Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eurovision laulukilpailut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eurovision laulukilpailut. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. joulukuuta 2021

278. Maria Guinot: Silêncio e tanta gente (1984)

Monet hienot euroviisukappaleet ovat jääneet ansiotta unholaan sen vuoksi, että ovat tulleet väärästä maasta tai laulettu väärällä kielellä. Portugalin vuoden 1984 edustuskappale oli yksi viisuhistorian vaikuttavimmista balladeista, jonka elinkaari Luxemburgissa järjestettyjen kilpailuiden jälkeen jäi lyhyeksi Portugalin rajojen ulkopuolella. Kotimaassamme kappale jäi elämään tyylikkään käännösversion ansiosta.

Viime vuosiin asti Euroviisufinaalin esiintymisjärjestys saatiin arpomalla. Vasta muutaman vuoden ajan kappaleiden järjestys on rakennettu musikaalisin perustein, miten kilpailu saadaan käyntiin sopivan tehokkaasti, miten eri tyylilajit vaihtelevat sopivaan tahtiin ja miten 25 kappaleen konsertti saadaan päättymään tyydyttävästi. Tätä ennen oli sattumaa mikä kappale aloitti kilpailun ja mikä kuultiin viimeisenä. Siksi tuntuu hämmästyttävältä että useina vuosina kilpailun päätöskappaleeksi saatiin lähes täydellisen kaunis balladi, joka jätti sitä ennen kuullut kappaleet varjoonsa. Näin kävi esimerkiksi vuosina 1977 ja 1982, jolloin kilpailun päätteeksi kuullut Marie Myriamin L'oiseau et l'enfant (=Lintu ja lapsi) ja Nicolen Ein bisschen Frieden (=Vain vähän rauhaa) voittivat sen vuoden kilpailun suvereenisti.

Vuoden 1984 Eurovision laulukilpailuiden päätös oli, mikäli mahdolllista, vieläkin vaikuttavampi. Toiseksi viimeisenä kuultiin  Alicen ja Franco Battiaton dramaattinen I treni di Tozeur (jonka esittelin numerolla 178), joka valmisteli yleisön kilpailun hienoimpaan balladiin. Portugalilainen Maria Guinot esitti pianon ääressä vähäeleisesti säveltämänsä kappaleen Silêncio et tanta gente (=Hiljaisuus ja väen paljous). 

Koskaan en tätä ennen enkä tämän jälkeen ole ollut niin vaikuttunut vuosittain käytävän laulukilpailun päätyttyä. Ennen kuin videonauhuri kotiutui perheeseeni äänitin euroviisut kasetilla ja kuuntelin niitä uudelleen ja uudelleen. Kuvan puuttuminen korosti kappaleen kauneutta ja kieli, jota en ymmärtänyt, loi laulun ympärille kiehtovaa mystiikkaa. Kun vuosia myöhemmin näin Maria Guinot'n esiintymisen uudelleen, sen tyylikkyys ja koruttomuus olivat täydellisessä harmoniassa kappaleen kanssa.

Jossittelu on tärkeä osa euroviisuharrastusta. Vuoteen 1984 mennessä euroviisuvoitot olivat jakautuneet suurten maiden kesken (Luxemburgin viisi voittoa olivat ranskalaisen ja saksalaisen musiikkiteollisuuden luomuksia), Ruotsin ja Israelin ollessa lähes ainoat poikkeukset parilla voitollaan kumpikin. Portugal kuului Suomen ja Norjan ohella niihin väheksyttyihin viisumaihin, joiden paremmatkin edustuskappaleet kuitattiin olankohautuksilla. Näinollen Maria Guinot'n 11. sija lopputuloksissa ei juurikaan hämmästytä, vaikka lauluna ja esityksenä se lyö mielestäni täysin vertoja Marie Myriamin ja Nicolen voittosuorituksille. Jos kappale olisi edustanut Ranskaa tai Italiaa, olisi menestys ehkä ollut parempi.

Vaikka kappale jäi maailmalla nopeasti unohduksiin tarttui Suomessa kappaleeseen Anneli Saaristo, jonka levyttämä Juice Leskisen sanoittama Jos joskus versioi portugalilaisen viisuhelmen onnistuneesti. Kappale löytyy myös Spotifysta toisin kuin alkuperäinen levytys, jonka nettikuuntelu on YouTuben varassa. Kappaleesta on tullut yksi Saariston suosituimmista kappaleista, ja se on sisällytetty kaikille Saariston kokoelmalevyille.
Maria Guinot'n alkuperäislevytyksen löytäminen on vaikeampaa. Streamauspalveluista kappaleesta löytyy vain muutama mielenkiintoinen cover-versio ja cd:lläkin se on julkaistu vain pari kertaa Portugalin viisukappaleita niputtaneilla kokoelmalevyillä. Guinot levytti kappaleen myös ranskaksi ja saksaksi, mutta nämä levyt ovat vieläkin harvinaisempia. Maria Guinot julkaisi elämänsä aikana (hän kuoli vuonna 73 vuotiaana kolme vuotta sitten) vain kaksi studioalbumia ja viisi singleä, joten hänen uransa ei ilmeisesti ollut niin tuottelias kuin olin olettanut. Levyn saaminen kokoelmaan olikin yksi suurimmista haaveistani, kun aloin kerätä ja kuunnella vinyylilevyjä viime keväänä 15 vuoden tauon jälkeen. 
Internetin levynkeräislysaittien ansiosta alkuperäisen singlejulkaisun löytyminen ei ollut kovin vaikeaa, ja hintakin oli kohtuun rajoissa. Levyn kuunteleminen on edelleen mieltä hivelevä kokemus. Samalla kuitenkin harmittaa, että hieno artisti ja hieno laulu eivät saaneet koskaan sitä huomiota jonka ne olisivat ansainneet.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

277. Samira Bensaïd: Bitaqat Hub (1980)

 
Vinyylilevyharrastukseni alettua uudelleen keväällä 2021, olen saanut hankittua hyllyyni useamman euroviisuklassikon, joita aikaisemmin ei kokoelmissani ole ollut. Seuraavaksi esittelen muutaman viisuhelmen, joita harva nykyään enää muistaa, mutta jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Ensimmäisenä vuorossa yli 60 vuotta kestäneen euroviisuhistorian ainoa arabimaan edustaja, joka ei juurikaan kerännyt pisteitä vuoden 1980 kisoissa. Marokon ainoaksi euroviisukappaleeksi jäänyt kappale on kuitenkin monien pitkän linjan viisuharrastajien suosikki, ja sen saaminen levykokoelmaan on muistuttanut Graalin maljan metsästämistä.

Maailmanmusiikki ja maiden etnisiä taustoja korostaneet kappaleet tulivat muotiin Eurovision laulukilpailuissa vasta 1990-luvun loppupuolella. Sitä ennen ne rohkeat, jotka edustivat maataan lappalaisella joikaamisella, keskieurooppalaisella jodlaamisella tai itämaisilla sävellajeilla saivat tyytyä useimmiten jäännöspisteisiin ja paikkaan tulostaulukon häntäpäässä.

Vaikka Euroopan Yleisradiounioni EBU:n jäsenistöön kuuluu useita Afrikan maita, kilpailun osanottajakartta on ainoastaan kerran ulottunut Välimeren eteläpuolelle. Askelen Euroopan puolelle otti Marokko, jota edusti 22 vuotias Samira Bensaïd.

Vuoteen 1980 asti ainoastaan Turkki oli edustanut länsimaisessa viisuperheessä islamilaista maailmaa, eivätkä he saaneet Marokosta pysyvää kumppania sen jälkeenkään. Hienosta kokonaisuudesta huolimatta Marokon arabisävyt eivät innostaneet raateja ja kappale jäi kisojen toiseksi viimeiseksi. Vuosituhannen vaihtuessa etnisesti omaperäiset kappaleet alkoivat menestyä Euroviisuissa paremmin, mikä kulminoitui Turkin viisuvoittoon vuonna 2003. Tästä huolimatta vuoden Marokko on toistaiseksi ainoa arabimaa, joka on osallistunut kilpailuun.

Suuri yleisö unohti Marokon ainokaisen viisukappaleen pian, mutta viisufanien keskuudessa kappale sai kulttimaineen sen omalaatuisuuden ja harvinaisuuden vuoksi. Itse aktivoiduin viisuharrastuksessani 1990-luvulla, tutustuin toisiin viisufaneihin Suomessa ja muissa maissa ja aloin keräillä hyllyyni videokasetteja ja levyjä. Marokon ainokainen viisu oli monien viisufanien suosikkilistojen kärjessä ja sen saaminen levykokoelmaan oli monien keräilijöiden suurin ja mahdottomin unelma. Vaikka kappale oli julkaistu singlenä Ranskassa ja Saksassa, sitä oli myynnissä äärimmäisen harvoin ja silloinkin ostamista hillitsi useiden satojen markkojen hinta. Singlestä tuli viisukeräilijöiden Graalin malja, unelma levystä jota todennäköisesti en tulisi koskaan omistamaan.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin levykeräilijöiden maailma on hyvin erilainen. Internet on helpottanut harvinaisuuksien etsimistä, ja tieto jossain toisessa maassa myynnistä olevasta levystä löytyy helposti. Tämä on lisännyt valikoimaa ja laskenut hintoja. Kun keväällä 2021 aloin mielenkiinnosta tutkia olisiko Samira Bensaïdin viisusingleä saatavilla ja kuinka monta kymmentä (tai sataa) euroa siitä pitäisi maksaa, huomasin ällistyksekseni, että überharvinaiseksi luulemani levy ei ollut harvinainen lainkaan, eikä se erottunut muista edes korkealla hinnallaan. Lopulta sain tämän hienon levyn vain viidellä eurolla. Eikä kappale ollut neljässäkymmenessä vuodessa huonontunut. Jos Samira Bensaïd olisi edustanut Marokkoa 2000-luvun puolella, olisi arvostus ja pistesaalis ollut aivan toinen.

Bensaïdin ura ei kärsinyt vaatimattomasta viisumenestyksestä. Laulaja vaihtoi nimensä Samira Saidiksi, ja hänestä on tullut yksi arabimaailman kirkkaimmista tähdistä. Nykyisin Egyptissä asuva laulajatar on myynyt arvioiden mukaan yli 60 miljoonaa levyä.

Uudelleen alkaneen vinyyliharrastukseni myötä olen löytänyt kokoelmiini myös muita viisuharvinaisuuksia. Muutamia niistä esittelen tulevissa blogikirjoituksissani.

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

275. The Common Linnets: The Common Linnets (2014)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Hollantilaisen The Common Linnets -yhtyeen albumi on kummajainen levykokoelmassani, josta ei muuten löydy country-musiikkia ja amerikkalaista kansanmusiikkiakin hyvin vähän. Ilse DeLangen ja Waylonin muodostama duo luikerteli suosiooni vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuista, jossa vähäeleisyydessään muista kappaleista eroava Calm after the storm nousi yllätyskakkoseksi. Yhtyeen ensialbumi sisälsi myös muita helmiä, joiden ansioista tutustumiseni tähän musiikkigenreen saattaa jatkua tästä eteenkinpäin.

Intomielinen euroviisuharrastukseni alkoi 2000-luvun toisella vuosikymmenellä hiipua hitaasti mutta peruuttamattomasti. Mitä lähemmäs 2020-lukua tultiin sitä vähemmän löysin kilpailuista itseäni koskettavaa musiikkia ja sitä enemmän kilpailuiden ulkomusiikilliset härpäkkeet alkoivat minua ärsyttää. Olen iloinen siitä, että uusien viisufanisukupolvien myötä tämä jokavuotinen musiikkishow on suositumpi kuin koskaan, minä vain alan pudota kyydistä. 

Joka vuosi löytyy kuitenkin poikkeuksia, kappaleita jotka jäävät soimaan omaan tajuntaani ja jotka pitävät yllä uskoani hienoihin melodioihin ja koskettaviin tulkintoihin. Yksi 2000-luvun ja itse asiassa koko euroviisuhistorian suosikkikappaleistani kuultiin vuonna 2014.

Jos The Common Linnets on outo lintu minun levykokoelmassani niin sitä se oli myös Kööpenhaminan euroviisulavalla. Kappale erottui edukseen yksinkertaisuudellaan ja mahtailemattomuudellaan, ja Tanskan television ohjaaja tavoitti lavalla kitaroittensa kanssa esiintyneen kaksikon vaikuttavalla tavalla. Kappaleen vangitseva tunnelma, eteerinen sovitus (joka oli lainannut yhden jos toisen kikan tuottajamestari Daniel Lanois'lta) ja vakuuttavasti esiintyneet Ilse DeLange ja Waylon saivat minun lisäkseni puolelleen sekä raadit että puhelinäänestäjät. Kilpailun vakuuttavasti voimaballadillaan voittanut Conchita Wurst jätti hollantilaisyhtyeen yhtä vakuuttavalle kakkossijalle.

The Common Linnets oli DeLangen unelma yhtyeestä, jonka riveissä hänen amerikkalaisesta folkista, bluegrassista ja countrystä innostunet maanmiehensä saisivat kanavoida rakkauttaan americanaan. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä DeLangen rinnalla esintyi Willem Bijkerk, joka taitelijanimen Waylon alla oli esittänyt ja levyttänyt countrya sekä kotimaassaan että Yhdysvalloissa. Duo oli molempien sivuprojekti, joka oli suunniteltukin väliaikaiseksi. Yksi Waylonin bravuureista levyllä on Arms of salvation, jonka hän myös itse oli säveltänyt.
Yhtyeen ensimmäinen albumi vie kuulijansa hyvin kauas tulppanien ja tuulimyllyjen maasta, ja leyyn äänitykset tehtiinkin osittain countryn kotiseudulla Nashvillessä. Levyn autenttiseen tunnelmaan vaikuttivat eittämättä myös amerikkalaiset muusikot Jake Etheridge ja Rob ja Matthew Crosby, jotka levyllä soittamisen lisäksi osallistuivat laulujen kirjoittamiseen. Projektin vetäjänä toimi DeLange, joka laulamisen ja soittamisen lisäksi osallistui vahvasti myös sävellystyöhön.
Albumin parasta antia on DeLangen ja Waylonin kaksiääninen stemmalaulu, josta saatiin nauttia jo euroviisukappaleessa Calm after the storm. Samaa herkkää duoa kuultiin myös kappaleessa Still loving after you, joka olisi ollut minun valintani yhtyeen toiseksi singleksi. 

Aineksia hitiksi olisi ollut myös kappaleella When love was king, jossa Waylon kertoo synkkää tarinaa contryn kotiseudulta. Waylonin tulkinta ja hieno sovitus tukee vahvaa tekstiä.
Ilse DeLangen ja Waylonin country-projektin menestys ei rajoittunut pelkästään euroviisulavalle. Yhtyeen ensimmäinen albumi nousi listaykköseksi Alankomaissa ja menestyi hyvin myös muualla keski-Euroopassa. Vuonna 2014 yhtye palkittiin The Buma Cultuur Pop Award -palkinnolla, joka jaetaan vuoden merkittävimmälle hollantilaiselle artistille.  
Ilse DeLangen ja Waylonin yhteistyö oli alusta alkaen tarkoitettu väliaikaiseksi ja parin tiet erkanivat ensimmäisen yhteisen albumin jälkeen. Yhtyeen taustalla soittanut amerikkalainen Jake Etheridge otti Waylonin paikan DeLangen rinnalla, ja toinen The Common Linnets -albumi julkaistiin syksyllä 2015.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

259. Ultra Bra: Kalifornia (1999)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Sivu suun mennyt euroviisuedustus ei paljoa harmittanut Ultra Bra:ta, joka jatkoi toinen toistaan hienompien albumien tekoa. Kalifornia on harmoninen, kaunis mutta silti myös hieman ilkikurinen kokoelma parasta Kerkko Koskista ja yhtyeen hienoa tulkintaa.

Pääsin mukaan 1990-luvun Ultra Bra -huumaan kovasti jälkijunassa. En pitänyt radiossa soineiden Kahdeksanvuotiaana, Ken Saro-Wiwa on kuollut ja Suosi ulkomaista -kappaleiden vanhanaikaisesta patetiasta ja jostain syystä sain hyvin nopeasti tarpeekseni Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleiden ylisoitosta radioaalloilla. Odotin kuitenkin innolla, mitä Kerkko Koskinen kumppaneineen saisi aikaiseksi, kun yhtye osallistui vuoden 1998 euroviisukarsintaan kappaleella Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana ilmoille kajahtava jousisovitus sai minut heti polvilleen.
Kappaleeseen oli lisätty hieman euroviisujen kaipaamaa mahtipontisuutta yliampuvan jousisovituksen muodossa, mutta muuten se ei juuri eronnut aiemmin mainituista Ultra Bra -hiteistä. Kuitenkin jo pelkkä ajatus siitä mitä kappale saisi aikaiseksi (tai minkälaisia kommentteja se herättäisi) Birminghamin viisulavalla sai minut kannattamaan täysin sydämin tätä laulun, jousien ja puhaltimien ilotulitusta. Tähdillä ladatussa viisukarsinnassa (mukana mm. Nylon beat, Kaija Kärkinen, Jari Sillanpää, Sari Kaasinen ja Sani & Samuli Edelman) Ultra bra jäi jaetulle kolmannelle sijalle ja märkä uneni jäi vain uneksi. Viisukarsinta avasi kuitenkin nihkeät saranani, ja myös aiemmat Ultra Bra -kappaleet (tai ainakin osa niistä) alkoivat tuntua hyviltä. Mikään niistä ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille kappaleella, joka julkaistiin tyttöystävyys-kappaleen cd-singlen toisena kappaleena myöhemmin samana vuonna.
Olin alkanut seurustella aiemmin samana vuonna, ja Anni Sinnemäen kuvaus laulun päähenkilön matkasta tapaamisen vielä tuntemattoman henkilön kanssa osui musiikkikorvani lisäksi tunteisiin. Kerkko Koskisen mahtipontinen sovitus (varsinkin juuri mainitussa tapaamiskohdassa) oli hunajaa korvilleni, ja pidänkin edelleen kappaletta ja siitä tehtä levytystä yhtyeen parhaana saavutuksena. Odotukseni tulevaa albumia kohtaan nousivat näiden kahden kappaleen myötä. Vuonna 1999, vuosi euroviisukarsinnan jälkeen ilmestynyt albumi täytti odotukset ääriään myöten.
Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia (jotka pikapuoliin hankin myös hyllyyni) olivat nihkeästi toisiinsa yhdistetty kokoelma mielestäni puistattavaa paasausta (esim. Tel Aviv, Lähetystyö), tarttuvia eläinaiheisia hittejä (Hauki, Savanni nukahtaa) ja hienoja, mutta vähemmän kaupallisia pop-runoteoksia (Moskova, Pärnu, Ero, Entäs nyt), oli Kalifornialla kulmia hiottu hienoisesti, jotta hampaat kiristyivät vähemmän ja korvat nauttivat enemmän. Vanhaa Agit-prop imitaatiota muistutti enää etäisesti kappale Ilmiöitä, jossa paasausta oli lievennetty sopivalla annoksella itseironiaa.
Eikä hiteistäkään ollut pulaa, mutta tälläkin kertaa ne ovat minulle vähemmän tärkeitä. Jäätelöauto ja Hei kuule Suomi soivat radiossa liiaksikin asti, mutta minua puhuttelivat jälleen ne matalamman profiilin kappaleet, joilla oli hieman enemmän sanottavaa. Kalifornian päättävä Musta niljaisten lehtien kaupunki oli sellainen.
Vaikka Ultra Bran viimeinen albumi, vuonna 2000 julkaistu Vesireittejä on monin tavoin monipuolisempi, kokeilevampi ja enemmän pureskelua vaativa mestariteos, on Kalifornia minulle se rakkain ja muistorikkain albumi 1990-luvun parhaalta ja menestyneimmältä pop-ilmiöltä. Viisaana miehenä Kerkko Koskinen lopetti Ultra Bra:n levytysuran neljään albumiin.

Lue myös:

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:

perjantai 4. heinäkuuta 2014

206. Abba: Waterloo (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Abban toinen albumi Waterloo oli koekeittiö, jossa yhtye yritti eri resepteillä löytää tietä menestykseen. Euroviisut voittanut nimikappale ohjasi yhtyettä glam rockin suuntaan mutta levyllä kokeiltiin myös periruotsalaista iskelmää, italialaista balladia ja 60-luvun poppia. Kaiken tämän seassa oli myös pieniä vihjeitä siitä minkälaisella musiikillä ruotsalaisyhtye lopullisesti varmistaisi paikkansa 70-luvun popin ykkösnimenä kaikkialla maailmassa.

Vaikka Abban ensimmäinen single julkaistiin jo vuonna 1972, yhtyeen syntyvuotena pidetään yleisesti (ja myös virheellisesti) vuotta 1974, jolloin se voitti Eurovision laulukilpailut. Euroviisutapojen mukaisesti kappale levytettiin neljällä eri kielellä. Pohjoismaissa julkaistu versio Waterloo-albumista alkoi ruotsinkielisellä versiolla ja päättyi englanninkieliseen versioon.
Waterloo oli kuitenkin varsin kaukana siitä Abbasta, joka valloitti maailman 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Vaikka tämä sähkökitaravoittoinen ja sovitukseltaan poikkeuksellinen yksitotinen Abba-klassikko valittiin vuonna 2005 kaikkien aikojen parhaaksi euroviisuksi, ei se kuulu mielestäni yhtyeen eikä edes euroviisuhistorian parhaimmistoon.

Abban toinen albumi (Ring Ring oli julkaistu vuotta aiemmin) on yhtyeen albumeista tyyleiltään kaikkein monipuolisin.  Aivan kuin pari vuotta yhdessä esiintynyt nelikko olisi vasta etsinyt linjaansa ja kokeillut mikä tyyli sopisi yhtyeelle parhaiten. Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad ja Björn Ulvaeus olivat menestyviä artisteja jo ennen yhtyeen muodostamista, mutta neljän muusikon yhteinen tyyli oli vielä hakusessa. Eniten myöhemmin tutuksi tullutta tarttuvaa ja soundeiltaan siloiteltua Abbaa olivat kappaleet Honey honey, sekä Lyngstadin soolona laulama Gonna sing you my lovesong, joka on ansiotta jäänyt unohduksiin.
Yhtyeen jäsenistä Agnetha Fältskog oli menestynyt soolourallaan parhaiten. Vuoteen 1974 mennessä hän oli julkaissut neljä menestysalbumia, joiden musiikista hän oli säveltänyt suurimman osan itse. Waterloo-albumilla hänen bravuureitaan ovat italialaistyyppinen balladi Hasta Mañana sekä aviomies Björn Ulvaeusin kanssa duetoitu eroballadi Dance.
Waterloo-albumilla yhtye revitteli tyylipaletilla rohkeammin ja hullummin kuin koskaan tämän jälkeen. Waterloon tavoin muodikasta glam-rock-tyyliä noudatti outo ja kiehtova Watch out. Funkahtavaa rytmiä sen sijaan kokeiltiin kappaleessa My mama said. Oudoin kappale on heavyn ja glam rockin välillä hullutteleva King Kong song.
Abban ensimmäisillä levyillä lauluosuudet jaettiin varsin tasapuolisesti yhtyeen mies- ja naislaulajien kesken. Vasta pari vuotta myöhemmin Bennyn ja Björnin soolo-osuudet karsittiin minimiin ja mikrofoni annettiin pysyvästi Agnethan ja Anni-Fridin käsiin. Yksi levyn suosikkikappaleistani Sitting in the palmtree oli jälleen tyylikokeilu, johon ei yhtyeen myöhemmässä tuotannossa palattu. Björnin soolo ja Agnethan ja Fridan laulama väliosa ovat tässä kappaleessa juuri oikeissa paikoissa.
Waterloo-single ja -albumi myivät euroviisuvoiton huumassa hyvin pohjoismaiden lisäksi ympäri Eurooppaa. Waterloota seuranneet singlet menestyivät kuitenkin huonosti ja yhtyettä pidettiin jo yhden hitin ihmeenä kunnes syyskuussa 1975 julkaistu SOS nousi listojen kärkeen eri puolilla maailmaa. Tästä alkoi hittiputki, joka päättyi vasta 1980-luvun puolella.

Waterloo ei albumina ole samaa klassikkotasoa kuin vuonna 1976 ilmestynyt Arrival tai yhtyeen uran päättänyt The Visitors (1981). Jopa debyyttialbumi Ring Ring on mielestäni parempi. Minua kiehtoo kuitenkin Waterloo-albumissa sen tyylien monipuolisuus, johon yhtyeen yksikään muu albumi ei yltänyt. Ja jos albumia kuuntelee tarkkaan, löytyy tyylien sekamelskan takaa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin jo tässä vaiheessa pistämätön melodiantaju. Yhdistettynä Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulutaitoon oli menestyksen resepti vain viimeistelyä vailla.

Lue myös:

perjantai 9. elokuuta 2013

178. Alice & Franco Battiato: I treni di Tozeur/Le biciclette di Forlì (single 1984)

Joka vuosi Eurovision laulukilpailuissa on kappaleita jotka eivät yritäkään noudattaa tuttua viisukaavaa. Vuonna 1984 Italian Alicen ja Franco Battiaton I treni di Tozeur on hyvä esimerkki rajoja rikkovasta euroviisusta, joka yhdisti italoiskelmää 80-luvun poptrendeihin ja oopperaan. Monet pitävät yhä parhaana kappaleena joka viisulavalla on koskaan esitetty.

1980-luvulla euroviisuharrastukseni keskittyi loppukilpailuista nauhoitettujen c-kasettien kuunteluun. Vuoden 1984 kilpailu oli yksi lapsuusvuosieni parhaista, ja tämän vuoden kasetti soi radionauhurissani uudelleen ja uudelleen. Kisan parhaat kappaleet löytyivät kasetin lopusta. Toiseksi viimeisenä soitettu Italian I treni di Tozeur pysäytti minut joka kerta. Alicen tumma ääni ja Franco Battiaton nasaali tulkinta sopivat täydellisesti yhteen, omalaatuinen melodia (joka osittain oli pihistetty Mozartin Taikahuilu-oopperasta) ja tahtilaji pitivät arvoituksellisuutta yllä. Kappaleen kruunasi kolmen oopperalaulajan laulama loppukuoro.


Laulun lopun oopperaosuudesta vastasi studioversiossa amerikkalainen mezzosopraano Marilyn Horne. Luxemburgissa pidetyn viisufinaalin taustakuorossa laulua säesti kolme Milanon La Scalan oopperalaulajaa. Kuoro-osuus kesti vain kahdeksan sekuntia, mutta siitä tuli yksi tämän muutenkin omalaatuisen kappaleen poikkeuksellisista tunnusmerkeistä. Battiaton säveltämä kappale yhdisti myös kiehtovalla tavalla klassisen musiikin elementtejä 1980-luvulla muodissa olleisiin rytmikone- ja syntetisaattorisoundeihin.

Laulu herätti paljon huomiota, ja vuoden 1984 euroviisukappaleista juuri tämä menestyi parhaiten eurooppalaisilla levymarkkinoilla. Kisan lopputuloksissa kappale jäi viidenneksi. Alice ja Battiato julkaisivat molemmat kappaleesta myös sooloversionsa.
Kappaleella oli suuri merkitys Alicen uralle. Hän oli herättänyt huomiota jo kolme vuotta aiemmin San Remon festivaalin voittokappaleellaan Per Elisa (myös Franco Battiaton säveltämä), mutta I treni di Tozeur avasi hänen uransa kunnolla Italian rajojen ulkopuolella. Menestystä sekä levymyynti että konserttimarkkinoilla riitti 1990-luvun alkupuolelle saakka.

Singlen b-puolella oleva instrumentaalikappale ei juuri huomiota herättänyt, mutta olkoon se tässä mukana johdonmukaisuuden vuoksi.
I treni di Tozeur -kappaleen menestyksen innoittamana Alice levytti albumillisen Franco Battiaton suosituimpia hittejä. Erinomaisen Gioielli Rubati -albumin esittelen seuraavaksi.

Lue myös:

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

163. Ilanit: Ei Sham (single 1973)

Israelin ensimmäinen euroviisuedustaja Ilanit on jäänyt mieleeni sekä kappaleen että oman esiintymisensä ansiosta. Ey-Sham on edelleen yksi suosikkikappaleistani Eurovision laulukilpailujen historiassa, ja vaaleakutrista Ilanitia on aina ilo katsella vuoden 1973 viisutallenteilla. Harmi vain, että kappaleesta ei ole säilynyt  kunnollista levyversiota.

Yksi Eurovision laulukilpailujen upeimmista asioista on aina ollut se, että moni kotimaansa ulkopuolella tuntematon laulaja on saanut esitellä taitojaan myös muulle maailmalle. Yksi minulle viisujen kautta löytynyt tuttavuus on Israelia kahdesti edustanut Ilanit.

Israel osallistui viisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1973 herättäen huomiota muutenkin kuin lisääntyneiden turvatoimien vuoksi. Kappaleen Ei Sham oli säveltänyt kotimaassaan tunnettu säveltäjä ja sovittaja Nurit Hirsh, joka sai kunnian olla Euroviisujen historian toinen naispuolinen kapellimestari ja yksi vain kolmesta naisesta, jotka viisuhistorian aikana ovat saaneet johtaa viisuorkesteria. Hirsh palasi viisuihin kapellimestarina viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänen säveltämänsä A-ba-ni-bi saavutti Israelin ensimmäisen viisuvoiton. Hänestä tuli näin ollen myös ensimmäinen Euroviisujen voittokappaleen säveltänyt nainen.

Ilanit pitkine hiuksineen ja värikkäine vaatteineen ei hävinnyt huomiossa Hirshille lainkaan. Laulajan vahva tulkinta Hirshin hienosta sävellyksestä oli täynnä tunnetta ja hymyä, ja Israelin ensimmäinen viisukappale saavuttikin kunnioitettavan neljännen sijan. Itse tutustuin vuoden 1973 euroviisuihin 20 vuotta myöhemmin, kun opiskelukaverini esitteli euroviisukokoelmiaan. VHS-nauha oli huonolaatuinen, mutta siitä huolimatta ihastuin Ilanitiin ja tähän upeaan kappaleeseen.
Ey Sham -kappaleen suuri tragedia on se, että laulusta ei ole olemassa (en ole ainakaan kuullut) hyvälaatuista äänitallennetta. Esityksistä paras on ehdottomasti edellä esitelty liveversio Luxeburgissa pidetyissä viisukisoissa. Valitettavasti Luxemburgin television äänimiksaaja ilmeisesti nukkui lähetyksen aikana, sillä orkesterin jousisektiota ei kuulu lainkaan ja näin ollen suuri osa Hirshin hienosta sovituksesta jäi viisuiltana kuulematta.

Kappale julkaistiin kotimaassaan singlenä. Alkuperäiset masternauhat kappaleesta ovat sittemmin ilmeisesti hukkuneet, sillä cd-levylle kappale on kopioitu joko c-kasetilta tai huonolaatuiselta vinyylisingleltä. Hyvälaatuista äänitettä kappaleesta ei todennäköisesti ole enää tallessa lainkaan. Englanninkielinen singleversio on laadultaan hieman parempi, mutta tulkintana se ei tavoita alkukielisen version tenhoa. Erinomaisen suomenkielisen version kappaleesta levytti Marion Rung nimellä Sain muiston.
Ilanit esiintyi toisen kerran Eurovision laulukipailujen kansainvälisessä finaalissa vuonna 1977 kappaleella Ahava hi shir li'shna'im. Laulaja oli tälläkin kertaa oma lumoava itsensä, mutta kappale ei ollut aivan yhtä tehokas kuin neljä vuotta aiemmin ja hän sijoittui yhdenneksitoista. Yrityksistä huolimatta ei Ilanit ole enää kolmatta kertaa päässyt viisulavalle.

Alkuperäisen hebreankielisen singlen b-puoli on jäänyt minulle arvoitukseksi. Netistä löytyneissä kuvissa levyn kappaleet on kirjoitettu hebreankielisin aakkosin, joten minulla ei ole ollut mahdollisuuttakaan päätellä mikä kappale singlen b-puolelta löytyy ja löytyisikö kappaletta Spotifysta tai YouTubesta. Jos joku lukijoistani tietää enemmän, niin kuulisin mielelläni vastauksen nyt avoimeksi jäävään kysymykseen.

p.s. Toistuvaan kysymykseen siitä miten Israel voi osallistua Euroviisuihin on lyhyt ja selkeä vastaus. Eurovision laulukilpailut on avoin kaikille Euroopan yleisradiounionin EBU:n jäsenmaille riippumatta siitä missä maanosassa maa sijaitsee.

Lue myös: