Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dusty Springfield. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dusty Springfield. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ikivihreän tulkintoja: Goin' Back

Kun blogini 300:sta levystä on enää 60 jäljellä, aloitan uuden sarjan jossa käsittelen artistien uraa, kappaleita ja musiikin ilmiöitä niihin liittyvien levyjen kautta. Ensimmäisessä artikkelissa tutustun kappaleen Goin' back historiaan, sisältöön ja siitä tehtyihin eri levytyksiin. Mielestäni parhaan version kappaleesta teki säveltäjä itse, mutta laulusta on myös monta muuta hienoa tulkintaa.

Kappale Goin' back tuli minulle tutuksi parikymmentä vuotta sitten, kun innostuin laulaja-lauluntekijä Carole Kingin musiikista. Vuosi vuodelta olen kiintynyt tähän lauluun entistä enemmän ja samalla löytänyt uusia hienoja versioita olen laulusta. Kingin kotisivujen mukaan laulusta on tehty kolmisenkymmentä eri versiota. Tämän blogin esimerkit ovat siis vain jäävuoren huippu.

Laulussa solisti haluaa palata aikuiselämän kiireistä nuoruuden huolettomuuteen ja turvallisuuteen. Siinä missä toiset kauhistelevat menneiden vuosien määrää ja pakenevat pelkojaan, laulaja antaa itselleen luvan olla henkisesti nuori ja elää päivän kerrallaan.

Goin' Back syntyi lauluntekijäpariskunnan Carole King (sävel) ja Gerry Goffin (sanat) yhteistyönä. Vasta 24- ja 27-vuotiaitten lauluntekijöiden haikailu nuoruuden vuosiin saattaa tuntua hassulta, mutta vuonna 1966 heillä oli jo vuosiansa pitempi elämä takanaan. Vuonna 1958 toisiinsa collegessa tutustunut pari oli mennyt naimisiin Kingin ollessa vasta 17-vuotias. Vuonna 1966 parilla Goffin/King oli takanaan jo useampi USA:n listaykkönen, kymmeniä hittejä ja satoja eri artisteille kirjoitettuja lauluja.

Vuonna 1966 Carolen ja Gerryn (joilla yhteisen uran ja kodin lisäksi oli kaksi leikki-ikäistä tytärtä) kunnianhimo ja unelmat veivät eri suuntiin. Carole nautti turvallisesta elämästään New Yorkin esikaupunkiäitinä, jolla lisäksi oli menestysekäs ura hittejä takovana säveltäjänä. Teksteistä vastannut Gerry sen sijaan kaipasi pois ahdistavan esikaupunkielämän ja uran rajoitteista. Popsanoittajana hän koki lisäksi alemmuutta Bob Dylanin kaltaisten runoilijoiden rinnalla. Hänen kaipuunsa nuoruuden vapauteen on selvästi havaittavissa laulun tekstissä.

Ensimmäisen Goin' back -kappaleen ehti laulamaan Goldie, jonka tekemä levytys vedettiin kuitenkin pikaisesti markkinoilta laulajan otettua liikaa vapauksia laulun tekstin kanssa. Pian tämän jälkeen julkaisuvuoron sai kappaleen tunnetuin levytys, jonka teki Dusty Springfield. Springfieldin versiota ei kuitenkaan julkaistu Yhdysvalloissa singlenä, vaan kunnian siellä sai folkrock-yhtye The Byrds. Goffin muokkasi laulun sanat paremmin mieslaulajan suuhun sopivaksi vaihtaen tekstissä mainitut värityskirjat leikkijuniin ja hyppynarut lelupalikoihin. Pian Byrdsin version jälkeen kappaleen äänitti brittiläinen The Move.
Nämä varhaiset versiot ovat kukin ansiokkaita tavallaan, mutta itse pidän näistä parhaana Springfieldin levytystä, jonka sopivan mahtipontinen sovitus tuki hienosti käheä-äänisen laulajan tulkintaa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkunsa liikutuksesta kuultuaan Springfieldin lähes täydellisen levytyksen hänen kappaleestaan. Kappale soi myös Dustyn hautajaisissa. Goldien versio puolestaan on minulle uusi tuttavuus, johon vielä en ole päässyt täysin sisälle.

The Byrds toi lauluun sopivasti country-vivahteita ja lauluharmonioita. Kappale aiheutti kuitenkin ristiriitaa yhtyeen sisällä, sillä yhtyeen kitaristi David Crosby ei pitänyt kappaleesta ja kieltäytyi sisällyttämästä sitä yhtyeen albumille. The Byrds ratkaisi riidan potkimalla Crosbyn pois yhtyeestä. The Moven levyttämä liveversio noudatti hyvin pitkälle The Byrdsin versiota, mutta jäi esikuvaansa tuntemattomammaksi.

Oma suosikkini kappaleen lukuisista versioista on Carole Kingin versio, jonka hän levytti vuonna 1970 ensimmäiselle sooloalbumilleen Writer. Levytyksessä Kingiä avustivat hänen elämänsä tärkeät miehet, äänittäjänä toimi sanoittaja ja ex-mies Goffin (kaksi vuotta aiemmin eronnut pariskunta oli hyvissä väleissä aina Goffinin kuolemaan asti) ja bassoa soitti uusi aviomies Charles Larkey. Kingiä säesti kitaralla ja taustalaululla James Taylor, jonka kanssa puhtaasti ammatillinen ystävyyssuhde on jatkunut näihin vuosiin saakka. King levytti kappaleen toistamiseen kymmenen vuotta myöhemmin albumille Pearls: Songs of Goffin and King. Molemmissa levytyksissään hän käytti laulun "poikamaista" tekstiversiota.
Suomeksi kappale on levytetty ainakin kerran. Maaritin vuonna 1973 julkaistulla debyyttialbumilla Goin' back sai Hectorin oivaltavasti käännetyn tekstin (samalta albumilta löytyy Hectorin niin ikään sanoittama klassikkostatuksen saanut Goffin/King -kappale Child of mine/Lainaa vain) ja edellä esiteltyjä versioita rokkaavamman sovituksen. Kappale toimii myös näin. 
Yksi kappaleen mielenkiintoisimmista versioista on vuodelta 1973, jolloin vielä tuntemattoman Queen-yhtyeen solistia Freddie Mercurya pyydettiin osallistumaan kokeelliseen studioprojektiin. Larry Lurex -salanimellä julkaistulla singlellä äänittäjä Robin Geoffrey Cable yritti parantaa tuottaja Phil Spectorin luomaa äänivallitekniikkaa. Testikappaleista toinen oli Goin' back, josta singlen a-puolen (Beach Boys ja Ronettes -hitti I can hear music) ohella tuli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu Freddie Mercury -äänite. Kitaraan ja rumpuihin Mercury houkutteli bändikaverinsa Brian Mayn ja Roger Taylorin. Lurex-versiossa Mercury käyttää laulun "tyttömäistä" tekstiversiota.
Goin' back on antanut vuosikymmenien aikana monille artisteille mahdollisuuden kanavoida omaa nuoruuden- ja menneisyydenkaipuutaan, ja kappale löytyykin monien pitkän uran tehneiden artistien kokoelma- ja tribuuttilevyiltä. 1960-luvulla uransa aloittaneet Diana Ross ja Marianne Faithfull tekivät omat sielukkaat versionsa kappaleesta vuosina 2001 ja 2011. Genesis-rumpali ja 1980-luvulla megasuositun soolouransa aloittanut Phil Collins teki kappaleesta gospel-tyylisen version samaa nimeä kantaneella sooloalbumilleen vuonna 2010. Collins yhdisti esityksessään molempien tekstitysversioiden teemoja.
Goin' back ei noussut yhdelläkään versioistaan megahitiksi eikä edes Carole King itse ole esittänyt kappaletta konserteissaan. Sitä ei mainita Kingin elämänkerrassa eikä hänen elämästään tehdyssä musikaalissa Beautiful, mutta sen lukuisat onnistuneet ja kohtuullisesti menestyneet versiot ovat tehneet kappaleesta ikivihreän. Minulle se on yksi rakkaimmista lauluista maailmassa.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

perjantai 7. helmikuuta 2014

202. Dusty Springfield: Reputation (1990)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Pitkään parrasvalojen loisteen ulkopuolella aikaansa viettänyt Dusty Springfield palasi julkisuuteen Pet Shop Boys -yhtyeen vetoavun turvin. Yhteissingle What have I done to deserve this ja sitä seuranneet muut singlet ja albumi Reputation palauttivat Springfieldin hittilistojen kärkeen ja tanssilattioiden taustamusiikiksi. Odottamaton menestys oli ansaittu, sillä 1980-lopulla syntyneet levytykset ovat erinomaisia ja osoittivat, että vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.

Vuonna 1994 julkaistussa Dusty Springfield Full Circle -dokumentissa on hupaisa kohtaus, jossa dokumentin juontajat Dawn French ja Jennifer Saunders lähestyvät laulajalegendaa lehtiön kanssa. "Olemme suuria ihailijoita, meidän pitäisi saada nimikirjoitus. Voisitko..." - tässä vaiheessa ilahtunut Springfield kaivaa kynää esiin - "...pyytää Pet Shop Boysilta nimmarit tähän? Sinähän tunnet heidät." Dustyn hymy lässähtää korvinkuultavasti. Vaikka kysymyksessä oli sketsi, oli tilanne selvästi Springfieldille tuttu.

1980-luvun puolivälissä Duty Springfield oli "entinen" tähti. Vaikka hän oli tehnyt hienoa musiikkia koko 1970-luvun ja myös 1980-luvun alussa, hänet muistettiin vain 60-luvun hiteistään eikä kukaan enää uskonut hänen paluuseensa. Pet shop boys edusti tätä päivää ja oli huikean suosittu eri puolilla maailmaa. Toisiaan ihailevien artistien kohtaaminen muutti kaiken.

Dustyn vierailu Pet Shop Boys -hitillä What have I done to deserve this vuonna 1987 nosti hänet takaisin parrasvaloihin ja muistutti ihmisille, että menneiden vuosikymmenien tähti oli palannut. Kappale nousi listakakkoseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. 

Dustyn ja Pet Shop -poikien Neil Tennant ja Chris Lowe yhteistyö jatkui kappaleella Nothing has been proved, joka yhdisti 80-luvun popsoundit tarinaan 1960-luvulla Britannia kuohuttaneesta seksiskandaalista. Kappale esitettiin elokuvassa Scandal, joka perustui tositapahtumiin ajalta, jolloin Dusty aloitti uraansa Englannissa.
Upealla jousisovituksella varustettu kappale nosti Dustyn jälleen listoille ja menestys sementoi Springfieldin takaisin brittipopin kärkinimeksi. Kappale sisällytettiin Springfieldin uudelle albumille, joka jatkoi samalla modernilla tyylillä
Yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa piristi levymyynnin lisäksi myös laulajaa henkilökohtaisesti. Uudelle albumille hän pyysi yhteistyökumppaneikseen Neil Tennantin ja Chris Lowen lisäksi joukon muita popmusiikin kärkinimiä. Yksi levyn parhaista kappaleista, albumin aloittava nimikappale Reputation todisti omalta osaltaan, että Springfield pärjäsi myös ilman eläinkaupan poikia. Laulu osoitti levyn muiden kappaleiden tapaan että 60-luvun poplegenda Dusty Springfield oli kotonaan myös 80-luvun soundien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun ostava yleisö oli samalla aaltopituudella.

Albumin toisena singlenä julkaistiin Chris Lowen ja Neil Tennantin yhdessä Julian Mendehlsonin kanssa kirjoittama ja tuottama In private. Kappaleen tarttuva melodia ja eloisa bassomelodia ovat tehneet kappaleesta oman suosikkilauluni albumilla.
Vaikka Dusty sulautuikin levyllään onnistuneesti 1980- ja 90-lukujen vaihteen teknopopmaailmaan, löytyy levyltä myös kunnianosoitus hänen uransa akuaikojen musiikille. 1960-luvulla Springfield oli yksi amerikkalaisen lauluntekijäpariskunnan Carole King - Gerry Goffin suosituimmista ja menestyneimmistä artisteista (mm. hitit Some of your loving ja Goin' back). Reputation-albumilla Springfield esitti päivitetyn version 1960-luvun alussa julkaistusta Goffin/King pikkuhitistä I want to stay here rakentaen näin sillan kahden vuosikymmenen yli.
Lähes kaksi vuosikymmentä kaupallisessa paitsiossa eläneellä Dusty Springfieldillä meni nyt lujaa. Kolmen vuoden aikana hän oli ollut mukana kolmen hittisinglen ja menestyvän albumin teossa ja samalla kun uudet hitit soivat jatkuvasti diskoissa, radioissa ja MTV:llä myös hänen vanha tuotantonsa nousi listoille uusien kokoelmalevyjen muodossa. 1970-luvun alkuvuosina Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä uransa luomisessa epäonnistunut laulaja palasi viimein takaisin kotimaahansa Englantiin viettämään kuudetta vuosikymmentään.

Modernilla tanssipopilla takaisin listoille nousseen Dustyn seuraavaa siirtoa odotettiin mielenkiinnolla. Yllättäen Springfield ei kuitenkaan jatkanut yhteistyötään Pet Shop Boysin kanssa vaan matkusti Nashvilleen levyttämään tyylitajuisen aikuisen naisen popalbumin. Dustyn viimeiseksi albumiksi jääneen Very fine love -albumin esittelin blogissani jo numerolla 23.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 11. kesäkuuta 2013

173. Dusty Springfield: White Heat (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
White Heat on todellinen outolintu Dusty Springfieldin katalogissa. 1970-luvulla pettymyksiä yksityiselämässään ja urallaan kohdannut Springfield yritti luoda nahkaansa tekemällä moderneja soundeja ja rytmejä hyödyntävän "nykyaikaisen" levyn. Yhdysvalloissa äänitetty albumi ei vielä kääntänyt Dustyn uraa nousuun, mutta se sisälsi muutaman erinomaisen kappaleen ja oli alkusoittoa Pet Shop Boysin orkestroimalle menestyksekkäälle come backille viisi vuotta myöhemmin.

Kun vuosituhannen alussa innostuin ostamaan Dusty Springfieldin albumituotantoa kokoelmiini, olivat odotukseni alimpana White heat -albumia kohtaan. Mitä uransa aallonpohjassa ollut Springfield olisi voinut saada aikaiseksi? Levyyn yhdistetyt termit New wave ja disco eivät olleet omiaan lisäämään odotuksiani. Yllätyksekseni levy on osoittautunut yhdeksi Springfieldin uran vahvimmista albumeista. Se ei ole tavanomainen Dusty Springfieldin hittialbumi, eikä sen kappaleita juurikaan löydy laulajan kokoelmilta. Sen sijaan se on tyyliltään laidasta laitaan hyppelevä sillisalaatti, jonka parhaat kappaleet kuittaavat komeasti sen heikoimmat hetket.

Hurjimmillaan albumin kylmät rytmit jyräävät laulun, laulajan ja samalla kuulijan jalkojensa alle. Parhaiten moderni tyyli, sävelmä ja Dustyn tulkinta ovat tasapainossa kappaleella Sooner or later. Kappale olisi ollut hyvää hittiainesta, ellei Springfield olisi niin voimakkaasti leimattu 1960-luvun jo kuihtuneeksi tähdeksi. Tulkinnallaan laulaja todistaa että tämä ei pidä paikkaansa.
Toinen onnistunut 1980 syntikkarytmien ja Dustyn edelleen tunnistettavan savuisen äänen synteesi on kappale Don't call it love. Kaikki levyn "nykyaikaiset" kappaleet eivät ole yhtä onnistuneita. Vaikka albumista pidänkin, joudun sitä aina kuunnellessani hyppäämään yli levyn räikeimmät sähköshokkikappaleet.
Vanhaa, 1960 luvun Dusty-tyyliä kuullaan White Heat -albumilla vain hetkittäisesti.  Runsaalla jousisovituksella kuorrutettu dramaattinen Time and time again palauttaa mieleen laulajan kunnian hetket parin vuosikymmenen takaa. Levytys on yksi Springfieldin uran jälkimmäisen puoliskon uljaimmista tuotannoista.
Edellämainittua kappaletta lukuunottamatta Springfield tuntui kääntäneen selkänsä menneisyydelleen yrittäen veljeillä uuden sukupolven muusikoiden ja yleisön kanssa. Levyn säveltäjälistalta löytyi uuden vuosikymmenen kaksi tähteä, Sting (joka oli mukana säveltämässä levyn rokkaavinta kappaletta I don't think we could ever be friends) sekä Elvis Costello, jonka kynästä syntyi levyn toinen vaikuttava balladi Losing you.
Levyn kiinnostavin ja samalla mykistävin kappale on albumin päättävä Soft Core, jossa 43 vuotias laulaja vain pianon säestyksellä kuvailee pieleen mennyttä ihmissudetta kuin Marlene Dietrich laulamassa Bertolt Brechtin runoa. Levytys syntyi vahingossa laulajan kävellessä studioon ja liittyessä säveltäjä Kevan Staplesin pianonsoittoon harjoitustilanteessa. Onnekas äänittäjä älysi laittaa nauhan pyörimään, ja tämä ainutlaatuinen hetki saatiin talteen yhdellä otolla. Äänitteen alun askeläänet kuuluvat diivalle itselleen hänen astellessa mikrofonin eteen.
White Heat oli rohkea veto laulajalta, jolta kuulijat edelleen odottivat Son of a preacher manin ja Some of your lovingin tapaisia perinteisiä 1960-luvun hittejä. Dusty Springfield, joka käytännössä oli tuottanut omat levynsä jo 1960-luvulla sai nyt ensimmäistä kertaa levyn kansiteksteissä nimensä viereen tuottajatittelin.

Tämä ei kuitenkaan auttanut, levy menestyi yhtä huonosti kuin edeltäjänsä, ja kotimaan levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta levyä lainkaan. Britanniassa levy saikin ensimmäisen julkaisunsa vasta vuonna 2002, kun albumi julkaistiin odotetusti ja ansaitusti remasteroituna cd:nä.

Springfield tuskin itsekään odotti näin kokeilevalle albumille suurta menestystä ja hän olikin valmis lopettamaan uransa, kun Pet Shop Boys pyysi yllättäen häntä laulamaan singlellään What have I done to deserve this, josta tuli yksi hänen uransa suurimmista hiteistä. Dusty Springfieldiä odottikin vielä yksi paluu parrasvaloihin ja musiikkiyleisön suosioon. Käsittelen Pet Shop Boysin kanssa yhteistyönä syntynyttä albumia Reputation blogissani myöhemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

172. The Springfields: Silver threads and golden needles/Island of dreams (single 1962)

Ennen menestyksekästä soolouraansa Dusty Springfield esiintyi The Springfields -yhtyeessä veljensä Tomin ja Mike Hurstin kanssa. Folk-pop-yhtyeen suurimpia menestyksiä oli heidän versionsa countryklassikosta Silver Threads and Golden needles, jossa yhdistyvät hienosti trion yhteensopivat äänet ja hulppea jousisovitus. Kappale oli yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa. Singlen b-puolelta löytyvä Island of Dreams oli vastaavasti yhtyeen suosituin kappale Britanniassa.

Aiemmin Lana Sisters -lauluyhtyeessä esiintynyt Mary O'Brien liittyi vuonna 1960 veljensä Dion O'Brienin johtamaan lauluyhtyeeseen. Yhtye, jonka kolmas jäsen oli Tim Field, vaihtoi nimekseen The Springfields ja O'Brienin sisarukset vaihtoivat nimensä Dusty ja Tom Springfieldiksi.

Folkia ja poppia yhdistänyt trio tuli pian suosituksi kotimaassaan Isossa Britanniassa ja he saivat jopa oman televisio-ohjelmansa. Yhtyeen musiikin selkärankana olivat Tomin sävellykset ja kolmen laulajan hienosti yhteen sointuvat lauluäänet. Tim Fieldin vaihduttua Mike Hurstiksi yhtyeen suosio kasvoi ja maine levisi Britannian ulkopuolelle, jopa Yhdysvaltoihin saakka. Amerikassa erityisen suosituksi nousi yhtyeen versio alunperin Wanda Jacksonin levyttämästä countryklassikosta Silver threads and golden needles.
Kolmikko muunsi hienosti amerikkalaisen countryn brittiläiseksi folkiksi. Laulajien äänet sointuivat yhteen kappaleessa erityisen hyvin, Dustyn helposti tunnistettavan äänen viedessä suurimman huomion. Levytykseen luotu jousisovitus oli niin ikään erinomainen, joten ei ihme että kappale sai huomiota myös Atlantin toisella puolella.

Britanniassa suosituimmaksi Springfields-kappaleeksi nousi Tom Springfieldin säveltämä Island of dreams. Sovitukseltaan hieman riisutummassa kappaleessa yhtyeen naislaulaja sai selkeästi suuremman roolin, Dusty laulaa kappaleessa käytännössä sooloa Tomin ja Miken laulaessa taustoja. Vuonna 1969 nämä kaksi kappaletta yhdistettiin samalle singlelle.
Kun The Springfields hajosi loppuvuodesta 1963 jatkoivat Tom Springfield ja Mike Hurst omia uriaan menestyksekkäinä lauluntekijöinä ja tuottajina. Dusty Springfield sen sijaan siirty soolouralleen nousseen yhdeksi maailman merkittävimmistä naislaulajista.

1960-luvun menestysvuosien jälkeen Dustyn ura joutui vaikeuksiin. 20 vuotta Silver threads and golden needles -singlen julkaisun jälkeen laulaja julkaisi albumin White Heat, jolla hän rohkeasti yritti uudistaa imagoaan ja musiikkiaan paremmin ajan vaatimuksia vastaavaksi. Tuloksena oli jälleen yksi kaupallinen epäonnistuminen, mutta sisällöltään levy on vieläkin yksi Dustyn mielenkiintoisimmista albumeista. Asiasta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 5. maaliskuuta 2013

159. Dusty Springfield: Longing (julkaisematon 1974)

Monta ensiluokkaista levytystä on jäänyt julkaisematta vain sen vuoksi, että artisti ei ole ollut tyytyväinen äänitysten tuloksiin. Levytys on voinut kaatua myös artistin henkilökohtaisiin ongelmiin tai ristiriitoihin levy-yhtiön kanssa. Dusty Springfeldin albumin Longing kohdalla oli kysymys oli näistä kaikista kolmesta. Onneksi cd-aika on tuonut tämän levyn kappaleet Dusty-fanien saataville, sillä vaikka äänitykset jäivät osittain kesken, on musiikki Dustya parhaimmillaan.

1970-luvun puolivälissä Dusty Springfieldillä ei mennyt hyvin. 1960-luvun suuri brittilaulaja etsi uutta suuntaa alamäessä olevalle uralleen muuttamalla Yhdysvaltoihin, mutta sieltäkään ei menestyksen reseptiä löytynyt. Erinomainen Cameo albumi vuodelta 1973 ei kriitikoiden kiitoksista huolimatta juurikaan saanut kuulijoita eikä Springfield itsekään ollut tyytyväinen sen tekoon. Laulaja ei kotiutunut Amerikan mantereelle, jossa ihmiset eivät ymmärtäneet hänen mahdollisuuksiaan eikä hän itsekään oikein tietänyt mitä haluaisi tehdä.

Uuden levyn äänityksissä ongelmat kasvoivat. Aiemmin Springfieldillä oli ollut aktiivinen rooli levyjen teossa. Hän käytännössä tuotti omat levynsä, mutta 1960-luvulla ei tapoihin kuulunut että naislaulajalla olisi annettu niin suurta kunniaa levyn kansiteksteissä. Cameo ja Longing -albumien äänityksissä Dustylla ei ollut juurikaan sanavaltaa siihen miten kappaleet sovitettiin, ja hän joutui usein laulamaan valmiisiin soitintaustoihin, jotka olivat hänen kannaltaan väärässä sävellajissa.

Tyytymättömin Springfield oli kuitenkin itseensä. Aiemminkin hän oli epäillyt omia taitojaan, mutta nyt omien kykyjen epäily oli muuttunut jo sairaalloiseksi. Huonon itsetunnon taustalla oli eittämättä uusi kotimaa ja uudet levytysolosuhteet, mutta suurin syy oli varmasti holtittomaksi mennyt alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden käyttö. Lopulta Longing -albumin äänitykset keskeytettiin, vaikka levyn nimi, kansi ja osa kappaleista oli valmiina.
Ensimmäiset näytteet Longing-albumilta julkaistiin 25 vuotta levyn äänitysten jälkeen kokoelmalla Simply...Dusty, jolta löytyi kolme Longing -albumille äänitettyä kappaletta. Levyn aloituskappaleeksi suunnitellun Exclusively for me -kappaleen tallenteessa ei kuulu merkkiäkään äänitysten epäonnistumisesta. Laulajan sumuinen ääni kannattelee heiveröistä melodiaa mestarillisesti, ja kappaleesta olisi voinut tulla suurikin hitti, jos se olisi julkaistu aikanaan.

Toinen hieno, Simply...Dusty -kokoelmalla julkaistu kappale on lauluntekijä Melissa Manchesterin säveltämä Home to myself, johon pätevät samat kehusanat kuin edelliseenkin lauluun. Tästäkään on vaikea löytää mitään syytä levytysten epäonnistumiseen tai laulajan tyytymättömyyteen. Pianoa laulussa soittava Manchester on itse kehunut Springfieldin tulkintaa parhaaksi, mitä hänen sävellyksistään on koskaan tehty.
Edelliset kappaleet olivat esimerkkejä äänityksistä, jotka hyllytettiin lähes julkaisuvalmiina. Toisten kappaleiden kohdalla Dusty Springfield oli ottanut vasta harjoitusottoja, viimeisteltyjä vokaaliosuuksia ei koskaan tehty. Barry Mannin ja Cynthia Weilin kappale Make the man love me on selvästi jäänyt viimeistelemättä, mutta Dusty osoittaa tässä keskeneräisessäkin tallenteessa, kuinka hän oli jo suunnitellut pitkälle miten hän aikoi tämän kappaleen tulkita. Tämä äänite julkaistiin kokoelmalevyllä Beautiful Soul, jolla julkaistiin ensimmäistä kertaa suurin osa Longing-albumin kappaleista vuonna 2001.
Ainoa moite jonka minä löydän Longing-albumista on sen balladipainotteisuus. Vähänkään ripeämpiä kappaleita levyltä, jos se olisi julkaistu, olisi löytynyt vain pari. Toinen niistä on albumin jälkeenjääneiden nauhojen keskeneräisin tallenne, laulu jonka lauluosuuksista solisti ei itse äänittänyt kuin osan. Tämän vuoksi kappaletta ei sisällytetty Beautiful soul -kokoelmallekaan.

Laulu olisi todennäköisesti jäänyt ikuisesti Dunhill-levy-yhtiön arkistoon, ellei Springfieldin aikalainen olisi tarttunut tilaisuuteen. Petula Clarkia oli Springfieldin kuoltua jäänyt harmittamaan, ettei hän koskaan ollut tehnyt duettoa hyvän ystävänsä kanssa. Yli 30 vuotta alkuperäisten äänitysten jälkeen Clark täydensi keskeneräisen tallenteen omilla vokaaliosuuksillaan. Dusty Springfieldin ja Petula Clarkin duetto Corner of the sky julkaistiin Clarkin albumilla Duets vuonna 2007.
Niinpä, cd-ajan ansiosta alunperin julkaisemattomaksi jääneen albumin kaikki kappaleet on julkaistu uuden vuosituhannen puolella, ja nämä äänitteet voi koota eri lähteistä suunnitellun kaltaiseksi albumiksi. Jälkiviisaana on helppo todeta että Dustyn kaikki epäilyt omaa tulkintaansa ja äänityksiä kohtaan olivat virheellisiä. Jos albumi olisi julkaistu aikanaan, olisi se ollut yksi hänen kaikkien aikojen parhaita levyjään.

Valitettavasti Beautiful soul -kokoelma, josta Petula Clark -duettoa lukuunottamatta löytyvät kaikki Longing-albumin kappaleet, on aikoja sitten myyty loppuun. Myöskään Spotifysta ei hyllytetyn Longing-albumin kappaleita löydy Simply...Dusty-kokoelma sen sijaan on edelleen myynnissä. Siitä löytyy ensimmäisten kahden esimerkin lisäksi levyn dramaattisin kappale In the winter, jossa Springfield kuvailee kohtaamista entisen rakastetun ja hänen uuden naisensa kanssa. Kappale on kuin Dustyn versio Carolan Rakkauden jälkeen -kappaleesta. 
Dusty Springfieldin ura ei onneksi päättynyt tähän epäonnistumiseen. Parin vuoden hiljaiselon ja itsensä etsiskelyn aikana hän nousi uransa ja elämänsä aallonpohjalta uuteen nousuun. Uudet albumit eivät edelleenkään myyneet hyvin, mutta elämänilo ja halu tehdä musiikkia oli palannut.

Vuonna 1978 Springfield julkaisi jälleen erinomaisen albumin It begins again, johon hän äänitti uudet versiot Longing-levylle tekmistään kappaleista Turn me around ja Love like yours. Vuosikymmenen vaihteessa häneltä tuli myös kaksi muuta albumia. Varsinainen come-back alkoi kuitenkin vuonna 1987, jolloin yhteistyössä Pet Shop Boys -yhtyeen kanssa syntyivät hittisinglet What have I done to deserve this ja Nothing has been proved sekä erinomainen ja tällä kertaa myös hienosti myynyt albumi Reputation. Dusty oli vihdoin palannut.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

109. Dusty Springfield: Goin' back/I'm gonna leave you (single 1966)

Goin' back on yksi lauluntekijäpariskunnan Carole King & Gerry Goffin koskettavimmista lauluista. Se käsittelee ihmisen aikuistumista ja nuoruuden katoavaisuutta. Vaikka King levytti kappaleen itse kahdesti, hän piti itse laulun parhaana tulkintana Dusty Springfieldin versiota, joka onnistuu mahtipontisesta sovituksestaan huolimatta säilyttämään tekstin liikuttavuuden.

Goin' back on yksi minulle rakkaimmista lauluista. Se löytyy levyhyllystäni monena eri tulkintana, joita en osaa laittaa paremmuusjärjestykseen. Kappaleen ovat levyttäneet Dusty Springfieldin ja säveltäjä Carole Kingin lisäksi muun muassa The Byrds, Freddie Mercury (salanimellä Larry Lurex), Phil Collins ja Maarit (suomenkielisen tekstin kirjoitti Hector). Kingin versiota käsittelin Writer-levyn esittelyssä ja Larry Lurexiin palaan todennäköisesti myöhemmin.

Dusty Springfield oli Gerry Goffin/Carole King -sävellysten tärkein tulkitsija Britanniassa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkuun kuultuaan tämän käheääänisen laulajan tulkinnan kappaleestaan.
Ja hieno Dustyn versio kappaleesta onkin. Levytyksen muhkealla sovituksella on oma osansa kokonaisuuden onnistumisessa.Johnny Franzin tuottama levytys onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä herkän liikuttava että hienovaraisen mahtipontinen.

Singlen b-puoli I'm gonna leave you on hyvä esimerkki keskinkertaisesta sävellyksestä, jonka Springfield pystyy nostamaan latteuksien suosta omalla ainutlaatuisella tulkinnallaan.
Goin' back oli yksi Dusty Springfieldin suurimpia hittejä, joten se löytyy kaikilta merkittäviltä kokoelmalevyiltä, vaikka sitä ei alun perin millään albumilla julkaistukaan. Kappale soitettiin myös Springfieldin hautajaisissa vuonna 1999 laulajan kuoltua syöpään 59 vuotiaana.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

perjantai 4. toukokuuta 2012

89. Dusty Springfield: It Begins Again (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Dusty Springfieldin uran pohjakosketus tapahtui 1970-luvulla. Levyt eivät menneet kaupaksi ja laulajan itsetunto oli palasina, eikä alkoholikaan auttanut asiaa. Ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet itse levyistä, sillä ne olivat korkeatasoisia läpi koko Springfieldin uran. Neljän vuoden rokulin jälkeen Springfield yritti paluuta erinomaisella It begins again -albmilla, joka kuitenkin menestyi yhtä huonosti kuin laulajan muutkin 70-luvun levyt. Tätä levyä kuunnellessa on vaikea ymmärtää miksi.

Aloitin Dusty Springfieldin uraan tutustumisen 1960-luvulta, jolloin hänen menestyksensä oli huippuluokkaa. Kun sitten varovasti aloin tutustumaan hänen "unohdettujen" vuosiensa levytyksiin, olin yllättynyt kuinka laadukkaita nämäkin levyt olivat. Vaikka Springfield ei itse säveltänyt laulujaan, onnistui hän aina keräämään levyille parhaiden lauluntekijöiden sävellykset. Laatu ei laskenut missään vaiheessa, vaikka levynmyynti 70-luvulla olikin huonoa.

Huono menestys rapautti laulajan jo valmiiksi herkkää itsetuntoa. Vuonna 1974 ilmestyneen erinomaisen Cameo-albumin huono menestys otti koville, eikä Yhdysvaltoihin muuttanut Springfield löytänyt paikkaansa amerikkalaisessa showbisneksessä. Seuraavan albumin äänitykset keskeytyivät Dustyn henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja laulaja katosi muutamaksi vuodeksi kokonaan julkisuudesta. Epävarmuus omasta seksuaalisesta identiteetistä ja päihdeongelmat pitivät hänet piilossa, kunnes laulaja uskalsi palata jälleen valokeilaan vuonna 1978.

It begins again osoitti, että ongelmistaan selvinnyt Springfield oli valmis kohtaamaan jälleen maailman. Tuottajaksi laulaja sai mm. Queenin levyillä vaikuttaneen Roy Thomas Bakerin, jonka tasaisen varma tuotanto pitää levyn laadukkaana alusta loppuun saakka.

Bakerin Queen-vaikutteet ovat havaittavissa levyn alkukappaleen Turn me around -kitarasovituksessa. Turn me around on vakuuttava aloitus levylle, joka sisältää vauhdikkaampaan soul-meininkiä että vaikuttavia balladeja.

Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Sandra Dusty Springfield asettuu elämäänsä väsyneen kotiäidin rooliin. Oman elämän ongelmat antoivat varmasti syvyyttä Dustyn tulkintaan. Kappaleessa päähenkilö  kertailee elämäänsä, joka on muuttunut rakastuneen vaimon elämästä uupuneen kotiäidin arjeksi.

Toisessa roolissan Dusty riisuu glamourin Hollywoodin näyttelijäneistosten elämästä. Laulaja kertoo, kuinka unelmien roolia odottavat tuhannet nuoret naiset pukeutuvat koekuvaukseen siihen ainoaan, sopivasti sääret paljastavaan mekkoonsa palatakseen jälleen pieneen asuntoonsa ainoastaan pieni sivurooli taskussaan. Hollywood movie girls -kappaleen tulkinnasta löytyy aimo annos laulajan omaa kokemuspohjaa USA:n länsirannikolta.
Koko levyn sisältö ei onneksi ole aivan yhtä haikeaa. It begins again -platalta löytyy myös monta verevää soulkappaletta, joista esimerkkinä tässä I found love with you.  
Tällä levyllä oli kaikki kohdallaan ja jopa levyn kansi oli pitkästä aikaa onnistunut. Jostain syystä Dusty Springfieldin kuulijakunta oli kuitenkin hukassa, eikä tämä levy menestynyt edeltäjiään paremmin. Saman kohtalon koki myös laulajan pari seuraavaa albumia, kunnes yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa palautti hänen suosionsa.

Onneksi cd-remastereiden ja nettikauppojen aika on palauttanut tämänkin unohtuneen levyn laulajan fanien ulottuville.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

81. Dusty Springfield: Where am I going (1967)

Dusty Springfield tuntuu kolmannen albuminsa nimessä pohtivan sitä, mihin suuntaan hänen pitäisi uraansa suunnata. Ja aivan oikein, levy on kokoelma hyvin erityyppisiä kappaleita chansonista swingiin ja juurevasta soulista Hollywood-tyyppiseen iskelmään. Levyn kokoava voima on kauttaaltaan hieno tuotanto ja yksityiskohtia pursuavat sovitukset. Ja tietysti laulajattaren upea ääni.

Ihastumiseni brittilaulaja Dusty Springfieldiin uuden vuosituhannen alkuvaiheessa sai minut haalimaan hyllyyni hänen albumejaan, jotka onneksi oli edellisten vuosien aikana kaikki julkaistu remasteroituina cd-versioina. Albumeista vaikein löytää oli Where am I going, sillä se oli jo lähes kaikista nettikaupoista päässyt loppumaan. Onneksi se löytyi Amazon.com:in marketplacesista, erään pienen amerikkalaiskaupan valikoimista. Nyt lähes kaikki Springfieldin alkuperäisalbumit ovat loppuunmyytyjä.

Kuten olen aiemminkin todennut, 1960-luvun Dusty Springfield -tuotanto jakaantui hyvin voimakkaasti singlehitteihin ja albumikokonaisuuksiin. Kaupallisimmat kappaleet julkaistiin singleinä, mutta albumeilla monipuolinen laulaja sai mahdollisuuden näyttää monipuolisuuttaan musiikilla, joka ehkä ei olisi singlelistoilla menestynyt. Dustyn kolmas albumi Where am I going on hyvä esimerkki tästä, levyn kappaleita ei julkaistu singleinä lainkaan. Edellisen albumin julkaisusta oli kaksi vuotta, ja näiden kahden levyn välissä Dusty julkaisi kuusi menestyssingleä, joita ei näillä albumeilla kuultu.
Hyvä esimerkki levyn pursuilevista sovituksista on levyn aloituskappale Bring him back, joka käynnistää levyn valtavalla energialla. Levy on merkitty John Franzin tuottamaksi, mutta tunnettua on, että Springfield itse vastasi hyvin pitkälle levyn kappalevalinnoista ja sovituksellisista ratkaisuista. Tuohon aikaan ei vain ollut sopivaa, että nainen piti ohjaksia levytysstudiossa, eikä moni muusikko pitänytkään Dustyn pomottelusta. Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo sanoa, että laulajatähden perfektionismi on yksi syy siihen, miksi nämäkin levytykset ovat kestäneet hyvin aikaa.

Vaaleaihoiseksi soullaulajaksi tituleerattu Springfield ihaili amerikkalaisia mustia laulajia ja kutsui heitä usein esiintymään omaan televisio-ohjelmaansa. Onkin osittain hänen ansiotaan, että näistä laulajista monet tulivat tunnetuiksi myös Britanniassa. Yksi brittilaulajan suosikkiartisteista oli Aretha Franklin, jonka säveltämä Don't let me lose this dream on yksi albumin kohokohtia.
Franklinin ohjelmistosta löytyy myös kappale I can't wait until I see my baby's face.
Eurooppalaista musiikki Where am I going -levyllä edustaa muun muassa Dustyn versio Jacques Brelin If you go away -kappaleesta. Klassikkokappale Sunny puolestaan tuo albumille swing-tunnelmaa. Minun suosikkikappaleeni levyllä on kuitenkin sen päättävä nimikkokappale Where am I going, jossa jälleen orkesterisovitus antaa muhkean patjan Dusty Springfieldin sielukkaalle äänelle.
Where am I going ei ole yhtä suosittu albumi kuin pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Dusty in Memphis, mutta minun listallani tämä iloa ja vauhtia kupliva kokoelma on yksi brittilegendan hienoimpia levyjä. Tämä on paljon sanottu, sillä kilpailu on kovaa. Sanomattakin on selvää, että Dusty Springfieldin tuotantoon palataan tässä blogissa vielä monta kertaa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 5. tammikuuta 2012

47. Dusty Springfield: I close my eyes and count to ten/No stranger am I (single 1968)

Kaikki hieno musiikki ei löydy albumeilta, joten tämän kirjoituksen myötä laajennan 300 levyä -blogini kattamaan myös erityisen hienot singlet (levyjähän nekin ovat). Ensimmäisenä singlenä esittelen Dusty Springfieldin hitin vuodelta 1968, joka on ainutlaatuinen rakenteensa ja äänityspaikkansa suhteen. Kappale on tunnettu erityisesti alun pianointrostaan sekä siitä, että Springfieldin lauluosuudet äänitettiin studion naistenvessassa.

Dusty Springfieldin suurin menestys sijoittui 1960-luvulle ja se näkyi erityisesti Britannian singlelistalla. Springfield julkaisi kotimaassaan 60-luvulla vain neljä albumia eikä nämä useinkaan sisältäneet laulajan suurimpia hittejä, jotka ainoastaan julkaistiin singlemuodossa. Yhdysvalloissa tilanne oli toinen, hittisinglet sijoitettiin lähes poikkeuksetta albumeille.

Yksi Dustyn suurimmista hiteistä oli Clive Westlaken säveltämä I close my eyes and count to ten. Kappale on taitavasti rakennettu rakkauslaulu, joka alkaa jo tutuksi käyneellä pianokuviolla, johon bändi, orkesteri ja Springfield yhtyvät intron jälkeen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin sfääreihin, joissa jousiorkesteri ja laulaja tuntuvat kilpailevan elintilasta. Kumpi voittaa, se jääköön kuulijan päätettäväksi.
Dusty Springfieldille ei koskaan annettu kunniaa levyjensä tuottajana, vaikka myöhemmin on tullut tietoon että hän käytännössä vastasi omista 60-luvun levytyksistään tuottaja Johnny Franzin rinnalla. Haastatteluissaan Springfield on kertonut, kuinka hän inhosi studion kuivaa akustiikkaa ja etsi parempaa tunnelmaa studion käytäviltä. Paras akustiikka Springfieldin mukaan oli studion naistenvessassa, jossa muun muassa tämän kappaleen lauluosuudet äänitettiin siivojien ihmetellessä vieressä.

Hieno on myös singlen b-puoli. Kappaleen No stranger am I sävelsi Springfieldin ystävä ja joidenkin vuosien ajan myös elinkumppani Norma Tanega.
Singlen kumpaakaan kappaletta ei aikoinaan julkaistu albumilla Isossa Britanniassa eikä Yhdysvalloissa. Nyt levyn a-puoli löytyy lähes kaikilta Dusty Springfield -kokoelmilta. B-puoli on sittemmin sijoitettu Dusty...definitely -albumin cd-levylle bonusraidaksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 3. marraskuuta 2011

23. Dusty Springfield: Very fine love (1995)


Kuuntele albumi Spotifysta
70-luvulla ja 80-luvulla unohduksiin painunut Dusty Springfield nousi rytinällä takaisin listoille Pet Shop Boysin kanssa yhteistyössä tehdyllä kappaleella What have I done to deserve this ja Scandal-elokuvan tunnuskappaleella Nothing has been proved. Uuden menestyksen innoittama Springfield lähti tekemään seuraavaa soololevyään Nashvilleen, missä tehty Very fine love jäi hänen viimeiseksi levykseen.

Ihastuttuani Dusty in Memphis -levyyn aloin tutustumaan myös hienon laulajan muuhun tuotantoon. A very fine love on Dusty Springfieldin levyistä tuntemattomimpia, mutta se tarttui ostoskoriin Mannerheiminkadun Free Music Shopin alennuslaatikosta. Levyä mainintaan harvoin, kun Springfieldin parhaista levyistä puhutaan, mutta sillä on tärkeä osa brittilaulajan uraa.
Roll away on vahva ja hieno aloitus Dusty Springfieldin uran viimeiselle levylle, ja sitä promoamaan tehtiin yksi harvoista Springfieldin uran musiikkivideoista. Levy äänitettiin Nashvillessä ja levyn nimeksi suunniteltiinkin alun perin Dusty in Nashville legendaarisen Dusty in Memphis -levyn tapaan. Nimestä kuitenkin luovuttiin, sillä se olisi antanut levystä väärän kuvan, tunnetaanhan Nashville nimenomaan country-musiikin kehtona.

Ja countrystä tämä levy on varsin kaukana. Musiikki on hyvin turvallista amerikkalaista aikuispop-rockia ja se eroaa myös hyvin paljon jo 56 vuotiaan laulajan edellisestä, Pet Shop Boysin tuottamasta poplevystä Reputation. Levyn toinen singlejulkaisu, Darryl Hallin kanssa duetoitu Wherever would I be on hyvä esimerkki levyn keskitien ratkaisuista.
Pelkästään kappalemateriaalillaan tämä levy ei nouse Springfieldin albumituotannon kärkipäähän. Dusty on kuitenkin Dusty viisikymppisenäkin, ja hän tuo verta ja lihaa levyn monissa kohdin tasapaksujen sävellysten ympärille. Levyn henkilökohtaisin kappale on sen päättävä Where is a woman to go, jonka voi hyvin kuvitella kertovan laulajan huumeiden, alkoholin ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden värittämästä elämästä 70-luvulla. Tässä studioversion lisäksi liveversio, joka käsittääkseni on myös hienon laulajan viimeinen televisioesiintyminen laulajana.
Dusty sairastui rintasyöpään Very fine love -levyn äänitysten aikoihin, mutta sairaus saatiin hallintaan ja levy pystyttiin julkaisemaan odotusten mukaisesti. Vuosikymmenen lopulla tauti kuitenkin uusiutui, ja Springfield kuoli vuonna 1999 vuotta vaille kuusikymppisenä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

22. Dusty Springfield: Dusty in Memphis (1969)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
 Dusty Springfield oli yksi merkittävimmistä brittiläisistä naislaulajista 1960-luvulla ja yksi ensimmäisistä, joka sai menestystä myös Yhdysvaltain markkinoilla. Vuonna 1969 kuitenkin hänen uransa oli vaarassa. Vanha tyyli ei enää vetänyt yleisöä, ja Dustyn musiikkia pidettiin "vanhanaikaisena". Piristääkseen uraansa Springfield teki sopimuksen amerikkalaisen Atlantic-levy-yhtiön kanssa ja matkusti Memphisiin levyttämään uutta albumiaan. Tuloksena oli laulajan arvostetuin levy, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen alamäkeään.

Kiinnostukseni Dusty Springfieldin musiikkiin on pitkälti toimittaja Jake Nymanin ansiota, joka radio-ohjelmissaan usein esitteli suosikkilaulajansa tuotantoa. Ensimmäinen Springfield-albumi jonka ostin oli Dusty in Memphis, ja sen jälkeen ovat levyhyllyyni löytäneet tiensä kaikki muutkin Dustyn levyt. Vaikka hänen 40-vuotisella urallaan oli paljon ylä- ja alamäkiä, ei hän onnistunut tekemään yhtään selkeästi epäonnistunutta levyä.
Levyn aloittava, Cynthia Weilin ja Barry Mannin kirjoittaam Just a little lovin' luo levyn tunnelman täydellisesti. Tuottaja Jerry Wexlerin ansioksi on luettava levyn kristallinkirkas ja tyyni äänimaailma, jossa jouset, kitarat ja rummut luovat täydellisen alustan Dusty Springfieldin äänelle, joka soi sävyrikkaampana kuin koskaan aikaisemmin.

Aivan ongelmatonta levyn tekeminen ei kuitenkaan ollut. Täydellisyyttä tavoitteleva mutta samalla huonon itsetunnon omistava laulaja oli sessioissa pitkään vain hiljaa. Vasta kun äänitykset siirrettiin legendaarisilta Memphisin American Sound Studioilta pienee studioon New Yorkissa arka laulaja suostui laulamaan osuutensa nauhalle. Myöhemmin Springfield on selittänyt vastahakoisuuttaan sillä, että hän ei pitänyt itseään tarpeeksi hyvänä laulajana laulamaan samassa studiossa ja samojen muusikoiden kanssa kuin amerikkalaiset suurnimet Aretha Franklin ja Elvis Presley. Tätä on vaikea ymmärtää kun levyä kuuntelee. Lähes sairaalloinen itsensä aliarvioiminen haittasi Springfieldin koko uraa.
Aiemmin olen kertonut kuinka Dusty Springfield arvosti Carole Kingin ja Gerry Goffinin lauluja, ja kuinka King piti Springfieldiä suosikkilaulajana sävellyksilleen. Dusty in Memphis levyllä löytyy peräti neljä Goffin-King -originaalia, ja Springfield antaa kaikkensa niitä tulkittessaan. Esimerkkinä soulenergiaa pursuava erolaulu Don't forget about me.

Dusty in Memphis -levyn toinen merkittävä lauluntekijä on Randy Newman, jonka kahdesta laulusta minulle läheisimmäksi on noussut B-puolen (silloin levyillä vielä oli kaksi puolta) aloitusraita Just one smile.
Levyn tunnetuin raita on ehdottomasti Pulp Fictionissakin soinut Son of a preacher man. Kappale on hieno, niinkuin kaikki albumin kappaleet, mutta jätin sen tarkemmin esittelemättä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen siihen lopen kyllästynyt. Useat radioasemat, mm. Radio Nova, tuntuvat pitävän soittolistallaan vain yhtä Dusty Springfieldin kappaletta, joten aina kun laulaja mainitaan, soi eetterissä tuo Son of a preacher man. En keksi muita kappaleita, jotka olisi yhtä totaalisesti pilattu ylisoittamisella.

Dusty in Memphis ei tuonut haluttua piristystä Springfieldin uralle. Son of a Preacher oli suuri hitti, mutta itse albumi meni hyvistä arvosteluista huolimatta huonosti kaupaksi, Yhdysvaltain albumilistalla se oli parhaimmillaan sijalla 99. Springfieldin ura pysyi alavireisenä aina 80-luvun loppupuolelle saakka hyvistä levyistä huolimatta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

18. Carole King: Writer (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Carole King tunnetaan Suomessa lähinnä menestyslevystään Tapestry, jonka esittelin blogissani jo aiemmin. Vuotta aiemmin ilmestynyt Writer ei saanut maailmaa polvilleen, mutta se on musiikiltaan lähes yhtä lumoava kuin miljoonia myynyt seuraajansa. Writer ei ole sovituksiltaan yhtä riisuttu ja intiimi kuin lähes akustinen Tapestry, vaan sisältää paljon mm. sähkökitaraa ja lyömäsoittimia. Musiikin pääelementit ovat kuitenkin samat, Kingin karhea lauluääni, lyyrinen piano ja pohtivat sanoitukset. Ja sävelmät lumoavia niinkuin Carole Kingin sävellykset aina.

Ihastuttuani  Carole Kingin Tapestry-levyyn, aloin haalia kirppiksiltä laulajan muitakin soololevyjä hyllyyni. Näistä ensimmäisenä löysin lauluntekijän ensimmäisen soololevyn Writer, joka siitä lähtien on kuulunut suosikkilevyihini.

1960-luvulla King teki kymmenittäin hittisävelmiä muille artisteille aviomiehensä, sanoittaja Gerry Goffinin kanssa. Writer-levyn kappaleista suuri osa onkin julkaistu jo aiemmin muiden artistien levyillä.
Dusty Springfield oli levyttänyt Carole Kingin kappaleen No easy way down pari vuotta aikaisemmin hienolle Dusty in Memphis -levylleen. Gerry Goffinin teksti käsittelee sitä, miten vaikeaa on huipulla, josta ainoa tie on alaspäin. Carole tekee kappaleesta oman vaikuttavan tulkintansa.

Suomalaisille tutuin levyn kappaleista on eittämättä Carolen ja Gerryn hellä rakkauslaulu tyttärelleen Sherrylle. Kappaleen Lainaa vain suomenkielisestä tekstistä vastasi Hector, ja Maarit levytti sen ensialbumilleen. 
Vaikka Kingin ja Goffinin avioliitto oli hajonnut muutama vuosi aiemmin, jatkoi pariskunta kuitenkin yhteistyötä musiikin saralla. Goffin sanoitti Writerin jälkeenkin vielä monta Carole Kingin sävellystä, joskin King aloitti näihin aikoihin myös itse tekstittämään kappaleitaan. Tällä levyllä Goffin toimi tekstittäjän roolinsa lisäksi miksaajana.

Up on the roof oli yksi Goffin-King klassikoita, jonka alunperin levytti mm. The Drifters. Carole Kingin oma versio kappaleesta on unenomainen ja hyvin omakohtainen. On helppo kuvitella kuinka King kiipesi raskaan työpäivän jälkeen työpaikkansa katolle taivasta katselenmaan.
Levyn hienoin kappale minun mielestäni on Kingin versio muun muassa The Byrdsin ja Dusty Springfieldin aiemmin tulkitsemasta kappaleesta Goin Back. Vaikka edellämainittujen artistien versiot ovat hienoja, pidän säveltäjän omaa versiota kaikkien aikojen parhaana. Hienon lisäsäväyksen kappaleeseen tuo akustista kitaraa soittava James Taylor, joka laulaa myös kappaleen taustoja. Hector ja Maarit vastasivat myös tämän kappaleen suomalaisversiosta Ei eiliseen.
Carole King Writer-albumille voisi melkeinpä antaa lisänimen "Carole King sings Dusty Springfield", sillä levyllä on monta Dusty Springfield -coveria. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä Springfield piti Kingiä suosikkisäveltäjänään ja hänen levyiltään löytyy toistakymmentä Carole Kingin sävellystä.

Springfieldin Everything's coming up (1965) -levylle tulkitsema I can't hear you no more on yksi Writer-levyn Springfield -covereista. Vastaeronneet King ja Goffin tuntuvat laulussaan pesevän oman avioliittonsa jälkipyykkejä, King laulaa petolliselle rakastajalleen, että ei enää kuuntele hänen anteeksipyyntöjään.
Writer on energinen ja rosoinen soololevy laulaja-lauluntekijältä, joka myöhemmillä levyillään tyytyi hieman seesteisempään menoon. Ehkä juuri siksi se nousee Carole Kingin tuotannossa listan kärkipäähän.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

maanantai 17. lokakuuta 2011

15. Dusty Springfield: Cameo (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Dusty Springfield on yksi minulle rakkaimmista artisteista, mutta hän pääsee blogiin vasta tässä vaiheessa. Syynä on se, että vaikka Springfieldillä on kymmenittäin upeita kappaleita, eivät hänen albuminsa useinkaan yllä hänen singlekappaleittensa tasolle. Toisaalta hän ei juurikaan ole tehnyt huonoja levyjä vaikka varsinkin 70-luvulla harva hänen levyjään osti. Cameo on yksi sellainen, upea albumi joka ei kuitenkaan mennyt kaupaksi.

Kiinnostukseni Dusty Springfieldin musiikkia kohtaan alkoi varsin myöhään, vasta 1990-luvun loppupuoliskolla, mutta sen jälkeen laulaja - oikealta nimeltään Mary O'Brien - on noussut nopeasti suosikkilaulajalistani kirkkaimpaan kärkeen. Hänen suuruutensa vuodet osuvat 1960-luvulle, mutta 70-luvun alusta 80-luvun puoliväliin asti hänen henkilökohtainen elämänsä ja suosionsa kulkivat pohjamudissa. Syynä ei kuitenkaan ollut itse musiikki, joka pysyi laadukkaana aina 1960-luvun ensilevytyksistä 1990-luvun puolivälin viimeisiin albumeihin asti. Pet Shop Boysin tukemana Dusty ehti nauttia jälleen suursuosiosta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ennenkuin sairastui syöpään ja kuoli vuonna 1999.

Cameo syntyi Dustyn uran aallonpohjan aikana, mutta hänen monet faninsa pitävät sitä yhtenä laulajan parhaista levyistä. Itse olen samaa mieltä. Valitettavasti Yhdysvaltoihin muuttaneen brittilaulajan itsetunto ei riittänyt levyn onnistuneen markkinointiin eikä paikallinen mediakaan oikein ymmärtänyt, kuinka merkittävä laulaja Springfield oli. Levyn myyntiä ei edistänyt myöskään sen epäonnistunut kansi.
Levyn aloittava Who gets your love on Dustya parhaimmillaan, sydäntäsärkevä tulkinta jossa on sekä intohimoa että luopumisen tuskaa yhdistettynä upeaan sävellykseen ja sovitukseen.

Räväkämpää menoa on tarjolla kappaleessa I just wanna be there, jonka kirjoittivat lauluntekijäpariskunta Asford ja Simpson. Valkoisena soullaulajana tunnettu Springfield laittoi kaikkensa peliin tässä energisessä tulkinnassa. Pidin tätä kappaletta pitkään kännykkäni soittoäänenä repäisevän pianoriffinsä ansiosta.
Cameo antaa Springfieldistä monipuolisen kuvan. Sydäntäsärkevän aloituskappaleen ja soulenergiaa sisältävän I just wanna be there -kappaleen rinnalla on myös "lempeämpää" tulkintaa kappaleessa Of all the things.
Cameo unohtui pian julkaisunsa jälkeen, ja vasta Springfieldin kuoleman jälken levyn arvo on ymmärretty. Levy oli pitkään yksi harvinaisimmista Dusty Springfield -levyistä kunnes se julkaistiin vihdoin cd:nä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Suosittelen sitä erityisesti niille, jotka luulevat että Dustyn ainoa hyvä kappale on Son of a Preacher man.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)