sunnuntai 8. marraskuuta 2020

272. Boney M.: Boonoonoonoos (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Boney M. oli yksi 1970-luvun menestyneimmistä pop-yhtyeistä. Vuosikymmenen vaihde osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhtyeen menestykselle. Se valmistautui julkaisemaan yhtyeen kunnianhimoisimman ja mahtipontisimman levyn, mutta yhtyeen vaikeudet lykkäsivät sen julkaisua vuodella. Vaikka lopputulos todellakin osoittautui Boney M.:n hienoimmaksi kokonaisuudeksi, jossa yhdistyivät erinomaisesti Karibian rytmit ja tarinat Amerikan ja Afrikan alkuperäiskansojen rankoista kohtaloista, ei uudelle vuosikymmenelle siirtynyt yleisö ollut enää kiinnostunut. 

Toisin kuin samoihin aikoihin kestosuosikikseni noussut Abba, Boney M. putosi 1980-luvun jälkeen kuuntelulistastani, enkä kuunnellut sen levyjä kymmeniin vuosiin. Osittain tämä blogin seurauksena olen palannut vanhoihin suosikkeihini, ja Boney M. on yksi niistä yhtyeistä jonka nerokkuuden olen löytänyt uudelleen. Yksi syy yhtyeen musiikin unohtamiseen on ollut se, että sen musiikki on edustettuna hyvin kapealla kappalevalikoimalla radion nostalgiakanavilla. Hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta radiot soittavat uudelleen ja uudelleen vain muutamaa Boney M. -yhtyeen megahittiä.

Boney M.:n viidenneltä albumilta ei näitä megahittejä löytynyt. Jamaikalaisesta hellittelysanasta nimensä saanut levy jatkoi erinomaisten albumikokonaisuuksien sarjaa, mutta se aloitti myös yhtyeen jyrkän kaupallisen alamäen. Lähes 40 vuoden tauon jälkeen kuuntelin levyä uudelleen ja yllätyin kuinka korkeatasoinen ja nautittava kokonaisuus se on.
Boonoonoonoos-albumin ensimmäinen singlekappale, kolmen kuukauden etukenossa julkaistu single antoi esimakua siitä, mihin suuntaan saksalaistuottaja Frank Farian halusi yhtyettään viedä. Tansanialaiseen rakkauslauluun perustuva swahilin kielellä laulettu Malaika oli kuitenkin hieman sitkeä pala purtavaksi yhtyeen faneille. Minä muistan miettineeni mihin Rasputinin, Gotta go homen ja Ma Bakerin kaltaiset helposti sulavat diskohitit olivat kadonneet. Vasta vanhempana ymmärsin kuinka hyvin Farian onnistui yhdistämään afrikkalaisen melodian 70-luvun diskojytkeeseen ilman että kappaleen autenttinen tunnelma katosi.

En ollut ainoa, joka hämääntyi Boney M.:n näennäisesti muuttuneesta tyylistä. Britanniassa ei Malaika-singleä julkaistu lainkaan, ja muissakin maissa singlen menestys jäi kauas yhtyeen 1980 luvun hiteistä. Albumin toinen singlekappale We kill the world oli epäonnistunut yritys tavoittaa yhtyeen kultakauden hittiresepti.

Boonoonoonoos-albumin syntyprosessia haittasivat Farianin ja yhtyeen väliset ristiriidat ja tuottajamogulin epävarmuus yhtyeen suunnasta. Levy oli tarkoitus julkaista alun perin loppuvuodesta 1980, mutta kun syksyllä julkaistut singlet Children of Paradise/Gadda ga vida ja Felicidad floppasivat, otti Farian tuumaustauon. Boney M. oli ollut vuosina 1977-1979 yksi maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Kunnianhimoinen tuottaja siirsi albumin julkaisua vuodella eteenpäin ja  valmistautui luomaan Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin kanssa yhtyeen mestariteoksen. Ja siinä hän myös onnistui.
Vuosikymmenen vaihtuessa Boney M.-yhtyeen fanit tiesivät jo, että sen neljästä jäsenestä vain kaksi, Liz Mitchell ja Marcia Barret lauloivat oikeasti yhtyeen levyillä. Maizie Williams ja Bobby Farrell olivat vain kansien koristeena ja aukoivat suutaan playback-esitysten tahdissa. Levyillä yhtyeen miesäänistä vastasi parrasvaloja karttava tuottaja Frank Farian. Farianin huippuhetki levyllä on Afrikka-temaa jatkava Ride to Agadir. Kauniilla falsettiäänellä varustettu tuottaja lauloi kappaleessa myös ne osuudet, joiden tahdissa yhtyeen naisjäsenet availivat suutaan musiikkivideolla. Kappaleen toinen pääelementti on sen uljas orkesterisovitus.

Boney M.:n aiemmilla levyillä oli käsitelty kansainvälisiä teemoja kuten mustien orjuutta Pohjois-Amerikassa, Espanjan sisällissotaa, Pohjois-Irlannin vaikeaa tilannetta ja Venäjän vallankumousta. Boonoonoonoos-levyn otsikko, kansikuvat ja musiikin tyyli veivät kuulijoita vahvasti yhtyeen jäsenten kotiseudulle. Laulujen teksteissä viitattiin kuitenkin aiemmasta poiketen vahvasti Afrikan mantereelle. Parhaiten tämä ennakkoluuloton yhdistelmä toimi kappaleessa African moon, jonka reggae-rytmit viittasivat selkeästi Jamaikan suuntaan. Kappale on myös hieno esimerkki siitä, kuinka kauniisti jamaikalaissyntyisten Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin äänet sulautuivat yhteen.
Kaukainen kotimaa oli kaihon ja kaipauksen kohteena myös levyn tekstiltään vavahduttavimmassa kappaleessa Homeland Africa, joka kertoo orjalaivoissa "vapauden maahan" rahdattavista afrikkalaisista, jotka kaipaavat takaisin kotimantereelleen. 
Tämän surullisen aasinsillan myötä levy siirtyy Amerikan mantereelle ja toisen sorretun kansanosan kohtaloihin. Levyn päättävä Goodbye my friend tavoitti hienosti intiaanien mielenmaiseman, kansan jonka eurooppalaiset karkottivat kotiseuduiltaan. 
Kunnianhimoisen albumin kruunasi supertyylikäs levynkansi. Vähäpukeisten yhtyeen jäsenten sijaan he näkyivät kuvassa vain varjoina laskevan auringon edessä. Levyssä oli kaikki ainekset uuteen suurmenestykseen, mutta lopputulos oli aivan toinen.

Levyltä ei löytynyt samanlaisia singlehitteljä kuin aiemmilta hittialbumeilta. Singleinä julkaistujen kappaleiden valinta ei ollut kovin onnistunut, ja niiden menestys jäi vaisuksi.  Bobby Farrell erotettiin yhtyeestä pian albumin julkaisun jälkeen, joten aiempien levyjen yhteydessä tehdyt markkinointikiertueet jäivät tekemättäå. Yhtyeen kotimaassa Saksassa albumi myi vain viidenneksen sitä edeltäneen Boney M. studioalbumin  myynnistä. Britanniassa kolmen listaykkösen jälkeen yhtyeen uusin albumi ei noussut albumilistalle lainkaan.

Tämän jälkeen yhtyeen alamäki jyrkkeni. Yleisön lisäksi myös Saksan menestynein pop tuottaja Frank Farian menetti kiinnostuksensa yhtyeeseen. Vuosina 1984 ja 1985 julkaitut kaksi viimeistä Boney M.-albumia olivat kalpea varjo Boonoonoonoos-albumin nerokkuudesta ja 70-luvulla Boney M.-hittejä väsyksiin asti soittaneet radioasemat löysivät muuta soitettavaa. Uusi innostus Abban ja Boney M.n kaltaisiin 70-luvun yhtyeisiin palautti yhtyeen huippuhitit ihmisten levyhyllyihin ja radioiden soittolistoille 1990-luvulla, mutta Boonoonoonoos-albumin kappaleet eivät näihin kuuluneet. 

Boonoonoonoos on kuitenkin yksi 70-80-luvun vaihteen hienoimmista popalbumeista. Kunnianhimoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen kappalevalikoima tekee levystä kiehtovan kokonaisuuden, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Kappaleet on rakennettu hienojen melodioiden lisäksi oikeille soittimille kudottujen sovitusten ympärille. Ja kuten aina, Liz Mitchell, Marcia Barrett ja Frank Farian laulavat yhteen taivaallisen kauniisti. 
Lue myös: