Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. heinäkuuta 2023

281. Peter, Paul & Mary: See What Tomorrow Brings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Folk-musiikki on tunnettua hienoista melodioistaan ja kantaaottavista teksteistään. Kun niihin liitetään Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin lauluharmoniat voidaan puhua 
1960-luvun amerikkalaisen musiikin sielusta. Peter, Paul and Mary vangitsi ajan folk-hengen paremmin kuin mikään muu yhtye. 

Yli 50 musiikinkuunteluvuoden jälkeen on harvinaista löytää uutta suosikkiartistia, jonka koko tuotanto kiinnostaa ja jonka kaikki levyt haluaa hankkia hyllyyn. Amerikkalainen folk-trio Peter, Paul and Mary ei ollut minulle täysin tuntematon lauluyhtye, mutta en koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tutustuakseni yhtyeen musiikkiin syvemmin. Yhtye oli tullut tutuksi jo ala-asteen musiikkitunneilla 1980-luvun alkuvuosina, ja sittemmin hyllyyni oli eksynyt erinomainen cd-kokoelma. Tänä keväänä sain jostakin kipinän tutustua yhtyeen hittien ulkopuoliseen tuotantoon ja albumikokonaisuuksiin. Muutaman kuukauden sisällä lähes kaikki yhtyeen albumit ovat löytäneet tiensä vinyylihyllyyni.

Peter, Paul and Maryn viidennen albumin aloittava If I Were Free kiteyttää hyvin yhtyeen menestysvuosien reseptin. Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin äänet soivat kauniisti yhtyeen, eikä heidän ääniensä lisäksi kaivata kuin vetoava folk-kappale ja kitaroiden luoma sointumatto.

Olisin voinut ottanut käsittelyyni minkä tahansa yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista, mutta valitsin albumin See What Tomorrow Brings, jota äänitettäessä kolmen laulajan kemia oli hioutunut täydelliseksi. Tämä toteutuu parhaiten albumin tunnetuimmassa kappaleessa Early Moning Rain. Kappale on kanadalaisen folk-country-laulajan Gordon Lightfootin kertomus lähteviä lentokoneita kaihoisasti katselevasta miehestä, joka yrittää saada kasaan rahat kotimatkaa varten. 
Folkyhtyeen saumattomia harmonioita kuunnellessa on vaikea uskoa, että yhtye ei ollut syntynyt orgaanisesti kolmen ystävän projektina, vaan sen kokosi yhteen folk-rock-impresario Albert Grossman, joka halusi suojattinsa Bob Dylanin suosion innoittamana takoa lisää folk-menestystä. Peter, Paul and Mary oli menestystarina alusta asti. Yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista kaksi nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen ja kolme muutakin mahtuivat top 10:een. Musikaalisuuden ja käynnissä olleen folkbuumin lisäksi menestystä avitti se, että yhtyeen jäsenet tulivat toimeen keskenään erinomaisesti ja jakoivat saman arvopohjan.
See What Tomorrow Brings on hieno esimerkki Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin taidosta jakaa musikaalinen estradi keskenään. Korvia hivelevien harmonioiden lisäksi levyltä löytyy kunkin laulajan soolokappale, joka korostaa laulajansa ominaispiirteitä. Jo ennen trion muodostamista folklaulajana menestynyt Yarrow esittää levyllä bravuurinsa Buddy Can You Spare a Dime. Paul Stookey suunnitteli ennen yhtyeen perustamista uraa stand-up-koomikkona, joka on helposti kuultavissa hänen soolokappaleellaan On a Desert Island (hienon kuvan siitä, miten Stookeyn komiikka väritti yhtyeen konsertteja voi kuunnella tästä). Levyn päättävä The Last Thing On My Mind sopii Mary Traversin äänelle erinomaisesti.
See What Tomorrow Brings -albumi päätti yhtyeen parhaimman menestyskauden. Suosio jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta sähköisten soittimien läpimurto folk-musiikissa muutti myös Peter, Paul and Mary -yhtyeen sointia, johon akustisen kitaran rinnalle lisättiin rumpuja ja sähkökitaroita. 1960-luvun loppupuolelle mahtui vielä ykköshitti Leaving On a Jet Plane, mutta vuosikymmenen vaihtuessa kolmikon jäsenet lähtivät soolourille. 1970-luvun loppupuolella Yarrow, Stookie ja Travers palasivat yhteen ja jatkoiva esiintymisiä ja levytyksiä aina Traversin kuolemaan asti vuonna 2009. 
Peter, Paul and Maryn levyjen kuuntelu on ollut minulle tunteellinen kokemus. Monet yhtyeen kappaleista ovat minulle tuttuja muiden artistien (etenkin Nana Mouskouri) repertuaarista, ja yhtyeen musiikki oli merkittävässä osassa Pispan koulun musiikkitunteja 1980-luvun alkupuoliskolla. Vetovat melodiat ovat minulle aina tärkeitä, ja kaunista moniäänista laulua kuunnellessa en voi olla yhtymättä mukaan.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

269. Nana Mouskouri: The Exquisite Nana Mouskouri (1969)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
BBC:n kreikkalaista musiikkia käsitellyt ohjelma teki aiemmin Saksassa ja Ranskassa menestyneestä Nana Mouskourista maailmantähden. Hutaisten brittimarkkinoille kootut albumit osoittautuivat täysosumaksi, ja Mouskouri äänitti kappaleistaan tämän jälkeen säännönmukaisesti versiot kaikilla kolmella mahtikielellä myyden vuosikymmenien aikana satoja miljoonia albumeita. Mouskourin toinen brittialbumi on sillisalaattiluonteestaan huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, kiehtova yhdistelmä kreikkalaista, ranskalaista ja anglo-amerikkalaista musiikkikulttuuria.

Kreikkalaissyntyisen Nana Mouskourin ura keskittyi 1960-luvun alkupuoliskolla Saksaan ja Ranskaan. Saksassa miljoonia myyneen Weisse Rosen aus Athenin jälkeen Mouskouri menestyi parhaiten uudessa kotimaassaan Ranskassa. Kolmekymppisen laulajan menestys perustui ainutlaatuiseen yhdistelmään; hän esitti ranskalaisia ja ranskaksi käännettyjä, pääasiassa anglo-amerikkalaisia kappaleita kreikkalaiseen tyyliin The Athenians -yhtyeen säestämänä. Tärkeä osa hänen repertuaariaan olivat myös Manos Hadjidakisin ranskaksi käännetyt kreikkalaiskappaleet.

Ensimmäiset yritykset laajentaa Mouskourin menestystä myös englanninkielisille musiikkimarkkinoille tuottivat vain kohtalaisia tuloksia. 1960-luvun alkupuoliskolla Quincy Jonesin, Bobby Scottin ja Harry Belafonten kaltaisten amerikkalaismuusikoiden kanssa tehdyt erinomaiset levyt eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

Uusi alku löytyi Britanniasta. Vuoden 1963 Eurovision laulukilpailun televisio-ohjaaja Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa (joka edusti kisoissa Luxemburgia) ja hän kutsui laulajan esiintymään BBC:n eri maiden musiikkia esittelevässä ohjelmassa. Jakso sai niin hyvän vastaanoton, että BBC ehdotti Mouskourille ja The Athenians -yhtyeelle omaa televisio-ohjelmaa.
BBC:n Presenting Nana Mouskouri oli taitava yhdistelmä kreikkalaista eksotiikkaa, angloamerikkalaisia hittejä kreikkalaiseen tyyliin esitettynä, kreikkalaisia maisemia ja kreikkalaista naiskauneutta tyylikkään laulajatähden muodossa, sama resepti joka oli nostanut laulajan suosioon Ranskassa. Ohjelman suosio yllätti BBC:n lisäksi Mouskourin itsensä ja hänen levy-yhtiönsä Fontanan, joka kiirehti rahastamaan laulajan uudella suosiolla. Alkuvuodesta 1969 julkaistu levy Over & over oli suuri menestys, se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan top 10:een ja pysytteli listalla kaksi vuotta.

Mouskourin tukijoukot päättivät takoa kun rauta on kuumaa ja Fontanan brittihaara päätti julkaista toisen Mouskouri-albumin jo saman vuoden aikana. 
Uusi levy tehtiin vauhdilla. Tuottaja André Chapelle (jonka kanssa Nana avioitui 34 vuotta myöhemmin) ei ehtinyt äänittää Exquisite Nana Mouskouri -levylle kokonaan uusia kappaleita, vaan hän keräsi sille lähes yksinomaan Mouskourin ja the Atheniansin aiemmin samana vuonna ranskaksi levyttämiä kappaleita, joiden lauluosuudet äänitettin uudelleen englanninkielellä (linkit alkuperäisiin ranskankielisiin äänitteisiin löytyvät englanninkielisen linkin alapuolelta). Uusia tekstejä ei tarvinnut odottaa, sillä kappaleet olivat poikkeuksetta alunperin englanninkielisiä. Tällainen oli esimerkiksi amerikkalaisen Gene Raskinin säveltämä, sanoittama ja alunperin levyttämä Hello love, joka oli malliesimerkki laulajattaren ja häntä säestäneen yhtyeen yhteissoundista niin laulun kuin soittimienkin osalta.

The Athenians -yhtyeen johtajana toimi Nanan kitaristiaviomies Yiorgos Petilas, joka duetoi vaimonsa kanssa kappaleen Dance till your shoes fall off, jonka pariskunta oli aiemmin samana vuonna levyttänyt nimellä Danse à en perdre tes souliers.
Ainoat albumille The Exquisite Nana Mouskouri varta vasten levytetyt kappaleet olivat kreikankielisiä. Loppuvuodesta julkaistun albumin kreikkalaisista kappaleista toinen oli kreikkalainen joululaulu Christos genate ja toinen mm. oscarilla palkitun kreikkaissäveltäjän Manos Hadjidakisin Kathe trello pedi. Tämä kappalepari on hyvä esimerkki laulajan ja häntä säestävän yhtyeen saumattomasta yhteistyöstä, joka 1960-luvun loppuolella oli saanut puolelleen ranskalaisyleisön lisäksi myös brittiyleisön. Jälkimmäisen kappaleen Mouskouri oli levyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tämän version tekee erityiseksi The Athenians -yhtyeen lauluharmoniat ja ranskalaisen Christian Chevallierin dramaattinen orkesterisovitus.
Kiire näkyi kappalevalintojen lisäksi levyn kannessa, jossa käytettiin samaa valokuvaa kuin sitä edeltäneen Over and over -albumin joissain painoksissa ja kaksi vuotta aiemmin julkaistulla albumilla Un jour où la colombe... (jonka esittelin numerolla 235)  Vaikka uusien lauluosuuksien äänittäminen valmiisiin taustoihin oli nopeaa, piti levyä täydentää vielä kahdella aiemmin julkaistulla ranskankielisellä äänitteellä, joista vanhempi, Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodia, oli peräti neljän vuoden takaa. Michel Legrandin rönsyilevällä orkesterisovituksella varustettu äänite istuu huonosti kitarataustaisten laulelmien sekaan, mutta se on mielestäni paras versio mikä tästä kappaleesta on tehty.
Nopean tuotannon aiheuttama sillisalaattiluonne osoittautui eduksi uudelle albumille. Uudet versiot kappaleista toimivat, ja aiemmin ranskaksi, saksaksi ja kreikaksi esiintynyt the Athenians -yhtye vaihtoi kieltä yhtä sujuvasti kuin laulusolistinsa. Mouskourin televisio-ohjelmaa seurannut yleisö oli jo tottunut eri kielien yhdistelmään, ja hittejä, eksoottisia säveliä ja kreikkalaista tunnelmaa sisältänyt albumi otettiin vastaan lähes yhtä innokkaasti kuin sen samana vuonna julkaistu edeltäjänsä. Sopivasti joulumarkkinoille julkaistya levyä myytiin runsaasti vuodenvaihteen molemmin puolin.

Vuonna 1969 julkaistut englanninkieliset albumit ja BBC:n ympäri maailmaa levittämä televisiosarja tekivät Nana Mouskourista todellisen maailmantähden. Suosio jatkui seuraavien englanninkielisten albumien myötä. Vaikka albumien Turn on the sun (jonka esittelin blogissani numerolla 63) ja Place in my heart teossa hyödynnettiin kappaleiden kierrätystä entiseen tapaan, äänitettiin niille paljon myös englanninkielistä yleisöä varten valittuja kappaleita. Erityisen suosittu kreikkalaislaulajasta tuli kaksikielisessä Kanadassa, missä kävivät kaupaksi sekä englanninkieliset että ranskankieliset äänitteet. Mouskourin nimikkosarja BBC:ssä jatkui aina vuoteen 1976 asti ja se avasi Mouskourille tien myös Pohjoismaiden ja Aasian markkinoille.

Kappaleiden kierrätyksestä, joka aluksi oli kiireen aiheuttama välttämättömyys, tuli yksi Mouskourin menestyksen kulmakivistä. 1970- ja 1980-luvuilla Nana julkaisi suurimmasta osasta kappaleitaan versiot 3-5 kielellä, ja levy-yhtiö julkaisi laulajalta vuosittain saman verran albumeita. Tällä julkaisutahdilla ja ahkeralla konsertoinnilla kaikissa maanosissa Nana Mouskourista tuli eniten levyjä myynyt naislaulaja, ja joidenkin listojen mukaan hän on sitä vieläkin.

Lue myös:

lauantai 17. elokuuta 2019

Beatles-albumit järjestykseen

Olen blogissani päässyt viimeiseen kuudennekseen. Ja vaikka esiteltäviä albumeita riittää 300:en asti, ajattelin vaihteeksi katsoa suosikkiartistien tuotantoa kokonaisuutena ja järjestää heidän albuminsa paremmuusjärjestykseen. Järjestäminen on vaikeaa, eikä useimmilla näistä artisteista huonoja levyjä olekaan. Mutta yritetään silti. Ensimmäisenä yhtye, jonka tuotantoa on järjestelty, arvosteltu ja hypetetty enempää kuin kenenkään muun.

The Beatles julkaisi Britanniassa vuosina 1962-1970 12 studioalbumia. Olen näiden lisäksi lisännyt listaan kaksi Yhdysvallloissa koottua albumia, jotka keräsivät yhteen ns. "virallisilta" albumeilta puuttuvia singleraitoja. Aloitetaan sijalta 14, joka ei liene kenellekään Beatles-fanille yllätys.

14. Yellow Submarine (1969)
Piirroselokuvan soundtrack on omituisuus Beatlesin katalogissa. Levyllä on vain kuusi Beatles-kappaletta ja niistäkin vain neljä oli uusia. Ja näistä neljästä kappaleesta kolme on hutaisten ja innottomasti tehtyjä. Sen sijaan John Lennonin säveltämä ja niin ikään erittäin pikaisesti äänitetty Hey Bulldog on erinomainen ja yksin levyn ostamisen arvoinen. Ja albumin b-puolelta löytyvä George Martinin elokuvamusiikki on sekin useamman kuuntelun arvoinen.

13. A Hard Day's Night (1964)
Jos Beatlesin uran alkupuolisko pitäisi summata yhteen albumiin niin se olisi tämä. 13 tasaisen laadukasta ja tyylikäästi esitettyä Beatles-kappaletta muodostavat minun korviini kuitenkin tasapaksun ja jopa hieman puuduttavan kokonaisuuden. Levy ei ole huono, mutta sitä kuuntelen Beatlesin tuotannosta vähiten.

12. With the Beatles (1963)
Vuonna 1963 yhtye pursui intoa ja energiaa. Tämän tuloksena syntyi kaksi pirteää mutta samalla hieman naiivia albumia, jotka eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen myöhempien vuosien tuotokset.

11. Let it be (1970)
Phil Spector kokosi The Beatlesin alkuvuodesta 1969 äänittämistä nauhoista albumin, joka on mainettaan parempi. Levy on täynnä hienoja kappaleita, eikä Spectorin tuotanto ole pilannut kappaleita niin pahasti kuin esimerkiksi Paul McCartney on valittanut.  Toivottavasti kuitenkin ensi vuonna levyn 50-vuotisjuhlan yhteydessä siitä julkaistaan myös äänittäjä Glyn Johnsin kokoama versio, jonka kannessa yhtye katseli saman kerrostalon parvekkelta kuin vuoden 1963 debyyttialbumillaan. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

10. Please Please Me (1963)
Ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvän levyn studiossa ensimmäisiä kertoja vieraileva yhtye sai aikaiseksi 10 tunnissa. Tältä yhtyeen ensimmäiseltä albumilta huokuu nuoruuden into ja raikkaus hieman With the Beatles -albumia paremmin. Eikä mikään kappale voi aloittaa albumia täydellisemmin kuin I saw her standing there. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

9. Hey Jude (1970)
Tämä alunperin USA:ssa julkaistu albumi ei kuulu the Beatlesin viralliseen albumisarjaan, mutta se täydentää albumikokoelman erinomaisesti sisältämällä liudan singlekappaleita vuosilta 1966-1969, joita ei ns "virallisilta" albumeilta löydy. Kansikuva, jossa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä, on selkeää jatkoa puoli vuotta aiemmin julkaistulle Abbey Roadille. Ainoa kauneusvirhe levyllä on kahden Hard day's night -albumin kappaleen sisällyttäminen levylle. Ne eivät tyyliltään sovi lainkaan levyn muuhun sisältöön.

8. The Beatles (aka White Album)  (1968)
Vuoden 2018 uusi remix ja sen yhteydessä julkaistu lisämateriaali herättivät uuteen loistoon albumin, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Levyn vaihtelevat tyylit ja tunnelmat rakentavat kiehtovan kudelman (joka on yli kolme kertaa niin pitkä kuin yhtyeen lyhyin albumi A Hard day's night), ja lisämateriaalia kuunnellessa on helppo uskoa, että levyn äänetykset eivät olleet aivan niin riitaiset kuin aikaisemmin on luultu.

7. Beatles for sale (1965)
Syksyn upeiden värien kruunaama albumikansi kätkee sisälleen aliarvostetun Beatles-albumin. On totta, että kuuden lainakappaleen sisällyttäminen albumille oli takapakkia yksinomaan Lennon/McCartney-originaaleja sisältäneen Hard day's nightin jälkeen, mutta levyltä löytyvät kahdeksan originaalikappaletta ovat askelta kypsempiä kuin edellislevyn kappaleet. Hieman alakuloiseen yleismeininkiin tuo vaihtelua pirteät cover-kappaleet Chuck Berryn ja Carl Perkinsin klassikoista. Lue pitempi arvostelu täältä.

6. Magical Mystery Tour (1967)
Listan toinen albumi, jota ei julkaistu Britanniassa kuin vasta 1970-luvulla. Se kokosi kuitenkin vuoden 1967 single- ja ep-raidat niin kattavasti samalle albumille, että se liitettiin yhtyeen "viralliseen" albumisarjaan cd-julkaisujen myötä. Hyvä niin, sillä Magical Mystery Tour -elokuvan kappaleet eivät yksin jaksa kantaa koko levyä. Nyt kun I am the Walrus saa rinnalleen Strawberry fields forever, Penny Lane ja All you need is love -kappaleiden kaltaiset klassikot, ei albumia voi pitää minään muuna kuin mestariteoksena. Lue koko albumin arvostelu täältä.

5. Help! (1965)
Toinen Beatles-elokuva ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta sen soundtrack on paljon vaihtelevampi ja edistyneempi. Ensimmäistä kertaa George Harrison saa esitellä kunnolla taitojaan laulunkirjoittajana ja Paul ja John ovat selvästi matkalla Rubber soulin ja Revolverin progressiivisempa maailmaa.

4. Sgt. Pepper's lonely heart's club band (1967)
Olin vuosien varrella ehtinyt lopen juurin kyllästymään kaikkeen kersantti-Pippuri-hypetykseen ja tämä levy oli jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Albumin 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistu uusi miksaus kirkasti tälläkin kertaa albumin saundia juuri sopivasti minun makuuni, ja nyt olen oppinut jälleen pitämään siitä. Levy ei minun mielestäni ole maailman paras, eikä edes the Beatlesin paras albumi, mutta hieno ja värikäs paketti, joka on kehunsa ansainnut.

3. Rubber soul (1965)
Eniten uutta miksausta Beatlesin albumeista kaipaisi tämä levy, jonka alkuperäinen stereomiksaus on koko yhtyeen tuotannon huonoin (eikä vuoden 1987 uusi miksaus juurikaan korjannut asiaa). Kun pääsee tämän yli (tai kuuntelee monomiksausta) voi ihailla suu (ja korvat) auki, miten yhtye sai yhdessä kuukaudessa kirjoitettua ja äänitettyä näin upean levy. 1960-luvun puolivälissä herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starr kehittyivät lauluntekijöinä ja muusikoina enemmän kuin muut kymmenessä vuodessa, ja tämä muutos konkretisoitui ensimmäisen kerran tällä folk-henkisellä albumilla, joka inspiroi Brian Wilsonia luomaan Beach Boys -klassikon Pet sounds.  Lue pitempi arvostelu albumin US-versiosta.

2. Abbey Road (1969)
The Beatlesin viimeinen albumi oli ensimmäinen (ja ainoa), joka äänitettiin ja miksattiin modernilla transistoritekniikalla ja kahdeksanraitanauhurilla. Ero putkikoneilla ja neliraiturilla tehtyihin levyihin on niin selkeä, että on vaikea kuvitella kuinka paljon kuukauden päästä julkaistava uusi miksaus pystyy levn saundeja parantamaan. Viimeisen kerran samaan studioon kokoontunut nelikko laittoi peliin parhaat sävellyksensä ja uusimmat ideansa ja tuottaja George Martin pisti parastaan sovittajana ja koko orkesterin kapellimestarina. Levyn kappaleita kuulee radiossa vähän, mikä johtuu siitä osa sen parhaimmista kappaleista oli osa b-puolen täyttänyttä sikermää. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. Revolver (1966)
Kun aloitin vakavan Beatles-fanitukseni 1980-luvun loppupuolella Revolver oli ensimmäinen albumi jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin. Se on siitä asti ollut suosikkini yhtyeen tuotannossa. Saundeilta aiempia levyjä rankenpi ja sähköisempi levy koostuu 14 erillisestä ja erilaisesta kappaleesta, jotka luovat hienosti soljuvan musiikkikokonaisuuden. George Harrison pääsi levyllä isoimpaan rooliin kuin millään muulla the Beatles-levyllä ja täysin ansiosta. Lue pitempi arvostelu täältä.

Lähiviikkoina on tarkoitukseni rankata myös muiden suosikkiartistien tuotantoa.

perjantai 21. joulukuuta 2018

265. A Christmas Gift for You from Philles Records (1963)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kriitikoiden ja toimittajien parhaiden rock-albumien listoilta löytyy omituisuus, joka istuu huonosti Beatlesin, Bob Dylanin. Rollareiden, Marvin Gayen, U2:n ja Joni Mitchellin joukkoon. Tuottajaguru Phil Spectorin vuonna 1963 luoma joululevy ei ensimmäisinä vuosinaan juurikaan herättänyt huomiota, mutta pikkuhiljaa sen arvostus nousi ja viimeistään vuoden 1972 uusintajulkaisu teki siitä maailman tunnetuimman joululevyn, jonka 60-luvun alun viaton jouluilo istuu hyvin niin joulumarkkinoiden taustanauhaksi kuin kinkunpaiston taustamusiikiksikin.

Vuonna 1963 Phil Spector oli Yhdysvaltojen merkittävimpiä musiikkituottajia. Philles-levymerkillään hän julkaisi etenkin mustien lauluyhtyeiden ja solistien poplevyjä. Artisteille kappaleita sävelsivät menestyneimpien kustannusyhtiöiden ykköslauluntekijät (Mann & Weil, Berry & Greenwich, Goffin & King, Leiber & Stoller). Spectorin tuottamista kappaleista tunnetuimpia olivat The Ronettesin Be my baby ja The Crystalsin Then he kissed me. Myöhemmin Spectorin tehdas tuotti ikivihreät You've lost that loving feeling ja River deep, mountain high.

Philles-levytysten tuntomerkki oli Spectorin lanseeraama, muhkeasta soundimaailmasta tunnettu "Wall of sound". Kymmenien ammattimuusikoiden luoma äänimatto jakaa edelleen ihmiset jyrkästi kahteen leiriin. Osa ihmisistä pitää "äänivallia" vallankumouksellisena ja kekseliäänä tapana luoda ainutlaatuisia äänimaisemia tavalliselle poplevylle. Toisten mielestä suttuinen ja ylisovitettu äänivalli pilaa hyvätkin kappaleet. Yhden asian suhteen ollaan kuitenkin yksimielisiä: Phil Spectorin suureellinen äänimaailma sopi erinomaisesti joulumusiikkiin.
Puhaltimet, jouset ja kulkusten kilinä luo hienon maton Darlene Lovelle, jonka laulama ikivihreä White Christmas on Phil Spectorin joulualbumin hienoimpia hetkiä. Vahvaääninen Love oli yksi niistä harvoista artisteista, jotka eivät jääneet Spectorin tuottamilla levyillä runsaasti sovitetun orkesteritaustan jalkoihin.

Minulle Phil Spector oli tunnettu lähinnä The Beatlesin jäsenten kanssa tekemästään yhteistyöstä. Kun joulualbumien klassikko pompahti esiin useilta parhaiden albumien listoilta, hankin levyn hyllyyni tamperelaisesta divarista. Levyä kuunnellessani tajusin, että sen lähes kaikki kappaleet olivat minulle tuttuja, joko radion jouluohjelmistosta tai tavaratalojen muzak-raidoilta. Ensimmäinen reaktioni oli puistatus, mutta pikkuhiljaa levyn vanhanaikainsn charmi alkoi miellyttää minuakin.
Toinen Phillesin vakioartisti oli Veronica Bennettin tähdittämä The Ronettes -yhtye, jonka suurin hitti oli ollut aiemmin samana vuonna julkaistu Be my baby. Spectorin joulualbumille The Ronettes äänitti kolme laulua joista Sleigh ride on mielestäni paras. Viisi vuotta myöhemmin Bennettistä tuli rouva Ronnie Spector. Myrskyisä avioliitto omalaatuisen tuottajaneron kanssa kesti vain viisi vuotta.
The Crystals oli The Ronettesin tapaan New Yorkilainen tyttöyhtye, jonka tunnetuimpia hittejä olivat He's a rebel (jonka soolo-osuudet lauloi aiemmim mainittu Darlene Love) ja Uptown. The Crystalsin versio Joulupukki matkaan jo käy -kappaleesta on yksi tunnetuimmista ja monet popartistit ovat omissa versioissaan kopioineet The Crystalsin fraseerausta kappaleen kertosäkeessä.

Levyn tähti Jack Nietzchen orkesterisovitusten ja Spectorin tuotannon ohella on kuitenkin Darlene Love, jonka kaikki neljä tulkintaa ovat levyn huippukohtia. Albumin ainoa uusi joululaulu oli säveltäjäpari Ellie Greenwich & Jeff Barryn yhdessä Phil Spectorin kanssa säveltämä Christmas (Baby please come home), joka on monesti nimetty parhaaksi pop-säveltäjien kirjoittamaksi joululauluksi.
Nyttemmin pop- ja jouluklassikoksi nimetty albumi julkaistiin epäonnisesti John F. Kennedyn murhapäivänä. Sen markkinointi hukkui murhauutisointiin eivätkä amerikkalaiset muutenkaan olleet jouluna 1963 juhlatuulella, joten kesti vuosia ennenkuin levy nousi nykyiseen klassikkoasemaansa. Suurimman buustin levy sai vuonna 1972, jolloin se julkaistiin John Lennonin ehdotuksesta uudelleen the Beatlesin Apple levymerkillä.
Monille, myös minulle, A Christmas gift for you edustaa Coca-Colan punaista amerikkalaista joulua puhtaimmillaan. Levyn aiheet pyörivät lahjojen, pukin, porojen ja lumen ympärillä, eikä siltä juurikaan löydy joulun varsinaista sanomaa. Tästä huolimatta levy muistuttaa hellyttävästi 55 vuoden takaisesta viattomuuden ajasta, ajasta jolloin elämä oli näennäisen helppoa ja joulut olivat vielä lumisia kaikkialla.

Kahdekan vuotta myöhemmin Phil Spector osoitti jälleen miten hyvin hänen tuotantotekniikkansa sopi joulumusiikkiin. Esittelen John Lennonin ja Yoko Onon jouluklassikon seuraavaksi.
 

torstai 4. lokakuuta 2018

262. Aretha Franklin: I never loved a man the way I love you (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Joskus pelkkä levy-yhtiön vaihto voi tehdä ihmeitä. Aretha Franklinin siirtyminen suurelta Columbia-yhtiöltä R&B:n erikoistuneelle Atlantic-yhtiölle teki hetkessä keskinkertaisesti menestyneestä jazz-laulajasta koko maailman soulkuningattaren. Jo Franklinin ensimmäinen Atlantic-albumi oli täysiosuma ja myyntimenestys. Parhaan albumin valitseminen Arethan tuotannosta on vaikeaa, mutta vuonna 1967 julkaistu I never loved a man the way I love you on erittäin vahva ehdokas.

Maailmassa on hirveästi hyvää musiikkia ja lukemattomasti erinomaisia levyjä, eikä kukaan pysty perehtymään kaikkeen kuuntelemisen arvoiseen musiikkiin vaikka haluaisikin. Silti näin jälkikäteen ajatellen on ihme, että minä musiikin suurkuluttajana olen sivuuttanut Aretha Franklinin laajan ja laadukkaan tuotannon lähes kokonaan. Tarvittiin vain oikea hetki ja oikea kimmoke, joka sai minut tutustumaan artistiin, jonka arvelin itseäni miellyttävän mutta jonka levyjä en vain ollut ehtinyt kunnolla kuuntelemaan. Valitettavasti, tälläkin kertaa, tämä kimmoke oli Franklinin kuolema elokuussa 2018.
Franklinin superlatiiveja halveksuva tulkinta Otis Reddingin kappaleesta Respect oli minulle tuttu suosikkitelevisiosarjasta Murphy Brown, joka kertoi soulia rakastavasta piinkovasta uutistoimittajasta. Respect soi sarjan ensimmäisen jakson alkutekstien aikana kertoen heti kärkeen minkälaisesta henkilöstä sarjassa oli kysymys. Laulu kertoi myös paljon Franklinista itsestään. Siinä missä Reddingin alkuperäisversio oli miehen epätoivoinen vetoomus dominoivalle vaimolleen, muuttui laulu Franklinin suussa itsevarman naisen vaatimukseksi miehelleen: "Kunnioita minua tai muuten...". Kappaleesta tuli nopeasti uuden feministisen liikkeen tunnusmelodia ja se antoi voimaa etenkin amerikan mustille naisille. Olisi sitä voinut albumin huonomminkin aloittaa.
Blogissani esiteltävän levyn valitseminen Franklinin tuotannosta oli vaikeaa. Pelkästään kahtena ensimmäisenä Atlantic-vuotenaan hän julkaisi neljä erinomaista albumia, joista kukin voisi olla (ja ehkä tulevaisuudessa onkin) mukana 300 levyn listallani. Tämän albumin valinnan syynä oli sen kappalevalikoiman tasaisen korkea laatu ja se, että uralleen uuden alun saaneen Franklinin innostus ja energia on niin käsinkosketeltava. Levyllä myös tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on harkitun hillitty Do right woman - do right man, missä soulin kuningatar osoittaa lahjansa pohdiskelevan vetoavana tulkitsijansa myös hieman matalammassa sävellajissa.

Ensimmäisellä Atlantic-albumillaan Franklin ei täysin hylännyt jazzia, jota hänet oli laitettu Columbialla laulamaan. Franklinin oma sävellys Don't le me lose this dream on souljazzia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna Britannian valkoisen soulin kuningatar Dusty Springfield levytti kappaleesta erinomaisen version albumilleen Where am I going.
Yksi Atlantic-tuottaja Jerry Wexlerin tärkeimmistä päätöksistä Arethan levyjä tuottaessaan oli antaa Franklinin soittaa itse pianoa levyillään. Erinomainen pianisti pystyi kanavoi sielukkuutensa laulun lisäksi myös koskettimille ja, kuten Wexler itsekin totesi, pianon ääressä Franklin puhkesi kukkaan myös laulajana. Pianon ja laulun hienoa yhteispeliä voi kuulla mm. albumin päätösraidalla A change is gonna come.
Levy-yhtiön vaihdos teki Franklinistä välittömästi yhden Amerikan tunnetuimmista laulajista ja maailman tunnetuimman soul-tulkitsijan. Respect-single oli listaykkönen Yhdysvalloissa ja albumikin nousi listan kakkoseksi. Ja tämä oli vasta alkua, sillä Atlanticin, tuottaja Jerry Wexlerin ja  vasta 25 vuotta täyttäneen laulajan yhteistyö jatkui menestyksekkäästi pitkälle 1970-lukua.

Oma tutustumiseni Franklinin 55 vuotta ja lähes 40 studioalbumia kattavaan levytysuraan on vielä pahasti kesken, mutta lupaan että helmiä hänen katalogistaan tullaan kuulemaan myös tässä blogissa.

lauantai 22. syyskuuta 2018

261. The Beatles: Live at the BBC/On Air – Live at the BBC Volume 2 (1963-1965, 1994/2013)

Kuuntele Spotifyssa: Live at the BBC, On Air - Live at the BBC Volume 2
The Beatlesin BBC:lle tekemät radioäänitykset olivat lähes 30 vuotta saatavilla vain epämääräisillä bootleg-levyillä. Britannian yleisradioyhtiö soitti kappaleita myös radio-ohjelmissaan, mutta Beatles-fanien piti odottaa vuoteen 1994 asti, ennenkuin kappaleita sisällytettiin viralliselle ja lailliselle cd-levylle. Kyseessä oli eittämättä merkittävin Beatles-julkaisu yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Yli 50 vuotta The Beatles -yhtyeen läpimurron jälkeen yhtyeen uraa tulee helposti rytmitettyä heidän levyjulkaisujensa mukaan. Jo pelkästään tästä näkökulmasta yhtye ehti lähes 10 vuoden yhteisen toimintansa aikana enemmän kuin nykyajan suuryhtyeet parissa kymmenessä vuodessa. 13 albumista ja singlejulkaisuista koostuva levytuotanto ei kuitenkaan riitä kertomaan koko tarinaa. 

Yhtyeen ensimmäisin vuosina Britannian yleisradioyhtiö BBC:n rdiolähetykset olivat tärkeä linkki yhtyeen ja sen fanien välillä. BBC:n ohjelmissa yhtye sai esittää sitäkin musiikkia, jota ei runsaudenpulassa heidän albumeilleen mahtunut. 
The Beatlesin nousu tuntemattomuudesta kansallisen radiokanavan soittolistoille oli nopea. Vasta kolme kuukautta aiemmin ensimmäisen singlensä julkaissut yhtye kutsuttiin tammikuussa 1963 radion suosituimpaan nuortenohjelmaan Saturday club. Singlekappaleiden Please please me ja Love me do lisäksi he esittivät kappaleet Keep your hands off my baby ja Beautiful dreamer, joita he eivät koskaan julkaisseet levyllä. Nämä historialliset äänitteet ovat ensimmäiset, jotka julkaistiin yhtyeen virallisilla BBC-albumeilla, ja tämä kuuluu osaltaan myös tallenteiden äänenlaadussa. Nämä äänitteet olivat kuitenkin vai alkusoittoa sille kymmenien historiallisten äänitysten sarjalle, joita the Beatles BBC:lle teki vuosina 1963-1965.

60-luvulla levy-yhtiöt olivat huolissaan siitä, että radiosoitto vähentäisi levyjen myyntiä. Muusikkojen ammattiliitto vastaavasti kantoi huolta siitä, että levyjen soittaminen radiokanavilla veisi työn muusikoilta. Näiden syiden vuoksi äänilevyjen soittaminen oli tiukasti rajoitettua BBC:ssä, jolla oli radiotoiminnan monopoli Isossa Britanniassa. Jos sen hetken suosituimpia artisteja haluttiin radioon, heidän piti tulla studioon esittämään kappaleensa itse. 

Vuonna 1963 Britannian suosituimmasta bändistä ei ollut epäilystäkään. Kesäkuussa the Beatles esitti BBC:n studiossa live-yleisön edessä Liverpoolin Cavern clubin asiakkaille tutuksi tulleen kappaleen Some other guy. Toinen mielenkiintoinen äänitys kesäkuulta oli John Lennonin ja Paul McCartneyn Billy J. Kramerille säveltämä I'll be on my way. Kumpaakaan kappaletta yhtye ei julkaissut omilla levyillään.
    Ensimmäiset radio-ohjelmansa rumpali Pete Bestillä varustettu kotikaupunkinsa ulkopuolella tuntematon yhtye oli tehnyt jo keväällä 1962 (näistä esityksistä on jäljellä vain huonolaatuisia radiotallenteita, joten niitä ei ole sisällytetty cd-julkaisuille). Rumpalin vaihduttua Ringo Starriksi yhtyeen nousuvauhti oli nopea. Vuosi ensimmäisten radiolähetysten jälkeen the Beatles oli Britannian suosituin yhtye ja kutsuja radioon ja televisioon sateli enemmän kuin yhtye pystyi toteuttamaan. Kesäkuussa alkoi yhtyeen oma radio-ohjelma Pop goes the Beatles, jossa se sai esittää suurelle yleisölle tuntemattomia kappaleita kuten Soldier of love, Lonesome tears in my eyes ja So how come no one loves me.
    Vaikka vain pieni osa radioäänityksistä tehtiin elävän yleisön edessä, ei BBC:n studioillakaan tehdyissä äänityksissä ollut mahdollisuuksia kikkailuihin. Aikaa oli vähän ja käytössä oli vain yksiraitainen äänityslaitteisto, joten kappaleet tallennettiin käytännössä livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Kiireessä ja rajallisilla resursseilla tehtyjen äänitysten laatu osoittaa, kuinka taitavia ja rutinoituneita muusikoita yhtyeen jäsenistä oli nuoresta iästään huolimatta tullut.

    Ohjelmat antoivat yleisölle mahdollisuuden tutustua yhtyeen jäseniin myös ihmisinä. Keskustelut ohjelmien juontajien kanssa avasivat yleisölle ennenkuulemattomalla tavalla sitä, minkälaisia John, Paul, Ringo Starr ja George Harrison olivat henkilöinä menestyksen ja hittien takana.
    Kaiken kaikkiaan liverpoolilaisnelikko äänitti BBC:n sessioissa yli 30 kappaletta, joita he eivät koskaan julkaisseet omilla levyillään. Syy tähän oli yksinkertainen. Ohjelmista suurin osa tehtiin vuoden 1963 aikana, eikä yhtyeen kahdelle sen vuoden aikana julkaistulle albumille mahtunut kuin muutama lainakappale. Toisaalta the Beatles esiintyi vuoden 1963 aikana lähes 50 radio-ohjelmassa, eikä yhtyeen levyttämät kappaleet millään riittäneet BBC:n tarpeisiin.
    Kaikki edellä listatut kappaleet olivat sellaisia, jotka saivat virallisen levyjulkaisunsa vasta BBC-albumien myötä. Toki lähes kaikki yhtyeen tuona aikana levyttämät kappaleet saivat myös omat BBC-versionsa. Kappaleen Honey Don't Beatles esitti radiossa lähes puolitoista vuotta ennen sen julkaisua Beatles for sale -albumilla. Ringo Starrin laulamasta albumiversiosta poiketen radioesityksessä soolon lauloi John Lennon. Toisena esimerkkinä yhtyeen ensimmäisen albumin avausraita I saw her standing there, joka eroa hämmästyttävän vähän Abbey Roadin studiolla tehdystä äänitteestä.
    Vuoden 1963 jälkeen the Beatlesin kiireet kasvoivat Amerikan valloituksen myötä, eikä yhtyeellä ollut enää mahdollisuutta käydä BBC:n studioilla entiseen malliin. Käyntien tarkoituksena oli entistä enemmän myös julkaistujen levyjen markkinoiminen, joten harvinaisten kappaleiden esittäminen jäi minimiin. Viimeisen kerran yhtye esiintyi livenä BBC:n studioilla toukokuussa 1965, jolloin he esittivät mm. liveversion uusimmasta singlestään.
    BBC ei arkistoinut maailman suosituimman yhtyeen esiintymisiä ohjelmissaan.Onneksi kuitenkin osa ohjelmista taltioitiin BBC:n kansainvälisille asemilleen lähettämille kokoomalevyille. Ohjelmien tuottajat ja juontajat tekivät ohjelmista omia kopioitaan, ja osa esityksistä tallentui kotiäänittäjien kelanauhureille. Yksi tärkeimmistä tallenteista oli ääninauha, jonka BBC:n yövuorolaiset olivat äänittäneet itselleen aamuyön kahvitaukojen viihdykkeeksi. Näistä eri lähteistä BBC:n toimittaja Kevin Howlett kokosi 1980-luvulla radiosarjan the Beatles at the Beep. Howlett oli myös avainhenkilö, kun 1990-luvun alussa BBC-äänitteistä alettiin koota virallista kokoelmacd:tä kaupallisille markkinoille. Kun ensimmäinen kokoelma-cd the Beatles Live at the BBC -julkaistiin vuonna 1994, se myi maailmanlaajuisesti yli 8 miljoonaa kappaletta. Jatko-osa On air - live at the BBC Volume 2 julkaistiin 19 vuotta myöhemmin.

    Nämä kaksi tupla-cd:tä eivät ole täydellinen kokoelma the Beatlesin BBC-äänitteitä. Bootleg-muodossa on julkaistu jopa 25:n cd:n BBC-kokoelmia. Viralliset levyt sisältävät kuitenkin tärkeimmän, 96 liveäänitettä (joiden laatu on olosuhteisiin nähden käsittämättömän hyvä) joista 32:ta ei löydy yhtyeen virallisilta studioalbumeilta. 

    lauantai 16. joulukuuta 2017

    253. The Beach Boys: Summer days (and summer nights) (1965)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    Jos the Beach Boysin ura pitäisi tiivistää yhteen sen albumeista, se olisi ehdottomasti vuonna 1965 julkaistu Summer days (and summer nights). Ristiriitaisen Today!-albumin jälkeen julkaistu levy sisälsi onnistuneimmat kappaleet yhtyeen vanhasta "fun in the sun" tyylistä sekä vahvoja viittauksia siitä minne Brian Wilson halusi yhtyettä viedä. Kaksi massiivista Beach boys -hittiä siivittivät albumin kaupalliseen menestykseen, mikä oli pian muisto vain. 

    Vuonna 1965 Yhdysvallat oli muun maailman tavoin the Beatlesin ja muiden brittiyhtyeiden lumoissa. Oman maan yhtyeistä the Beach Boys selvisi britti-invaasiosta pienimmin vaurioin ja jatkoi levyjen myyntiä lähes entiseen tapaan. Silti sekä the Beatlesin että the Beach Boysin amerikkalainen levy-yhtiö Capitol oli huolissaan. Albumilla Today! (jonka esittelin numerolla 131) maestro Brian Wilson yritti kehittää yhtyeensä musiikkia perinteisen surffipopin ulkopuolelle. Levy menestyi kohtalaisesti, mutta levy-yhtiö kehoitti Wilsonia palaamaan varmaan kaavaan.
    Hieman vastentahtoisesti rantapoikien nokkamies suostui levypomojen vaatimukseen. Albumi Summer days (and summer nights) oli täynnä teinirakkautta ja kalifornialaista hauskanpitoa. Levy-yhtiö ja fanit eivät pettyneet, kun uusi levy laitettiin levylautaselle.

    Suosikkikappaleeni You're so good to me olisi ollut täydellinen singlekappale, sillä se erinomaisine lauluharmonioineen ja vetävine melodioineen olisi sopinut täydellisesti Fun fun funin ja I get aroundin tyyppisten singlekappaleiden hittiputkeen. The Beach Boysin yhdeksännellä albumilla oli kuitenkin ylitarjontaa single-ehdokkaista. Menestynein näistä oli Today!-albumilla julkaistun Help me Ronda -kappaleen päivitetty versio, johon h-kirjaimen lisäksi lisättiin potkua ja Carol Kayen soittama vetävä bassoriffi. Kappaleesta tuli yhtyeen uran toinen (ja samalla kolmanneksi viimeinen) USA:n singlelistan ykkönen.
    Vajaa vuosi ennen albumin julkaisua Brian Wilson vetäytyi rantapoikien kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn. Today!-albumin tapaan Summer days -albumin instrumentaaliraidat äänitettiin länsirannikon suosituimmista studiomuusikoista kootun Wrecking crew -kokoonpanon kanssa muun yhtyeen kierrellessä konserttilavoja,

    Työskentely kokeneiden muusikoiden tuella antoi Wilsonille mahdollisuuden muokata kappaleiden sovituksia entistä pitemmälle, mikä kulminoitui vuonna 1966 julkaistulla Pet sounds -albumilla (löytyy blogistani numerolla 31). Ennenkuulumattoman hienoja, klassisesta musiikista idoita pihistäneitä sovituksia kuultiin kuitenkin jo tällä levyllä. Brianin pistämätön hittivainu yhdistyi uusiin sovitusideoihin parhaiten kappaleessa California girls. Singlen b-puoli Let him run wild oli niin ikään selvä askel kohti Pet soundsin teemoja niin tekstiltään kuin yleissoundillaan tehden tästä yhden musiikkihistorian hienoimmista pikkulevyistä.
    Summer dreams (and summer nights!) on yksi harvoista Beach boys -albumeista jonka kaupallinen menestys korreloi sen saaman yleisen arvostuksen kanssa. Levy oli yhtyeen huippuvuosien (1962-1965) menestynein albumi ja sitä pidetään yleisesti myös tämän kauden korkealaatuisimpana albumikokonaisuutena, jossa yhdistyivät lähes täydellisesti tarttuvat pop-biisit, yhtyeelle tunnusomaiset lauluharmoniat ja Brian Wilsonin kunnianhimoinen tuotanto.
    Albumin päättävä a cappella -kappale And you dream comes true sulki yhden vaiheen the Beach boysin uralla. Neljän menestysvuoden jälkeen yhtyeen ura muuttui varsin kuoppaiseksi. Maestro Wilson ei enää suostunut rajoittamaan luomisvoimaansa täyttääkseen Capitolin vaatimukset. Vuonna 1966 julkaistua Pet sounds -albumia pidetään popmusiikin merkkipaaluna, mutta levy-yhtiö ja amerikkalaiset fanit eivät olleet valmiita muutokseen. Levy menestyi heikosti, vaikka esimerkiksi Paul McCartney nimesi sen maailman parhaaksi albumiksi. Albumia seurannut miljoonahitti Good vibrations antoi lupauksia siitä, että Wilsonin taiteellisilla visioilla olisi sittenkin kaupallista potentiaalia, mutta sitä seurannut Smile-projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Brianin henkilökohtaisiin ongelmiin. Albumi valmistui vasta 2000-luvun puolella.

    Tästä yhtye ei koskaan toipunut. Vaikka se ajoittain teki onnistuneitakin albumeja, oli sen levynmyynti pääasiassa kokoelmalevyjen varassa. Toistaiseksi viimeisen kerran rantapojat kokoontuivat yhdessä studioon vuonna 2012 levyttämään hyvätuulista ja onnistunutta albumia That's why God made the radio.

    Lue myös: