lauantai 30. marraskuuta 2019

270. Roxette: Joyride (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abban menestysvuosien jälkeen Ruotsi joutui odottamaan vajaat kymmenen vuotta, ennenkuin maasta nousi uusi maailmaa valloittanut popyhtye. Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin muodostaman Roxette-yhteen matka yhtenä maailman kärkiyhtyeistä oli huima mutta suhteellisen lyhyt. Uran huippu sekä kaupallisesti että taiteellisesti osui vuoteen 1991, jolloin Roxette julkaisi kolmannen albuminsa Joyride.

Vaikka Abba ja ruotsalainen pop ovat aina olleet lähellä musiikkisydäntäni, en koskaa ole ollut suuri Roxette-fani. Yhtyeen kansainvälinen läpimurtokappale The Look oli minun mielestäni ärsyttävää ränttätänttä-poppia, ja vaikka tunnustinkin Per Gesslen taidot tarttuvien popkappaleiden kirjoittajana, en voinut sietää hänen kähisevää ääntään.  The Look oli monen muun Roxette-kappaleen tavoin mielestäni kooste keskeneräisiä kappaleaihioita, jotka oli väkisin ympätty yhteen. Pidin Marie Fredrikssonin äänestä, mutta hänen roolinsa The Look -kappaleessa oli valitettavan vähäinen.

Suuri yleisö maailmalla oli kuitenkin eri mieltä. Roxetten rakettinousussa maailman radioaalloille on yhtäläisyyksiä The Beatlesin amerikanvalloituksen kanssa. Molemmissa tapauksissa yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt hylkäsivät tylysti yhtyeen, jonka musiikkilla "ei ole tulevaisuutta meidän maassamme". Kuin 24 vuotta aiempien tapahtumien toistona amerikkalaisyleisö innostui The Look -kappaleesta, kun paikallinen radioasema alkoi soittaa Ruotsissa vaihto-oppilaana olleen nuoren mukanaan tuomaa singleä ohjelmissaan. Kappale levisi nopeasti USA:n joka kolkkaan, ja kun amerikkalainen levy-yhtiö lopulta julkaisi singlen, se nousi USA:n singlelistan listaykköseksi.

Siinä missä Roxetten kaksi ensimmäistä levyä julkaistiin alunperin vain Ruotsissa, yhtyeen kolmannen levyn valmistumisen aikoihin se oli yksi maailman suosituimmista yhtyeistä.
Joyride oli Roxetten neljäs USA:n listaykkönen (Abba sai vain yhden singlen USA:n listakärkeen), mutta minä suhtauduin siihen samalla skeptisyydellä kuin yhtyeen aikaisempiin kappaleisiin. Minun mielestäni kappale jatkoi The Lookin aloittamaa keskeneräisistä melodianpätkistä koottua ärsyttävää ränttätänttä-perinnettä. Se että kappale oli listaykkönen USA:n lisäksi "vain" 17 maassa (The Look oli noussut 24 maan listaykköseksi) ei muuttanut mielipidettäni. Vuosien varrella olen oppinut kuitenkin pitämään kappaleesta, joka nyttemmin on Roxetten ränttätänttäkappaleista vähiten vastanmielinen, itse asiassa ihan kiva kappale.

Joyride-albumi, jota on myyty 11 miljoonaa kappaletta, vetosi minuun kuitenkin aivan toisella tasolla. Kappaleiden Listen to your heart ja  It must have been love menestys (molemmat USA:n listaykkösiä) antoi yhtyeelle rohkeuden panostaa poppiskappaleiden lisäksi powerballadeihin. Näitä rakkauslauluja löytyi albumilta monta, ja Per Gessle todisti viimein minullekin osaavansa rakentaa hienoja melodioita. Mikä parasta, Gessle tyytyi laulajana sivuosaan ja Marie Fredriksson sai loistaa. Kaksi hienointa balladia julkaistiin singleinä.

The Look -kappaleen menestyksen innostama levy-yhtiö, etenkin EMI:n Amerikan haara painosti yhtyettä äänittämään levynsä Yhdysvalloissa jonkun tunnetun amerikkalaistuottajan ohjauksessa. Per Gessle ymmärsi kuitenkin että paras tapa jatkaa yhtyeen menestystä oli pitää kiinni Roxetten ruotsalaisuudesta. Yhtye jatkoi yhteistyötään tuottaja Clarence Öfwermanin kanssa ja levytti uuden levynsä samassa tukholmalaisessa studiossa kuin edeltäjänsäkin. 

Joyride on albumina rakennettu erinomaisesti. Vaikka en yhtyeen rock- ja popkappaleista kauheasti perustakaan, en voi kiistää sitä, että Joyride-levyn rytmitys ja eri tyylien välinen tasapaino on levyllä kohdallaan. Eikä levyn kaikki hyvät kappaleet balladeja ole. Kappale I remember you ammentaa ruotsalaisesta pop-perinteestä (Abba-vaikutteet on havaittavissa etenkin kappaleen väliosassa)  ja on hyvä esimerkki kappaleesta, minkä amerikkalainen sliipattu tuotanto olisi voinut pilata täysin.
Siitä ei päästä mihinkään, että Per Gessle oli vuosikymmenen vaihteessa liekeissä laulunkirjoittajana. Marie Fredrikssonin rooli yhtyeessä oli puhaltaa laulajana henkeä Gesslen sävellysautomaatin tuotoksiin. Harva Roxetten miljoonista faneista tiesivät, että myös Fredriksson oli taitava ja tuottelias laulunkirjoittaja, joka oli julkaissut ennen Roxetten menestystä kolme soololevyä. Joyride-albumin ainoa Marie Fredriksson sävellys antaa maistiaisen siitä, minkälaista musiikkia hän esitti omilla levyillään. Hienosti sovitettu Watercolours in the rain on erinomainen kappale, mutta ei sitä tyyliä millä yhtye oli menestyksensä hankkinut.
Joyride oli Roxetten uran ehdoton kohokohta. Vaikka yhtye jatkoi toimintaansa, sen levyjen myyntiluvut olivat selkeästi vaatimattomampia kuin aiemmin. Yhdysvalloissa neljä listaykköstä julkaissen yhtyeen käyrä laski erittäin nopeasti. Listakakkokseksi nousseen Fading like a flower -kappaleen jälkeen yhtyeen singlet nousivat vaivoin top 50:een ja pian Roxette-kappaleita ei nähty edes siellä. Vuonna 1994 EMI America pudotti yhtyeen listoiltaan kokonaan. Roxetten tähti loisti vielä Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, mutta sielläkin hieman pienemmällä liekillä kuin aikaisemmin.

Myös minä putosin Roxetten riemukelkan kyydistä pian Joyride-albumin jälkeen. Vuonna 1992 julkaistu single Queen of rain (jonka esittelin numerolla 72), oli yksi yhtyeen parhaista kappaleista, mutta sen jälkeen Per Gesslen sävellykset eivät minua liikuttaneet.

Minulle Roxetten menestyksen suurin anti on ollut se, että sen kautta olen tutustunut Marie Fredrikssonin soolouraan. Soololevyillään pääasiassa ruotsiksi laulavan Fredrikssonin albumit ovat täynnä melankolisia, usein myös varsin surullisia, mutta silti varovaisen toivekkaita kappaleita. Minusta hän on lauluntekijänä Eva Dahlgrenin ja Melissa Hornin tasoa. Joyride-albumin päätöskappale Perfect day on yksi esimerkki, siitä kuinka hieno artisti hän on myös laulajana.

Lue myös:

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

269. Nana Mouskouri: The Exquisite Nana Mouskouri (1969)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
BBC:n kreikkalaista musiikkia käsitellyt ohjelma teki aiemmin Saksassa ja Ranskassa menestyneestä Nana Mouskourista maailmantähden. Hutaisten brittimarkkinoille kootut albumit osoittautuivat täysosumaksi, ja Mouskouri äänitti kappaleistaan tämän jälkeen säännönmukaisesti versiot kaikilla kolmella mahtikielellä myyden vuosikymmenien aikana satoja miljoonia albumeita. Mouskourin toinen brittialbumi on sillisalaattiluonteestaan huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, kiehtova yhdistelmä kreikkalaista, ranskalaista ja anglo-amerikkalaista musiikkikulttuuria.

Kreikkalaissyntyisen Nana Mouskourin ura keskittyi 1960-luvun alkupuoliskolla Saksaan ja Ranskaan. Saksassa miljoonia myyneen Weisse Rosen aus Athenin jälkeen Mouskouri menestyi parhaiten uudessa kotimaassaan Ranskassa. Kolmekymppisen laulajan menestys perustui ainutlaatuiseen yhdistelmään; hän esitti ranskalaisia ja ranskaksi käännettyjä, pääasiassa anglo-amerikkalaisia kappaleita kreikkalaiseen tyyliin The Athenians -yhtyeen säestämänä. Tärkeä osa hänen repertuaariaan olivat myös Manos Hadjidakisin ranskaksi käännetyt kreikkalaiskappaleet.

Ensimmäiset yritykset laajentaa Mouskourin menestystä myös englanninkielisille musiikkimarkkinoille tuottivat vain kohtalaisia tuloksia. 1960-luvun alkupuoliskolla Quincy Jonesin, Bobby Scottin ja Harry Belafonten kaltaisten amerikkalaismuusikoiden kanssa tehdyt erinomaiset levyt eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

Uusi alku löytyi Britanniasta. Vuoden 1963 Eurovision laulukilpailun televisio-ohjaaja Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa (joka edusti kisoissa Luxemburgia) ja hän kutsui laulajan esiintymään BBC:n eri maiden musiikkia esittelevässä ohjelmassa. Jakso sai niin hyvän vastaanoton, että BBC ehdotti Mouskourille ja The Athenians -yhtyeelle omaa televisio-ohjelmaa.
BBC:n Presenting Nana Mouskouri oli taitava yhdistelmä kreikkalaista eksotiikkaa, angloamerikkalaisia hittejä kreikkalaiseen tyyliin esitettynä, kreikkalaisia maisemia ja kreikkalaista naiskauneutta tyylikkään laulajatähden muodossa, sama resepti joka oli nostanut laulajan suosioon Ranskassa. Ohjelman suosio yllätti BBC:n lisäksi Mouskourin itsensä ja hänen levy-yhtiönsä Fontanan, joka kiirehti rahastamaan laulajan uudella suosiolla. Alkuvuodesta 1969 julkaistu levy Over & over oli suuri menestys, se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan top 10:een ja pysytteli listalla kaksi vuotta.

Mouskourin tukijoukot päättivät takoa kun rauta on kuumaa ja Fontanan brittihaara päätti julkaista toisen Mouskouri-albumin jo saman vuoden aikana. 
Uusi levy tehtiin vauhdilla. Tuottaja André Chapelle (jonka kanssa Nana avioitui 34 vuotta myöhemmin) ei ehtinyt äänittää Exquisite Nana Mouskouri -levylle kokonaan uusia kappaleita, vaan hän keräsi sille lähes yksinomaan Mouskourin ja the Atheniansin aiemmin samana vuonna ranskaksi levyttämiä kappaleita, joiden lauluosuudet äänitettin uudelleen englanninkielellä (linkit alkuperäisiin ranskankielisiin äänitteisiin löytyvät englanninkielisen linkin alapuolelta). Uusia tekstejä ei tarvinnut odottaa, sillä kappaleet olivat poikkeuksetta alunperin englanninkielisiä. Tällainen oli esimerkiksi amerikkalaisen Gene Raskinin säveltämä, sanoittama ja alunperin levyttämä Hello love, joka oli malliesimerkki laulajattaren ja häntä säestäneen yhtyeen yhteissoundista niin laulun kuin soittimienkin osalta.

The Athenians -yhtyeen johtajana toimi Nanan kitaristiaviomies Yiorgos Petilas, joka duetoi vaimonsa kanssa kappaleen Dance till your shoes fall off, jonka pariskunta oli aiemmin samana vuonna levyttänyt nimellä Danse à en perdre tes souliers.
Ainoat albumille The Exquisite Nana Mouskouri varta vasten levytetyt kappaleet olivat kreikankielisiä. Loppuvuodesta julkaistun albumin kreikkalaisista kappaleista toinen oli kreikkalainen joululaulu Christos genate ja toinen mm. oscarilla palkitun kreikkaissäveltäjän Manos Hadjidakisin Kathe trello pedi. Tämä kappalepari on hyvä esimerkki laulajan ja häntä säestävän yhtyeen saumattomasta yhteistyöstä, joka 1960-luvun loppuolella oli saanut puolelleen ranskalaisyleisön lisäksi myös brittiyleisön. Jälkimmäisen kappaleen Mouskouri oli levyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tämän version tekee erityiseksi The Athenians -yhtyeen lauluharmoniat ja ranskalaisen Christian Chevallierin dramaattinen orkesterisovitus.
Kiire näkyi kappalevalintojen lisäksi levyn kannessa, jossa käytettiin samaa valokuvaa kuin sitä edeltäneen Over and over -albumin joissain painoksissa ja kaksi vuotta aiemmin julkaistulla albumilla Un jour où la colombe... (jonka esittelin numerolla 235)  Vaikka uusien lauluosuuksien äänittäminen valmiisiin taustoihin oli nopeaa, piti levyä täydentää vielä kahdella aiemmin julkaistulla ranskankielisellä äänitteellä, joista vanhempi, Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodia, oli peräti neljän vuoden takaa. Michel Legrandin rönsyilevällä orkesterisovituksella varustettu äänite istuu huonosti kitarataustaisten laulelmien sekaan, mutta se on mielestäni paras versio mikä tästä kappaleesta on tehty.
Nopean tuotannon aiheuttama sillisalaattiluonne osoittautui eduksi uudelle albumille. Uudet versiot kappaleista toimivat, ja aiemmin ranskaksi, saksaksi ja kreikaksi esiintynyt the Athenians -yhtye vaihtoi kieltä yhtä sujuvasti kuin laulusolistinsa. Mouskourin televisio-ohjelmaa seurannut yleisö oli jo tottunut eri kielien yhdistelmään, ja hittejä, eksoottisia säveliä ja kreikkalaista tunnelmaa sisältänyt albumi otettiin vastaan lähes yhtä innokkaasti kuin sen samana vuonna julkaistu edeltäjänsä. Sopivasti joulumarkkinoille julkaistya levyä myytiin runsaasti vuodenvaihteen molemmin puolin.

Vuonna 1969 julkaistut englanninkieliset albumit ja BBC:n ympäri maailmaa levittämä televisiosarja tekivät Nana Mouskourista todellisen maailmantähden. Suosio jatkui seuraavien englanninkielisten albumien myötä. Vaikka albumien Turn on the sun (jonka esittelin blogissani numerolla 63) ja Place in my heart teossa hyödynnettiin kappaleiden kierrätystä entiseen tapaan, äänitettiin niille paljon myös englanninkielistä yleisöä varten valittuja kappaleita. Erityisen suosittu kreikkalaislaulajasta tuli kaksikielisessä Kanadassa, missä kävivät kaupaksi sekä englanninkieliset että ranskankieliset äänitteet. Mouskourin nimikkosarja BBC:ssä jatkui aina vuoteen 1976 asti ja se avasi Mouskourille tien myös Pohjoismaiden ja Aasian markkinoille.

Kappaleiden kierrätyksestä, joka aluksi oli kiireen aiheuttama välttämättömyys, tuli yksi Mouskourin menestyksen kulmakivistä. 1970- ja 1980-luvuilla Nana julkaisi suurimmasta osasta kappaleitaan versiot 3-5 kielellä, ja levy-yhtiö julkaisi laulajalta vuosittain saman verran albumeita. Tällä julkaisutahdilla ja ahkeralla konsertoinnilla kaikissa maanosissa Nana Mouskourista tuli eniten levyjä myynyt naislaulaja, ja joidenkin listojen mukaan hän on sitä vieläkin.

Lue myös:

perjantai 6. syyskuuta 2019

Kate Bush -albumit järjestykseen

Ensimmäisenä sooloartistina albumirankkaukseeni pääsee Kentin ihmelapsi Kate Bush, joka 19-vuotiaana ihastutti ja vihastutti jo ensisinglellään Wuthering Heights listaykkösen arvoisesti. Vuosien 1978-1993 aikana Bush julkaisi seitsemän levyä ja 12 vuoden tauon jälkeen studioalbumeja on tullut kolme lisää. Tässä minun arvioini näistä levyistä, jonka voisi tiivistää sananlaskuun "vanhassa vara parempi".

10. Director's cut (2011)
Jostain käsittämättömästä syystä Kate Bush halusi miksata, muokata tai levyttää kokonaan uusiksi osan vuosina 1989-1993 julkaisemistaan kappaleista. Director's cut ei sisällä lainkaan uutta musiikkia vaan ainoastaan 11 järjestäen huonompaa versiota alunperin erinomaisista kappaleista. Minun on vaikea käsittää sitä ja vaikea myös kuunnella tätä levyä.

9. 50 words of Snow (2011)
Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1978 Bush julkaisi vuonna 2011 kaksi albumia. Näistä jälkimmäinen on tunnelmaltaan utuisa ja oudon kiehtova talviteemainen taideteos, jossa vierailevat miesääninä mm. Elton John ja näyttelijä Stephen "Jeeves" Fry. Levyllä olisi kaikki ainekset olla korkeammalla listallani, jos sen melodiat olisivat samaa tasoa kuin Bushin 70-90-luvun albumeilla. Nyt levyn hienosti rakennettu äänimaailma menee hukkaan. Melodioita en muista vieläkään, vaikka olen levyn kuunnellut useaan kertaan.

8. Aerial (2005)
Kuten huomaatte, en juurikaan arvosta Kate Bushin 2000-luvun tuotantoa. Aivan kuin taiteilijan melodiset lahjat olisivat jääneet 1990-luvulle. Bushin come-back-albumi sisältää lupaavia melodioiden alkuja ja upeaa pianonsoittoa, mutta tuntuu siltä kuin mikään sen kappaleista ei pääsisi "perille". Ne tavoittavat jotain, mitä yksikään niistä ei kunnolla saavuta. Monet pitävät Aerialia yhtenä Bushin parhaista albumeista, mutta vaikka olen yrittänyt usealla kuuntelulla päästä hajulle sen nerokkuudesta, en ole siinä onnistunut.

7. Lionheart (1978)
Wuthering Heights -singlen ja Kick Inside -albumin menestyksen innoittamana levy-yhtiö kiirehti uuden albumin julkaisua, ja uusi levy julkaistiinkin jo samana vuonna. Tämä valitettavasti kuuluu, ja levyn kappaleista vain osa pääsee lähelle debyyttialbumin nerokkuutta. Lionheart on ihan ok levy ja sen parhaat kappaleet ovat erinomaisia, mutta tällä listalla se jää auttamatta sijalle seitsemän. Lue pitempi arvosteluni albumista. 

6. The Dreaming (1982)
Kate Bushin neljäs albumi oli monelle järkytys. Pianovetoisiin balladeihin tottuneet Bush-fanit eivät osanneet varautua takovien rumpujen ja erikoisten soundien rytmittämään uuteen tyyliin. Keskinkertaisesti menestynyt albumi on sittemmin saanut fanien, myös minun, hyväksynnän. Vaativa The Dreaming ei kuitenkaan ole albumi aivan jokaiseen tilanteeseen. Lue pitempi arvosteluni albumista.

5. The Red Shoes (1993)
Monet pitävät albumia Red Shoes epäonnistuneena päätöksenä Bushin uran alkupuoliskolle. Minä kuitenkin pidän siitä paljon. Laadultaan epätasainen albumi on välillä hivelevän kaunis (Bushin kaunein balladi Moments of pleasure) ja välillä raadollisen riisuttu (Bushin ja basisti-äänittäjän Del Palmerin eroa ruotiva You're the one). 35 vuotiaan laulajan takki oli kuitenkin tyhjä, joten hän jäi 12 vuoden levytystauolle ja keskittyi perheeseensä. Lue pitempi arvosteluni albumista.

4. Never for ever (1980)
Nuoren artistin ensimmäinen omatuotantoinen albumi on ehkä hänen uransa tasapainoisin ja kokonaisuutena täydellisin albumi. Tyylikkäästi alusta loppuun soljuva levy on kaikkea sitä, mitä Lionheart ei ollut, kokoelma miellyttäviä ja loppuun asti harkittuja kappaleita ilman täyteraitoja. Lue pitempi arvosteluni albumista.

3. Sensual world (1989)
Kypsä ja aikuinen albumi 30 vuotta täyttäneeltä legendalta. Levy jäi sitä edeltäneen Hounds of loven varjoon, mutta se on minulle ollut aina rakas levy, ja hetki josta Kate Bush -fanitukseni alkoi. Lue pitempi arvosteluni albumista.

2. Hounds of love (1986)
The Dreaming -albumin järkyttämät Kate Bush -fanit osasivat odottaa jotain järisyttävää, kun hän neljä vuotta myöhemmin julkaisi viidennen albuminsa. Tällä kertaa Bush onnistui paremmin yhdistämään uudet soundinsa kaupallisiin melodioihin ja maailma lankesi polvilleen. Edes albumin b-puolen kunnianhimoinen musiikkikertomus (jota en minäkään täysin vielä ymmärrä) ei vieraannuttanut kuulijoita, ja levystä tuli Bushin uran suurin menestys. Täysin ansaitusti.

1. The Kick Inside (1978)
Kate Bushin debyyttialbumi tiivistää parhaiten sen, mikä hänen musiikissaan on tärkeintä minulle. Monipolviset melodiat, upea pianosäestys ja nuoren laulajan omalaatuinen ääni yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin koskaan tämän jälkeen. 1970-luvun jousisovitukset ja levytyssoundi vain korostavat sitä, kuinka ainutlaatuinen lahjakkuus Kate Bush oli jo tuolloin. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, ja Wuthering Heights on edelleen kaikkien aikojen paras Kate Bush -kappale. Lue pitempi arvosteluni albumista.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Abba-albumit järjestykseen

Heti perään kolmas suuryhtye. Abba julkaisi urallaan vain kahdeksan albumia ennen jäämistään tauolle, jonka loppumista Abba-fanit odottavat kieli pitkällä. Vielä emme tiedä minkälaisia marraskuussa 2019 julkaistavaksi luvatut kappaleet ovat, mutta vuosien 1973-1982 laadukkaasta tuotannosta voi etsiä siihen viitteitä.

8. Abba (1975)
Yhtyeen kolmas albumi oli Abban läpimurto Britanniassa ja sen myötä muualla Euroopassa ja Australiassa. Minä en kuitenkaan ole saanut kunnon otetta tästä levystä. SOS ja Mamma Mia -hiteistä huolimatta levyllä on liikaa kauhtaa ja varsinkin albumin b-puoli olisi kaivannut lisää harkintaa ja parempia kappaleita.

7. Waterloo (1974)
Euroviisuvoiton huumassa julkaistu kakkosalbumi on tyyleiltään sekalaisin Abba-albumi. Glam-rock, pseudo-hevi, eurooppalainen schlager, amerikkalainen aor ja reggae tekevät Waterloosta hauskaa kuunneltavaa, mutta se on vielä kaukana Arrivalin ja sitä seuranneiden levyjen täydellisyydestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

6. Voulez-vous (1979)
Iloisin ja bilehenkisin Abba-levy ei ole kestänyt aikaa aivan hyvin kuin yhtyeen parhaat albumit. Singlet Voulez-vous, Chiquitita, Angeleyes ja I have a dream eivät jaksa innostaa minua, mutta levyn tuntemattomammat kappaleet (esim. As good as new, Lovers ja The king has lost it's crown) nostavat levyn näinkin korkealle. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

5. Ring ring (1973)
Vuonna 1973 julkaistun debyyttilevyn äänitysten aikaan neljän artistin ja kahden pariskunnan muodostamalla yhtyeellä ei ollut vielä edes nimeä. Manageri Stig Anderson kuitenkin uskoi suojattiensa taitoihin laulajina ja etenkin Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin taitoihin lauluntekijöinä ja tuottajina. Ring ring on ehdottoman positiivinen albumi täynnä tarttuvia melodioita, hienoja sovituksia ja neljän laulajan virheetöntä harmoniaa. Vaikka maailmanvalloitus ei ollut vielä alkanut, tältä levyltä löytyi paljon lupauksia tulevasta menestyksestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

4. Arrival (1976)
Tällä levyllä kaikki onnistui. Kolme superduper-hittiä sekä seitsemän muuta erinomaista kappaletta pakattuna ikoniseen helikopterilevykanteen. Hittien Dancing queen ja Money money money ylisoitto on vienyt kirkkaimman hohdon tästä eittämättä erinomaisesta albumikokonaisuudesta. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

3. The Album (1977)
The Album oli askel kohti vakavampia aiheita ja kehittyneempää musiikki-ilmaisua. Se ei menestynyt aivan Arrivalin tapaan, mutta minun listallani se on hiukan parempi edeltäjäänsä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

2. Super Trouper (1980)
Loppusuoran lähetessä Abba vakavoitui entisestään mistä esimerkkeinä kappaleet Winner takes it all, Happy new year ja Our last summer. Onneksi mukaan mahtui myös hauskanpitoa (à la Me and I) ja romantiikkaa (Super trouper). Super trouper on Abban tasaisin levy, minkä fanit palkitsivat, siitä tuli yhtyeen myydyin pitkäsoitto. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. The Visitors (1981)
Abban päätoslevy jakoi yhtyeen faneja julkaisuvuonnaan ja jakaa yhä. Monille levy oli (ja on) liian vaikea ja vakava, ja aiempien levyjen ilo löytyi vain väkinäisessä muodossa. Minä kuulun siihen osaan Abba-faneja, joiden mielestä The Visitors on lopullinen osoitus Abban nerokkuudesta ja hieno päätepiste yhtyeen lyhykäiselle uralle. Se on ainoa Abba-albumi, jonka voin kuunnella alusta loppuun uudelleen ja uudelleen ilman kyllästymistä yhteenkään sen hienoista kappaleista. Abban tarinan viimeistelivät erinomaisesti vuonna 1982 julkaistut kaksi (toistaiseksi) viimeistä Abba-singleä The day before you came/Cassandra ja Under attack/You owe me one. Lue pitempi arvostelu täältä.

Queen-albumit järjestykseen

Siirryn seuraavaksi toiseen suuryhtyeeseen, jonka levytysura kesti kaksi kertaa pitempään kuin the Beatlesin, mutta joka tuona aikana julkaisi musiikkia suunnilleen saman verran kuin ihailemansa liverpoolilaisyhtye. Queen-albumien laatu vaihteli 22 vuoden aikana runsaasti, mutta kaikilta levyiltä löytyi jotain hyvää ja huonoa.

Queen julkaisi vuosina 1972-1991 14 studioalbumia ja niiden lisäksi Freddie Mercuryn jälkeen postuumisti kootun Made in Heaven -albumin. Brian Mayn ja Roger Taylorin yhdessä Paul Rodgersin kanssa vuonna 2008 valmistuneella Cosmos Rocks -albumilla on ansionsa, mutta en pidä sitä varsinaisena Queen-albumina, enkä kelpuuta sitä tälle listalle mukaan.

15. Flash Gordon (1980)
Heti alkuun joudun korjaamaan ingressiäni. Flash Gordon -elokuvan soundtrackiltä en löydä hyvää enkä juuri huonokaan Queen-musiikkia. Itse asiassa minun on vaikea pitää sitä Queen-albumina laisinkaan. Pääasiassa instrumentaalimusiikista koostuva levy on niin kaukana Queen-yhtyeen muusta tuotannosta, että en ole sitä vaivautunut edes ostamaan. En mainitsisi sitä tässä listassakaan, ellei sitä yleisesti pidettäisi osana Queenin albumituotantoa.

14. A News of the world (1977)
Vaikka tältä levyltä löytyvätkin suurhitit We are the champions ja We will rock you, sekä surullisen kaunis All dead all dead, on tämä albumi Queenin uran rikkonaisin albumi. Joitain yksittäisiä kappaleita kuuntelen mielelläni, mutta kokonaisuudessaan en kuuntele sitä koskaan.

13. Jazz (1978)
Tälle levylle tekee mieli antaa paljon anteeksi. Don't stop me now -hitti ja pari kaunista balladia eivät riitä nostamaan tätä levyä tätä korkeammalle tällä listalla, mutta toisin kuin News of the world -levy se on kokonaisuutena varsin kuunneltava ja viihdyttäväkin, jos ei muuten niin sen aloittavan höpsön Mustafa-veisuun vuoksi.

12. The Game (1980)
Uransa puolivälissä Queen oli hukassa. Hittejä tuli entiseen tapaan ja levyt menivät kaupaksi, mutta ehjiä albumikokonaisuuksia ei syntynyt. The Game oli suuri menestys etenkin kahden USA-listaykkösen ansiosta (Crazy little thing called love ja Another one bites the dust), mutta minulle levyn harvoista huippukohdista tärkein on Save me, yksi Queenin parhaista powerballadeista. Tätäkin levyä kuuntelen todella harvoin alusta loppuun.

11. Hot space (1982)
Disko- ja klubimusiikista innoituksensa saanut albumi on Queenin vihatuin albumi, ja yleisön kritiikkiin ovat sittemmin yhtyeet myös yhtyeen rock-henkisimmät jäsenet Roger Taylor ja Brian May. John Deaconin ja etenkin Freddie Mercuryn johdolla tehty albumi ei enää tunnu niin kamalalta kuin 1980-luvulla, ja levyn parhaat sävellykset, joita on monta, kestävät myös funk-henkisemmän tulkinnan. Eihän tämä aina Queenilta kuullosta, mutta mainettaan parempi se on. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

10. A Kind of magic (1986)
Tämän levyn merkittävin seikka on se, että alun perin kahden lauluntekijän (Mercury ja May) yhtyeestä oli tässä vaiheessa tullut neljän tasavahvan lauluntekijän yhteinen projekti (seuraavalla levyllä henkilökohtaisista sävellyskrediiteistä luovuttiin kokonaan). Neljän muusikon tyylit lyövät tällä levyllä toisiaan korville, mutta ristiriidoista ja kompromisseista syntyy silti vahva ja vakuuttava albumi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

9. Made in heaven (1994)
Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistu mielestäni mauttomasti nimetty albumi oli selvästi enemmän Mayn, Taylorin ja Deaconin surutyötä kuin kylmää kuolemalla rahastusta. Ennen kuolemaansa Mercury oli äänittänyt omat osuutensa kolmeen kappaleeseen ja levyn loput kappaleet räävittiin kokoon julkaisemattomista äänitteistä tai muokattiin yhtyeen jäsenten soolojulkaisuista uuteen uskoon. Yhtyeen jäsenten omistautumisesta kertoo se, että lopputulos on käsittämättömän onnistunut ja koskettava. Levyltä löytyy pari epäonnistunutta uudelleenversiointia, mutta muutamassa tapauksessa vanhojen nauhojen kuorruttaminen uusilla äänityksillä onnistuu hyvin, ja kolme täysin uutta kappaletta oikeuttavat pelkästään tämän levyn julkaisun. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

8. Queen (1973)
Queenin ensimmäinen albumi osoittaa että yhtyeellä oli visio ja suunta tiedossa heti uran alkuvaiheessa. Pienellä rahalla ja studion ylijäämäajalla (=aamuyöllä kun tärkemmät artistit olivat menneet nukkumaan) äänitetty levy on kooste hienoja laulujen aihioita ja maukasta soitantaa, jotka molemmat puhkesivat kukkaansa pari vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että kaksi kappaletta Queenin debyyttialbumilta kelpuutettiin mukaan Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrackille. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

7. The Miracle (1989)
The Miracle on The Worksin tavoin tasaisen varma kokelma tasaisen hyviä kappaleita ilman sen vahvempaa sitovaa teemaa. Levyssä on yksi yhtyeen uran hienoimmista kansista. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

6. Sheer heart attack (1974)
Kolmannella levyllään Queen onnistui ensimmäistä kertaa yhdistämään kunnianhimoisen musiikkinsa kaupalliseen menestykseen. Brian Mayn sairastelun vuoksi levy oli Freddie Mercuryn temmellyskenttä, ja hän levittikin levylle hämmästyttävän erilaisten tyylien paletin. Killer Queen on levyn tunnetuin kappale, mutta tämän hitin lisäksi levyltä löytyy lukuisia vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

5. The Works (1984)
Kahdeksan vuoden päämäärättömän vaelluksen jälkeen Queen sai palaset järjestykseen vuonna 1984. The Works on todella tyylikäs ja kypsä hienojen yksittäisten kappaleiden kokoelma, joka ei yritä olla mitään muuta. Levyn neljä singlehittiä jakautuivat tasan neljän lauluntekijän kesken. Tämä uusi demokratia jatkui yhtyeen uran loppuun saakka. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

4. A Day in the races (1976)
Tämä oli minun ensimmäinen Queen-albumini ja sen vuoksi se on erityisen rakas. A Night at the opera -albumin synnyttämä noste jatkui vielä yhden albumin verran ja Taylor, Deacon, May ja etenkin Mercury laittoivat tällä levyllä parastaan. Levyn huippuhetki on ehdottomasti Aretha Franklinin inspiroima Mercuryn Somebody to love, mutta myös Mayn ja Deaconin sävelkynät tuottivat kultaisia melodioita. Tähän vuosien 1974-1976 huippukuntoon yhtye ei päässyt enää koskaan... Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

3. Innuendo (1991)
...paitsi ehkä vuonna 1991. Mercuryn kuolivuonna valmistunut Innuendo oli monin tavoin paluu 15 vuoden takaiseen taiteelliseen taituruuteen. Aivan kuin yhtyeen keulahahmon rapistuva terveys olisi innoittanut yhtyeen muita jäseniä luomaan jotain erityistä kuihtuvan ystävänsä kunniaksi. The Miraclen tavoin levyn kaikki sävellykset kirjattiin Queenin nimiin, mutta nyttemmin tiedetään, että yhtyeen muut jäsenet, etenkin Taylor ja May, pystyivät sävellyksillään ja tuotteliaisuudellaan hämärtämään sitä tosiseikkaa, että Mercury ei enää jaksanut työskennellä lauluntekijänä entiseen tahtiin. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

2. Queen II (1974)
Minun on lähes mahdotonta päättää kumpi Queenin kahdesta parhaasta albumista on oikeasti se parempi. Tällä kertaa yhtyeen toinen albumi veti lyhyemmän korren. Valkoiseen (sävellykset Brian May ja Roger Taylor) ja mustaan (Freddie Mercury) osaan jaettu albumi on yhtyeen voimannäyttö ja todiste siitä kuinka kunnianhimoisiin ja mahtipontisiin sfääreihin Queenin musiikki voi hurjimmillaan nousta. Vaikka March of the Black Queen on mielestäni Bohemian Rhapsodyakin parempi opus ja White Queen yhtyeen nerokkain powerballadi, ei yleisö vielä ymmärtänyt mistä Queenissa oli kysymys. Tarvittiin hieman kaupallista sokeria ja raikastavaa keveyttä jotta saatiin aikaan vieläkin parempi albumikokonaisuus, jonka päälle myös ostava yleisö ymmärsi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

1. A Night at the Opera (1975)
Jos kaupallista menestystä ja musiikillisia ansioita pidetään yhteismitallisina mittareina on A Night at the Opera Queenin ehdottomasti paras levy. Valitettavasti levyn muut kappaleet ovat jäänyt megahitti Bohemian Rhapsodyn varjoon. Love of my life on herkän kaunis balladi ja Sweet lady ja I'm in love with my car ovat Queenmaisen mahtipontisia (ja sopivan mauttomia) rokkareita. John Deacon sai ensimmäisen hittinsä hellällä You've my best friendillään. Levyn parhaat mutta silti rikollisen tuntemattomaksi jääneet kappaleet löytyvät levyn molempien puolien avausraidoilta. Levyn aloittava Death on two legs on Mercuryn myrkyllisen tehokas ja upeasti sovitettu ja äänitetty solvauskappale, jota on vaikea mahduttaa rock, pop tai glam -muottiin. B-puolen aloittava Prophet's song on Mayn kahdeksanminuuttinen vastine Bohemian Rhapsodylle, ja Mercuryn ääni on siinä parempi kuin koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen. Edellämainittujen kappaleiden väliin sirotellut kepeät pikkukappaleet osoittavat, että paatoksesta ja pauhusta huolimatta Queen ei ottanut itseään liian vakavasti. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

lauantai 17. elokuuta 2019

Beatles-albumit järjestykseen

Olen blogissani päässyt viimeiseen kuudennekseen. Ja vaikka esiteltäviä albumeita riittää 300:en asti, ajattelin vaihteeksi katsoa suosikkiartistien tuotantoa kokonaisuutena ja järjestää heidän albuminsa paremmuusjärjestykseen. Järjestäminen on vaikeaa, eikä useimmilla näistä artisteista huonoja levyjä olekaan. Mutta yritetään silti. Ensimmäisenä yhtye, jonka tuotantoa on järjestelty, arvosteltu ja hypetetty enempää kuin kenenkään muun.

The Beatles julkaisi Britanniassa vuosina 1962-1970 12 studioalbumia. Olen näiden lisäksi lisännyt listaan kaksi Yhdysvallloissa koottua albumia, jotka keräsivät yhteen ns. "virallisilta" albumeilta puuttuvia singleraitoja. Aloitetaan sijalta 14, joka ei liene kenellekään Beatles-fanille yllätys.

14. Yellow Submarine (1969)
Piirroselokuvan soundtrack on omituisuus Beatlesin katalogissa. Levyllä on vain kuusi Beatles-kappaletta ja niistäkin vain neljä oli uusia. Ja näistä neljästä kappaleesta kolme on hutaisten ja innottomasti tehtyjä. Sen sijaan John Lennonin säveltämä ja niin ikään erittäin pikaisesti äänitetty Hey Bulldog on erinomainen ja yksin levyn ostamisen arvoinen. Ja albumin b-puolelta löytyvä George Martinin elokuvamusiikki on sekin useamman kuuntelun arvoinen.

13. A Hard Day's Night (1964)
Jos Beatlesin uran alkupuolisko pitäisi summata yhteen albumiin niin se olisi tämä. 13 tasaisen laadukasta ja tyylikäästi esitettyä Beatles-kappaletta muodostavat minun korviini kuitenkin tasapaksun ja jopa hieman puuduttavan kokonaisuuden. Levy ei ole huono, mutta sitä kuuntelen Beatlesin tuotannosta vähiten.

12. With the Beatles (1963)
Vuonna 1963 yhtye pursui intoa ja energiaa. Tämän tuloksena syntyi kaksi pirteää mutta samalla hieman naiivia albumia, jotka eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen myöhempien vuosien tuotokset.

11. Let it be (1970)
Phil Spector kokosi The Beatlesin alkuvuodesta 1969 äänittämistä nauhoista albumin, joka on mainettaan parempi. Levy on täynnä hienoja kappaleita, eikä Spectorin tuotanto ole pilannut kappaleita niin pahasti kuin esimerkiksi Paul McCartney on valittanut.  Toivottavasti kuitenkin ensi vuonna levyn 50-vuotisjuhlan yhteydessä siitä julkaistaan myös äänittäjä Glyn Johnsin kokoama versio, jonka kannessa yhtye katseli saman kerrostalon parvekkelta kuin vuoden 1963 debyyttialbumillaan. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

10. Please Please Me (1963)
Ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvän levyn studiossa ensimmäisiä kertoja vieraileva yhtye sai aikaiseksi 10 tunnissa. Tältä yhtyeen ensimmäiseltä albumilta huokuu nuoruuden into ja raikkaus hieman With the Beatles -albumia paremmin. Eikä mikään kappale voi aloittaa albumia täydellisemmin kuin I saw her standing there. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

9. Hey Jude (1970)
Tämä alunperin USA:ssa julkaistu albumi ei kuulu the Beatlesin viralliseen albumisarjaan, mutta se täydentää albumikokoelman erinomaisesti sisältämällä liudan singlekappaleita vuosilta 1966-1969, joita ei ns "virallisilta" albumeilta löydy. Kansikuva, jossa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä, on selkeää jatkoa puoli vuotta aiemmin julkaistulle Abbey Roadille. Ainoa kauneusvirhe levyllä on kahden Hard day's night -albumin kappaleen sisällyttäminen levylle. Ne eivät tyyliltään sovi lainkaan levyn muuhun sisältöön.

8. The Beatles (aka White Album)  (1968)
Vuoden 2018 uusi remix ja sen yhteydessä julkaistu lisämateriaali herättivät uuteen loistoon albumin, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Levyn vaihtelevat tyylit ja tunnelmat rakentavat kiehtovan kudelman (joka on yli kolme kertaa niin pitkä kuin yhtyeen lyhyin albumi A Hard day's night), ja lisämateriaalia kuunnellessa on helppo uskoa, että levyn äänetykset eivät olleet aivan niin riitaiset kuin aikaisemmin on luultu.

7. Beatles for sale (1965)
Syksyn upeiden värien kruunaama albumikansi kätkee sisälleen aliarvostetun Beatles-albumin. On totta, että kuuden lainakappaleen sisällyttäminen albumille oli takapakkia yksinomaan Lennon/McCartney-originaaleja sisältäneen Hard day's nightin jälkeen, mutta levyltä löytyvät kahdeksan originaalikappaletta ovat askelta kypsempiä kuin edellislevyn kappaleet. Hieman alakuloiseen yleismeininkiin tuo vaihtelua pirteät cover-kappaleet Chuck Berryn ja Carl Perkinsin klassikoista. Lue pitempi arvostelu täältä.

6. Magical Mystery Tour (1967)
Listan toinen albumi, jota ei julkaistu Britanniassa kuin vasta 1970-luvulla. Se kokosi kuitenkin vuoden 1967 single- ja ep-raidat niin kattavasti samalle albumille, että se liitettiin yhtyeen "viralliseen" albumisarjaan cd-julkaisujen myötä. Hyvä niin, sillä Magical Mystery Tour -elokuvan kappaleet eivät yksin jaksa kantaa koko levyä. Nyt kun I am the Walrus saa rinnalleen Strawberry fields forever, Penny Lane ja All you need is love -kappaleiden kaltaiset klassikot, ei albumia voi pitää minään muuna kuin mestariteoksena. Lue koko albumin arvostelu täältä.

5. Help! (1965)
Toinen Beatles-elokuva ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta sen soundtrack on paljon vaihtelevampi ja edistyneempi. Ensimmäistä kertaa George Harrison saa esitellä kunnolla taitojaan laulunkirjoittajana ja Paul ja John ovat selvästi matkalla Rubber soulin ja Revolverin progressiivisempa maailmaa.

4. Sgt. Pepper's lonely heart's club band (1967)
Olin vuosien varrella ehtinyt lopen juurin kyllästymään kaikkeen kersantti-Pippuri-hypetykseen ja tämä levy oli jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Albumin 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistu uusi miksaus kirkasti tälläkin kertaa albumin saundia juuri sopivasti minun makuuni, ja nyt olen oppinut jälleen pitämään siitä. Levy ei minun mielestäni ole maailman paras, eikä edes the Beatlesin paras albumi, mutta hieno ja värikäs paketti, joka on kehunsa ansainnut.

3. Rubber soul (1965)
Eniten uutta miksausta Beatlesin albumeista kaipaisi tämä levy, jonka alkuperäinen stereomiksaus on koko yhtyeen tuotannon huonoin (eikä vuoden 1987 uusi miksaus juurikaan korjannut asiaa). Kun pääsee tämän yli (tai kuuntelee monomiksausta) voi ihailla suu (ja korvat) auki, miten yhtye sai yhdessä kuukaudessa kirjoitettua ja äänitettyä näin upean levy. 1960-luvun puolivälissä herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starr kehittyivät lauluntekijöinä ja muusikoina enemmän kuin muut kymmenessä vuodessa, ja tämä muutos konkretisoitui ensimmäisen kerran tällä folk-henkisellä albumilla, joka inspiroi Brian Wilsonia luomaan Beach Boys -klassikon Pet sounds.  Lue pitempi arvostelu albumin US-versiosta.

2. Abbey Road (1969)
The Beatlesin viimeinen albumi oli ensimmäinen (ja ainoa), joka äänitettiin ja miksattiin modernilla transistoritekniikalla ja kahdeksanraitanauhurilla. Ero putkikoneilla ja neliraiturilla tehtyihin levyihin on niin selkeä, että on vaikea kuvitella kuinka paljon kuukauden päästä julkaistava uusi miksaus pystyy levn saundeja parantamaan. Viimeisen kerran samaan studioon kokoontunut nelikko laittoi peliin parhaat sävellyksensä ja uusimmat ideansa ja tuottaja George Martin pisti parastaan sovittajana ja koko orkesterin kapellimestarina. Levyn kappaleita kuulee radiossa vähän, mikä johtuu siitä osa sen parhaimmista kappaleista oli osa b-puolen täyttänyttä sikermää. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. Revolver (1966)
Kun aloitin vakavan Beatles-fanitukseni 1980-luvun loppupuolella Revolver oli ensimmäinen albumi jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin. Se on siitä asti ollut suosikkini yhtyeen tuotannossa. Saundeilta aiempia levyjä rankenpi ja sähköisempi levy koostuu 14 erillisestä ja erilaisesta kappaleesta, jotka luovat hienosti soljuvan musiikkikokonaisuuden. George Harrison pääsi levyllä isoimpaan rooliin kuin millään muulla the Beatles-levyllä ja täysin ansiosta. Lue pitempi arvostelu täältä.

Lähiviikkoina on tarkoitukseni rankata myös muiden suosikkiartistien tuotantoa.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

268. Chess på svenska (2002)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Abban Benny Anderssonin ja Björn Ulvausin yhdessä Tim Ricen kanssa kirjoittama Chess-musikaali on kulkenut pitkän matkan vuonna 1984 julkaistun original cast -albumin jälkeen. Syksyllä 2018 tämä matka johti Helsingin Svenska Teaterniin, jonka esittämä ruotsinkielinen versio perustui 2002 Tukholmassa ensi-iltansa saaneeseen versioon. Tukholman esitys julkaistiin myös CD:nä ja DVD:nä. 

Abba-fanina innostuin myös yhtyeen miesjäsenten säveltämästä Chess-musikaalista, jonka ensimmäinen inkarnaatio julkaistiin äänilevymuodossa vuonna 1984 (esittelin tämän konseptialbumin blogissani numerolla 20). Kylmän sodan aikana tapahtuvaan shakin maailmanmestaruuskilpailuun sijoittuva musikaali toimi levyllä erinomaisesti, mutta teatterilavalla onnistumiset ovat jääneet vähemmäksi. Alkuperäisen käsikirjoituksen puutteellisuutta kuvaa se, että musikaali juoni, henkilöt ja tapahtumapaikat ovat vaihdelleen produktiosta toiseen. Kappaleet ovat pääasiassa samoja, mutta niiden teksti, funktio ja joskus jopa esittäjä on saattanut vaihtua vuosien varrella.

Musikaali palasi "kotiin" vuonna 2002, jolloin Kristina från Duvemåla -musikaalin ohjaaja Lars Rudolfsson muokkasi käsikirjoituksesta oman versionsa Tukholman Cirkus-teatteriin. Alunperin Elaine Paigen esittämän Florencen roolin esitti Duvemåla-musikaalin tähti Helen Sjöholm. Laulujen tekstit ruotsinsi Björn Ulvaeus itse.
Ensimmäinen kohtaamiseni Chess-musikaalin kanssa oli, kun kuulin Elaine Paigen esittämän kappaleen Nobody's side television Hittimittari-ohjelmassa. Rakastuin kappaleeseen jo silloin eikä sen lumoa ruotsinkielinen versio himmennä. Helen Sjöholm ja suomalaisversiossa roolia esittävä Maria Ylipää onnistuivat kappaleen tunnetilojen esittämisessä hienosti, ja ruotsinkielisten versioiden nykyaikaiset sovitukset toimivat jopa alkuperäistä paremmin. Benny Anderssonin mukaan Helsingin versio kappaleesta oli paras mitä hän oli koskaan kuullut. Olen samaa mieltä, sillä kappale oli ehdottomasti myös Svenska teaternin esityksen huippukohta.

Helsingin produktio noudatti juoneltaan ja lauluiltaan hyvin pitkälle Tukholmassa esitettyä versiota. Ohjaaja Maria Sid oli saanut vapaat kädet muokata esitystä omien ajatustensa mukaan. Merkittävä muutos, ja tässä tapauksessa parannus, oli tuomarin roolin luonteen muuttaminen merkittävästi. Tuomarin esittämä The Arbiter -kappale oli alkuperäislevytyksen tarttuvimpia kappaleita, mutta Tukholman versiossa tuomari oli saanut pellen roolin, mikä valitettavasti pilasi kappaleen lähes kokonaan. Helsingissä tuomarin rooli annettiin Silva Lillrankille, joka palautti tuomarille siltä Tukholmassa riistettyä arvovaltaa ja tehoa. Tämä kuului myös itse kappaleesta, jonka Svenskan-versiosta ei valitettavasti löydy esimerkkitallennetta.
Kolmikko Andersson, Rice & Ulvaeus ovat vuosien aikana yrittäneet parantaa musikaalia säveltämällä siihen uusia kappaleita. Näistä onnistunein on New Yorkin esitystä varten tehty Someone elses story, jonka Helen Sjöholm ja Maria Ylipää lauloivat nimellä Inte jag. Broadwaylla kappaleen lauloi Judy Kuhn.
Chessin ruotsinkielisessä versiossa ensi-esityksensä sai kaksi kappaletta, jotka antoivat Svetlanan (Josefin Nilsson) ja Molokovin (Per Myrberg) sivurooleille enemmän luonnetta ja tilaa. Kappaleessa Han är en man han är ett barn pari vuotta sitten kuollut Josefin Nilsson pääsee purkamaan roolihahmonsa ja oman henkilökohtaisen elämänsä tuskan hienoon kappaleeseen. Musikaalin yllättävin kappale on Glöm mig on du kan, jossa Per Myrbergin esittämä tiukka KGB-agentti kertoo oman katkeran tarinansa siitä, miten hän joutui valitsemaan rakkauden ja poliittisen uran väliltä. Säkeistön melodia on peräisin julkaisematta jääneestä Abba-kappaleesta Just like that.
Tukholman, ja myöhemmin myös Helsingin Chess on rakennettu alkuperäistä versiota enemmän tarinan varaan, mikä on johtanut musikaalisiin kompromisseihin. Tämän lähestymistavan selkein "uhri" on yksi alkuperäisen musikaalilevytyksen suurimmista hiteistä One night in Bangkok, joka soi lyhyesti yökerhokohtauksen taustalla ja jota ei sisällytetty ruotsinkieliselle albumille lainkaan. Amerikkalaisen shakkimestari Freddyn bravuuri musikaalin ruotsalaisversiossa olikin jo vuonna 1984 vakuuttanut Pity the child, joka sai ruotsinkielisen nimen Vem ser ett barn. Helsingin produktiossa (jonka näin kahdesti) kappale osoittautui muuten pätevälle Glen Edelille liian vaativaksi palaksi. Anders Ekborg ja alkuperäislevytyksen Murray Head suoriutuivat kappaleesta sen sijaan kunnialla.
Vaikka meillä One night in Bangkok oli  Chess-musikaalin kappaleista tunnetuin, kaupallisesti menestynein raita alkuperäislevytyksellä oli Svetlanan (Barbara Dickson) ja Florencen (Elaine Paige) duetto I know him so well, joka vietti neljä viikkoa Britannian singlelistan ykkösenä. Kappale on hyvä esimerkki musikaalin jatkuvasta metamorfoosista. Alkuperäisversiossa Svetlana ja Florence pohtivat kumpikin tahoillaan rakkauttaan venäläiseen shakinpelaajaan. Broadwaylla kappale kuvasi yllättävää ystävyyttä kahden samasta miehestä kilpailevan naisen välillä. Tukholman ja Helsingin ruotsinkielisessä versiossa naiset vaativat kumpikin miestä itselleen.
Tukholman Chess på svenska oli ensimmäinen Chess-produktio 1980-luvun jälkeen jonka tuotantoon ja levytykseen maestrot Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Se kuuluu selvästi vuonna 2002 julkaistulla cd-tallenteella, joka kilpailee parhaan Chess-äänitteen tittelistä alkuperäisen, 18 vuotta aikaisemmin julkaistun konseptialbumin kanssa. Kahdeksankymmenluvun mahtipontiset soundit ovat tehneet tilaa raikkaammalle ja nyanssirikkaammalle tulkinnalle, mutta yhtä kaikki erinomaisellee, yksityiskohtia vilisevälle sovitukselle. Helsingissä orkesterin koko oli puolet Tukholman ensemblesta, mutta Anders Eljasin (joka oli myös alkuperäisen 1984 sovituksen takana) uusi sovitus oli vaikuttava myös pienemmällä kokoonpanolla

Chess på svenskanin harkitun herkkää tyyliä kuvastaa ehkä parhaiten kappale Drömmar av glas, jonka hivelevän kaunis instrumentaaliosuus johtaa kiireettömästi musikaalin pääparin lemmenduettoon.
Parhaan Chess-äänitteen valitseminen vuoden 1984 ja 2002 julkaisujen välillä on turhaa. Artistit molemmilla levyillä ovat huippuluokkaa (Körberg esittää venäläisen shakinpelaajan roolin molemmilla levyillä), ja eroavaisuuksiensa ansiosta nämä kaksi levyä ennemmin täydentävät toisiaan kuin kilpailevat musikaalin ystävien suosiosta.

Helsingin Svenska teaternissa Chess oli jo kolmas peräkkäinen Andersson/Ulvaeus -musikaali, ja sen esitykset päättyivät valitettavasti jo keväällä 2019. Tämän, kuten aiemmin esitetyn Kristina från Duvemålan kohdalla odotan, että joku suomenkielinen teatteri tarttuisi tähän Abba-miesten klassikkomusikaaliin. 

Lue myös: