maanantai 30. huhtikuuta 2012

87. George Harrison: All things must pass (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun the Beatles hajosi vuonna 1970, odottivat monet mielenkiinnolla, mitä tekisi yhtyeen kitaristi George Harison, joka yhtyeen viimeisinä vuosina oli näyttänyt kyntensä lauluntekijänsä. Harrison täytti nämä odotukset kolminkertaisesti julkaisemalla samana vuonna kolmoisalbumin All things must pass. Paketti koostui pääasiassa lauluista, joita Harrison oli kirjoittanut edellisten vuosien aikana, mutta ei ollut saanut mukaan yhtyeensä levyille. Sävellyksiltään vahvaa kokonaisuutta sävytti  Phil Spectorin mahtipontinen tuotanto, joka sopi hyvin yhteen Harrisonin pohdiskelevien laulujen kanssa.

Innostuin todella George Harrisonin soolomusiikista, kun hänen comeback-albuminsa Cloud 9 julkaistiin vuonna 1987. Vasta tässä vaiheessa sain kuulla, että Harrison teki The Beatles -yhtyeen jäsenistä ensimmäisen listojen kärkeen nousseen sooloalbumin ja että kyseinen levy koostui peräti kolmesta albumista. Ensikuuntelulla tämä levy ei kuitenkaan vakuuttanut, se erosi täysin Cloud nine -levystä runsainen orkestereineen ja vahvoine uskonnollisine vireineen. Vuosien varrella pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää ja arvostaa tätäkin albumia. Vähän ennen Harrisonin kuolemaa julkaistu remasteroitu versio albumista toi lisäksi hienot laulut paremmin esiin koukeroisten sovitusten alta.

Beatles-vuosien aikana kitaristi George Harrisonin pöytälaatikkosävellysten pino kasvoi. John Lennon ja Paul McCartney huolivat omien laulujensa rinnalle vain 1-2 Harrisonin sävellystä per albumi, ja koko ajan lauluntekijänä kypsynyt Harrison turhautui siitä vähäisestä huomiosta, jota hänen laulunsa saivat. Kun hän sitten yhtyeen hajoamisen jälkeen alkoi koota ensimmäistä sooloalbumiaan (jos instrumentaalilevyjä ei lasketa), ei hänellä ollut puutetta materiaalista. Avukseen levyä tekemään hän kutsui supertuottaja Phil Spectorin, joka oli tohtoroinut Let it be -albumin julkaistun version.

Spector oli tunnettu joskus mauttomuuksiin kasvavasta paisuttelusta, ja joillakin All things must pass -levyn kappaleistakin mennään kohtuuden ohi. Suurimpaan osaan levyn sisällöstä Spectorin tyyli kuitenkin sopii hyvin.
Toinen tärkeä henkilö levyllä on Bob Dylan, jonka kanssa Harrison sävelsi levyn aloituskappaleen I'd have you anytime. Kappale on malliesimerkki siitä, miten Spectorin tuotanto toimii parhaimmillaan. Harrisonin ääni ja kitara nousevat hienosti soittimien muodostaman äänivallin eteen. Jousisovitus on kaunis ja tällä kertaa hienovaraisen herkkä. Kitarasoolon kappaleessa soittaa Harrisonin hyvä ystävä Eric Clapton, vaikka sopimussyistä hänen nimeään ei levyn kannesssa mainita.

Levyn suurin hitti oli miljoonamyyntiin noussut My Sweet Lord, joka kuitenkin vei Harrisonin pitkiin tekijänoikeusoikeudenkäynteihin. Itse en pidä sitä levyn parhaimmistoon kuuluvana kappaleena ja sen sijaan esittelen levyn toisena singlenä julkaistun kappaleen What is life, jossa myös Phil Spector on päästetty irti äänivallisovituksineen. Aluksi vieroksuin orkesterin muhkeaa sointia, mutta myöhemmin olen alkanut pitää siitä, vaikka laulaja itse tuntuu jäävän sen jalkoihin.
Vähän seesteisempää ja vähemmän sokeroitua menoa on kappaleessa Run of the Mill, jossa Harrison ruotii myös hieman Beatlesin jäsenten välisiä ristiriitoja.
George Harrisonia ei ole koskaan pidetty kovin vahvana ja tulkitsemisvoimaisena laulajana, mutta hyvän tuottajan ohjauksessa hän välillä onnistuu myös koskettamaan tulkitsijana. All things must pass -albumin parhaita laulusuorituksia on Bob Dylanin sävellyksessa If not for you.
Intialaisista filosofista henkistä voimaa saanut Harrison toi esiin elämänkatsomustaan kainostelematta myös tällä albumilla. Kappaleet Hear me lord, Art of dying, Beware of darkness ja tietenkin My sweet Lord -kappaleet toivat esille uskonnollisia kysymyksiä, mutta hienot sävellykset ja Phil Spectorin "taivaallinen" tuotanto saivat monet uskonnollisia aiheita vierastavatkin ihmiset ostamaan levyn. All things must pass oli ensimmäinen Beatles-yhtyeen jäsenten soololevy, joka nousi USA:n albumilistan kärkeen. 

Vaikka levyä myytiin kolmen levyn pakettina tuplalevyn hintaan, on levy enemmänkin bonus-levyllä varustettu tuplalevy. Levyistä kolmas sisältää nimittäin lähinnä studiojammailua ja John Lennonin kunniaksi levytetty uusversio Cliff Richardsin euroviisuhitistä Congratulations.
Itse en ole tuota bonuslevyä koskaan kuunnellut kokonaan. Mutta se ei haittaa, kun sitä edeltävät kaksi levyä sisältävät laatua koko rahan edestä. Levyn vahvin sävellys on jo Beatlesin aikana harjoiteltu nimikappale All things must pass. Harrisonin kuoleman jälkeen Paul McCartney on esittänyt kappaletta keikoillaan kuin anteeksipyydellen sitä, ettei kappaletta aikoinaan kelpuutettu Beatlesin levylle. Ehkä se oli vain hyvä, sillä Harrisonin sooloversio kappaleesta on todella vaikuttava.
Harrisonilla ei ollut vaikeuksia löytää pöytälaatikoista hyviä kappaleita All things must pass -paketin kokoamiseen. Tämän jälkeen hyvien albumien tekeminen muuttuikin sitten vaikeammaksi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Living in the material world oli vielä kohtalaisen onnistunut kokoelma, mutta sen jälkeen Harrisonin sooloura sukelsi. Paluu huipulle kesti yli kymmenen vuotta, vasta vuonna 1987 ilmestynyt Cloud nine palautti Harrisonin huipulle.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

86. Agnetha Fältskog: Så glad som dina ögon/Tio mil kvar till Korpilombolo (single 1972)

Agnetha Fältskog muistetaan Abban vaaleana naisjäsenenä ja yhtyeen hajoamisen jälkeen eristäytyvänä supertähtenä. Ennen ruotsalaisyhtyeen suurmenestystä Fältskog oli kuitenkin menestyvä nuori laulaja, joka sävelsi itse omat hittinsä. Hyvä esimerkki Agnethan taidoista ja monipuolisuudesta on tämä 1972 ilmestynyt single, jolta löytyy sekä kaihoisa rakkauslaulu että iloinen poppispala. Kummasta sinä pidät enemmän?

Aiemmin suosikkijäseneni Abba-yhtyeessä oli tumma Anni-Frid Lyngstad, joka oli monipuolinen ja taitava laulaja ja kiehtovalla tavalla salaperäinen. En kovin paljoa arvostanut viittä vuotta nuorempaa ja vaaleaa Agnetha Fältskogia. Vasta tutustuttuani Fältskogin soolouraan on mielipiteeni muuttunut ja nykyään pidän häntä yhtyeen mielenkiintosimpana jäsenenä etenkin hänen oman tuotantonsa ansiosta. Abba-yhtyeen suurin tragedia onkin mielestäni se, että Fältskog uhrasi oman soolouransa yhtyeensä puolesta. Ilman Abbaa Fältskog olisi ehkä vieläkin Ruotsin parhaimpia naislaulaja-lauluntekijöitä.

