perjantai 15. syyskuuta 2017

249. Electric Light Orchestra: Out of the blue (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Popmusiikin tupla-albumit ovat harvoin täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Electric Light Orchestran Out of the blue on onnistunut poikkeus tästä säännöstä, joidenkin mielestä vähempikin olisi riittänyt. Ajoittaisesta mammuttitaudista kärsivä levy on osoitus siitä, kuinka tuottelias lauluntekijä Jeff Lynne oli ja kuinka taitavasti hän pystyi yhdistämään samalle albumikokonaisuudelle kunnianhimoista pop-kerrontaa, maailmoja syleileviä sovituksia ja  tarttuvia pophittejä. 

1970-luvun loppupuolella Electric Light Orchestran tuotanto oli päätynyt kauas metsästystorvien, kontrabassojen, sellojen ja fagottien säestämässtä musiikista, jota yhtye teki ensimmäisillä levyillään. Jeff Lynnen johtama yhtye oli levy levyltä siirtynyt määrätietoisesti kohti keskitien poppia, jossa "sinfonisuutta" edusti eksoottisten soittimien sijaan klassisista soittajista koottu perinteinen orkesteri. Tätä muutosta oli seurannut huikea menestys, joka oli huipentunut vuonna 1976 julkaistuun albumiin New World Record (jonka esittelin numerolla 204). Ensimmäistä kertaa aiemmin Yhdysvalloissa hyvin menestynyt yhtye nousi listojen kärkisijoille myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Menestyksen inspiroima Lynne pursui energiaa ja ideoita. Kun ELO seuraavan kerran asteli studioon uuden levyn äänityksiä varten oli Lynnellä materiaalia yli tarpeen, ja edellisen albumin menestys päätettiin tuplata.
Jos yhtyeen aiemmilla levyillä oli ollut yksi täydellinen ja iskevä aloituskappale, riitti 1977 vahvoja aloituskappaleita tuplalevyn kaikille neljälle puolelle. Tässä esimerkkinä kiistaton mestariteos Night in the city, joka aloitti ensimmäisen levyn jälkimmäisen puoliskon. Kapellimestari Louis Clarkin johtamalla jousisektiolla oli täysi työ sahata näppärän popkappaleen taustalle sovitettuja sävelkulkuja.

Samalla kun ELO:n soundi kasvoi, yhtyeen jäsenmäärä väheni. Vaikka levyn kannessa oli vielä sellisti Melvyn Galen ja Hugh McDowellin sekä viulisti Mik Kaminskin kuvat, ainostaan Kaminski soitti levyllä. Kaikki kolme soittivat vielä levyn julkaisua seuranneella kiertueella, mutta sen jälkeen ei heillä ollut enää paikkaa yhtyeen riveissä.
Suosikkikappaleeni Out of the blue -albumilla on a-puolen kakkospaikalta löytyvä It's over -balladi, jossa Jeff Lynnen monipolvista sävellystä täydentävät täydellisyyttä hipovat lauluharmoniat. Sama laatu jatkui läpi albumin, oli kysymyksessä sitten balladi tai menevämpi raita. Mik Kaminskin viulusoololla käynnistyvä Sweet talking woman oli yksi levyn neljästä singlejulkaisusta.
Tällä levyllä ELOn käkkärätukkainen yksivaltias halusi tehdä kaiken hienommin ja mahtavammin kuin edellisellä levyllä. Tässä hän onnistui sekä hyvässä että pahassa. Syntetisaattorien ja orkesterin pauhun keskellä ei voi kuin ihmetellä kuinka paljon ääntä yhdelle levylle on saatu mahtumaan ilman että lopputulos kuullostaa muodottamalta puurolta.

Mammuttitaudista ajoittain kärsivältä levyltä ei löydykään samaa henkilökohtaisuutta ja yhteyttä artistin ja kuulijan välillä, kuin New world recordilla. Ainoa kappale, jossa päästiin edes lähelle edellisen levyn Shangri-la tai Mission -kappaleiden koskettavuutta ja herkkyyttä on levyn paras balladi I'm stepping out, joka päättää ykköslevyn.
Olen monen popartistin tuplalevyn kohdalla sanonut, että niissä riittää hyvää musiikkia yhden levyn verran ja toinen puolisko on täytetavaraa. Tämä ei päde Out of the blue -albumiin, jonka laatu puutteineen kantaa a-puolen ensimmäisestä kappaleesta d-puolen loppuun. Tuplalevyn ensimmäinen osa on selkeästi hittivetoisempi ja helpommin avautuva.

Kakkoslevyn ensimmäiselle puoliskolle Lynne rakensi 20-minuuttisen kokonaisuuden Concerto for a rainy day, joka koostui neljästä sää-aiheisesta kappaleesta tuoden mieleen kolme vuotta aiemmin julkaistun teema-albumin Eldorado (a symphony by Electric Light Orchestra), jonka esittelin numerolla 44. Kunnianhimoisen rock-sinfonian päätöskappaleesta Mr. Blue Sky tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä.
Out of the blue menestyi edeltäjänsä tavoin erinomaisesti ja se on yksi yhtyeen myydyimmistä albumeista ja kaikkien aikojen myydyimmistä tupla-albumista. Virheineen se on ihan pätevä levy, josta saa tasaisen hyvää viihdykettä 80 minuutin automatkalle.

Albumin päättävä Wild west hero on hyvä kiteytys leyvn hyvistä ja huonoista puolista. Hieno melodia kantaa laulua, joka kasvaa ja kasvaa alun yksinkertaisesta tinttipienointrosta kohti ylitsepursuavan ylisovitettua loppukliimaksia. Ähkyä helpottavat hienot yksityiskohdat (varsinkin loppukertauksen a-capella-osuus) ja taitavasti kevennetty lopetus. Kappaleesta ja koko albumista jää täysi, ähkyä lähentelevä olo. Hieman herkkyyttä ja rosoa olisi tehnyt tästä albumista täydellisen kokonaisuuden.
Out of the blue -tupla-albumi oli Electric Light Orchestran uran selkeä kulminaatiopiste, jonka jälkeen Jeff Lynne tyytyi jatkamaan yhtyeen menestystä vähemmän mahtipontisesti. Menestyksestä yhtye sai nauttia vielä kymmenen vuoden ajan, kunnes kolmihenkiseksi kutistunut kokoonpano lopetti yhteisen uransa vuonna 1986 julkaistun Balance of power -albumin jälkeen.

Lynne keskittyi tämän jälkeen George Harrisonin, Roy Orbisonin, Paul McCartneyn ja Del Shannonin kaltaisten rock-legendojen levyjen tuottamiseen. Kun The Beatlesin elossaolevat jäsenet Harrison, McCartney ja Ringo Starr kokoontuivat tekemään uusia kappaleita Real Love ja Free as a bird kutsuttiin Lynne tuottamaan kappaleet John Lennonin demonauhojen pohjalta. Harrisonin, Orbisonin, Tom Pettyn ja Bob Dylanin kanssa Lynne perusti kaverikimppayhtyeen Traveling Wilbury's. Lynne julkaisi lisäksi kaksi sooloalbumia omissa nimissään (mm. numerolla 75 esittelemäni erinomainen Armchair theatre) ja kaksi Electric Light Orchestra -nimen alla.

Lue myös:
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)