lauantai 27. joulukuuta 2014

215. Kate Bush: The Dreaming (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kate Bushin neljäs albumi The Dreaming on aivan turhaan jäänyt hänen menestyneempien levyjensä varjoon. Tällä hyljeksityllä levyllä Bush teki irtioton kimittävän teinitytön roolista kohti aikuisempaa ja oman tiensä tuntevaa artistia, joka ei suostunut kaupallisiin kompromisseihin. Tuloksena oli taiteellisesti erinomainen mutta samalla ristiriitaisen vastaanoton saanut levy, jonka monet fanit nykyään nostavat hänen tuotantonsa kärkikaartiin.

Kolmen menestysalbumin jälkeen Kate Bush haki uralleen uutta suuntaa. Kauniilla ja sopivan mystisillä balladeilla listoille noussut nuori laulaja-lauluntekijä-tanssija halusi välttää lokeroitumista ja hän lähti rohkeasti avaamaan uusia uria levyllään The Dreaming. Tällä kertaa 24-vuotias laulaja tuotti levyn yksin ja uutta menestyslevyä odottava EMI-levy-yhtiö antoi hänelle vapaat kädet tehdä sellainen levy kuin hän halusi.

Esimakua uuden albumin tyylistä ja soundimaailmasta saatiin kesällä 1981.
Singlestä Sat in your lap oli turha hakea Wuthering Heightsin tai Babooshkan melodisuutta, ja sen vastaanotto oli varauksellinen. Vahvaan rytmitaustaan perustuva ja Fairlight-syntetisaattorin erikoistehosteilla kuorrutettu kappale nousi singlelistalla sijalle 11. Vaikka uutta mystistä voimaballadia odottaneet fanit pettyivätkin, odotukset uutta albumia kohtaan kasvoivat.

Uuden albumin julkaisua saatiin kuitenkin odottaa kauan. Ongelmat uuden tekniikan kanssa, rajallinen studioaika ja Bushin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa venytti levyn valmistumista. Uusi levy saatiin kauppoihin vasta 15 kuukautta sen ensisinglen julkaisun jälkeen. Hermostuneet Kate Bush -fanit hämääntyivät entistä enemmän, kun albumin nimikappale The Dreaming julkaistiin singlenä vähän ennen albumia
Australian aboriginaaliväestön syrjinnästä innoituksensa saanut The Dreaming erosi täysin aiemmista radioystävällisistä hitistä, ja 48. sija Britannian singlelistalla kertoi yleisön pettymyksestä. Muutama viikko myöhemmin julkaistu albumi vahvisti pelätyn aavistuksen, uudelta levyltä oli turha hakea tarttuvia ja radioaallot täyttäviä voimasoittoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että levyn musiikki olisi ollut huonoa. Vaikeammat kappaleet avautuivat useamman kuuntelun jälkeen, ja rytmikoneiden ja syntetisaattoreiden kyllästämän tykityksen seasta löytyi myös suvantokohtia. Yksi omia suosikkejani on Night of the swallow, jossa Bush hyödynsi rakastamansa irlantilaisen musiikin tyyliä ja soitinvalikoimaa. Kappale julkaistiinkin singlenä vihreällä saarella.
Kaikki eivät kuitenkaan jaksaneet perehtyä albumin hienouksiin. Vaikka The Dreaming -albumilla oli alusta alkaen oma fanikuntansa, suuri yleisö vierasti Kate Bushin omasta tyylistään tinkimätöntä ja yleisöä kosiskelematonta musiikkia. Albumin kolmas single, epäonnistuneesta pankkiryöstöstä kertova There goes the tenner jäi lähes täysin ilman radiosoittoa, eikä se kepeästä musiikkivideostaankaan huolimatta noussut Englannin singlelistalle lainkaan.
Muualla Euroopassa singlenä julkaistiin ripeästi etenevä ja nerokkaasti sovitettu Suspended in Gaffa, joka levyn kappaleista parhaiten näytti Bushin laajan ääniskaalan. Singlen menestys ei juuri ollut edeltäjiään parempi. 
Vaikka the Dreaming onkin Bushin huonoiten myynyt albumi, se oli kuitenkin hänen ensimmäinen levynsä joka nousi myyntilistoille Yhdysvalloissa. Aiemmin hänen tuotantonsa oli ohitettu Atlantin takana vain olankohautuksella. Levy-yhtiö pettyi silti levyn korkeisiin äänityskuluihin ja alhaisiin myyntilukuihin.

Bush oli huonosta menestyksestä huolimatta tyytyväinen levyynsä. Vähentääkseen levytyspaineita vuokrastudioissa hän rakennutti itselleen oman studion vanhempiensa maatilalle Kentiin ja alkoi äänittää uutta levyä, joka tuli sisältämään paljon samoja elementtejä kuin The Dreaming. Rytmikoneet, syntetisaattorit, irlantilaiset vaikutteet sekä tinkimätön perfektionismi olivat osa myös albumia Hounds of love. Erona edeltäjäänsä tämä albumi vetosi myös ostavaan yleisöön ja siitä tuli hänen uransa menestynein albumi. Hounds of Loven onnistuminen peitti alleen The Dreamingin kaupallisen epäonnistumisen ja Bushin uran haastavin albumi vaipui ansiotta unholaan.
Myös minä hyljeksin pitkään tätä levyä, joka on vaikeasti lähestyttävä ja monin paikoin myös aika vaikeaa kuunneltavaa. Vuosien kuuntelun myötä levy on kuitenkin noussut yhdeksi suosikeistani Bushin tuotannossa. Se on haastava mutta myös palkitseva, ja mutkikkaiden sovitusten takaa löytyy hienoja melodioita ja laaja-alaista tulkintaa, jota mielestäni ei juurikaan löydy Bushin 2000-luvun tuotannosta. En suosittele levyä tutustumisväyläksi Kate Bushin musiikkiin, mutta jos olet jo perehtynyt hänen muuhun tuotantoonsa, suosittelen tämän albumin kuuntelemista avoimin mielin. Lämpimästi.

Lue myös:

tiistai 11. marraskuuta 2014

214. Vesa-Matti Loiri: Eino Leino (1978)


Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vesa-Matti Loiri on uransa aikana levyttänyt neljä albumillista Eino Leinon runoja. Näistä ensimmäinen on edelleen hänen myydyin levynsä. Leinon runojen ja Loirin tulkinnan rinnalla levyn tärkein elementti on Perttu Hietasen runollisen kauniit melodiat, jotka antavat rakastetuille runoille aivan uuden ulottuvuuden.

Olen aiemmin blogissani kiittänyt sisartani ja isääni erinomaisista lisäyksistä levykokoelmaani. Tämänkertaisen albumin toi elämääni runoja rakastava äitini, jolle aikoinaan ostimme lahjaksi Vesa-Matti Loirin ensimmäisen Eino Leino -levyn.

Kuten äitini, en minäkään ole koskaan varsinaisesti ollut Loirin ihailija. En pidä Uuno Turhapurosta ja Tyynet ja Jean-Pierre Kuselat ovat naurattaneet vain ne ensimmäisen kerran nähdessäni. Ensimmäisellä Leino-levyllään koomikoksi leimautunut näyttelijä toi itsestään esille vakavan ja syvällisen puolen, joka monilta Uuno- ja Spede-faneilta oli jäänyt huomaamatta. Minä ja äitini emme varmasti ole ainoita, joiden Loiri-ennakkoluuloihin levy oli ja on edelleen mainiota lääkettä.
Leimautumisen ja urautumisen välttäminen oli ehkä mielessä Loirillakin, kun hän vastasi myöntävästi tuntemattoman porvoolaisen säveltäjän Perttu Hietasen pyyntöön esittää hänen Eino Leinon runoihin tekemiään lauluja. Taisto Wesslinin sovittamina laulut julkaistiin pienellä Gold Disc -levymerkillä vuonna 1978. Tuskin kukaan tekijöistä aavisti, kuinka taianomainen yhdistelmä Leino-Loiri-Hietanen oli.

Ensimmäinen Leino-albumi tuo hienosti esiin Loirin herkkyyden tulkitsijana johon näyttelijäntaidot tuovat hienon lisämausteen. Albumin suurimmaksi hitiksi nousi "Ruislinnun laulu korvissani"-alkusanoista tuttu Nocturne, joka muistuttaa kuinka taitava ja tulkintavoimainen laulaja Loiri parhaimmillaan on.
Jos äitini ihastui levyyn suurena runouden ystävänä, vetosi levyssä minuun sen melodisuus. Hietasen sävellykset ovat toinen toistaan hienompia, ja Wesslinin aistikkaat sovitukset ovat täydellinen alusta Loirin tulkinnalle. Eino Leinon runot ovat kuin luotuja sävellettäviksi ja laulettaviksi (puhuuhan Leinokin runoistaan lauluina ja itsestään laulajana). Tällä levyllä runot ovat kuin herkkä soitin, joita Vesku soittaa tarvittaessa kuiskaillen, tarvittaessa revitellen.

Kovin iloisia Eino Leinon runot eivät ole, esimerkkinä tästä äitini suosikkilaulu Lapin kesä, jossa pohjoisen kesän lyhyys ja talven pituus ovat vertauskuvia elämän lyhyydelle ja kauneuden katoavaisuudelle. Minä olen kohteliaasti eri mieltä, Lapin talvi on yksi kauneimmista asioista minkä tiedän. Tässä kappaleessa Loirin tulkinta on jossain lausunnan ja laulun välimaastossa, ja se sopii tähän runoon täydellisesti.
Itse olen jättänyt runojen synkkyyden omaan arvoonsa ja nauttinut musiikin kauneudesta. Oma suosikkilauluni levyllä on kaihoisan surullinen, kuinkas muuten, Tulkaa kotiin.
Verkkopaidasta ja risuparraastaan tunnetun näyttelijän ja tuntemattoman säveltäjän pikkiriikkiselle levy-yhtiölle tekemä levy Suomen rakastetuimman runoilijan lauluja oli täysosuma. Albumia myytiin lähes 120000 kappaletta, mistä se palkittiin tuplaplatinalevyllä. Ensimmäinen Eino Leino -levy on edelleen Vesa-Matti Loirin myydyin albumi. Kakkostilaa Loirin levynmyyntilistassa pitää vuonna 1980 julkaistu toinen Leino-kokoelma. Tähän päivään asti näitä Loiri/Leino-levyjä on julkaistu neljä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

213. Beautiful - The Carole King Musical - Original Broadway Cast Recording (2014)


Kuuntele koko albumi Spotifysta tai esittäjien kommentein YouTubesta.
Carole Kingin musiikkiin pohjautuva musikaali Beautiful on ollut vuoden 2014 suurimpia Broadway-menestyksiä. Kingin elämäntarina teini-ikäisestä laulunkirjoittajasta maailmankuuluksi laulajatähdeksi kerrotaan Kingin ja hänen kumppaninsa Gerry Goffinin  kirjoittamien laulujen avulla. Omat sävelensä ja tarinansa musikaaliin tuovat toisen lauluntekijäpariskunnan Cynthia Weil ja Barry Mann laulut. Hienoa musiikkia sisältävä musikaali saa Lontoon ensi-iltansa alkuvuodesta 2015.

Kuten blogini lukijat ovat huomanneet, Carole King ja hänen 1970-luvulla alkanut soolouransa ovat levysoittimeni vakio-ohjelmistoa. King tunnetaan parhaiten vuonna 1971 julkaistusta albumistaan Tapestry, joka on edelleen yksi maailman myydyimmistä pop-levyistä. 1960-luvulla King tuli kuitenkin tunnetuksi muille artisteille yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa kirjoittamistaan hiteistä. Tämä osa hänen urastaan on tullut minulle rakkaaksi vasta myöhemmin. Kingin elämä ja ura iloineen ja murheiheen sai ensi-iltansa musikaalin muodossa Broadwaylla alkuvuodesta 2014. Pitkän etäisyyden vuoksi tyydyin lippujen ostamisen sijaan hankkimaan musikaalin soundtrack-cd:n, joka osoittautui odotuksiakin paremmaksi korvikkeeksi.

Näytelmän Beautiful - The Carole King musical avainkohta sijoittuu vuoteen 1960, jolloin 18-vuotiaan Kingin säveltämästä ja pari vuotta vanhemman Goffinin (jonka kanssa avioitunut King oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa aiemmin samana vuonna) sanoittamasta Will you love me tomorrow -kappaleesta tuli Goffin/Kingin ensimmäinen listaykkönen tyttöyhtye The Shirellesin esittämänä. Musikaalissa kappale kuullaan sekä Kingiä esittävän Jessie Muellerin versiona (joka muistuttaa sovitukseltaan Kingin Tapestry-albumilla julkaisemaa versiota) että The Shirellesiä näyttelevän mustan naiskolmikon esittämänä. Musikaalin virallisen YouTube-kanavan videosikermässä nähdään ja kuullaan pätkät molemmista versioista.
Will you love me tomorrow ei jäänyt Goffinin pariskunnan ainoaksi hitiksi tai edes ainoaksi listaykköseksi. 1960-luvun aikana he kirjoittivat kymmeniä hittejä eri artisteille ja USA:n listan ykköspaikan valloitti näistä neljä. USA:n listan kärkeen nousi muiden muassa the Loco-motion, jonka laulajaksi pestattiin Goffinin ja Kingin lastenhoitaja Eva Boyd. Vaikka kappale jäi Little Evan ainoksi hitiksi, se on yksi Carole Kingin levytetyimmistä kappaleista (King itse sisällytti kappaleen albumilleen Pearls ja hän on esittänyt sen useasti konserteissaan.). 
Beautiful-musikaalissa esiintyy myös toinen tunnettu lauluntekijäpariskunta. Samalle kustantajalle Goffin/King-parin kanssa lauluja kirjoitti aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. Vaikka pariskunnat kilpailivat verisesti seuraavasta hittisinglestä, he olivat siviilielämässä toistensa lähimmät ystävät.

Musikaalissa esitetään Mann/Weil-pariskunnan suurimman hitin syntyhistoria. Säveltäjä Barry Mann (jota esittää Jarrod Spector) ei saa laulua You've lost that loving feeling toimimaan, kunnes sanoittaja Cynthia Weil (Annika Larsen) ehdottaa sävellajin laskemista ja esittäjäksi miesduo the Righteous Brothersia. Tuloksena laulu, josta tuli amerikkalaisen television ja radion 1900-luvun soitetuin kappale.
Menestyvän säveltäjäparin perheidylli alkoi murtua, kun Gerry Goffin turhaantui keskiluokkaiseen lähiöelämään ja sen sovinnaisiin rajoituksiin. The Monkees -yhtyeelle kirjoitetussa laulussa Pleasant Valley Sunday Goffin kuvaa amerikkalaisen ihanneperheen kulissia suorin sanoin. Kitkerät sanat ja Kingin iloinen melodia tekivät kappaleesta poikkeuksellisen hitin. Musikaalissa laulun esittää Goffin (Jake Epstein) yhdessä rakastajattarensa kanssa. Myös tätä laulua sen säveltäjä Carole King on esittänyt konserteissaan vielä 2000-luvun puolella.
Goffinin uskottomuuden lisäksi Carole Kingin maisemaa tummensi myös Goffinin ongelmat huumeiden ja mielenterveyden kanssa. Musikaalin synkkiin käänteisiin tuo kaivattavaa helpotusta Barry Mannin ja Cynthia Weilin suhteen kepeämpi kuvaus ja musiikki. Musikaalin yksi parhaista tulkinnoista (ja ainoa selkeä rock-kappale) on Mannia esittävätn Jarrod Spectorin tulkinta the Animals-hitistä We gotta get out of this place. Laulusta tuli aikoinaan Vietnamissa taistelleiden sotilaiden tunnuslaulu.
Täysin ilman kriisejä ei Mann/Weil parinkaan ollut, mutta muutamista parisuhteen karikoista selvittyään pari on pysynyt yhdessä näihin päiviin saakka. Cynthia Weil ja Barry Mann ovatkin olleet aktiivisesti mukana Beautiful-musikaalin teossa (ja myös albumin YouTubessa julkaistulla kommenttiraidalla).

Musikaalin päähenkilölle suhtautuminen itsestä kertovaan näytelmään on ollut vaikeampaa. Näytelmä ehti pyöriä Broadwaylla kolmen kuukauden ajan ennenkuin Carole King uskaltautui sitä katsomaan tuntemattomaksi naamioituneena. Esityksen päätteeksi King yllätti musikaalin näyttelijät täydellisesti nousemalla lavalle heidän kanssaan.

Myös itse näytelmässä King joutuu kohtaamaan tuskallisen menneisyytensä. Äänittäessään toista sooloalbumiaan Tapestry hän epäröi laulaa entisen miehensä kanssa kirjoittamaa, alunperin Aretha Franklinin levyttämää kappaletta Natural woman. Jessie Muellerin esittämä kappale muistuttaa sovitukseltaan enemmän Franklinin versiota kuin Kingin levyttämää versiota, mutta tämä sallittakoon taiteellisen vapauden nimissä.
Ylitettyään oman arkuutensa ja menneisyytensä haamut Carole Kingin sooloura alkoi toden teolla. Tapestry-albumista tuli suurmenestys ja se piti maailman myydyimmän naislaulajan albumin titteliä aina Whitney Houstonin Bodyguard -levyn julkaisuun asti. King ei enää ollut riippuvainen Gerry Goffinin lyriikoista, vaan hän oli oppinut kirjoittamaan itse omat laulutekstinsä.

Goffin puolestaan jatkoi menestyvänä sanoittajana kirjoittaen tekstit muun muassa hitteihin Saving all my love for you (Whitney Houston) ja Nothing's gonna change my love for you (Glenn Medeiros). King ja Goffin pysyivät hyvinä ystävinä ja kirjoittivat yhdessä lauluja Goffinin vuonna 2014 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Musikaali päättyy Tapestry-albumin julkaisuun. Albumilla julkaistu musikaalin nimikappale Beautiful (jonka tekstin King kirjoitti itse) julistaa Kingin uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa.
Beautiful - The Carole King musical:in äänite on niin onnistunut ja viihdyttävä, että koen että olen nähnyt koko näytelmän, vaikka en Brodwayn lähellä ole koskaan käynytkään. Levyllä ei ole yhtään täyteraitaa, vaan jokainen hetki on hittitavaraa Goffin/Kingin tai Mann/Weilin aarteistosta, joten esimerkkikappaleiden valinta tähän blogiinkin oli vaikeaa. Levy toimii parhaiten kokonaan kuunneltuna.

Yhdysvalloissa suuren suosion saanutta musikaalia valmistellaan parhaillaan Lontoon West Endin ensi-iltaa varten, jonka on määrä tapahtua helmikuussa 2015. Ehkä pääsen katsomaan musikaalin siellä.

Lue myös:




sunnuntai 12. lokakuuta 2014

212. Electric Light Orchestra: Balance of power (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Runsaista orkesterisovituksistaan ja omalaatuisista soitinkokeiluistaan tunnettu 1970-luvun hittiyhtye Electric Light Orchestra oli uransa loppusuoralla 1980-luvulla. Yhtyeen viimeisellä levyllä oli runsaus oli vaihtunut suppeuteen ja akustisuus synteettisyyteen. Siitä huolimatta levyllä oli hyvät hetkensä ja se parhaimmillaan on osoitus Jeff Lynnen sopeutumisesta uuteen aikakauteen popmusiikissa.

Electric Light Orchestran kultakauden viimeinen albumi Balance of power kuullostaa ja näyttää kaikin tavoin levyltä, joka oli tehty täyttämään levy-yhtiön kanssa sovittu julkaisukiintiö. Kansi on yhtyeen uran mielikuvituksettomin, pituudeltaan levy on lyhin minkä ELO oli koskaan tehnyt ja ennen levyn tekoa maestro Jeff Lynne oli kutistanut parhaimmillaan 11 jäsenisen yhtyeen minimiin.

Sinfonisista elementeistä innoituksensa saaneen yhtyeen levyistä Balance of power on ainoa, jolla ei kuulla yhtään jousisoittimia alkukauden fagoteista ja metsästystorvista puhumattakaan. Jousien ja puhaltimien äänet on korvattu lähes täysin syntetisaattorilla.
Sovituksiltaan ja toteutukseltaan kunnianhimottoman albumin pelastaa Jeff Lynnen kautta linjan hienot sävellykset. ELO oli ollut Lynnen rakas projekti sen alkuvuosista lähtien, eikä hän 15 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeenkään osannut eikä halunnut tehdä lauluja vasemmalla kädellä.
Lynne, joka ensimmäisen albumin jälkeen oli säveltänyt, tuottanut ja laulanut ELO:n kaikki levytykset oli lauluntekijänä edelleen voimissaan. Levyn ensimmäiset kaksi laulua Heaven only knows ja So serious ovat ytimekkään tarttuvia iskusävelmiä (molemmat alle kolmen minuutin mittaisia), joiden synteettinen yleisvaikutelma sopi hyvin 1980-luvun soundimaailmaan.

Lynne oli edelleen myös eleettömän taitava laulaja, joka toi sopivasti henkeä yhtyeen lauluihin. Levyn parhaassa balladissa Getting to the point Lynnen lämmin ääni vie (onneksi) voiton ylitsevuotavan 80-lukulaisesta sovituksesta. ELO:n levyillä harvinainen saksofonisoolo tuo myös hyvän lisävivahteen kappaleeseen.
Kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeen muut jäsenet olivat Lynnen luotetuimpia työkavereita. Rumpuja soittava Bev Bevan oli ollut Lynnen kelkassa jo The Moven ajoista lähtien, ja Lynnen kanssa koskettimia soittava Richard Tandy oli liittynyt ELOon ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 1972. Koskettimien ja laulun lisäksi Lynne itse soitti kitaraa ja bassoa ja toimi aiempien levyjen tapaan albumin tuottajana.
Balance of power ei menestynyt Electric Light Orchestran kultavuosien levyjen tapaan, ja Lynne oli valmis laittamaan pisteen yhtyeen uralle. Tuotettuaan George Harrisonin comeback-albumin Cloud 9 Lynnestä tuli kysytty tuottaja, jonka johdolla syntyivät muiden muoassa Roy Orbisonin Mystery girl, Tom Pettyn Full moon fever ja Paul McCartneyn Flaming pie -albumit. Lynne liittyi Harrisonin, Pettyn, Orbisonin ja Bob Dylanin muodostamaan Travelling Wilburys superyhtyeeseen ja muiden projektiensa ohessa julkaisi vuonna erinomaisen soololevyn Armchair Theatre vuonna 1990.

Electric Light Orchestra palasi levylle lyhyesti vuosituhannen vaihdettua, mutta vuonna 2001 julkaistu Zoom oli käytännössä Lynnen toinen sooloalbumi, jonka kanteen painettiin ELO:n nimi vain levy-yhtiön vaatimuksesta. Kikka ei toiminut, levy myi huonosti ja Electric Light Orchestran paluu jäi yhteen levyyn.

Lue myös:

lauantai 27. syyskuuta 2014

211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
 levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

Lue myös:


tiistai 23. syyskuuta 2014

210. Mamma Mia! på svenska/The Movie Soundtrack (2005/2008)


Kuuntele The Movie Soundtrack kokonaan Spotifyssa.
Mamma Mia!, maailman menestynein musikaali, saa teatteriensi-iltansa Suomessa 15 vuotta Lontoon ensi-illan jälkeen. Suomalaisversion kunniaksi esittelen musikaalin kymmenistä levytyksistä kaksi, joiden tekoon Abba-herrat Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Ruotsinkielinen musikaaliversio avaa uuden ikkunan Abba-lyriikoihin, ja elokuvan soundtrack on kuin vanhojen Abba-muusikoiden luokkakokous.

Mamma Mia! -musikaalista on tehty jo kymmeniä levytyksiä monilla kielillä ja monilla kokoonpanoilla. Vanhana Abba-fanina olen pitänyt näitä levytyksiä jokseenkin turhina; miksi ostaa teatterilevytystä, kun kappaleiden alkuperäiset ja ylittämättömät esitykset löytyvät Abba-levyiltä?

Abba-miesten Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuminen levyntekoon erottaa Mamma Mia på svenska -levyn ja elokuvasta tehdyn soundtrackin muista levytyksistä. Musikaalin ruotsalaisversio julkaistiin cd:llä vuonna 2005, ja Ulvaeus vastasi tekstien ruotsintamisesta yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa (Strömstedt myös tuotti levyn). Vaikka joistain lauluista oli jo olemassa ruotsinkielinen Abba-versio, käännettiin ne nyt uudelleen musikaalin tarinaa silmälläpitäen. Esimerkiksi Abban 1974 levyttämä ruotsinkielinen teksti kappaleeseen Honey Honey kirjoitettiin nyt uusiksi.

Musikaalissa naimisiin menevä Sofie (Nina Lundseie/Amanda Seyfried) lukee äitinsä päiväkirjaa ja kertoo ystävättärilleen kolmesta isäehdokkaasta. Vertailun vuoksi alla linkit molempien Mamma Mia -levytysten versioihin sekä Abban kahteen originaaliversioon.
Elokuva musikaalista tehtiin yhdeksän vuotta teatteriensi-illan jälkeen. Laulavasta tähtikaartista (mm. Meryl Streep, Pierce Brosnan & Colin Firth) huolimatta soudtrack-albumin mielenkiintoisin nimi löytyy tuottajan pallilta. Alkuperäiset Abba-levytykset Björn Ulvaeusin kanssa tuottanut Benny Andersson vastasi siitä, että uudet versiot tehtiin kaikkia Abba-laatukriteerejä kunnioittaen. Koskettimia soittavan Anderssonin lisäksi myös monet levyn muut soittajat olivat mukana jo alkuperäisillä Abba-äänitteillä, mikä tekee elokuvan soundtrackista erityisen mielenkiintoisen. Esimerkiksi basisti Rutger Gunnarsson oli mukana esittämässä Waterloota Brightonin euroviisuissa 40 vuotta sitten ja Lasse Wellander vastasi monien Abba-hittien kitarasooloista. Tämän lähemmäksi alkuperäistä Abba-soundia ei levyllä tulla koskaan pääsemään.
En juurikaan ole kuunnellut ajatuksella Björn Ulvaeusin (ja osittain manageri Stig Andersonin) kirjoittamia Abba-laulujen alkuperäistekstejä, ehkä sen vuoksi että aktiivisimpina Abba-fanitusvuosinani en englantia vielä osannut. Uudet ruotsinkieliset käännökset ovatkin avanneet laulujen merkitystä minulle aivan uudella tavalla. Strömstedt ja Ulvaeus ovat onnistuneet käännöksissä erinomaisesti pitämään kiinni niiden alkuperäisestä merkityksestä menettämättä kuitenkaan niiden luontevuutta ja laulettavuutta. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon tunnetta ja asiaa näihin kappaleisiin sisältyy. Samoja Strömstedt/Ulvaeus -tekstejä kuunnellaan myös Svenska teaternin Mamma Mia! -versiossa.

Musikaalin kaikki kappaleet eivät kuulu Abban hitteihin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Oman lapsensa kasvamista seurannut Ulvaeus kirjoitti Slipping through my fingers -kappaleen jo 34 vuotta sitten yhtyeen viimeiselle The Visitors -albumille. Nyt nimellä Kan man ha en solkatt i en bur (=Voiko auringonsäteen vangita häkkiin) ruotsinkielinen versio tuo tuoreen, mutta aina yhtä riipaisevan näkökulman vanhemmuuteen ja siihen, että lapset ovat lapsia vain vähän aikaa. Laulu on musikaalin nessuhetki.
Elokuvasoundtrackillä Benny Anderssonin sormenjälki on kuultavissa laulujen päivitetyissä mutta silti vanhoja äänityksiä kunnioittavissa sovituksissa. Vuoden 1978 salaperäinen hitti The name of the game on yhä Abban kiehtovimpia levytyksiä ja se toimii musikaalin molemmissa levytyksissä hienosti. Kohtaus, jossa Sofie yrittää udella kolmelta isäehdokkaalta kuka heistä olisi se oikea, leikattiin pois lopullisesta elokuvasta, mutta onneksi Amanda Seyfriedin tulkinta kappaleesta on kuitenkin soundtrack-albumilla mukana.
Esittelemilläni Mamma mia levytyksillä on kummallakin mukana pari kappaletta, jota ei toiselta löydy. Ruotsinkielisessä levytyksessä Abban viimeinen single Under attack toimii erinomaisena ääniraitana Sofien painajaiselle, jossa häistä tulee kolmen isäehdokkaan välinen tappelu.
Yhtälailla onnistunut on elokuvan bilekohtaukseen lisätty Gimme, gimme, gimme, joka julkaistiin myös soundtrackin singlenä. Musiikkivideolla piipahtaa cameo-roolissa tuottaja-säveltäjä Benny Andersson itse.
Molemmat Mamma Mia! -musikaalilevytykset ovat hienoja muistoja mukavasta musikaalielämyksestä ja toimivat myös viihdyttävinä äänitteinä sellaisenaan. Uskon että moni näiden levyjen kuuntelun jälkeen tarttuu myös alkuperäisiin Abba-levyihin, joilla nämä kappaleet ovat parhaimmillaan.

Levytyksiä ei kannata vertailla alkuperäisiin Abba-levytyksiin kovin kireä pipo päässä. Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog ovat alkuperäistulkinnoissaan ylittämättömiä, mutta näyttelijät eivät versioissaan pyrikään korvaamaan alkuperäisesityksiä.

Musikaalissa laulujen tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin ja kuvata musiikin ja lyriikan keinoin päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Suurin tulkintavastuu on päähenkilö Donnan esittäjällä. Vaikein ja samalla vaikuttavin tunteiden, tulkinnan ja laulusuorituksen yhdistelmä on Donnan esittämä The winner takes it all. Sekä Meryl Streep että Gunilla Backman onnistuvat siinä erinomaisesti. Kappaleessa on haastetta myös Mia Hafrénille, joka esittää Donnan roolin Svenskanin tuotannossa.
Mamma Mia saa Suomen ensi-iltansa ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa 27. syyskuuta, ja lippuja on myyty jo ennen ensi-iltaa 75 000 kappaletta. Toivottavasti musikaalin ruotsinkielinen menestys Suomessa rohkaisee jonkin suomenkielisen teatterin sijoittamaan varsin kalliiseen tuotantoon. Mamma Mia! olisi kiva kuulla ja kokea myös suomenkielellä. 

Lue myös:

lauantai 13. syyskuuta 2014

209. Marie Fredriksson: Nu! (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Syöpädiagnoosin ja kuntoutumisen jälkeen Roxetten laulusolistina maailmalla tunnettu Marie Fredriksson jatkoi soolouraansa verkalleen. Vuonna 2013 Fredriksson palasi radioaalloille seitsemän vuoden tauon jälkeen ruotsinkielisellä sooloalbumilla. Uusi levy osoitti että Fredrikssonilla oli edelleen sanottavaa. Vaikka Fredriksson ei aiemmista albumeistaan poiketen säveltänyt itse uuden levyn lauluja, oli se erinomainen uusi luku Roxette-tähden laadukkaalla soolouralla.

Marie Fredrikssonilla oli takanaan menestyksekäs sooloura jo ennen Roxetten maailmanmenestystä, ja hän halusi jatkaa uraansa myös rankkojen syöpähoitojen jälkeen. Aiemmin esittelemäni englanninkielinen albumi The Change oli samanaikaisesti synkkä ja toiveikas paluu parrasvaloihin ja sitä seurannut Min bäste vän huomattavasti kevyempi kokoelma coverversioita.

Fredriksson palasi yhteen vanhan ystävänsä Per Gässlen kanssa. Kahden Roxette-albumin ja maailmankiertueen jälkeen Fredriksson koki olevansa valmis uuden sooloalbumin tekoon. Albumin ensimmäinen single jatkoi suoraan siitä, mihin The Change oli jäänyt.
Kom vila hos mig -kappaleessa yhdistyy The Change -albumin tapaan tiukka rockmainen ilmaisu, mutta silti toiveikas melodia ja teksti. Laulun sävelsi ja sanoitti aviomies ja tuottaja Mikael Bolyos, joka tekstissään selkeästi palasi pariskunnan rankkoihin vuosiin, jolloin Fredriksson oli lähellä kuolemaa.

Vaikka Fredrikssonin maailmanmenestys perustuu englanninkielisiin Roxette-hitteihinsä, osoittaa tämä(kin) soololevy, kuinka paljon parempi tulkitsija hän on omalla äidinkielellään. Hyvänä esimerkkinä artistin taidoista on kappale Bara tre ord, jonka hienon tekstin kirjoitti yksi Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista Kenneth Gärdestad. Aviomies vastasi tälläkin kertaa musiikista.
Aiemmin soololevyjensä lähes kaikki kappaleet säveltänyt Marie Fredriksson jätti tällä kertaa levyn sävellystyön lähes kokonaan Bolyosin harteille. Oliko syynä sitten Roxetten paluu lavoille tai kahden teini-ikäisen lapsen täysipäiväinen äitiys, niin uudelle albumilla ei ole kuin yksi Fredrikssonin sävellys. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä uudet laulut sopivat laulajalleen erinomaisesti. Rockkitara ja Fredrikssonin vetoava ääni sulautuvat hienosti yhteen myös kappaleessa Det är nu.
Levyn kannesta ja YouTube:sta löytyvistä livetallenteista näkee selvästi, että syöpä ja sen hoidot ovat jättäneet jälkensä 56-vuotiaaseen laulajaan. Hänen ääneensä on kuitenkin vastaavasti tullut uutta syvyyttä ja tummuutta, mitkä osaltaan tekevät uudesta levystä puhuttelevan kokonaisuuden.
Uusi albumi sai ruotsalaislehdistöltä hiema varauksellisen vastaanoton, mutta minulle levy on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon enemmän Marie Fredriksson on ruotsinkielisenä sooloartistina kuin menestysbändi Roxetten toisena jäsenenä. Laulaja oli myös itse innoissaan levystään ja konsertoi runsaasti ympäri Ruotsia kevään 2014 aikana.

Valitettavasti hänen soolouransa on Suomessa jäänyt tuntemattomaksi, joten kiertue ei yltänyt tänne asti. Meillä Fredriksson nähdään seuraavan kerran Roxetten lokakuussa alkavan maailmankiertueen merkeissä. Peräti 11 Venäjälle buukatun konsertin jälkeen Roxette yhtye esiintyy meillä kahdesti marraskuun puolella Helsingissä ja Turussa.

Suosittelen kuitenkin kaikille Marien soololevyjä, joita olen tässä blogissa esitellyt aiemmin neljä. Nu jatkaa tätä albumisarjaa kunniakkaasti.

Lue myös:

tiistai 19. elokuuta 2014

208. Edith Piaf: Hymne à l'amour/La p'tit Marie (savikiekko 1950)

Kun tehdään listaa maailman parhaimmista rakkauslauluista, niin tämä kappale on ehdottomasti listalla mukana, ellei peräti sen kärkisijoilla. Hymne à l'amour on Edith Piafin tunnetuimpia lauluja sen hienon melodian, koskettavan sanoituksen ja Piafin järisyttävän tulkinnan vuoksi. Kappaleen legendaarisuutta lisää sen taustalla oleva surullinen ja ristiriitainen rakkaustarina.

Ensimmäinen musitikuvani Pariisin varpusesta Edith Piafista sijoittuu mummolaani, jonka levyhyllyssä oli Piafin kokoelmalevy. Levyltä löytyi myös Hymni rakkaudelle, jonka mahtipontinen sovitus, Piafin dramaattinen ääni ja vaikuttava loppuhuipennus jäivät pienen lapsen mieleen, vaikka en laulun sanoista (enkä sen puoleen rakkaudestakaan) ymmärtänyt vielä mitään.
Taivas sininen alas pudotkoon,
maa allani hajotkoon.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua 
en maailmasta piittaa lain.
Niin kauan kuin rakkaus täyttää aamuni,
niin kauan kuin saan levätä sylissäsi,
eivät maailman murheet haittaa, 
koska sinä, rakkaani, minua rakastat.

Vuonna 1915 syntynyt laulaja (oikealta nimeltään Edith Giovanna Gassion) levytti ensimmäiset laulunsa 1930-luvulla, mutta suuren yleisön suosion hän ansaitsi Saksan miehityksen aikana ja sen jälkeen tuoden toivoa ja kaivattua viihdettä sodan runteleman maan asukkaille. Kulissien takana hän myös auttoi vastarintaliikettä esiintymällä sotavankileireillä. Konserteista otettujen valokuvien avulla vangeille tehtiin väärennettyjä henkilöpapereita, joiden turvin vastarintaliike pystyi salakuljettamaan vankeja maan rajojen ulkopuolelle.

Sodan jälkeen Piaf sai tunnustusta maansa eteen tekemästään työstä, ja hänen suosionsa nousi uusiin lukemiin. Vuonna 1949 elämä näytti siis hymyilevän laulajalle, jonka konsertit täyttyivät ihmisistä ja jonka levyjä sodasta toipuvan maan asukkailla alkoi pikku hiljaa olla rahaa ostaa. 1940-luvun vaihtuessa 50-luvuksi oli Edith Piaf kotimaansa Ranskan suurin laulajatähti.
 
Matkustan maailman ääriin,
muutan hiukseni mustasta valkeaksi,
jos sinä sitä pyydät.
Haen sinulle kuun taivaalta,
varastan maailman rikkauden,
jos sinä sitä pyydät.

Loistelias ura piilotti taakseen yksinäisen artistin joka ei ollut tavoittanut sitä onnea, josta hän lauluissaan unelmoi. Oman uransa ohessa Piaf nosti maineeseen lukuisia mieslaulajia (esimerkiksi Yves Montand, Charles Aznavour ja Charles Dumont), jotka usein täyttivät partnerin paikan myös laulajan yksityiselämässä. Dominoivan ja oikukkaan Piafin miessuhteet olivat kuitenkin lyhytikäisiä, joten kumppanin puuttuessa Piaf haki lohtua alkoholista ja lääkkeistä.

Hylkään kotimaani, jätän ystäväni,
jos sinä sitä pyydät.
Naurakoot minulle, en välitä.
Teen mitä vain,
jos sinä pyydät.

Hymne à l'amour -laulun tekstin Piaf kirjoitti miehelle, josta olisi voinut tulla loppuelämän mittainen kumppani ellei kohtalo olisi päättänyt toisin. Ranskalainen nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestari Marcel Cerdan oli Pariisin varpusen elämän suurin rakkaus. Cerdanin ja Piafin suhde ei ollut vahvan naisen ja heikon miehen välinen tähdenlento vaan kahden itsenäisen ihmisen kypsä suhde. Piaf koki olevansa riippuvainen miehestään, ja tätä hän kuvasi laulun tekstissä ehdottomin sanoin.

Jos jonain päivänä maailma sinut minulta vie,
jos kuolet tai joudut kauas luotani.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua,
koska silloin kuolen minäkin.
On meillä silloin yhteinen ikuisuus
taivaan syvimmässä sinessä
huolia vailla.
Rakkaani, mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin?
Jumala yhdistää ne jotka toisiaan rakastavat.

Hymne à l'amour oli kahden naisen yhteistyötä. Säveltäjä Marguerite Monnot ja Piaf olivat aloittaneet yhteistyönsä jo 30-luvulla ja se jatkui aina Monnot'n kuolemaan asti vuonna 1961. Piafin teksti oli suora ja ehdoton rakkaudentunnustus miehelle, joka oli naimisissa ja kolmen lapsen isä. Pahat kielet ja juorut eivät kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle paheksumaan epäsovinnaisen parin suhdetta, sillä vain pari kuukautta laulun ensiesityksen jälkeen Cerdan kuoli lento-onnettomuudessa. Laulajan tuska ja kaipaus on kuultavissa onnettomuuden jälkeen tehdyssä levytyksessä sekä siitä tehdyssä elokuvatallenteessa.
Piafin elämä ei päättynyt Cerdanin kuolemaan. Jo vuonna 1952 Piaf meni ensimmäistä kertaa naimisiin toisen ranskalaisen laulajan Jacques Pillsin kanssa. Myrskyisä avioliitto päättyi neljä vuotta myöhemmin. Rikkinäisen yksityiselämänsä rinnalla Piaf jatkoi menestyksekästä laulajanuraansa. Euroopan lisäksi hänestä tuli tähti myös Yhdysvalloissa, jossa hän konsertoi lukuisia kertoja maan suurimmilla konserttilavoilla. Monien laulujensa tavoin Piaf levytti Hymne à l'amourin myös englanninkielisellä tekstillä.
Piaf avioitui toisen kerran vuonna 1962 yli 20 vuotta itseään nuoremman kreikkalaisen laulajan Theo Sarapon kanssa. Myrskyisä elämä ja päihteiden ja lääkkeiden väärinkäyttö johti Edith Piafin kuolemaan jo 48-vuotiaana vuotta myöhemmin.

Hymne à l'amour -savikiekon toiselta puolelta löytyy toinen Piaf/Monnot yhteistyö La p´tit Marie, joka ei kuitenkaan ole lainkaan samaa klassikkotasoa kuin savikiekon a-puolelta löytyvä ikivihreiden ikivihreä. Se on kuitenkin hieno sävelmä, josta joka kuuntelukerralla löytyy uusia tasoja.
Vuodet ovat kohdelleet hyvin Edith Piafin hymniä rakkaudelle ja hänen musiikkiaan ylipäätään. Kuuden vuosikymmenen aikana äänitys- ja masterointitekniikka on kehittynyt niin paljon, että alunperin rahisevalla savikiekolla julkaistu äänite on saatu retusoitua uskomattoman hyvään kuosiin (kuten ylläolevat Spotify-linkit todistavat). Ja tämä kappale, jos mikä, ansaitsee sen. 

Onko Hymne à l'amour siis maailman paras rakkauslaulu? En panisi lainkaan hanttiin.

Lue myös:

lauantai 16. elokuuta 2014

207. Kylie Minogue: Rhythm of love (1990)

.
Australialainen superdiiva Kylie Minogue aloitti laulajanuransa brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tallin menestyneimpänä tuotteena. Muutaman suurhitin ympärille kyhätyt albumit eivät päässeet kehuskelemaan tasalaatuisuudellaan, mutta parhaimmillaan SAW-Minogue-yhteistyö tuotti pistämättömän tarttuvia popkappaleita, jotka kompensoivat albumin huonomman kaksi kolmasosaa riittävästi. Kylien alku-uran parhaat kappaleet löytyvät hänen kolmannelta albumiltaan Rhythm of love.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ajaa tesomalaisen teippifirman pakettiautoa ja kuskata tuotteita asiakkaille ympäri Tamperetta ja lähiseutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1990. Radio oli päällä koko ajan. Muistan edelleen hetken, jolloin kuulin Kylie Minoguen kappaleen Better the devil you know ensimmäisen kerran Radio Musa -paikallisradioasemalta.

Siihen asti olin yrminyt australialaisen saippuaoopperanäyttelijän nasaalia lauluääntä ja Stock-Aitken-Waterman-hittitehtaan liukuhihnapoppia. Tämä kappale sekä albumi jolla se julkaistiin olivat viimeinen niitti (muita niittejä olivat samoihin aikoihin ilmestyneet Jason Donovanin, Sonian ja Donna Summerin SAW-albumit) ja minun oli pakko tunnustaa, että minä pidin kappaleesta paljon. Ja pidän edelleen.
Better the devil you know sopi täydellisesti autoradioon. Renkaitten jylistessä ja auton puhaltimen puhistessa on turha yrittää kuunnella hienosti sovitettua ja akustisia yksityiskohtia vilisevää "laatumusiikkia", jonka hienoudet jäävät tien päällä kuulematta.

Brittiläiset musiikkituottajat Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman löysivät 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestyskaavan, jolla syntyi toimivaa ja halvalla tuotettua käyttöpoppista autoihin, limudiskoihin ja yökerhoihin. Yksinkertaista melodiaa koristeltiin sopivasti melodisilla koukuilla ja sointumuutoksilla. Tausta koostui pääasiassa syntetisaattorista ja rumpukoneesta ja sitä maustettiin pienillä annoksilla sähkökitaraa ja jousia.

Lopuksi studioon marssitettiin laulaja, joka sai korviinsa valmiin taustanauhan ja eteensä sopivan harmittoman tekstin, ja hitti oli valmis. Neighbours-televisiosarjasta studioon poimitun Kylie Minoguen ensimmäiset kaksi albumia tuotettiin tämän kaavan mukaan, mutta levyistä kolmannella oli jo kuultavissa laulajan omaa näkemystä siitä mitä hän halusi laulaa.
Albumin kolmas singlejulkaisu What do I have to do vahvisti Better the devil...-kappaleen tavoin, että Minoguen musiikki oli siirtymässä radiopopista lähemmäs modernia (24 vuotta sitten) tanssimusiikkia, jota Minogue itse halusi esittää. SAW-tiimi pistämätön tarttuvan melodian taju oli edelleen tallella, mutta tuotanto oli astunut askeleen kohti uutta vuosituhatta, ja Kylie sai tulkinnassaan tilaa monipuolisempaan ja dynaamisempaan ilmaisuun. Musiikkivideossa esiintyi kiltin naapurintytön sijaan viekoitteleva ja provosoiva discodiiva. Valitettavasti kappaleen musiikkivideossa käytettiin huomattavan suttuista tanssimiksausta joka häviää jämäkälle albumiversiolle kirkkaasti.

Jos levyn kaksi edellä esiteltyä kappaletta veivät kuulijan 90-luvun discosceneen, oli levyn kolmas hitti selkeä kunnianosoitus 1970-luvulle. Vaikka kappale soundeiltaan oli edelleen uutta Kylietä, neuvottiin kappaleessa kääntämään kelloja taaksepäin ja tanssimaan vanhan kunnon funk-musiikin tahtiin.
Hittiosastoltaan Kylie Minoguen kolmas albumi on minun mielestäni hänen SAW-kautensa paras. Valitettavasti albumi on kuitenkin koottu samalla periaatteella kuin useimmat Stock-Aitken-Waterman-levyt: 3-4 hittiä sekä 6-7 selkeää täyteraitaa, joiden tuotantoa eikä melodiaa ole edes yritetty tehdä samoilla laatukriteereillä. Levyn neljäs singlelohkaisu Shocked kuuluu mielestäni tähän täyteraitojen sarjaan. Vaikka sekin menestyi tanssimiksauksen ansiosta listoilla hyvin, siitä puuttui se melodiallinen tarttuvuus ja kiehtovuus, mikä teki levyn muista singleistä niin viihdyttäviä. Kappale on mielestäni tylsä.
Shocked oli joka tapauksessa osoitus siitä minne Minogue oli matkalla, pois Stock-Aitken-Waterman tuotannon liukuhihnamaisesta tehotuotannosta kohti vapaampaa ilmaisua. Rhythm of love -albumin jälkeen Minogue ja SAW-tekivät yhdessä enää yhden albumin. Tämän jälkeen Minogue jatkoi uraansa uusien yhteistyökumppanien kanssa nousten tähtitaivaalla aivaan uusiin sfääreihin. Kylie Minogue lienee ainoa SAW-tallin artisti, jonka ura jatkui menestysekkäänä ja nousujohteisena yhteistyön päättymisen jälkeen.

Lue myös:

perjantai 4. heinäkuuta 2014

206. Abba: Waterloo (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Abban toinen albumi Waterloo oli koekeittiö, jossa yhtye yritti eri resepteillä löytää tietä menestykseen. Euroviisut voittanut nimikappale ohjasi yhtyettä glam rockin suuntaan mutta levyllä kokeiltiin myös periruotsalaista iskelmää, italialaista balladia ja 60-luvun poppia. Kaiken tämän seassa oli myös pieniä vihjeitä siitä minkälaisella musiikillä ruotsalaisyhtye lopullisesti varmistaisi paikkansa 70-luvun popin ykkösnimenä kaikkialla maailmassa.

Vaikka Abban ensimmäinen single julkaistiin jo vuonna 1972, yhtyeen syntyvuotena pidetään yleisesti (ja myös virheellisesti) vuotta 1974, jolloin se voitti Eurovision laulukilpailut. Euroviisutapojen mukaisesti kappale levytettiin neljällä eri kielellä. Pohjoismaissa julkaistu versio Waterloo-albumista alkoi ruotsinkielisellä versiolla ja päättyi englanninkieliseen versioon.
Waterloo oli kuitenkin varsin kaukana siitä Abbasta, joka valloitti maailman 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Vaikka tämä sähkökitaravoittoinen ja sovitukseltaan poikkeuksellinen yksitotinen Abba-klassikko valittiin vuonna 2005 kaikkien aikojen parhaaksi euroviisuksi, ei se kuulu mielestäni yhtyeen eikä edes euroviisuhistorian parhaimmistoon.

Abban toinen albumi (Ring Ring oli julkaistu vuotta aiemmin) on yhtyeen albumeista tyyleiltään kaikkein monipuolisin.  Aivan kuin pari vuotta yhdessä esiintynyt nelikko olisi vasta etsinyt linjaansa ja kokeillut mikä tyyli sopisi yhtyeelle parhaiten. Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad ja Björn Ulvaeus olivat menestyviä artisteja jo ennen yhtyeen muodostamista, mutta neljän muusikon yhteinen tyyli oli vielä hakusessa. Eniten myöhemmin tutuksi tullutta tarttuvaa ja soundeiltaan siloiteltua Abbaa olivat kappaleet Honey honey, sekä Lyngstadin soolona laulama Gonna sing you my lovesong, joka on ansiotta jäänyt unohduksiin.
Yhtyeen jäsenistä Agnetha Fältskog oli menestynyt soolourallaan parhaiten. Vuoteen 1974 mennessä hän oli julkaissut neljä menestysalbumia, joiden musiikista hän oli säveltänyt suurimman osan itse. Waterloo-albumilla hänen bravuureitaan ovat italialaistyyppinen balladi Hasta Mañana sekä aviomies Björn Ulvaeusin kanssa duetoitu eroballadi Dance.
Waterloo-albumilla yhtye revitteli tyylipaletilla rohkeammin ja hullummin kuin koskaan tämän jälkeen. Waterloon tavoin muodikasta glam-rock-tyyliä noudatti outo ja kiehtova Watch out. Funkahtavaa rytmiä sen sijaan kokeiltiin kappaleessa My mama said. Oudoin kappale on heavyn ja glam rockin välillä hullutteleva King Kong song.
Abban ensimmäisillä levyillä lauluosuudet jaettiin varsin tasapuolisesti yhtyeen mies- ja naislaulajien kesken. Vasta pari vuotta myöhemmin Bennyn ja Björnin soolo-osuudet karsittiin minimiin ja mikrofoni annettiin pysyvästi Agnethan ja Anni-Fridin käsiin. Yksi levyn suosikkikappaleistani Sitting in the palmtree oli jälleen tyylikokeilu, johon ei yhtyeen myöhemmässä tuotannossa palattu. Björnin soolo ja Agnethan ja Fridan laulama väliosa ovat tässä kappaleessa juuri oikeissa paikoissa.
Waterloo-single ja -albumi myivät euroviisuvoiton huumassa hyvin pohjoismaiden lisäksi ympäri Eurooppaa. Waterloota seuranneet singlet menestyivät kuitenkin huonosti ja yhtyettä pidettiin jo yhden hitin ihmeenä kunnes syyskuussa 1975 julkaistu SOS nousi listojen kärkeen eri puolilla maailmaa. Tästä alkoi hittiputki, joka päättyi vasta 1980-luvun puolella.

Waterloo ei albumina ole samaa klassikkotasoa kuin vuonna 1976 ilmestynyt Arrival tai yhtyeen uran päättänyt The Visitors (1981). Jopa debyyttialbumi Ring Ring on mielestäni parempi. Minua kiehtoo kuitenkin Waterloo-albumissa sen tyylien monipuolisuus, johon yhtyeen yksikään muu albumi ei yltänyt. Ja jos albumia kuuntelee tarkkaan, löytyy tyylien sekamelskan takaa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin jo tässä vaiheessa pistämätön melodiantaju. Yhdistettynä Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulutaitoon oli menestyksen resepti vain viimeistelyä vailla.

Lue myös:

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

204. Electric Light Orchestra: A New World Record (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
A New World Record oli viimeinen etappi Electric Light Orchestran matkalla klassisesta musiikista ja The Beatlesista innoitusta saanesta rockyhtyeestä kohti 1970-luvun suurimpia hittitehtaita. Bändin nokkamies ja lauluntekijä Jeff Lynne tuotti onnistuneen paketin radioystävällistä musiikkia, jossa ei hiteistä ollut pulaa. ELOn kuudes albumi oli yhtyeen kauan odotettu läpimurto myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Kun puhutaan Electric Light Orchestrasta (ELO ystävien kesken), viitataan useimmiten yhtyeen tuotantoon 1970-luvun loppupuolella. Tässä vaiheessa Jeff Lynne oli jättänyt taakseen metsästystorvilla ja sähköselloilla höystetyt rokkibiisit ja siirtynyt albumi albumilta lähemmäksi keskitien popmusiikkia. Yhtyeen riveihin kuului yhä viulisti ja kaksi sellistiä, mutta musiikin klassiset elementit olivat pääosin peräisin Louis Clarkin johtamasta sinfoniaorkesterista. Vuonna 1976 julkaistulla albumilla kuultiin myös hieman oopperaa.
Rockaria on hyvä esimerkki Lynnen taidosta yhdistää perinteistä rockia, hittipoppia ja klassisia elementtejä. Myös laulun aiheena on eri musiikkityyppien fuusio, kertomus siitä kuinka rokkari ja oopperalaulaja kohtaavat toisensa niin taiteen kuin henkilökohtaisen suhteensa saralla. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin kappale Telephone line, josta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti kotimaassaan Iso-Britanniassa. Kappale oli prototyyppi yhtyeen 1970-luvun loppupuoliskon musiikista, runsaat ja tietokoneentarkat lauluharmoniat ja orkesterisovitukset myötäilivät Jeff Lynnen tarttuvia melodioita.
New World Record avasi ELO:n tien myös Britannian listoille. Yhtyeen viisivuotisen uran aikana menestys muualla maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa oli ollut erinomainen, mutta britit eivät olleet lämmenneet yhtyeelle. New world record ja erityisesti sen singlet muuttivat tämän nousten kaikki Britannian listojen top 10:een. 

Vaikka levy oli selkeä askel rockista kohti hittipoppia, ei Jeff Lynne halunnut hylätä rock-juuriaan. Onnistuneesti rock ja pop yhdistyivät levyn kappaleessa Do ya, joka oli uusintaversio The Move:n vuonna 1972 julkaistusta viimeisestä singlestä. ELO-version alkupuolisko on lähes suora kopio Moven versiosta, mutta väliosassa upeasti sovitetut jouset saapuvat kuorruttamaan kappaletta ilman että kappaleen uskottavuudesta tingitään tippaakaan. Vertaile itse.
Perusrokin lisäksi Jeff Lynne laittoi hienolle levylle kunnianosoituksen yhtyeelle, jonka innoittamana ELO aikanaan perustettiin The Moven raunioille. Albumin päättävässä Shangri-La-kappaleessa viitataan suoraan The Beatlesin Hey Jude -kappaleeseen, jonka pitkä fade-out (kappale julkaistiin vuonna 1968 yli 7 minuutin mittaisena singlenä) on Jeff Lynnen sanoin metafora hitaasti hiipuvalle ihmissuhteelle.
Menneiden haikailusta huolimatta ELO oli siirtynyt lopullisesti pois 60-70-lukujen vaihteen rockista. Parin vuoden sisällä New World Recordin julkaisemisesta yhtyeen miehistöstä pudotettiin viulisti Mik Kaminski ja sellistit Hugh McDowell ja Melvyn Gale. Jäljelle jäivät alkuperäisjäsenet Jeff Lynne (kitara, koskettimet ja laulu) ja Bev Bevan (lyömäsoittimet) sekä basisti Kelly Groucutt ja kosketinsoittaja Richard Tandy. Jousista vastasi kapellimestari Louis Clarkin johtama orkesteri, ja klassisissa sovituksissa käytettiin myös entistä enemmän syntetisaattoria.

Hyviä ja menestyviä levyjä ELO teki yhä, mutta 1980-luvun puoliväliin siirryttäessä yhtyeen taru alkoi olla lopussa. Yhtyeen viimeisellä, vuonna 1986 julkaistulla Balance of Power -levyllä parhaimmillaan kahdeksanhenkinen yhtye oli kutistunut kolmihenkiseksi, eikä jousia käytetty levyllä enää lainkaan. Jäähyväistunnelmista huolimatta levyllä oli kuitenkin hetkensä, ja esittelen sen lähiaikoina.

lue myös: