tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:

    tiistai 17. tammikuuta 2017

    244. The Mamas & the Papas: The Papas & the Mamas (1968)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Jos The Mamas & the Papas -yhtyeen kolme ensimmäistä albumia syntyivät nopeasti, oli yhtyeen neljännen levyn teossa suuria vaikeuksia. John Phillipsin täydellisyyden tavoittelu yhdistettynä yhtyeen jäsenten keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin kuuluivat levyn väsyneessä ja alakuloisessa yleisilmeessä. Yhtyeen hienot lauluharmoniat ja Phillipsin edelleen taitavat sävellykset ja sovitukset johtivat kuitenkin työvoittoon. The Mamas & the Papas -yhtyeen kultakauden viimeinen albumi kestää edeltäjiensä lailla kymmeniä kuunteluita.

    Kun aloin tutustua the Mamas & the Papas -yhtyeen tuotantoon muutama vuosi sitten, jäi yhtyeen neljäs albumi usein paitsioon. Edelliset kolme levyä (jotka kaikki julkaistiin 11 kuukauden sisällä vuosina1966-1967) jättivät loistavuudellaan hieman väsähtäneen neljännen albumin varjoonsa. Vasta useampi kuuntelu sai minut ymmärtämään että tämä synkkä laulukokoelma oli hieno jatkumo ja arvokas päätös yhtyeen loistavalle mutta lyhyelle uralle.
    Levyn nuupahtaneelle yleisilmeelle on selvä syynsä. Yhtye ei ollut koskaan toipunut Michelle Phillipsin (joka edelleen oli yhtyeen johtajan John Phillipsin vaimo ja vastasyntyneen Chynna-tytön äiti) suhteesta yhtyeen toiseen miesjäseneen Denny Dohertyyn (joka aiemmin puolestaan oli ollut suhteessa yhtyeen toisen naisjäsenen Cass Elliotiin kanssa). Doherty oli suhteen seurauksena ajautunut juomiskierteeseen eikä alkoholin ja huumeiden aiheuttamat ongelmat olleet vieraita yhtyeen muillekaan jäsenille. John kanavoi ahdistuksensa levyn avausraitaan Safe in my garden, jonka (jälleen kerran) hienot lauluharmoniat vain korostivat sen synkkää tunnelmaa. 

    Aiempien levyjen äänityksistä poiketen The Papas & the Mamas -albumi (jolle voisi antaa palkinnon mielikuvituksettomimmasta albumin nimestä) äänitettiin Johnin ja Michellen kotistudiossa, joka antoi käytännössä rajattomat mahdollisuudet äänittää, uudelleenäänittää ja korjailla kappaleita. Tässä oli huonotkin puolensa.
    Johnin perfektionismi lauluraitojen suhteen aiheutti lisää kitkaa yhtyeen sisällä. Kappaleen For the love of ivy vokaaliraitoja äänitettiin Cass Elliotin sanojen mukaan lähes kuukauden ajan, mikä sai kärsivällisimmänkin muusikon pinnan palamaan. Äänitykset keskeytettiinkin syksyllä 1967. Yksi valmiiksi saaduista neljästä kappaleesta, Phillipsin Twelve thirty (josta Chynna Phillipsin Wilson Phillips -yhtye teki hienon version 44 vuotta myöhemmin) julkaistiin singlenä. Yhtye esitti kappaleen televisiossa ja lähti etsimään inspiraatiota ja uutta potkua Euroopasta. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Twelve thirty on yksi yhtyeen koko uran hienoimpia äänityksiä. Vähällä kuitenkin oli ettei se jäänyt viimeiseksi sellaiseksi.
    Suunniteltu kiertue päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Britannian poliisi pidätti Cass Elliotin yhtyeen saavuttua maahan syyttäen häntä hotellilakanoiden varastamisesta edellisen Englanninvierailunsa aikana. Vaikka syytteet kumottiin, vaurioitti selkkaus yhtyeen jo ennestään haurasta yhtenäisyyttä, ja Cass ilmoitti eroavansa yhtyeestä riideltyään railakkaasti Johnin kanssa.

    Euroopan kiertue peruttiin, mutta muu yhtye sai suostuteltua Elliotin palaamaan studioon viimeistelemää keskenjäänyt albumi valmiiksi. Levy julkaistiin lopulta 14 kuukautta Deliver-albumin jälkeen. Twelve thirty ja Safe in my garden -kappaleiden jälkeen singlenä julkaistiin levyn positiivisin kappale. Levy-yhtiö oli tietoinen yhtyeen vääjäämättömästä hajoamisesta, ja päätti buustata Cass Elliotin alkavaa soolouraa julkaisemalla kappaleen Dream a little dream of me hänen soolosinglenään. Kappaleesta tuli odotetusti albumin tunnetuin ja menestynein laulu.
    Neljännen the Mamas & the Papas -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen. Myös Johnin ja Michellen avioliitto kaatui lopullisesti pian yhtyeen hajoamisen jälkeen. Vaikka the Papas & the Mamas -albumi eikä siltä julkaistut singlet nousseet listoilla yhtä korkealle kuin yhtyeen aiemmat julkaisut, oli se kuitenkin tyylikäs ja olosuhteisiin nähden onnistunut albumikokonaisuus. Albumin päättävä Midnight voyage antaa meille kuulijoille harvinaisen kurkistusmahdollisuuden kulissien taakse ja viimeiset sekunnit lauluharmoniaa, jota ei tämän jälkee enää kuultu. Kappaleen keskellä kuullaan pätkä yhtyeen jäsenten keskustelua ja lauluosuuksien harjoittelua.
    The Mamas & the Papas -yhtyeen tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän albumiin. Levy-yhtiö luki yhtyeen kanssa tehtyä levytyssopimusta suurennuslasilla ja vaati yhtyeeltä vielä yhtä albumia sopimuksen ehtojen täyttämiseksi. Yhteensä miljoonan dollarin sopimussakon uhalla yhtye pakotettiin takaisin studioon vuonna 1971. Tuloksena syntynyt albumi People like us ei yltänyt laadultaan eikä myynniltään lähellekään yhtyeen 1960-luvun levyjä. Michelle Phillipsin sanoin yhtye teki levyn vain välttääkseen oikeusjutun ja siltä se myös kuullosti.

    lauantai 7. tammikuuta 2017

    243. The Beatles: Let it be (1970)


    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

    The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

    Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

    Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
    Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

    Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
    Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

    Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
    Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

    Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
    Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

    Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
    Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

    Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

    Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

    Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
    Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

    Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
    Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

    Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
    Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
    Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

    Lue myös:

    keskiviikko 4. tammikuuta 2017

    242. The Beatles: Please please me (1963)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatles -yhtyeen levytysura kesti vain vajaat kahdeksan vuotta. Ajanjaksona, jolloin harvat nykyajan artistit julkaisevat kahta levyä enempää, yhtye julkaisi kymmenien single- ja ep-levyjen lisäksi 12 albumia, joista esittelen seuraavaksi ensimmäisen ja viimeisen. Please please me -albumi äänitettiin pääosiltaan yhtenä helmikuisena maanantaina 53 vuotta sitten. Tätä kymmenen tunnin rupeamaa pidetään levytyshistorian tuotteliaimpana sessiona.

    Please please me oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka sain joululahjaksi 29 vuotta sitten yhtä aikaa ensimmäisen cd-soittimeni kanssa (toinen joululahjalevy oli George Harrisonin paluualbumi Cloud nine). Vaikka olin kuluneen vuoden aikana hankkinut lähes kaikki the Beatlesin albumit hyllyyni vinyylimuodossa, olin lykännyt yhtyeen debyyttialbumin hankintaa jostain syystä ja näinollen siitä tuli ainoa Beatles-levy, jota ei hyllyssäni ole koskaan ollut mustana vinyylinä.

    Lähes 25 vuotta aiemmin John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr saapuivat Lontoon St Johns Woodin kaupunginosassa sijaitsevaan EMI:n levytystudioon (studion löytyy edelleen osoitteesta 3 Abbey Rd.). Yhtye oli julkaissut vuodenvaihteen molemmin puolin kaksi singleä, joista jälkimmäinen Please please me nousi Melody Maker ja New Musical Express -lehtien singlelista kärkeen.
    Kun alun perin Roy Orbison -tyyppinen balladi sai tuottaja George Martinin ehdotuksesta rivakamman tempon, oli ensimmäinen kymmenistä Lennon/McCartney -hiteistä valmis. Martinin johtama Parlophone-levy-yhtiö ei vielä tiennyt millaista kultamunaa se piti palkkalistoillaan, ja hän kiirehti rahastamaan kappaleen tuomalla suosiolla varaamalla session samannimisen albumin äänitystä varten. 

    Kahden singlen (ensimmäinen oli brittilistan 17. sijalle noussut Love me do) kahden puoliskon rinnalle tarvittiin kymmenen uutta kappaletta, joita varten Abbey Roadin studio varattiin yhdeksi päiväksi. Kyllähän nyt kymmenessä tunnissa kymmenen kapaletta kevyesti äänitetään, varsinkin kun tuohon aikaan rock-albumit koostuivat singlehittien lisäksi kakkosluokan sävellyksistä vasemmalla kädellä äänitettyinä. The Beatles ja George Martin eivät kuitenkaan halunneet tinkiä laadusta, vaikka studioaikaa olikin rajoitetusti.
    Vuonna 1963 vain harvat rock-muusikot sävelsivät itse kappaleensa. The Beatles oli poikkeus, ja neljän jo julkaistun singlekappaleen lisäksi yhtyeen albumi sisälsi neljä uutta Lennon/McCartney-sävellystä. Paulin pääasiassa säveltämä I saw her standing there oli albumin aseistariisuva aloitusraita, ja se olisi itsessään ollut erinomainen kappale singlenä julkaistavaksi. Johnin pohdiskeleva There's a place oli oikealla paikallaan levyn b-puolen toiseksi viimeisenä raitana. 

    Vaikka studiotyöskentely oli liverpoolilaisnelikolle uutta, ei heillä esiintymisrutiinista ollut puutetta. Vuosina 1960-1962 yhtye oli työskennellyt yhteensä 10 kuukauden ajan Hampurilaisilla klubeilla, ja Please please me -albumin levytykseen mennessä he olivat esiintyneet liverpoolilaisella Cavern clubilla lähes 300 kertaa. Näinä vuosina yhtyeelle kertyi omien sävellysten lisäksi laaja katalogi cover-kappaleita, joiden Beatles-versioista tuli usein originaaliversioita tunnetuimpia. Yksi näistä kappaleista on Arthur Alexander -nimisen artistin pikkuhitti Anna, josta John Lennon teki erinomaisen tulkinnan. Kappale Chains oli puolestaan Carole Kingin ja Gerry Goffinin the Cookies yhtyeelle säveltämä hitti vuodelta 1962. Sooloa the Beatles-albumilla lauloi George Harrison. 
    Koska the Beatles oli esittänyt kappaleita keikoillaan jo useamman vuoden ajan, heidän ei tarvinnut juurikaan harjoitella ennenkuin äänitystä. Parhaissa tapauksissa kappaleet saatiin purkkiin muutamalla otolla. Levyn tunnetuimman lainakappaleen äänitykseen nauhuri täytyi käynnistää vain kerran.
    Alunperin the Isley brothersin levyttämä Twist and shout oli John Lennonin bravuurinumero, joka aloitti yhtyeen useimmat konsertit aina vuoteen 1965 asti. Kappale jätettiin Please please me -albumin äänityksissä viimeiseksi, sillä sekä yhtye että George Martin tiesivät että flunssaisen Lennonin äänihuulia repivän tulkinnan jälkeen ei olisi mitään mahdollisuutta laulaa enää mitään muuta. "Sen oli pakko onnistua ensimmäisellä kerralla", yhtyeen jäsenet muistelivat myöhemmin, ja kaikkien onneksi tämä ensimmäinen kerta myös riitti.

    Albumin levyttäminen yhdessä tai kahdessa päivässä ei ollut mitenkään harvinaista 1960-luvun alkupuoliskolla. Harvinaista ellei peräti ainutlaatuista oli se kuinka laadukkaan 14 kappaleen kokonaisuuden 20-22-vuotiaat liverpoolilaispojat saivat aikaiseksi maestro Martinin ohjauksessa.

    Kymmenessä tunnissa the Beatles onnistui tekemään kymmenen erinomaista raitaa. Kiire ja studiotyön uutuus kuuluu yhtyeen esityksissä, mutta ne toisaalta tekivät Please please me -albumista levyn, joka kuullostaa edelleen tuoreelta ja energiseltä lähes 54 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tästä tuoreudesta ja energiasta oli vain rippeet jäljellä tammikuussa 1970, jolloin yhtye kokoontui Abbey Roadin studioille viimeistä kertaa. Tällöin viimeisteltiin yhtyeen viimeinen albumi Let it be, josta kerron seuraavaksi.

    Lue myös: