perjantai 25. maaliskuuta 2016

231. Paul Simon: The Paul Simon Songbook (1965)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kun Simon & Garfunkel -duon ensimmäiset levytykset eivät johtaneet menestykseen duo hajosi, ja Paul Simon siirtyi luomaan uraa Britanniaan. Siellä hän levytti hyvin henkilökohtaisen ja Bob Dylan -vaikutteisen folk-albumin, jossa monet dueton myöhemmät hitit kuultiin ensimmäistä kertaa. Kun Simon & Garfunkel alkoi menestyä, Simonin ensimmäinen sooloalbumi unohdettiin moneksi vuosikymmeneksi.

Miljoonia levyjä myyneen Simon & Garfunkel -duon uran alku ei ollut loistokas. Parivaljakon ensimmäinen albumi, vuonna 1964 julkaistu Wednesday morning 3am oli erinomainen (esittely tulossa myöhemmin) ja levyltä löytyi muun muassa akustinen versio myöhemmin suurhitiksi nousseesta The Sound of silence -kappaleesta. Albumi jäi Beatlemanian jalkoihin ja myi surkeasti. Duo hajosi ja Paul Simon siirtyi jatkamaan soolouraansa Isossa Britanniassa.

Simonin ensimmäinen soololevy äänitettiin Lontoossa hyvin vaatimattomasti. Simon säesti itseään kitaralla ja esitys tallennettiin vain yhdellä mikrofonilla. Tuloksena oli intiimi ja henkilökohtainen levy, joka korosti Simonin taitoa lauluntekijänä ja omien laulujensa tulkitsijana.
Dylanhenkinen albumi alkaa Simonin akustisella tulkinnalla kappaleesta I am a rock, joka on sisäänpäin kääntyneen ihmisen puolustuspuhe. Simon & Garfunkel teki kappaleesta hienon rock-version vuotta myöhemmin, mutta Simonin sooloversiossa on oma viehätyksensä. Laulu kuulostaa omakohtaisen hauraalta, aivan kuin hän oikeasti kuvaisi omaa suhdettaan muihin ihmisiin ja maailmaan.

Albumin kapplaista lähes kaikki kuultiin myöhemmin menestysduon hittialbumeilla. The Paul Simon Songbook -albumin kantaaottavimmat ja rankimmat kappaleet löytyvät kuitenkin vain tältä levyltä. Kappale A Church is burning on lauluntekijän vihainen kannanotto Yhdysvaltain eteläosien synkkään ihmisoikeustilanteeseen. Kappaleessa on kaikuja vuoden 1964 "Vapauden kesän" tapahtumista, jolloin kolme mustien oikeuksien puolesta kampanjoinutta nuorta murhattiin Missisippin osavaltiossa. Samaan aiheeseen viittaa kappale He was my brother, jonka Simon & Garfunkel oli julkaissut ensimmäisellä soololevyllään.
Levyn herkempää puolta edustavat kappaleet Kathy's song ja April come she will, jotka julkaistiin vuotta myöhemmin jokseenkin muuttamattomina duettoalbumilla. Simonin sooloversiossa on kuitenkin jotain herkkyyttä ja konstailemattomuutta joka erottaa ne edukseen Simon & Garfunkel -versioista. Kappaleen Kathy's song päähenkilö oli Simonin brittiläinen tyttöystävä, joka esiintyy myös levyn kannessa.
Bob Dylanin vaikutus Paul Simonin musiikkiin on parhaiten hvaittavissa kappaleessa The side of a hill, jonka ainoaksi julkaisuksi Simonin ensimmäinen sooloalbumi jäi. Laulun aiheena on sodan mielettömyys ja seitsemänvuotiaan lapsen kohtalo sen jaloissa, aihe joka olisi hyvin sopinut myös Dylanin levylle kuten laulun akustinen säestyskin.
Jos levyn äänitysolosuhteet olivat vaatimattomat niin vaatimaton oli myös levyn menestys. Se julkaistiin aluksi vain Isossa Britanniassa kadoten saman tien. Yhdysvalloissa levyä ei julkaistu lainkaan.

Vaikka menestys ei ollut merkittävä, olisi Simonista voinut tulla soololaulajana yksi folk- ja protestilaulubuumin menestyneimmistä artisteista, ellei Atlantin toisella tapahtunut jotain mikä muutti popmusiikin historiaa. Simonin ja Art Garfunkelin tietämättä levy-yhtiö lisäsin duon ensimmäisen albumin akustiseen The Sounds of silence -kappaleeseen (jonka Simon oli levyttänyt myös soololevylleen) sähkökitara- ja rumputaustan. Asia tuli duon tietoisuuteen vasta kun julkaistu single oli noussut Yhdysvaltain singlelistan kärkeen.
Yllättävä menestys laittoi Paul Simonin soolouran telakalle, duo Simon & Garfunkel palasi yhteen ja aloitti viisi vuotta kestävän menestysuran. Simonin soololevy julkaistiin lyhyesti Yhdysvalloissa vuonna 1969, mutta vedettiin pian markkinoilta laulajan vaatimuksesta. Vuonna 1981 albumi julkaistiin osana Paul Simon -boksia ja cd:nä vuonna 2004.

The Paul Simon Songbook jäi laulajansa ainoaksi puhtaaksi folklevyksi. Aloitettuaan varsinaisen soolouransa Simon & Garfunkel -duon hajoamisen jälkeen laulaja-lauluntekijän tyyli oli lähempänä sen ajan popmusiikkia kuin 60-luvun riisuttua folktyyliä. Menestyneimmän sooloalbuminsa hän teki vuonna 1986, jolloin Etelä-Afrikassa levytetty Graceland palkittiin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnolla.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 14. maaliskuuta 2016

230. Boney M.: Nightflight to Venus (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Saksalaisjamaikalainen poptuote Boney M. oli uransa huipulla vuonna 1978. Yhtyeen kolmas albumi oli virheetön poplevy, jonka laatu kantoi aina miljoonahiteistä vähemmälle huomiolle jääneisiin kappaleisiin asti. Levy osoitti myös sen, että viimeisen päälle tuotettu ja laskelmoitu levy saattaa olla samaan aikaan musiikillisesti vivahteikas ja paikoin koskettavakin paketti.

Jos unohdamme Britannian ja Yhdysvaltojen musiikkituotannon, tulivat 1970-luvun suurimmat hitit Ruotsista ja Saksasta. Abba oli tietenkin vuosikymmenien 1970-80 vaihteen suurin nimi, mutta harva muistaa nykyään kuinka tiukan vastuksen saksalainen Boney M. antoi Ruotsin popihmeelle. Kun aloin itse ostamaan levyjä omalla rahalla hyllyyni, olivat Boney M. ja Abba tasapuolisesti edustettuina.
Venäjän viimeisen tsaarittaren rakastajasta Rasputinista kertova laulu oli yhtyeen suurimpia hittejä, ja se tuli Suomessa tunnetuksi myös Mona Caritan viattomana versiona. Yhtyeen tuottajan Frank Farianin yhdessä Fred Jayn ja George Reyamin kirjoittama kappale oli hyvä esimerkki yhtyeen musiikista, jossa yhdistyivät perusteellisesti rakennettu tarttuva melodia ja yhtyeen laulajien äänille ja perinteisille soittimille rakennettu nerokas sovitus. Tässä kappaleessa ei syntetisaattoria tarvittu.

Toisin kuin orgaanisesti neljän ystävyksen ja kahden lemmenparin yhteistyöstä syntynyt Abba, Boney M. oli lähes teollisesti tuotettu kokoonpano. Laskukoneen takana hääräsi saksalaistuottaja Farian. Soolourasta unelmoinut mutta samalla julkisia esiintymisiä kammonnut Farian palkkasi julkisivukseen neljä Karibialta kotoisin olevaa laulajaa ja tanssijaa. Yhtyeen menestys yllätti Farianinkin, ja väliaikaiseksi tarkoitettu kokoonpano julkaisi levyjä kymmenen vuoden ajan. Uran suurin hitti osui vuoteen 1978, jolloin Nightflight to Venus -albumin b-puolen avausraita nousi mm. Britannian singlelistan kärkeen.
Kappale oli hyvä esimerkki Farianin tavasta poimia lauluja eksoottisista lähteistä ja taidosta muokata niistä kansainvälisiä hittejä. Rivers of Babylon oli alunperin jamaikalainen reggae-laulu, jonka tekstissä yhdistyivät rastafari-uskonnon ja kristinuskon opinkappaleet. Farian siivosi kappaleesta rastafari-vaikutteet ja onnistui luomaan kokonaisuuden, joka ei vieraannuttanut edes niitä kuulijoita, jotka eivät piitanneet sen raamatullisista viitauksista.

Laulun soolo-osuudet lauloi itseoikeutetusti yhtyeen laulusolisti Liz Mitchell, johon yhtyeen toinen laulaja Marcia Barrett ja matalista lauluosuuksista vastannut Farian yhtyivät. Yhtyeen muut jäsenet, Maizie Williams ja Bobby Farrell tyytyivät tässä, niinkuin yhtyeen muillakin levyillä, aukomaan mykkinä suitaan.

Rasputin ja Rivers of Babylon olivat albumin tunnetuimmat kappaleet, ja ne ovat jääneet elämään myös uudella vuosituhannella. Nightflight to Venus -albumin menestys ei kuitenkaan ollut vain singlehittien varassa, vaan levy oli nautittava ja onnistus kokonaisuus alusta loppuun. Kappale He was a steppenwolf oli erinomainen esimerkki kappaleessa, joka ei mahdu kolmen minuutin hittikaavaan. Se oli polveilevine sovituksineen lähes seitsemänminuuttinen taideteos, jonka teossa kunnianhimoa ei pidetty säästöliekillä.
1970-luvun pop- ja diskolevyissä minua on aina kiehtonut niiden soundi, joka rakennettiin rikkailla bändi ja orkesterisovituksilla. Syntetisaattorit ja muut efektit rantautuivat Boney M.:n levyille vasta lähempänä vuosikymmenen vaihdetta. Nightflight to Venus oli täynnä kitaroita, akustisia lyömäsoittimia, puhaltimia, jousia ja lauluharmonioita.

Vaikka Liz Mitchell lauloi sooloa lähes kaikilla yhtyeen hiteistä, pidän itse enemmän yhtyeen toisen laulajan Marcia Barrettin soulahtavasta äänestä. Tällä albumilla Barret pääsi laulamaan sooloa kahdella kappaleella. 
Uusien kappaleiden ja ylikansallisten sävellainojen ohella tuottaja Farian ei kainostellut koskea pop-klassikoihin. Diskomuottiin puristettu mutta samalla Marcia Barretin sielukkaalla tulkinnalla siunattu versio Roger Millerin 60-luvun hitistä King of the road kohotti varmasti joitan kulmakarvoja, mutta voin vain kuvitella mitä paheksuntaa aiheutti kun tanssilattioiden suosikki otti versioitavakseen Neil Youngin ikivihreän Heart of gold. Itselläni ei ole kummoistakaan suhdetta Neil Youngin tuotantoon, joten pidän Boney M. versiota kappaleesta erinomaisena. Jos ei muuta, niin albumin tyylikkäästi päättävä kappale osoittaa, kuinka saumattomasti Mitchellin, Barrettin ja Farianin äänet sointuivat yhteen.
Siltä irroitettujen singlekappaleiden tapaan, Nightflight to Venus nousi listojen kärkeen ympäri Eurooppaa, mukaanlukien Iso-Britannia. Boney M oli näinollen ainoa Britannian ulkopuolelta tuleva eurooppalainen yhtye, joka 70-luvulla antoi kunnon vastuksen Abballe saarivaltakunnan levylistoilla.

1980-luvun puolivälin jälkeen 70-luvun diskomusiikki muuttui epämuodikkaaksi, ja yhtye hajosi useaksi lavoja kiertäväksi Boney M.-nimiseksi nostalgia-kokoonpanoksi. Farian eikä hänen luomansa yhtye saa edelleenkään mielestäni osakseen sitä arvostusta, minkä se ansaitsisi.  Erittäin onnistuneista albumikokonaisuuksista huolimatta Boney M.:n musiikkia edustaa radioaalloilla vain sen tunnetuimmat hittisinglet.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)