Vuonna 1972 julkaistu single on hyvä esimerkki vain 22 vuotiaan laulaja-lauluntekijän lahjakkuudesta. Singlen laadukkuudesta kertoo se, että eri lähteissä annetaan ristiriitaista tietoa siitä, kumpi levyn singleistä on alkuperäinen A-puoli. Nettilähteet ja singlen kansikuva antavat ymmärtää että a-puoleksi olisi valikoitu iloinen Tio mil kvar till Korpilombolo. Sen sijaan Fältskogin cd-boksin kansivihkosessa kerrotaan että levyn hitti olisi Så glad som dina ögon. Tämä kaihoisa kappale on myös minun suosikkini.
Todennäköinen selitys ristiriitaisille tiedoille on tämä: alun perin singlen a-raidaksi määriteltiin todellakin Tio mil kvar till Korpilombolo, mutta radiokanavat ja levyjä ostava yleisö mieltyi kuitenkin kauniiseen balladiin. Agnetha Fältskoghan on koko uransa ajan tullut tunnetuksi juuri dramaattisten balladien tulkitsijana.

Näiden kahden laulajansa säveltämän kappaleen vertailu on kuitenkin mielestäni turhaa. Ne molemmat, kuten Fältskogin muutkin soololevyt (kuten blogissani aiemmin esittelemäni albumi När en vacker tanke blir en sång) kertovat kieltään siitä, minkälaisesta lahjakkuudesta oli kysymys.
Tämän singlen jälkeen Agnetha Fältskog teki vielä yhden sooloalbumin vuonna 1975 ennenkuin Abba-juna vei mennessään. Hän ei kokenut omien sävellystensä kelpaavan yhtyeen levyille, ja totta onkin että Fältskogin soolouran musiikki on hyvin erityylistä, kuin mitä Abba levyillään esitti.

Abban jälkeen hän on julkaissut neljä sooloalbumia, joilta on löytynyt vain kolme laulajan itsensä säveltämää kappaletta. Vaikka olen suuri Abba-fani ja iloinen jokaisesta levystä jonka he tekivät, kalvaa mieltäni ajatus mitä kaikkea yhtyeen nuorin jäsen, lahjakas laulaja ja lauluntekijä, olisi saavuttanut jos hänen soolouralleen olisi annettu tilaa.

torstai 12. huhtikuuta 2012

85. Céline Dion: 1 fille & 4 types (2003)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun kanadanranskalaisen laulajatähden Céline Dionin englanninkielinen ura oli huipussaan, antoi ranskankieli hänelle mahdollisuuden irroitella ja kokeilla jotain muuta. Aiemmin samana vuonna vastikään äidiksi tullut Dion oli aloittanut viisivuotisen konserttiputken Las Vegasissa. Neljän ranskalaisen muusikon ja lauluntekijän kanssa tehty 1 fille & 4 types on vastakohta Las Vegasin ylellisyydelle. Riisutut sovitukset ja pitkälle akustinen tunnelma tekee levystä lämpimän ja miellyttävän. Viiden muusikon yhteistyö toimii ja levy on yksi Dionin parhaista.

Suhtautumiseni Céline Dionin englanninkieliseen ja ranskankieliseen tuotantoon on kuin kuuntelisin kahta eri artistia. Itse olen aina pitänyt enemmän tämän kanadanranskalaisen laulajan äidinkielellään esittämästä musiikista, sillä se tuntuu paljon omakohtaisemmalta ja aidommalta.

Aina 1990-luvun alkupuoliskolla tapahtuneen kansainvälisen läpimurtonsa jälkeen näitä Dionin kahta uraa on viety hyvin eri suuntiin. Maailmanmarkkinoille suunnatut englanninkieliset levyt ovat korostetun Amerikkalaisia. Siirappinen tuotanto, amerikkalais-"iskelmän" veteraanilauluntekijät Diane Warrenista David Fosteriin ja levyn kansissa esiintyvän artistin glamouria tihkuva imago aiheuttavat hylkimisreaktion monissa kuuntelijoissa. Dion laulaa hyvin, mutta englanninkieli on laulajalle selvästi vieras kieli ja hän saa lauluihin harvoin kovin henkilökohtaista otetta.

Läpimurron jälkeen Céline Dionin ranskankielinen ura jäi kakkosprioriteetille, mutta se oli vain hyvä asia. 1 fille & 4 types ("Yksi likka ja neljä jätkää") on hyvä esimerkki siitä, miten laulaja sai ranskankielisellä albumilla rentoutua ja tehdä jotain aivan muuta. Itsepalvelupesulassa(!) kuvattu levyn kansi (ja ensimmäinen musiikkivideo) ovat hyvin kaukana Las Vegasin kimalluksesta.

Céline Dionin taustalla soittavat ja laulavat neljä "jätkää" olivat hänen kaksi edellistä ranskankielistä levyään tuottaneet Jean-Jacques Goldman ja Erick Benzi, ranskalainen lauluntekijä Jacques Veneruso ja kitaristi Gildas Arzel.  Levy tuotettiin pienellä miehityksellä (likan ja jätkien lisäksi levyllä esiintyi vain kourallinen muita muusikoita) ja äänitettiin nopealla aikataululla Dionin Las Vegasin konserttien välissä. Goldman, Veneruso, Benzi ja Arzel vastasivat myös levyn sävellyksistä. Mikäli Tout l'or des hommes -musiikkivideota on uskominen, levynteko ja yhdessä musisoiminen oli hauskaa.Tämä myös kuuluu levyllä.

Kanadalaistähti, jota yksi säveltäjistä kutsuu laulajien Rolls Royceksi, on tehtävänsä tasalla. Englaninkielisillä levyillä ihmisiä ärsyttävät maneerit ovat tällä levyllä aisoissa ja ranskankielellä laulettaessa ne tuntuvat jopa kuuluvan asiaan. Levyllä ääneen pääsevät myös säveltäjät, kappaleella Apprends-moi lauluvuoron saavat Dionin lisäksi kaikki neljä jätkää. Yhteistyö toimii tässäkin saumattomasti.


Sovitukseltaan rikkain kappale soundeiltaan varsin riisutulla levyllä on kappale Je lui dirai (Kerron hänelle), joka on Dionin rakkauslaulu vastasyntyneelle pojalleen Réné-Charlesille. Laulun tekstissä laulaja kuvailee mitä kaikkea hän kertoo lapselleen tämän synnyttyä.

Kerron hänelle
että elämä kutsuu häntä
ja maailma odottaa,
että maa on niin kaunis
ja taivas suuri.
Kerron hänelle
että hän on kaunis,
rakastan häntä,
hän on elämäni ja iloni.
Hän on yksi miljoonien joukossa,
mutta silti minulle ainutlaatuinen. 

Hempeän tekstin vastapainoksi ripeästi etenevä kappale on sovitettu kuullostamaan lähinnä irlantilaiselta kansantanssilta. Säveltäjä-sanoittaja Jean-Jacques Goldmanin tyylien yhdistelmä toimii, ja kappale on levyn ehdottomia huippukohtia.
Levy päästää kuulijan lähemmäksi 35-vuotiasta laulajaa kuin hänen muu tuotantonsa. Laulaja myös esittelee levyllä monipuolisuuttaan. Siirappisista balladeista tunnettu Dion osoittaa kappaleessa Et je t'aime encore, että herkistely onnistuu myös ilman keinotekoisia makeuttajia. Kappale löytyy englanninkielisenä aiemmin samana vuona ilmestyneeltä Dionin albumilta One heart.
1 fille & 4 types -levyn jälkeen Céline Dion on julkaissut yhden ranskankielisen albumin ja kaksi englanninkielistä levyä. Vuonna 2007 julkaistu Taking chances on kansainvälistä soundia hakeva, teknisesti pätevä mutta jälleen kovin kylmäkiskoinen kokoelma amerikkalaisille hittilistoille sopivaa taustamusiikkia. Samana vuonna julkaistu ranskankielinen D'elles puolestaan on kunnianhimoinen albumi, jonka laulut on tehty ranskalaisten ja kanadalaisten naisrunoilijoiden teksteihin. Dionin kaksi uraa kulkevat siis edelleen täysin omia latujaan.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

84. Paul McCartney: No more lonely nights (single 1984)

Paul McCartneyllä oli Beatlesin jäsenistä menestyksekkäin ura yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ura jatkuu toki edelleen, mutta suurimmat hitit ovat jo takanapäin. Viimeinen listojen kärkisijoja hätistellyt singlehitti on vuodenna 1984 julkaistu No more lonely nights, joka esitettiin ensimmäisen kerran McCartneyn elokuvassa Give my regards to Broad street. Elokuva sai murska-arviot, mutta kappale on Beatles-basistin soolouran parhaita.

Beatles-fanitukseni seurauksena aloin tietenkin tutustumaan myös yhtyeen jäsenten soolouriin. Vaikka Paul McCartneyn ura soolona ja Wings-yhtyeen johtohahmona oli menestyksekkäämpi kuin muiden, on minun aina ollut vaikea saada siitä otetta. Hyviä albumeja on siellä täällä ja ihan kivoja kappaleitakin, mutta juuri mikään Maccan tuotannosta ei tee minuun keskinkertaista suurempaa vaikutusta.

Soolouransa aluksi McCartney kokeili eri tyylejä ja opetteli tekemään levyjä ilman John Lennonin, George Harrisonin ja Ringo Starrin kumppanuutta. Hänen ensimmäiset soololevynsä olivatkin tyylin hakemista onnistumisineen ja floppeineen, mutta viimeistään vuonna 1973 julkaistu Band on the Run osoitti, että McCartney oli jälleen voimissaan. Huippusuosiota kesti 1980-luvun alkupuolelle asti. Vuonna 1984 tehdyn Give my regards to Broad street -elokuvan jälkeen McCartney joutui jättämään suurimman menestyksen taakseen.

Elokuvassa kuultava McCartneyn viimeinen superhitti on myös mielestäni hänen koko uransa ehdottomasti parhaita sävellyksiä.

Kappaleen No more lonely nights musiikkivideossa näytetään otteita elokuvasta Give my regards to Broad street, jonka soundtrackilta kappale löytyy. Levytyksen tuotti Beatlesin tuottajaveteraani George Martin, joten siinäkin suhteessa laulu on helppo rinnastaa McCartneyn parhaisiin Beatles-levytyksiin.

Itse elokuva oli useimpien kriitikoiden haukkuma floppi. Sen soundtrack-levy on niin ikään kummallinen kokoelma McCartneyn uudelleen levyttämiä vanhoja Beatles-, Wings- ja soolouran hittejä. Suurin osa niistä on aika vaisuja versioita alkuperäisesityksistä eikä levy ole kovin kummoinen. Mainittavan arvoinen kappale levyllä on Let it be -levyllä alun perin julkaistu Long and winding road, jonka Phil Spector -tuotantoista Beatles-versiota eivät McCartney ja George Martin koskaan sellaisenaan hyväksyneet. Nyt veteraanimuusikoilla oli mahdollista näyttää minkälaisen version he olisivat halunneet laulusta tehdä. Naiskuoron ja ylitsepursuavan orkesterin tilalla tässä versiossa kuullaan saksofonisoolo.

Soundtrack-albumin harvoja uusia kappaleita ovat No more lonely nights -kappaleen kaksi eri versiota, jotka julkaistiin singlen a- ja b-puolina. Levyn b-puolelta löytyy menevämpi "playout"-versio, joka kuultiin elokuvassa lopputekstien aikana. Ihan hauska versio tämäkin.

No more lonely nights oli Paul McCartneyn viimeinen top 10 hitti (jos lastenlaulu We all stand together jätetään pois laskuista). Hyviä ja kohtalaisesti menestyneitä levyjä hän on tehnyt toki tämänkin jälkeen, mutta Beatles-basistin viimeinen legendaarinen hitti oli tässä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

83. Johann Sebastian Bach: Johannes-Passion (1724)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Pääsiäisajan soittolistalleni kuuluu vakiona Johann Sebastian Bachin Johannes- ja Matteus-passiot. Näistä kahdesta vanhempi Johannes Passio seuraa Jeesuksen kärsimysviikkoa vangitsemisesta ristiinnaulitsemiseen. Reilun kahden tunnin mittaista kuoro- ja orkesteriteosta rytmittävät evankelistana kertomusta johtava tenori, muita rooleja (mm. Jeesus ja Pilatus) tulkitsevat solistit ja kuohuvaa kansaa esittävä kuoro. Suvantohetkiä tiukasti etenevään tarinaan tuovat kuoron esittämät koraalit ja kärsimyskertomusta kommentoivat aariat. Tuloksena on tahdiltaan vaihteleva, mutta alati viihdyttävä teos, jonka tunnelmat vaihtelevat hartaasta rukouksesta vihaa ja kiihkoa huokuviin joukkokohtauksiin.
 
Kuoroharrastukseni tähän asti merkittävin vaihe alkoi rippikoulun jälkeen, jolloin liityin Tampereella toimivaan Harjun Nuorten Kuoroon (nykyisin Harjun kamarikuoro). Pienimuotoisempien kuoroteosten lisäksi kuoron ohjelmistoon kuuluivat säännöllisesti suuremmat teokset, lippulaivana Johann Sebastian Bachin Johannes-Passio. 11 vuoden kuorouran aikana ehdin osallistumaan tämän huikean teoksen esittämiseen yli kymmenen kertaa, ensimmäset vuodet kuoron basso-osastossa ja myöhemmin tenorina. Vaikka en koskaan ole opiskellut saksankieltä, osaan passiokokemukseni pohjalta siteerata vakuuttavasti pitkiäkin pätkiä saksankielisestä Johanneksen evankeliumista.

Kuorolla on tärkeä osa Johanneksen evankeliumin kärsimysnäytelmää seuraavassa passiossa. Teos alkaa massiivisella Herr unser Herrscher kuorolla.

Evankeliumin teksti lauletaan sellaisenaan Johanneksen evankeliumin 18. ja 19. luvuista. Evankelista kertoo tapahtumat, solistien ja kuoron esittäessä kertomuksen roolit. Hyvä esimerkki evankelistan, solistien ja kuoron vuoropuhelusta kuullaan heti esityksen alussa jossa kerrataan tapahtumat Getsemanen puutarhassa, missä Jeesus vangitaan.
Etenevää pääsiäiskertomusta tauottavat solistien aariat ja kuoron esittämät koraalit. Yksi hienoimmista koraaleista on O große lieb.
Vaikka Passion aiheena on kärsimys ja kuolema, on Bach ujuttanut passioonsa mukaan myös iloisempia hetkiä. Yksi väripilkuista on sopraanoaaria Ich folge dir gleichfalls mit freudigen Schritten, jonka kirkkaus ja heleys piristävät synkkänä pitkänäperjantaina kummasti.

Johanneksen evankeliumiin pohjautuva passio ei ole yhtä tunnettu kuin Bachin Matteus-Passio. Perusrakenteeltaan nämä kaksi teosta ovat hyvin samankaltaisia. Suurin ero on näiden teosten pituudessa, Matteus-Passio on lähes puolitoista kertaa pitempi. Johannes-Passio on tiiviimpi ja tahdiltaan rivakampi. Johannekselle ominaisia ovat myös dramaattiset joukkokohtaukset, joissa kansaa esittävä kuoro riitelee esivallan kanssa siitä mitä Jeesukselle pitäisi tehdä.

Esimerkkikohdassa (alla) juutalaiset vaativat Pilatukselta kuolemantuomiota Jeesukselle. Pilatus epäröi sillä hän ei omien sanojensa mukaan löydä Jeesuksesta mitään syytä tuomiolle. Myöhemmässä kohdassa kansa uhkailee Pilatusta Keisarin vihalla, jos hän ei suostu tuomioon.


Johannes-Passion kertomus päättyy Jeesuksen hautaamiseen. Lähes kaksituntisen esityksen päätteeksi kuullaan sen kaksi vaikuttavinta kuoro-osuutta. Loppukoraalia edeltävä Ruht wohl, ihr heiligen Gebeine (seuraavan videon alku) on yksi Johannes Passion yksi tunnetuimmista osioista, jossa surraan hautaan laitettua Vapahtajaa.
Johannes-Passio päättyy pääsiäisen ylösnousemuksen riemua ennakoivaan loppukoraaliin Ach Herr, laß dein lieb Engelein, jossa ylistetään Jumalan kunniaa.
Tämä Bachin suurteos on hienoa kuultavaa levyltä, mutta paras kokemus on osallistua itse sen esitykseen. Vaikka olin 1980-90-luvuilla yli kymmenen kertaa mukana kuorolaisena, ei esitys koskaan ollut läpihuutojuttu vaan vaati aina keskittymistä ja harjoittelua. Vaikeimpia kohtia en näiden yli kymmenen vuoden aikanakaan oppinut kunnolla.

Siksi odotankin innolla, että joskus taas pääsisin mukaan Johannes-Passion esitykseen. Ruht wohl -loppukuoron laulaminen täydessä Tampereen Tuomiokirkossa on elämäni vaikuttavimpia kokemuksia.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

82. Cumulus: Sua kaipaan/Herra B+5 rakastuu (single 1972)

Huom. kuva digitaalisesti manipuloitu alkuperäisen kuvan puuttuessa.
1970-luvulla vaikuttanut Cumulus-yhtye kategorisoidaan usein yksinomaan folk-yhtyeeksi. Hair-musikaalin laulajista muodostunut yhtye esitti kyllä paljon musiikkia folk-tyylillä, mutta yhtyeen levyillä olivat edustettuina myös monet muut tyylit. Vuonna 1972 ilmestynyt kappale Sua kaipaan on tyyliltään amerikkalaista keskitien aikuispoppia, ja singlen b-puoli taas on lähinnä kupletti. Molempien laulujen suomennoksen oli tehnyt pian tämän jälkeen menestyksekkään soolouran aloittanut Hector.

Cumulus tuli minulle tutuksi Syksyn Sävel -kilpailun myötä 1970-luvulla. Yhtye osallistui kisaan kymmenen vuoden aikana seitsemän kertaa. Voittoa eikä juuri menestystäkään tässä kisassa tullut, mutta yhtyeen esittämän kappaleen puolesta lähetin äänestyspostikortin useampana vuotena. Cumuluksen tuotantoon tarkemmin olen kuitenkin tutustunut vasta viimeisten vuosien aikana, jolloin olen muun muassa kirjastoista haalinut yhtyeen albumeja ja siirrellyt niitä cd-muotoon.

Cumulus syntyi 1960 ja 1970 -lukujen vaihteessa Svenska Teaternin Hair-musikaalin esiintyjäkunnan keskuudesta. Yhtyeen tunnetuimpia jäseniä oli teinitähti Anki Lindqvist ja Palkkasoturi-singlellä tunnetuksi tullut Heikki Harma eli Hector. Yhtyeen alkuperäismiehistöön kuuluivat myös Cay Karlsson, Sakari Lehtinen ja Petri Hohenthal. Hector erosi yhtyeestä vuonna 1973 ja yhtyeen kokoonpanoon tuli sen 20 vuotisen olemassaolon aikana muutamia muitakin muutoksia.

Vaikka sekä Anki että Hector olivat tunnettuja folk-laulajina, ei yhtyeen tyyli rajoittunut ainoastaan folkiin. Eri maiden kansanmusiikin lisäksi Cumulus lainasi tyyliä amerikkalaisesta pop-rockista, pohjoismaisesta iskelmästä ja laulelmasta. Vuonna 1972 julkaistu single Sua kaipaan oli käännös America-yhtyeen hitistä I need you, jonka suomensi Cumuluksen suomenkielisistä teksteistä pääasiassa vastannut Hector. Levyn tuotannosta ja sovituksesta huolehtivat Matti ja Pirjo Bergström, ja lopputulos hivelevine lauluharmonioineen on mielestäni alkuperäisesitystä parempi.
Hieno laulu esitettiin koskettavasti vuonna 1994 kuolleen tuottaja Matti Bergströmin muisto-ohjelmassa, jolloin lauluun liittyi myös toinen tuottaja Pirjo Bergström.

Singlen b-puolella on tietokonetreffejä (jo 40 vuotta sitten!) ironisesti käsittelevä Herra B+5 rakastuu, joka puolestaan on Hectorin käännös Lindisfarme-yhtyeen kappaleesta Meet me in the corner.
Cumuluksen ura jatkui aina 1990-luvun alkupuoliskolle saakka. Yhtyeen avainhenkilön Anki Lindqvistin kuolema on tehnyt tyhjäksi toiveet yhtyeen paluusta. Tuottelijaan yhtyeen tuotanto on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle levy-yhtiöiden puolesta, yhtyeen 15 albumista ei ainuttakaan ole julkaistu cd:nä. Suurimpia Cumulus-hittejä on julkaistu halpiskokoelmilla uudelleen ja uudelleen, ja niiltä jokaiselta löytyy myös Sua kaipaan, joka oli yhtyeen tunnetuimpia kappaleita.

Singlen b-puoli löytyy tällä hetkellä vain Hectorin singlejulkaisut kokoavalta Hectobox-boxilta.