Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeff Lynne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeff Lynne. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. syyskuuta 2017

249. Electric Light Orchestra: Out of the blue (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Popmusiikin tupla-albumit ovat harvoin täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Electric Light Orchestran Out of the blue on onnistunut poikkeus tästä säännöstä, joidenkin mielestä vähempikin olisi riittänyt. Ajoittaisesta mammuttitaudista kärsivä levy on osoitus siitä, kuinka tuottelias lauluntekijä Jeff Lynne oli ja kuinka taitavasti hän pystyi yhdistämään samalle albumikokonaisuudelle kunnianhimoista pop-kerrontaa, maailmoja syleileviä sovituksia ja  tarttuvia pophittejä. 

1970-luvun loppupuolella Electric Light Orchestran tuotanto oli päätynyt kauas metsästystorvien, kontrabassojen, sellojen ja fagottien säestämässtä musiikista, jota yhtye teki ensimmäisillä levyillään. Jeff Lynnen johtama yhtye oli levy levyltä siirtynyt määrätietoisesti kohti keskitien poppia, jossa "sinfonisuutta" edusti eksoottisten soittimien sijaan klassisista soittajista koottu perinteinen orkesteri. Tätä muutosta oli seurannut huikea menestys, joka oli huipentunut vuonna 1976 julkaistuun albumiin New World Record (jonka esittelin numerolla 204). Ensimmäistä kertaa aiemmin Yhdysvalloissa hyvin menestynyt yhtye nousi listojen kärkisijoille myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Menestyksen inspiroima Lynne pursui energiaa ja ideoita. Kun ELO seuraavan kerran asteli studioon uuden levyn äänityksiä varten oli Lynnellä materiaalia yli tarpeen, ja edellisen albumin menestys päätettiin tuplata.
Jos yhtyeen aiemmilla levyillä oli ollut yksi täydellinen ja iskevä aloituskappale, riitti 1977 vahvoja aloituskappaleita tuplalevyn kaikille neljälle puolelle. Tässä esimerkkinä kiistaton mestariteos Night in the city, joka aloitti ensimmäisen levyn jälkimmäisen puoliskon. Kapellimestari Louis Clarkin johtamalla jousisektiolla oli täysi työ sahata näppärän popkappaleen taustalle sovitettuja sävelkulkuja.

Samalla kun ELO:n soundi kasvoi, yhtyeen jäsenmäärä väheni. Vaikka levyn kannessa oli vielä sellisti Melvyn Galen ja Hugh McDowellin sekä viulisti Mik Kaminskin kuvat, ainostaan Kaminski soitti levyllä. Kaikki kolme soittivat vielä levyn julkaisua seuranneella kiertueella, mutta sen jälkeen ei heillä ollut enää paikkaa yhtyeen riveissä.
Suosikkikappaleeni Out of the blue -albumilla on a-puolen kakkospaikalta löytyvä It's over -balladi, jossa Jeff Lynnen monipolvista sävellystä täydentävät täydellisyyttä hipovat lauluharmoniat. Sama laatu jatkui läpi albumin, oli kysymyksessä sitten balladi tai menevämpi raita. Mik Kaminskin viulusoololla käynnistyvä Sweet talking woman oli yksi levyn neljästä singlejulkaisusta.
Tällä levyllä ELOn käkkärätukkainen yksivaltias halusi tehdä kaiken hienommin ja mahtavammin kuin edellisellä levyllä. Tässä hän onnistui sekä hyvässä että pahassa. Syntetisaattorien ja orkesterin pauhun keskellä ei voi kuin ihmetellä kuinka paljon ääntä yhdelle levylle on saatu mahtumaan ilman että lopputulos kuullostaa muodottamalta puurolta.

Mammuttitaudista ajoittain kärsivältä levyltä ei löydykään samaa henkilökohtaisuutta ja yhteyttä artistin ja kuulijan välillä, kuin New world recordilla. Ainoa kappale, jossa päästiin edes lähelle edellisen levyn Shangri-la tai Mission -kappaleiden koskettavuutta ja herkkyyttä on levyn paras balladi I'm stepping out, joka päättää ykköslevyn.
Olen monen popartistin tuplalevyn kohdalla sanonut, että niissä riittää hyvää musiikkia yhden levyn verran ja toinen puolisko on täytetavaraa. Tämä ei päde Out of the blue -albumiin, jonka laatu puutteineen kantaa a-puolen ensimmäisestä kappaleesta d-puolen loppuun. Tuplalevyn ensimmäinen osa on selkeästi hittivetoisempi ja helpommin avautuva.

Kakkoslevyn ensimmäiselle puoliskolle Lynne rakensi 20-minuuttisen kokonaisuuden Concerto for a rainy day, joka koostui neljästä sää-aiheisesta kappaleesta tuoden mieleen kolme vuotta aiemmin julkaistun teema-albumin Eldorado (a symphony by Electric Light Orchestra), jonka esittelin numerolla 44. Kunnianhimoisen rock-sinfonian päätöskappaleesta Mr. Blue Sky tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä.
Out of the blue menestyi edeltäjänsä tavoin erinomaisesti ja se on yksi yhtyeen myydyimmistä albumeista ja kaikkien aikojen myydyimmistä tupla-albumista. Virheineen se on ihan pätevä levy, josta saa tasaisen hyvää viihdykettä 80 minuutin automatkalle.

Albumin päättävä Wild west hero on hyvä kiteytys leyvn hyvistä ja huonoista puolista. Hieno melodia kantaa laulua, joka kasvaa ja kasvaa alun yksinkertaisesta tinttipienointrosta kohti ylitsepursuavan ylisovitettua loppukliimaksia. Ähkyä helpottavat hienot yksityiskohdat (varsinkin loppukertauksen a-capella-osuus) ja taitavasti kevennetty lopetus. Kappaleesta ja koko albumista jää täysi, ähkyä lähentelevä olo. Hieman herkkyyttä ja rosoa olisi tehnyt tästä albumista täydellisen kokonaisuuden.
Out of the blue -tupla-albumi oli Electric Light Orchestran uran selkeä kulminaatiopiste, jonka jälkeen Jeff Lynne tyytyi jatkamaan yhtyeen menestystä vähemmän mahtipontisesti. Menestyksestä yhtye sai nauttia vielä kymmenen vuoden ajan, kunnes kolmihenkiseksi kutistunut kokoonpano lopetti yhteisen uransa vuonna 1986 julkaistun Balance of power -albumin jälkeen.

Lynne keskittyi tämän jälkeen George Harrisonin, Roy Orbisonin, Paul McCartneyn ja Del Shannonin kaltaisten rock-legendojen levyjen tuottamiseen. Kun The Beatlesin elossaolevat jäsenet Harrison, McCartney ja Ringo Starr kokoontuivat tekemään uusia kappaleita Real Love ja Free as a bird kutsuttiin Lynne tuottamaan kappaleet John Lennonin demonauhojen pohjalta. Harrisonin, Orbisonin, Tom Pettyn ja Bob Dylanin kanssa Lynne perusti kaverikimppayhtyeen Traveling Wilbury's. Lynne julkaisi lisäksi kaksi sooloalbumia omissa nimissään (mm. numerolla 75 esittelemäni erinomainen Armchair theatre) ja kaksi Electric Light Orchestra -nimen alla.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

212. Electric Light Orchestra: Balance of power (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Runsaista orkesterisovituksistaan ja omalaatuisista soitinkokeiluistaan tunnettu 1970-luvun hittiyhtye Electric Light Orchestra oli uransa loppusuoralla 1980-luvulla. Yhtyeen viimeisellä levyllä oli runsaus oli vaihtunut suppeuteen ja akustisuus synteettisyyteen. Siitä huolimatta levyllä oli hyvät hetkensä ja se parhaimmillaan on osoitus Jeff Lynnen sopeutumisesta uuteen aikakauteen popmusiikissa.

Electric Light Orchestran kultakauden viimeinen albumi Balance of power kuullostaa ja näyttää kaikin tavoin levyltä, joka oli tehty täyttämään levy-yhtiön kanssa sovittu julkaisukiintiö. Kansi on yhtyeen uran mielikuvituksettomin, pituudeltaan levy on lyhin minkä ELO oli koskaan tehnyt ja ennen levyn tekoa maestro Jeff Lynne oli kutistanut parhaimmillaan 11 jäsenisen yhtyeen minimiin.

Sinfonisista elementeistä innoituksensa saaneen yhtyeen levyistä Balance of power on ainoa, jolla ei kuulla yhtään jousisoittimia alkukauden fagoteista ja metsästystorvista puhumattakaan. Jousien ja puhaltimien äänet on korvattu lähes täysin syntetisaattorilla.
Sovituksiltaan ja toteutukseltaan kunnianhimottoman albumin pelastaa Jeff Lynnen kautta linjan hienot sävellykset. ELO oli ollut Lynnen rakas projekti sen alkuvuosista lähtien, eikä hän 15 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeenkään osannut eikä halunnut tehdä lauluja vasemmalla kädellä.
Lynne, joka ensimmäisen albumin jälkeen oli säveltänyt, tuottanut ja laulanut ELO:n kaikki levytykset oli lauluntekijänä edelleen voimissaan. Levyn ensimmäiset kaksi laulua Heaven only knows ja So serious ovat ytimekkään tarttuvia iskusävelmiä (molemmat alle kolmen minuutin mittaisia), joiden synteettinen yleisvaikutelma sopi hyvin 1980-luvun soundimaailmaan.

Lynne oli edelleen myös eleettömän taitava laulaja, joka toi sopivasti henkeä yhtyeen lauluihin. Levyn parhaassa balladissa Getting to the point Lynnen lämmin ääni vie (onneksi) voiton ylitsevuotavan 80-lukulaisesta sovituksesta. ELO:n levyillä harvinainen saksofonisoolo tuo myös hyvän lisävivahteen kappaleeseen.
Kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeen muut jäsenet olivat Lynnen luotetuimpia työkavereita. Rumpuja soittava Bev Bevan oli ollut Lynnen kelkassa jo The Moven ajoista lähtien, ja Lynnen kanssa koskettimia soittava Richard Tandy oli liittynyt ELOon ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 1972. Koskettimien ja laulun lisäksi Lynne itse soitti kitaraa ja bassoa ja toimi aiempien levyjen tapaan albumin tuottajana.
Balance of power ei menestynyt Electric Light Orchestran kultavuosien levyjen tapaan, ja Lynne oli valmis laittamaan pisteen yhtyeen uralle. Tuotettuaan George Harrisonin comeback-albumin Cloud 9 Lynnestä tuli kysytty tuottaja, jonka johdolla syntyivät muiden muoassa Roy Orbisonin Mystery girl, Tom Pettyn Full moon fever ja Paul McCartneyn Flaming pie -albumit. Lynne liittyi Harrisonin, Pettyn, Orbisonin ja Bob Dylanin muodostamaan Travelling Wilburys superyhtyeeseen ja muiden projektiensa ohessa julkaisi vuonna erinomaisen soololevyn Armchair Theatre vuonna 1990.

Electric Light Orchestra palasi levylle lyhyesti vuosituhannen vaihdettua, mutta vuonna 2001 julkaistu Zoom oli käytännössä Lynnen toinen sooloalbumi, jonka kanteen painettiin ELO:n nimi vain levy-yhtiön vaatimuksesta. Kikka ei toiminut, levy myi huonosti ja Electric Light Orchestran paluu jäi yhteen levyyn.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

204. Electric Light Orchestra: A New World Record (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
A New World Record oli viimeinen etappi Electric Light Orchestran matkalla klassisesta musiikista ja The Beatlesista innoitusta saanesta rockyhtyeestä kohti 1970-luvun suurimpia hittitehtaita. Bändin nokkamies ja lauluntekijä Jeff Lynne tuotti onnistuneen paketin radioystävällistä musiikkia, jossa ei hiteistä ollut pulaa. ELOn kuudes albumi oli yhtyeen kauan odotettu läpimurto myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Kun puhutaan Electric Light Orchestrasta (ELO ystävien kesken), viitataan useimmiten yhtyeen tuotantoon 1970-luvun loppupuolella. Tässä vaiheessa Jeff Lynne oli jättänyt taakseen metsästystorvilla ja sähköselloilla höystetyt rokkibiisit ja siirtynyt albumi albumilta lähemmäksi keskitien popmusiikkia. Yhtyeen riveihin kuului yhä viulisti ja kaksi sellistiä, mutta musiikin klassiset elementit olivat pääosin peräisin Louis Clarkin johtamasta sinfoniaorkesterista. Vuonna 1976 julkaistulla albumilla kuultiin myös hieman oopperaa.
Rockaria on hyvä esimerkki Lynnen taidosta yhdistää perinteistä rockia, hittipoppia ja klassisia elementtejä. Myös laulun aiheena on eri musiikkityyppien fuusio, kertomus siitä kuinka rokkari ja oopperalaulaja kohtaavat toisensa niin taiteen kuin henkilökohtaisen suhteensa saralla. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin kappale Telephone line, josta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti kotimaassaan Iso-Britanniassa. Kappale oli prototyyppi yhtyeen 1970-luvun loppupuoliskon musiikista, runsaat ja tietokoneentarkat lauluharmoniat ja orkesterisovitukset myötäilivät Jeff Lynnen tarttuvia melodioita.
New World Record avasi ELO:n tien myös Britannian listoille. Yhtyeen viisivuotisen uran aikana menestys muualla maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa oli ollut erinomainen, mutta britit eivät olleet lämmenneet yhtyeelle. New world record ja erityisesti sen singlet muuttivat tämän nousten kaikki Britannian listojen top 10:een. 

Vaikka levy oli selkeä askel rockista kohti hittipoppia, ei Jeff Lynne halunnut hylätä rock-juuriaan. Onnistuneesti rock ja pop yhdistyivät levyn kappaleessa Do ya, joka oli uusintaversio The Move:n vuonna 1972 julkaistusta viimeisestä singlestä. ELO-version alkupuolisko on lähes suora kopio Moven versiosta, mutta väliosassa upeasti sovitetut jouset saapuvat kuorruttamaan kappaletta ilman että kappaleen uskottavuudesta tingitään tippaakaan. Vertaile itse.
Perusrokin lisäksi Jeff Lynne laittoi hienolle levylle kunnianosoituksen yhtyeelle, jonka innoittamana ELO aikanaan perustettiin The Moven raunioille. Albumin päättävässä Shangri-La-kappaleessa viitataan suoraan The Beatlesin Hey Jude -kappaleeseen, jonka pitkä fade-out (kappale julkaistiin vuonna 1968 yli 7 minuutin mittaisena singlenä) on Jeff Lynnen sanoin metafora hitaasti hiipuvalle ihmissuhteelle.
Menneiden haikailusta huolimatta ELO oli siirtynyt lopullisesti pois 60-70-lukujen vaihteen rockista. Parin vuoden sisällä New World Recordin julkaisemisesta yhtyeen miehistöstä pudotettiin viulisti Mik Kaminski ja sellistit Hugh McDowell ja Melvyn Gale. Jäljelle jäivät alkuperäisjäsenet Jeff Lynne (kitara, koskettimet ja laulu) ja Bev Bevan (lyömäsoittimet) sekä basisti Kelly Groucutt ja kosketinsoittaja Richard Tandy. Jousista vastasi kapellimestari Louis Clarkin johtama orkesteri, ja klassisissa sovituksissa käytettiin myös entistä enemmän syntetisaattoria.

Hyviä ja menestyviä levyjä ELO teki yhä, mutta 1980-luvun puoliväliin siirryttäessä yhtyeen taru alkoi olla lopussa. Yhtyeen viimeisellä, vuonna 1986 julkaistulla Balance of Power -levyllä parhaimmillaan kahdeksanhenkinen yhtye oli kutistunut kolmihenkiseksi, eikä jousia käytetty levyllä enää lainkaan. Jäähyväistunnelmista huolimatta levyllä oli kuitenkin hetkensä, ja esittelen sen lähiaikoina.

lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 1. marraskuuta 2012

139. Electric light orchestra: No answer (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
The Electric Light Orchestran ensimmäinen albumi jatkoi suoraan siitä, mihin the Move pääsi viimeisellä levyllään, mikä ei ole ihme julkaistiinhan nämä kaksi levyä vain parin kuukauden sisällä. ELO:n ensilevy koostui jälleen Jeff Lynnen ja Roy Woodin monipuolisista sävellyksistä ja monia tyylejä yhdistelevistä sovituksista. Tällä kertaa Lynne, Wood ja yhtyeen kolmas jäsen Bev Bevan lisäsivät perinteisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin sellaisia instrumentteja kuin sello, metsästystorvi, fagotti, käyrätorvi ja kontrabasso. Lopputuloksena oli erittäin mielenkiintoinen levy, joka kuitenkin jäi Lynnen ja Woodin viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

Pari kirjoitusta sitten esittelemäni The Moven Message from the country -levyn äänitysten aikoihin into oli korkealla yhtyeessä. Jeff Lynne, Roy Wood ja Bev Bevan olivat aloittaneet äänittämään ensimmäistä albumia yhtyeelle The Electric Light Orchestra, jonka piti olla kolmikon kunnianosoitus the Beatlesille ja jatkoa yhtyeen klassikkobiiseille Strawberry fields forever ja I am the walrus. Kitaristi ja kosketinsoittaja Lynnen, multi-instrumentalisti Woodin ja rumpali Bevanin rinnalle palkattiin puhallinsoittaja, kaksi viulistia ja kolme sellistiä. Tarkoitus oli tehdä rock-levy, jollaista aiemmin ei oltu kuultu. Sellainen myös saatiin.
Jeff Lynnen säveltämä ensimmäisen albumin aloituskappale muistuttaa hyvin paljon Message from the country  -albumin aloituskappaletta, suurimpana erona uusien soittimien merkittävä osuus sovituksessa. ELO ei käyttänyt soittimia perinteiseen klassiseen tapaan, vaan selloa soitossa reviteltiin parhaiden kitarasoolojen tapaan ja kappaleesta muodostuukin kitaran, rock-jousien ja erinäköisten puhaltimien kolmoisottelu. Se, että Jeff Lynne osasi myös säveltää hienoja kappaleita, ei tässä vaiheessa ollut enää mikään yllätys.

Mutta Roy Wood ei jäänyt kakkoseksi. Jos levyn avauskappale oli jousisoitinten juhlaa, on ELO-konseptin alunperin keksineen Woodin kappale Look at me now kuin säveltäjänsä rakkaudenosoitus erinäköisille puhallinsoittimille jousisektiota kuitenkaan unohtamatta. On helppo kuvitella, että the Beatlesin Eleanor Rigby jousitaustoineen on innoittanut Woodia tämän kappaleen kohdalla.
No answer -albumin musiikki eroaa hyvin paljon siitä musiikista, josta Electric Light Orchestra tuli tunnetuksi 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin kappaleden taustalla soi kokonainen sinfoniaorkesteri. Kappaleessa Mr Radio kuitenkin jousitaustat muistuttavat jo jonkin verran myöhempien vuosien hittejä. Lynnen säveltämän kappaleen loppuinstrumentaaliosuus takaperin äänitettyine orkestereineen on erityisen viehättävä, ja tuo mieleen Beatlesin Revolution 9:n nauhaluupit.
Lynnen suuntautuessa jo melodisempaan hittisuuntaan, ei Roy Wood turhia yleisöä kosiskellut. Kuusiminuuttinen instrumentaalikappale, Englannin sisällissotaa kuvaava The Battle Of Marston Moor (July 2nd, 1644) on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista musiikkia, progea ja sinfonista kerrontaa. Jo tässä vaiheessa oli helppo havaita, että Lynnen ja Woodin ambitiot kohdistuivat täysin eri suuntiin.
Erinomaisesta albumista huolimatta the Electric Light Orchestra ei jatkanut toimintaansa alkuperäisessä kokoonpanossaan. Uuden albumin äänitysten alettua Roy Wood erosi yhtyeestä ja perusti yhtyeen the Wizzard. Jeff Lynne jatkoi ELO:n diktaattorina aina vuoteen 1986 asti. Näihin 15 vuoteen mahtuu monta jäsen- ja tyylinvaihdosta sekä, etenkin 1970-luvun loppupuoliskolla, aimo annos hittisinglejä ja -albumeja.

Pidän ELOn ensilevyä kuitenkin yhtenä yhtyeen tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista albumeista, johon suosittelen tutustumaan.
p.s. Tämän albumin nimen taustalla on mielenkiintoinen tarina. Levy julkaistiin aluksi Isossa Britanniassa ilman nimeä. Kun amerikkalainen levy-yhtiö tiedusteli rätisevän kaukopuhelulinjan yli albumin nimeä, ei yhtye aluksi vastannut tiedusteluun. Muistilapulle kirjoitettu "No answer" (="Ei vastausta") tulkittiin albumin nimeksi, ja tällä nimellä levyä tänä päivänäkin monissa lähteissä kutsutaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

137. The Move: Message from the country (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

lauantai 10. maaliskuuta 2012

75. Jeff Lynne: Armchair theatre (1990)

Jeff Lynnen elämäntyö oli Electric Light Orchestra, joka 1971-1986 tuotti liudan menestysalbumeja. ELO:n jälkeen Lynne tuotti menestyksekkäästi muiden albumeja. Lynnen ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa soololevy sisältää vaikutteita ELO:lta, mutta on kuitenkin selkeästi Lynnen soolotuotos. Viihdyttävä kokonaisuus sisältää 1990-luvun alkupuolelle tyypillistä popmusiikkia sekä pari tunnelmallista versiota vanhoista hiteistä. Levyä pitää koossa lauluntekijä-tuottajan lämmin ääni sekä Lynnen hienot sävellykset.

Minulle Jeff Lynne tuli tunnetuksi hänen muille artisteille tuottamista levyistä. Tiesin kyllä hänen taustansa Electric Light Orchestra -yhtyeessä, mutta yhtyeen musiikkiin tutustuin kunnolla vasta myöhemmin. Vaikutuksen Lynne teki minuun tuottamalla George Harrisonin come back -albumin Cloud 9 vuonna 1987 ja samoihin aikoihin musiikkia Tom Pettylle ja Roy Orbisonille. Lynne oli myös jäsen ja tuottaja rock-veteraanien Traveling Wilburys albumeilla.

Ennen Electric Light Orchestraa Lynne lauloi ja teki kappaleita yhtyeille Idle Race ja The Move, mutta vasta ELO:n albumit nosti Lynnen lauluntekijöiden ja muusikoiden huippukaartiin. Lynne laittoi ELO:n telakalle vuonna 1986 12 menestysalbumin jälkeen ja keskittyi muiden artistien musiikin tuottamiseen. Samoihin aikoihin hän levytti myös toistaiseksi ainoan soololevynsä Armchair Theatre.
Albumin aloittava Every little thing on hyvin prototyyppimäinen Jeff Lynne -kappale ja Electric Light Orchestra -vaikutteet ovat selvät. Moniääninen laulu, puhaltimet ja jouset (jotka tosin tässä kappaleessa ovat selvästi syntetisaattoreilla toteutetut) noudattavat samaa tyyliä kuin ELO:n viimeinen albumi. Kappale muistuttaa myös Lynnen pettämättömästä taidosta luoda tarttuva melodia hyvin yksinkertaisista aineksista.

Levyn ensimmäinen balladi Lift me up jatkaa pitkälti siitä, mihin Lynne pääsi tuottamillaan George Harrisonin ja Tom Pettyn sooloalbumeilla. Tehokasta melodiaa rikastetaan vahvoilla laustemmoilla, selkeällä bassokompilla ja sähkökitaralla.
Täysin toista tyyliä noudattavat levyn kaksi lainakappaletta. Niistä toinen on peräisin 1930-luvulla vaikuttaneen musikaalisäveltäjä Kurt Weillin kynästä. Lynne onnistuu saamaan kappaleeseen aitoa 30-luvun tunnelmaa etenkin rumpu ja bassokuvioilla, ja hänen lämmin lauluäänensä sopii kappaleeseen täydelliseti.
Albumin suurin anti ovat Lynnen sävellykset, joita oli kuultu vähän vuonna 1986 tehdyn Elon Balance of Power -albumin jälkeen. Armchair Theatrella Lynne muistuttaa kuin hyvä lauluntekijä hän on. Levyn puhuttelevin kappale kuullaan viimeistä edellisenä. Blown away (jonka Lynne sävelsi yhdessä Tom Pettyn kanssa) on mielestäni yksi Lynnen koko uran parhaista sävellyksistä.
Armchair Theatre ei valitettavasti innostunut levyjä ostavaa yleisöä ja se on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi varsinaiseksi Jeff Lynnen soololevyksi. Lynne jatkoi muiden artistien levyjen tuottamista ollen mukana muun muassa Bonnie Tylerin, Roger McGuinnin, Brian Wilsonin ja Tom Jonesin levyillä. Hän tuotti myös Roy Orbisonin ja George Harrisonin postuumit albumit.

Vuonna 2001 Electric Light Orchestra teki come backin albumilla Zoom. Tämä levy oli kuitenkin käytännössä Jeff Lynnen toinen sooloalbumi, sillä hän teki kaikki laulut, lauloi kaikki vokaaliosuudet ja vastasi myös lähes kaikista levyllä soineista soittimista. Levyn menestys jäi vähäiseksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 31. joulukuuta 2011

44. Electric Light Orchestra: Eldorado (A Symphony by the Electric Light Orchestra) (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Vuonna 1971 ensimmäisen levynsä julkaissut The Electric Light Orchestra yhdisti uudella tavalla rock-musiikkia ja klassisen musiikin elementtejä. Totutun kitaristi, basisti ja rumpali -kokoonpanon lisäksi yhtyeeseen kuului viulisti, pari sellistiä ja kontrabasson soittaja. Jousia oli toki käytetty rock-musiikissa ennenkin, mutta nyt nämä soittimet olivat kiinteä osa yhtyettä ja jokaista kappaletta. Eldorado oli yhtyeen neljäs albumi, jolloin kokoonpanoon kuului myös kapellimestari, jonka johtama sinfomiaorkesteri lisäsi levyn klassisia vaikutteita.

The Electric Light Orchestran tie levyhyllyyni alkoi, niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, Tampereen kaupunginkirjaston mainiolta musiikkiosastolta. Kovin montaa ELO:n albumia siellä ei 1980-1990-lukujen vaihteessa ollut, mutta käsikirjastossa kuunneltavana oli muun muassa yhtyeen ensimmäinen levy ja tämä neljäs albumi Eldorado.

ELO syntyi The Move yhtyeen raunioille, kun yhtyeen voimahahmot Roy Wood ja Jeff Lynne visioivat mielessään yhtyeen, joka yhdistäisi rockin ja klassiset soittimet. Esikuvana Woodilla ja Lynnellä oli The Beatlesin kappaleet Straweberry fields forever ja I am the Walrus, joissa yhtye sovitti uudella tavalla yhteen jousia ja perinteisiä rock-instrumentteja.

ELO:n ensimmäisen levyn jälkeen Roy Wood lähti omille teilleen, Jeff Lynne jäi yksin visioimaan yhtyeen tulevaisuutta. Käytännössä The Electric Light Orchestra olikin toisesta levystään lähtien Jeff Lynnen sooloprojekti, hän sävelsi kappaleet, tuotti levyt ja lauloi kappaleissa sooloa. Yhtyeen muu kokoonpano vaihteli vuosien varrella. Eldorado osui yhtyeen ensimmäiseen monista murrosvaiheista, jolloin yhtyeen omien jousisoittimien lisäksi levyillä käytettiin täysipainoista sinfoniaorkesteria, ja yhtyeen rivistöön liittyi kapellimestari Louis Clark.
Eldoradon aloituskappale ja suurin hitti I can't get it out of my head on perinteinen rockballadi, jota höystettiin monikerroksisella jousi- ja kuorosovituksella. Orkesteria ei kuitenkaan käytetty kaikilla raidoilla, esimerkiksi kappaleen Laredo Tornado tausta rakentuu yhtyeen kolmen jousisoittajan (viulu ja kaksi selloa) säestyksen varaan.
Eldoradon-albumin tarina kertoo henkilöstä, joka siirtyy unen mukana eri aikoihin ja paikkoihin. Satumaisuutta korostaa levyn kansi, joka on varastettu Wizard of Oz elokuvasta. Kappaleessa Poor boy levyn päähenkilö unelmoi kuuluvansa Robin Hoodin joukkoihin ja rakastuvansa Marian neitoon.
Levyn vaikuttavin kappale päättää albumin. Kappaleessa Eldorado levyn päähenkilö herää unesta todellisuuteen. Majesteettisiin mittasuhteisiin paisuvassa sovituksessa käytetään orkesterin, kuoron ja muun bändin voimavarat loppuun saakka ja ainakin minä jään haukkomaan henkeäni levyn päätyttyä.
Eldoradon jälkeen ELO:n albumit mahtipontisista teema-kokonaisuuksista lähemmäs tavallisia poplevyjä, vaikka monimutkaiset jousisovitukset jäivät yhä yhtyeen tuntomerkiksi. Eldoradon mystinen tunnelma ja hienot sävellykset nostavat albumin yhtyeen tuotannon ehdottomaan kärkikastiin. Leyvn kappaleita ei myöskään ole pilattu ylisoittamisella, muutamaa Jake Nymanin ohjelmaa lukuunottamatta, en ole Eldoradon kappaleita kuullut muualta kuin omalta cd-soittimeltani.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

39. Traveling Wilburys: Vol. 1 (1988)

Moni hieno asia syntyy vahingossa ja se koskee myös pop-musiikkia. The Traveling Wilburys -yhtye syntyi pyytämättä ja täytenä yllätyksenä usean yhteensattuman seurauksena. Viiden tunnetun muusikon superyhtyeen ensimmäisestä levystä tuli menestys ja se on edelleen nautittavaa mutta samalla varsin leppoista kuunneltavaa. Yhtye jäi lyhytikäiseksi, mutta sen merkitys rock-musiikin historiassa on edelleen merkittävä.

Saatuani vuonna 1987 joululahjaksi George Harrisonin soololbumin Cloud 9, innostuin Harrisonin soolourasta. Ostin hänen vanhempia levyjään ja odotin uutta Harrison-levyä, jonka arvelin ilmestyvän muutaman vuoden päästä. Yllätyinkin melkoisesti, kun kuulin jo vuoden 1988 aikana radiosta kappaleen Handle with care, jonka laulaja kuullosti erehdyttävästi Harrisonilta. Asiaa selvitettyäni sain tietää, että kysymys oli Harrisonin sivuprojektista, muiden rock-legendojen kanssa tehdystä levystä Traveling Wilburys vol. 1, jonka löysin lopulta helsinkiläisestä levykaupasta.

Handle with caresta piti alun perin tulla vain Harrisonin uuden singlen B-puoli. Levyä tekemään Harrison pyysi Cloud 9 albumin tuottaneen Electric Light Orchestra -guru Jeff Lynnen, ja koska Lynne oli parhaillaan tekemässä levyä 60-luvun laulajalegendan Roy Orbisonin kanssa, pyysi Harrison myös hänet laulamaan levylle. Harrisonin kitara oli lainassa Tom Pettyllä ja levy äänitettiin Bob Dylanin kotistudiossa. Näin myös nämä kaksi narisevaäänistä laulajaa saatiin mukaan levyä tekemään.
Levy-yhtiössä Handle with care -kappaletta pidettiin liian hyvänä singlen b-puoleksi, joten  Traveling Wilbureiksi itsensä nimenneet "veljekset" päättivät tehdä kokonaisen albumin yhdessä. Bob Dylanin kiertueen alkuun oli kymmenen päivää, joten äänitykset tehtiin yhdeksässä päivässä.

Rock-legendoilla oli yhdessä hauskaa ja se kuuluu levyllä. Laulut kirjoitettiin pääosin yhteistyönä ja soittimina käytettiin milloin mitäkin käsiinosuvaa. Levy äänitettiin pitkälti Eurythmics-tähti Dave Stewartin kotistudion keittiössä, joten levyllä soitetaan muun muassa Stewartin jääkaapin hyllyritilää.

Harrison-fanina suosikkini levyn kappaleista on energisen hyvätuulinen Heading for the light, jossa Beatles-kitaristi laulaa sooloa ja vastaa tietenkin sähkökitarasta.
Levyn tyylilliseen rikkauden merkittävä syy on yhtyeen jäsenten erilaiset taustat. Yhtyeen jäsenistä kaksi edustaa brittiläistä musiikkia loppujen ammentaessa amerikkalaisesta rockperinteestä. Yhtyeen jäsenien taustasta löytyy folkia (Dylan), maailman valloittanutta Liverpool-soundia (Harrison), 70-luvun mahtipoptuotantoja (Lynne) ja 70- ja 80-lukujen perinteisempää rockia (Petty). Pikantin lisämaun yhtyeen musiikkiin tuo Orbison, jonka tyyli on lähempänä 60-luvun amerikkalaista rock-iskelmää.

Orbisonin bravuuri Vol 1:llä on sydäntäsärkevä rakkauslaulu Not alone anymore, jonka Orbison sävelsi yhdessä Jeff Lynnen kanssa.
Vain pari kuukautta Traveling Wilburys Vol 1. -albumin julkaisun jälkeen 52-vuotias Orbison kuoli sydänkohtaukseen. Singlen End of the line musiikkivideossa Traveling Wilburys osoittaa kunnioitustaan Orbisonille, jonka soolon aikana näytetään keinutuolissa kiikkuvaa kitaraa ja pöydällä olevaa Orbisonin valokuvaa.
Orbisonin kuolema oli suuri kolaus yhtyeelle, joka julkaisi tämän jälkeen vain yhden albumin eikä esiintynyt kertaakaan livenä. Toisaalta olikin ehkä hyvä, että tämä hyvien ystävien vahingossa synnyttämä yhtye lopetti toimintansa ennenkuin sen toiminnasta olisi tullut liian vakavaa ja suunnitelmallista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

tiistai 8. marraskuuta 2011

24. George Harrison: Cloud nine (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Cloud nine on levy, jolla George Harrison palasi arvostetuksi kitaristiksi ja lauluntekijäksi useamman epäonnistuneen levyn jälkeen. Viiden vuoden levytystauolta palannut Harrison kokosi levylleen joukon muusikkoystäviä. Tuottaja Jeff Lynnen kanssa tehty hyvätuulinen levy sisälsi hienoja sävelmiä ja taitavaa kitarointia. Cloud nine on Harrisonin arvostetuin albumi vuonna 1970-julkaistun debyyttisoololevyn jälkeen. Harrison ei kuitenkaan jatkanut menestyksellistä hittikaavaa, vaan levy jäi hänen viimeiseksi albumiksikseen postuumisti julkaistua Brainwashedia lukuunottamatta.

Olen pitänyt George Harrisonia aina kaikkein mielenkiintoisimpana The Beatles -yhtyeen jäsenenä ja innostuin hänen musiikistaan samoihin aikoihin kuin aloin ostelemaan hänen entisen yhtyeensä levyjä. Hän ei ollut yhtä tuottelias ja varma hittitehtailija kuin John Lennon ja Paul McCartney, mutta hän osasi jo 60-luvulla yllättää ja tehdä jotain sellaista mitään kukaan muu ei tehnyt. Siksi olin todella iloinen, kun hän 1987 teki pitkästä aikaa laadukkaan soololevyn. Sain ensimmäisen cd-soittimeni joululahjaksi samana vuonna ja lahjapaketista paljastui myös elämäni ensimmäinen cd, George Harrisonin Cloud nine.
Voisi kuvitella, että kun maailman kuuluisimman rockyhtyeen kitaristi tekee soololevyn, hän haluaisi kaiken kunnian (ja kaikki kitarasoolot) itselleen. Harrison teki asiat toisin. Muun muassa levyn nimikappaleella Harrison jakaa kitarasoolot puoliksi hyvän ystävänsä, kitaralegenra Eric Claptonin kanssa. Harrison on kutsunut levylleen myös muita tunnettuja muusikoita, koskettimia soittavat Gary Wrightin ohella Elton John ja rummuissa vanhat tuttavat Jim Keltner ja Ringo Starr.

Harrisonilla oli tähän asti ollut vaikeuksia suhtautua Beatles-historiaansa, mutta nyt tuntui siltä, että pahimmat menneisyyden haamut oli saatu taltutettua. Harrison muistelee Beatles-aikoja lempeän ironisesti kappaleessa When we was fab, jonka musiikkivideo vilisee Beatles-viittauksia.
Cloud nine on Harrisonin soololevyistä hyvätuulisin ja raikkain. Ensimmäisten levyjen hengellinen paatos oli poissa ja aiempien 80-luvulla julkaistujen levyjen väkinäisyys oli unohtunut. Tästä on pitkälti kiittäminen tuottaja Jeff Lynneä, joka ilmeisesti sai Harrisonin vapautumaan ja nauttimaan laulamisesta ja soittamisesta. Tämä kuuluu erityisesti kappaleessa This is love, jonka Harrison ja Lynne sävelsivät yhdessä. Yhtä aidosti iloista Harrison-kappaletta saa hakea aina 60-luvulta asti.
This is love -kappaleen kitarasoolo kertoo siitä usein unohdetusta tosiseikasta, että Harrison oli erinomainen kitaristi. Hän ei ollut pitkitettyjen kitararevittelyiden vaan enemmän lyyristen kitarasoolojen mies. Kitara on merkittävässä osassa myös levyn parhaassa balladissa That's what it takes.
Kaikki esittelemäni kappaleet löytyvät levyn a-puolelta. B-puolen tunnetuin kappale on ykköshitiksi noussut Rudy Clark -cover Got my mind set on you, jonka musiikkivideo on mielenkiintoisempi kuin itse kappale. 
The Beatlesin soolokitaristi ei pitänyt kiirettä soololevyjen julkaisussa. Edellinen levy oli julkaistu viisi vuotta aiemmin ja seuraavaa levyä saatiin odottaa 15 vuotta. Cloud nine oli Harrisonin kahdeksas soololevy (jos 60-luvun kokeellisia levyjä ei lasketa) ja viimeinen, joka julkaistiin hänen elinaikanaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)