyneimmistä lauluntekijöistä. King julkaisi kappaleen myöhemmin omalla sooloalbumillaan Love makes the world. Kingin erinomainen sävellys on omiaan piristämään masentavaa maanantaipäivää.

Jos melodia on taattua Kingiä, niin kappaleen lauluharmoniat taas ovat selvää geeniperimää Wilsonien suvulta. Carnie, Wendy ja Brian Wilsonin äänet sointuvat yhteen samaan malliin, kuin The Beach Boysissa vaikuttaneiden Brian, Carl ja Dennis Wilsonin äänet aikoinaan.

Valitettavasti Wilsonien albumi ei muuten ole kovin piristävä. Levyn aloittavan Monday without you:n tasolle yltävät ainoastaan ainoastaan uusintaversio Beach Boysien kappaleesta Till I die ja levyn päättävä Everything I need.

Vaikka kumpikaan kappale ei tältä singleltä löydy, niin tässä kuitenkin toinen esimerkki uudelleenlöydetystä harmoniasta Wilsonien perheessä. Albumin päättävä Brian Wilsonin säveltämä Everything I need saa ainakin minut antamaan anteeksi albumin mitättömät muut kappaleet.

    tiistai 22. marraskuuta 2011

    31. The Beach Boys: Pet Sounds (1966)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beach Boys –yhtyeen johtaja Brian Wilson sai oivalluksen kuultuaan The Beatlesin Rubber Soul –levyn. Hänkin tekisi albumin, joka olisi laatua ensimmäisestä nuotista viimeiseen sointuun ilman täytekappaleita. Tästä visiosta syntyi Pet Sounds, yhtyeen arvostetuin levy, jossa ei enää laulettu surffaamisesta, moottoripyöristä ja kesästä, vaan aiheina olivat elämän totuudet, aikuistuminen, katoava rakkaus ja aihe jonka Brian tunsi hyvin: luomisen tuska jota muut eivät ymmärrä. Eivätkä kaikki Pet Soundsia ymmärtäneetkään. Kotimaassaan Yhdysvalloissa levy menestyi vain keskinkertaisesti. Tästä alkoi sekä Beach Boysin että Brian Wilsonin alamäki.

    Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa siitä, milloin olen ensimmäistä kertaa tutustunut The Beach Boysin Pet Sounds –albumiin. Monien muiden lailla pidin yhtyettä falsetissa stemmoja laulavana poikajoukkona, joiden laulujen aiheet koostuivat rantaelämästä, tytöistä ja kaikesta muusta aurinkoisesta. Todennäköisesti löysin levyn Beatles-harrastukseni kautta. Brittiyhtyeen jäsenet arvostivat ja ottivat paljon vaikutteita The Beach Boysin tuotannosta, ja etenkin Paul McCartney piti Pet Soundsia ei vähempää kuin kaikkien aikojen parhaana rock-albumina.

    The Beach Boys oli yhden miehen johtama bändi. Brian Wilson teki yhtyeen musiikkia koskevat päätökset, sävelsi ja sovitti kappaleet ja tuotti albumit. Yhtyeen muut jäsenet olivat kuin soittimia, joita nuori nero soitti kuin taitava kapellimestari orkesteriaan. Pet Soundsin äänityksen aikoihin Wilson oli jättäytynyt pois yhtyeen livekiertueilta, ja hän käytti aikansa länsirannikon parhaiden studiomuusikoiden kanssa hioen levyjen instrumentaalitaustat viimeisintäkin yksityiskohtaa myöten. Kun Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Bruce Johnston palasivat, he lauloivat vokaaliosuudet valmiisiin instrumentaalipohjiin Brian Wilsonin johdolla.

    Jos The Beatles otti vaikutteita The Beach Boysilta, seurasi Brian Wilson myös tarkkaan liverpoolilaisyhtyeen tekemisiä. Vuonna 1965 julkaistu Beatlesin Rubber Soul löi Wilsonin ällikällä. Albumin ei tarvinnutkaan olla hittisinglen ympärille kyhätty epämääräinen kokoelma enemmän tai vähemmän ylimääräisiä täyteraitoja. Wilson innostui, The Beach Boys tekisi levyn, joka Rubber Soulin tapaan olisi koottu ensiluokkaisista sävellyksistä ja hienosta tuotannosta.

    Ja hieno tämä albumi onkin. Levyn aloitusraita Wouldn’t it be nice ei ole kovin kaukana vanhasta rantapoikien soundista, ja sanoituskin on lähellä perinteistä rakkauslaulua. Kappaleen sovitus irtonaisesta kitaraintrosta täydelliseen yhteislauluun tekee kappaleesta kuitenkin viittä vaille mestariteoksen. Samaa tyyliä edustaa toinen suosikkikappaleeni I'm waiting for the day, joka osoittaa muun muassa sen, että oboe ja huilu sopivat rock-kappaleeseen siinä missä kitarakin.

    Levyn tunnetuin kappale God only knows herätti ristiriitoja 60-luvun Amerikassa, jossa samana vuonna järjestettiin suuria Beatles-levyrovioita John Lennonin mentyä vertailemaan ääneen yhtyeensä ja Jeesuksen suosiota. Kysymys ”saako sanaa Jumala käyttää pop-kappaleessa” kalpeni kuitenkin kappaleen taivaallisen laulusovituksen rinnalla.

    Hienoista kappaleista huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, The Pet Sounds oli monille liikaa. Etenkin levy-yhtiö Capitol piti uutta musiikkia liian vaikeana yhtyeeltä, joka vain paria vuotta aiemmin oli julkaissut menestyslevyt California Girls ja Surfin USA. Levyn markkinointi jätettiin puolitiehen, ja varsinainen kuolinisku levy-yhtiön taholta oli julkaista Greatest hits –kokoelma kilpailemaan samoista ostajista. Capitol, joka ilolla markkinoi The Beatles –yhtyeen uudenlaisia ja uraauurtavia albumeita ei sallinut samaa kehitystä omalta yhtyeeltään.

    Levyn menestys jäi kotimaassaan Yhdysvalloissa korkeintaan kohtalaiseksi. Sen sijaan The Beatlesin kotimaassa Britanniassa Pet Sounds otettiin avosylin vastaan ja The Beach Boys ohitti suosituimman yhtyeen äänestyksessä liverpoolilaispojat, jotka olivat voittaneet suvereenisti äänestyksen kolme vuotta peräkkäin.

    Brian Wilsonille Pet Soundsin huono menestys Yhdysvalloissa oli kova isku. Hän ei kuitenkaan heittänyt hanskoja tiskiin, vaan alkoi rakentaa albumia, josta piti tulla Pet Soundiakin parempi, se kaikkien aikojen hienoin rock-levy. SMiLE-projektia ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Tämä takaisku heilautti Wilsonin jo horjuneen mielenterveyden raiteiltaan, mistä toipumiseen meni nuorelta muusikolta yli 20 vuotta. Nuoren ja väärinymmärretyn neron elämä ei ole helppoa, ja tästä kertoo myös Pet Soundsilta löytynyt kappale I just wasn't made for these times.