Näytetään tekstit, joissa on tunniste Patricia Kaas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Patricia Kaas. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

267. Patricia Kaas: Mademoiselle chante... (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Patricia Kaas on yksi harvoista ranskaksi laulavista artisteista, jotka ovat onnistuneet nousemaan supertähdeksi kielialueensa ulkopuolella, myös Suomessa. Hänen ensimmäinen albuminsa julkaistiin viisi vuotta ennen varsinaista kansainvälistä läpimurtoa, mutta se kertoi jo ikäistään kypsemmän laulajan ainutlaatuisesta karismasta. 

Kuten muissakin pohjoismaissa, myös Suomessa ranskankielisellä popmusiikillla ei juurikaan ole ollut pääsyä radioiden soittolistoille myyntilistoista puhumattakaan. Kanadanranskalaisen Céline Dionin (joka englanninkielisen repertuaarinsa vanavedessä on saanut kohtalaista suosiota myös ranskankielisellä tuotannollaan) ohella vain Patricia Kaas on vakavasti lyönyt kiilaa englannin- ja suomenkielisen popmusiikin hegemoniaan. Kaasin suurimman suosion vuodet osuivat 1990-luvun puoliväliin, mutta ensimmäisen kerran muistan kuulleeni hänen ääntään jo 1980-luvun loppuvuosina.
Kaas oli aloittanut uransa jo 1980-luvun alkuvuosina, mutta vasta ranskalaisen popin kultakynän Didier Barbelivienin kirjoittamat kappaleet tekivät hänestä tähden. 20-vuotiaan laulajan ensimmäinen hitti oli Barbelivienin säveltämä Mademoiselle chante le blues vuodelta 1987, jota soitettiin myös Yleisradion keski-eurooppalaista poppia esittelevissä musiikkiohjelmissa. Tuntematon laulaja nousi välittömästi Ranskan popin kärkikaartiin ja hänet palkittiin vuoden parhaana uuteena tulokkaana.

Seuraavan kerran kuulin Patricia Kaasin äänen kesällä 1989, jolloin olin kielikurssilla bretagnelaisessa St. Malon kaupungissa. Näin televisiossa kappaleen Elle voulait jouer cabaret musiikkivideon, joka tuntui kertovan cabaret-tähtenä uransa aloittaneen laulajan oman tarinan. Videossa nuori laulaja unelmoi urasta parrasvalojen loisteessa, mutta päätyy lopulta esiintymään tehdastyöläisille. Didier Barbelivienin säveltämä kappale oli jälleen erinomainen ja sopi Kaasin kypsälle äänelle täydellisesti.
Matkamuistoksi kielikurssilta ostamani Kaasin ensimmäinen albumi Mademoiselle chante... osoittautui laatulevyksi myös muiden raitojensa osalta. Yksi parhaista oli levyn aloittava Mon mec à moi, jonka suomeksi ovat levyttäneet mm. Lea Laven ja Eila Kantola. Lavenin vuonna 1989 tekemä levytys osoittaa, että Kaas oli huomattu Suomessa jo monta vuotta ennen varsinaista läpimurtoa.
Toinen suosikkini on ilmeisen henkilökohtainen D'Allemagne, joka julkaistiin singlenä vain vuosi ennen Berliinin muurin murtumista. Ranskan itärajalla lapsuutensa viettänyt, saksankielen paikallista murretta äidinkieleltään puhunut Patricia oppi ranskankielen vasta kuusivuotiaana. Laulun tekstissä Kaas palaa juurilleen, vanhempiensa kotimaan kamaralle kuvaillen tunnelmia muurin molemmilta puolilta.
Vuonna 1988 Kaas oli kotimaassaan jo supertähti, ja muutamassa vuodessa glamouria tihkuvan laulajan menestys laajeni ympäri Eurooppaa. Viimeistään vuonna 1993 julkaistu kolmas albumi Je te dis vous ylitti kielirajat ja monien muiden maiden lailla siitä tuli suurmenestys myös Suomessa myyden platinalevyn arvoisesti. Didier Barbelivienin ohella Kaasille kirjoittivat lauluja Ranskan muutkin suurnimet, kuten esimerkiksi Jean-Jacques Goldman, jonka säveltämä Il me dit que je suis belle on Kaasin tunnetuimpia lauluja. Hitiksi täällä nousi myös kappale Ceux qui n'ont rien, jonka taustalta löytyy jälleen "kummisetä" Didier Barbelivien.

Kaasin menestys Suomessa kesti muutaman albumin ja suomenvierailun verran, mutta vuosituhannen vaihduttua hänen äänensä Suomessa hiljeni. Kiinnostus Kaasiin heräsi uudelleen lyhyesti vuonna 2009, jolloin hän edusti Ranskaa Eurovision laulukilpailuissa.


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.
Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.
Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.
Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.
Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.