Abba-albumit järjestykseen

Heti perään kolmas suuryhtye. Abba julkaisi urallaan vain kahdeksan albumia ennen jäämistään tauolle, jonka loppumista Abba-fanit odottavat kieli pitkällä. Vielä emme tiedä minkälaisia marraskuussa 2019 julkaistavaksi luvatut kappaleet ovat, mutta vuosien 1973-1982 laadukkaasta tuotannosta voi etsiä siihen viitteitä.

8. Abba (1975)
Yhtyeen kolmas albumi oli Abban läpimurto Britanniassa ja sen myötä muualla Euroopassa ja Australiassa. Minä en kuitenkaan ole saanut kunnon otetta tästä levystä. SOS ja Mamma Mia -hiteistä huolimatta levyllä on liikaa kauhtaa ja varsinkin albumin b-puoli olisi kaivannut lisää harkintaa ja parempia kappaleita.

7. Waterloo (1974)
Euroviisuvoiton huumassa julkaistu kakkosalbumi on tyyleiltään sekalaisin Abba-albumi. Glam-rock, pseudo-hevi, eurooppalainen schlager, amerikkalainen aor ja reggae tekevät Waterloosta hauskaa kuunneltavaa, mutta se on vielä kaukana Arrivalin ja sitä seuranneiden levyjen täydellisyydestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

6. Voulez-vous (1979)
Iloisin ja bilehenkisin Abba-levy ei ole kestänyt aikaa aivan hyvin kuin yhtyeen parhaat albumit. Singlet Voulez-vous, Chiquitita, Angeleyes ja I have a dream eivät jaksa innostaa minua, mutta levyn tuntemattomammat kappaleet (esim. As good as new, Lovers ja The king has lost it's crown) nostavat levyn näinkin korkealle. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

5. Ring ring (1973)
Vuonna 1973 julkaistun debyyttilevyn äänitysten aikaan neljän artistin ja kahden pariskunnan muodostamalla yhtyeellä ei ollut vielä edes nimeä. Manageri Stig Anderson kuitenkin uskoi suojattiensa taitoihin laulajina ja etenkin Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin taitoihin lauluntekijöinä ja tuottajina. Ring ring on ehdottoman positiivinen albumi täynnä tarttuvia melodioita, hienoja sovituksia ja neljän laulajan virheetöntä harmoniaa. Vaikka maailmanvalloitus ei ollut vielä alkanut, tältä levyltä löytyi paljon lupauksia tulevasta menestyksestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

4. Arrival (1976)
Tällä levyllä kaikki onnistui. Kolme superduper-hittiä sekä seitsemän muuta erinomaista kappaletta pakattuna ikoniseen helikopterilevykanteen. Hittien Dancing queen ja Money money money ylisoitto on vienyt kirkkaimman hohdon tästä eittämättä erinomaisesta albumikokonaisuudesta. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

3. The Album (1977)
The Album oli askel kohti vakavampia aiheita ja kehittyneempää musiikki-ilmaisua. Se ei menestynyt aivan Arrivalin tapaan, mutta minun listallani se on hiukan parempi edeltäjäänsä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

2. Super Trouper (1980)
Loppusuoran lähetessä Abba vakavoitui entisestään mistä esimerkkeinä kappaleet Winner takes it all, Happy new year ja Our last summer. Onneksi mukaan mahtui myös hauskanpitoa (à la Me and I) ja romantiikkaa (Super trouper). Super trouper on Abban tasaisin levy, minkä fanit palkitsivat, siitä tuli yhtyeen myydyin pitkäsoitto. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. The Visitors (1981)
Abban päätoslevy jakoi yhtyeen faneja julkaisuvuonnaan ja jakaa yhä. Monille levy oli (ja on) liian vaikea ja vakava, ja aiempien levyjen ilo löytyi vain väkinäisessä muodossa. Minä kuulun siihen osaan Abba-faneja, joiden mielestä The Visitors on lopullinen osoitus Abban nerokkuudesta ja hieno päätepiste yhtyeen lyhykäiselle uralle. Se on ainoa Abba-albumi, jonka voin kuunnella alusta loppuun uudelleen ja uudelleen ilman kyllästymistä yhteenkään sen hienoista kappaleista. Abban tarinan viimeistelivät erinomaisesti vuonna 1982 julkaistut kaksi (toistaiseksi) viimeistä Abba-singleä The day before you came/Cassandra ja Under attack/You owe me one. Lue pitempi arvostelu täältä.

Queen-albumit järjestykseen

Siirryn seuraavaksi toiseen suuryhtyeeseen, jonka levytysura kesti kaksi kertaa pitempään kuin the Beatlesin, mutta joka tuona aikana julkaisi musiikkia suunnilleen saman verran kuin ihailemansa liverpoolilaisyhtye. Queen-albumien laatu vaihteli 22 vuoden aikana runsaasti, mutta kaikilta levyiltä löytyi jotain hyvää ja huonoa.

Queen julkaisi vuosina 1972-1991 14 studioalbumia ja niiden lisäksi Freddie Mercuryn jälkeen postuumisti kootun Made in Heaven -albumin. Brian Mayn ja Roger Taylorin yhdessä Paul Rodgersin kanssa vuonna 2008 valmistuneella Cosmos Rocks -albumilla on ansionsa, mutta en pidä sitä varsinaisena Queen-albumina, enkä kelpuuta sitä tälle listalle mukaan.

15. Flash Gordon (1980)
Heti alkuun joudun korjaamaan ingressiäni. Flash Gordon -elokuvan soundtrackiltä en löydä hyvää enkä juuri huonokaan Queen-musiikkia. Itse asiassa minun on vaikea pitää sitä Queen-albumina laisinkaan. Pääasiassa instrumentaalimusiikista koostuva levy on niin kaukana Queen-yhtyeen muusta tuotannosta, että en ole sitä vaivautunut edes ostamaan. En mainitsisi sitä tässä listassakaan, ellei sitä yleisesti pidettäisi osana Queenin albumituotantoa.

14. A News of the world (1977)
Vaikka tältä levyltä löytyvätkin suurhitit We are the champions ja We will rock you, sekä surullisen kaunis All dead all dead, on tämä albumi Queenin uran rikkonaisin albumi. Joitain yksittäisiä kappaleita kuuntelen mielelläni, mutta kokonaisuudessaan en kuuntele sitä koskaan.

13. Jazz (1978)
Tälle levylle tekee mieli antaa paljon anteeksi. Don't stop me now -hitti ja pari kaunista balladia eivät riitä nostamaan tätä levyä tätä korkeammalle tällä listalla, mutta toisin kuin News of the world -levy se on kokonaisuutena varsin kuunneltava ja viihdyttäväkin, jos ei muuten niin sen aloittavan höpsön Mustafa-veisuun vuoksi.

12. The Game (1980)
Uransa puolivälissä Queen oli hukassa. Hittejä tuli entiseen tapaan ja levyt menivät kaupaksi, mutta ehjiä albumikokonaisuuksia ei syntynyt. The Game oli suuri menestys etenkin kahden USA-listaykkösen ansiosta (Crazy little thing called love ja Another one bites the dust), mutta minulle levyn harvoista huippukohdista tärkein on Save me, yksi Queenin parhaista powerballadeista. Tätäkin levyä kuuntelen todella harvoin alusta loppuun.

11. Hot space (1982)
Disko- ja klubimusiikista innoituksensa saanut albumi on Queenin vihatuin albumi, ja yleisön kritiikkiin ovat sittemmin yhtyeet myös yhtyeen rock-henkisimmät jäsenet Roger Taylor ja Brian May. John Deaconin ja etenkin Freddie Mercuryn johdolla tehty albumi ei enää tunnu niin kamalalta kuin 1980-luvulla, ja levyn parhaat sävellykset, joita on monta, kestävät myös funk-henkisemmän tulkinnan. Eihän tämä aina Queenilta kuullosta, mutta mainettaan parempi se on. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

10. A Kind of magic (1986)
Tämän levyn merkittävin seikka on se, että alun perin kahden lauluntekijän (Mercury ja May) yhtyeestä oli tässä vaiheessa tullut neljän tasavahvan lauluntekijän yhteinen projekti (seuraavalla levyllä henkilökohtaisista sävellyskrediiteistä luovuttiin kokonaan). Neljän muusikon tyylit lyövät tällä levyllä toisiaan korville, mutta ristiriidoista ja kompromisseista syntyy silti vahva ja vakuuttava albumi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

9. Made in heaven (1994)
Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistu mielestäni mauttomasti nimetty albumi oli selvästi enemmän Mayn, Taylorin ja Deaconin surutyötä kuin kylmää kuolemalla rahastusta. Ennen kuolemaansa Mercury oli äänittänyt omat osuutensa kolmeen kappaleeseen ja levyn loput kappaleet räävittiin kokoon julkaisemattomista äänitteistä tai muokattiin yhtyeen jäsenten soolojulkaisuista uuteen uskoon. Yhtyeen jäsenten omistautumisesta kertoo se, että lopputulos on käsittämättömän onnistunut ja koskettava. Levyltä löytyy pari epäonnistunutta uudelleenversiointia, mutta muutamassa tapauksessa vanhojen nauhojen kuorruttaminen uusilla äänityksillä onnistuu hyvin, ja kolme täysin uutta kappaletta oikeuttavat pelkästään tämän levyn julkaisun. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

8. Queen (1973)
Queenin ensimmäinen albumi osoittaa että yhtyeellä oli visio ja suunta tiedossa heti uran alkuvaiheessa. Pienellä rahalla ja studion ylijäämäajalla (=aamuyöllä kun tärkemmät artistit olivat menneet nukkumaan) äänitetty levy on kooste hienoja laulujen aihioita ja maukasta soitantaa, jotka molemmat puhkesivat kukkaansa pari vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että kaksi kappaletta Queenin debyyttialbumilta kelpuutettiin mukaan Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrackille. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

7. The Miracle (1989)
The Miracle on The Worksin tavoin tasaisen varma kokelma tasaisen hyviä kappaleita ilman sen vahvempaa sitovaa teemaa. Levyssä on yksi yhtyeen uran hienoimmista kansista. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

6. Sheer heart attack (1974)
Kolmannella levyllään Queen onnistui ensimmäistä kertaa yhdistämään kunnianhimoisen musiikkinsa kaupalliseen menestykseen. Brian Mayn sairastelun vuoksi levy oli Freddie Mercuryn temmellyskenttä, ja hän levittikin levylle hämmästyttävän erilaisten tyylien paletin. Killer Queen on levyn tunnetuin kappale, mutta tämän hitin lisäksi levyltä löytyy lukuisia vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

5. The Works (1984)
Kahdeksan vuoden päämäärättömän vaelluksen jälkeen Queen sai palaset järjestykseen vuonna 1984. The Works on todella tyylikäs ja kypsä hienojen yksittäisten kappaleiden kokoelma, joka ei yritä olla mitään muuta. Levyn neljä singlehittiä jakautuivat tasan neljän lauluntekijän kesken. Tämä uusi demokratia jatkui yhtyeen uran loppuun saakka. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

4. A Day in the races (1976)
Tämä oli minun ensimmäinen Queen-albumini ja sen vuoksi se on erityisen rakas. A Night at the opera -albumin synnyttämä noste jatkui vielä yhden albumin verran ja Taylor, Deacon, May ja etenkin Mercury laittoivat tällä levyllä parastaan. Levyn huippuhetki on ehdottomasti Aretha Franklinin inspiroima Mercuryn Somebody to love, mutta myös Mayn ja Deaconin sävelkynät tuottivat kultaisia melodioita. Tähän vuosien 1974-1976 huippukuntoon yhtye ei päässyt enää koskaan... Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

3. Innuendo (1991)
...paitsi ehkä vuonna 1991. Mercuryn kuolivuonna valmistunut Innuendo oli monin tavoin paluu 15 vuoden takaiseen taiteelliseen taituruuteen. Aivan kuin yhtyeen keulahahmon rapistuva terveys olisi innoittanut yhtyeen muita jäseniä luomaan jotain erityistä kuihtuvan ystävänsä kunniaksi. The Miraclen tavoin levyn kaikki sävellykset kirjattiin Queenin nimiin, mutta nyttemmin tiedetään, että yhtyeen muut jäsenet, etenkin Taylor ja May, pystyivät sävellyksillään ja tuotteliaisuudellaan hämärtämään sitä tosiseikkaa, että Mercury ei enää jaksanut työskennellä lauluntekijänä entiseen tahtiin. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

2. Queen II (1974)
Minun on lähes mahdotonta päättää kumpi Queenin kahdesta parhaasta albumista on oikeasti se parempi. Tällä kertaa yhtyeen toinen albumi veti lyhyemmän korren. Valkoiseen (sävellykset Brian May ja Roger Taylor) ja mustaan (Freddie Mercury) osaan jaettu albumi on yhtyeen voimannäyttö ja todiste siitä kuinka kunnianhimoisiin ja mahtipontisiin sfääreihin Queenin musiikki voi hurjimmillaan nousta. Vaikka March of the Black Queen on mielestäni Bohemian Rhapsodyakin parempi opus ja White Queen yhtyeen nerokkain powerballadi, ei yleisö vielä ymmärtänyt mistä Queenissa oli kysymys. Tarvittiin hieman kaupallista sokeria ja raikastavaa keveyttä jotta saatiin aikaan vieläkin parempi albumikokonaisuus, jonka päälle myös ostava yleisö ymmärsi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

1. A Night at the Opera (1975)
Jos kaupallista menestystä ja musiikillisia ansioita pidetään yhteismitallisina mittareina on A Night at the Opera Queenin ehdottomasti paras levy. Valitettavasti levyn muut kappaleet ovat jäänyt megahitti Bohemian Rhapsodyn varjoon. Love of my life on herkän kaunis balladi ja Sweet lady ja I'm in love with my car ovat Queenmaisen mahtipontisia (ja sopivan mauttomia) rokkareita. John Deacon sai ensimmäisen hittinsä hellällä You've my best friendillään. Levyn parhaat mutta silti rikollisen tuntemattomaksi jääneet kappaleet löytyvät levyn molempien puolien avausraidoilta. Levyn aloittava Death on two legs on Mercuryn myrkyllisen tehokas ja upeasti sovitettu ja äänitetty solvauskappale, jota on vaikea mahduttaa rock, pop tai glam -muottiin. B-puolen aloittava Prophet's song on Mayn kahdeksanminuuttinen vastine Bohemian Rhapsodylle, ja Mercuryn ääni on siinä parempi kuin koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen. Edellämainittujen kappaleiden väliin sirotellut kepeät pikkukappaleet osoittavat, että paatoksesta ja pauhusta huolimatta Queen ei ottanut itseään liian vakavasti. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

Beatles-albumit järjestykseen

Olen blogissani päässyt viimeiseen kuudennekseen. Ja vaikka esiteltäviä albumeita riittää 300:en asti, ajattelin vaihteeksi katsoa suosikkiartistien tuotantoa kokonaisuutena ja järjestää heidän albuminsa paremmuusjärjestykseen. Järjestäminen on vaikeaa, eikä useimmilla näistä artisteista huonoja levyjä olekaan. Mutta yritetään silti. Ensimmäisenä yhtye, jonka tuotantoa on järjestelty, arvosteltu ja hypetetty enempää kuin kenenkään muun.

The Beatles julkaisi Britanniassa vuosina 1962-1970 12 studioalbumia. Olen näiden lisäksi lisännyt listaan kaksi Yhdysvallloissa koottua albumia, jotka keräsivät yhteen ns. "virallisilta" albumeilta puuttuvia singleraitoja. Aloitetaan sijalta 14, joka ei liene kenellekään Beatles-fanille yllätys.

14. Yellow Submarine (1969)
Piirroselokuvan soundtrack on omituisuus Beatlesin katalogissa. Levyllä on vain kuusi Beatles-kappaletta ja niistäkin vain neljä oli uusia. Ja näistä neljästä kappaleesta kolme on hutaisten ja innottomasti tehtyjä. Sen sijaan John Lennonin säveltämä ja niin ikään erittäin pikaisesti äänitetty Hey Bulldog on erinomainen ja yksin levyn ostamisen arvoinen. Ja albumin b-puolelta löytyvä George Martinin elokuvamusiikki on sekin useamman kuuntelun arvoinen.

13. A Hard Day's Night (1964)
Jos Beatlesin uran alkupuolisko pitäisi summata yhteen albumiin niin se olisi tämä. 13 tasaisen laadukasta ja tyylikäästi esitettyä Beatles-kappaletta muodostavat minun korviini kuitenkin tasapaksun ja jopa hieman puuduttavan kokonaisuuden. Levy ei ole huono, mutta sitä kuuntelen Beatlesin tuotannosta vähiten.

12. With the Beatles (1963)
Vuonna 1963 yhtye pursui intoa ja energiaa. Tämän tuloksena syntyi kaksi pirteää mutta samalla hieman naiivia albumia, jotka eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen myöhempien vuosien tuotokset.

11. Let it be (1970)
Phil Spector kokosi The Beatlesin alkuvuodesta 1969 äänittämistä nauhoista albumin, joka on mainettaan parempi. Levy on täynnä hienoja kappaleita, eikä Spectorin tuotanto ole pilannut kappaleita niin pahasti kuin esimerkiksi Paul McCartney on valittanut.  Toivottavasti kuitenkin ensi vuonna levyn 50-vuotisjuhlan yhteydessä siitä julkaistaan myös äänittäjä Glyn Johnsin kokoama versio, jonka kannessa yhtye katseli saman kerrostalon parvekkelta kuin vuoden 1963 debyyttialbumillaan. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

10. Please Please Me (1963)
Ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvän levyn studiossa ensimmäisiä kertoja vieraileva yhtye sai aikaiseksi 10 tunnissa. Tältä yhtyeen ensimmäiseltä albumilta huokuu nuoruuden into ja raikkaus hieman With the Beatles -albumia paremmin. Eikä mikään kappale voi aloittaa albumia täydellisemmin kuin I saw her standing there. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

9. Hey Jude (1970)
Tämä alunperin USA:ssa julkaistu albumi ei kuulu the Beatlesin viralliseen albumisarjaan, mutta se täydentää albumikokoelman erinomaisesti sisältämällä liudan singlekappaleita vuosilta 1966-1969, joita ei ns "virallisilta" albumeilta löydy. Kansikuva, jossa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä, on selkeää jatkoa puoli vuotta aiemmin julkaistulle Abbey Roadille. Ainoa kauneusvirhe levyllä on kahden Hard day's night -albumin kappaleen sisällyttäminen levylle. Ne eivät tyyliltään sovi lainkaan levyn muuhun sisältöön.

8. The Beatles (aka White Album)  (1968)
Vuoden 2018 uusi remix ja sen yhteydessä julkaistu lisämateriaali herättivät uuteen loistoon albumin, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Levyn vaihtelevat tyylit ja tunnelmat rakentavat kiehtovan kudelman (joka on yli kolme kertaa niin pitkä kuin yhtyeen lyhyin albumi A Hard day's night), ja lisämateriaalia kuunnellessa on helppo uskoa, että levyn äänetykset eivät olleet aivan niin riitaiset kuin aikaisemmin on luultu.

7. Beatles for sale (1965)
Syksyn upeiden värien kruunaama albumikansi kätkee sisälleen aliarvostetun Beatles-albumin. On totta, että kuuden lainakappaleen sisällyttäminen albumille oli takapakkia yksinomaan Lennon/McCartney-originaaleja sisältäneen Hard day's nightin jälkeen, mutta levyltä löytyvät kahdeksan originaalikappaletta ovat askelta kypsempiä kuin edellislevyn kappaleet. Hieman alakuloiseen yleismeininkiin tuo vaihtelua pirteät cover-kappaleet Chuck Berryn ja Carl Perkinsin klassikoista. Lue pitempi arvostelu täältä.

6. Magical Mystery Tour (1967)
Listan toinen albumi, jota ei julkaistu Britanniassa kuin vasta 1970-luvulla. Se kokosi kuitenkin vuoden 1967 single- ja ep-raidat niin kattavasti samalle albumille, että se liitettiin yhtyeen "viralliseen" albumisarjaan cd-julkaisujen myötä. Hyvä niin, sillä Magical Mystery Tour -elokuvan kappaleet eivät yksin jaksa kantaa koko levyä. Nyt kun I am the Walrus saa rinnalleen Strawberry fields forever, Penny Lane ja All you need is love -kappaleiden kaltaiset klassikot, ei albumia voi pitää minään muuna kuin mestariteoksena. Lue koko albumin arvostelu täältä.

5. Help! (1965)
Toinen Beatles-elokuva ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta sen soundtrack on paljon vaihtelevampi ja edistyneempi. Ensimmäistä kertaa George Harrison saa esitellä kunnolla taitojaan laulunkirjoittajana ja Paul ja John ovat selvästi matkalla Rubber soulin ja Revolverin progressiivisempa maailmaa.

4. Sgt. Pepper's lonely heart's club band (1967)
Olin vuosien varrella ehtinyt lopen juurin kyllästymään kaikkeen kersantti-Pippuri-hypetykseen ja tämä levy oli jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Albumin 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistu uusi miksaus kirkasti tälläkin kertaa albumin saundia juuri sopivasti minun makuuni, ja nyt olen oppinut jälleen pitämään siitä. Levy ei minun mielestäni ole maailman paras, eikä edes the Beatlesin paras albumi, mutta hieno ja värikäs paketti, joka on kehunsa ansainnut.

3. Rubber soul (1965)
Eniten uutta miksausta Beatlesin albumeista kaipaisi tämä levy, jonka alkuperäinen stereomiksaus on koko yhtyeen tuotannon huonoin (eikä vuoden 1987 uusi miksaus juurikaan korjannut asiaa). Kun pääsee tämän yli (tai kuuntelee monomiksausta) voi ihailla suu (ja korvat) auki, miten yhtye sai yhdessä kuukaudessa kirjoitettua ja äänitettyä näin upean levy. 1960-luvun puolivälissä herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starr kehittyivät lauluntekijöinä ja muusikoina enemmän kuin muut kymmenessä vuodessa, ja tämä muutos konkretisoitui ensimmäisen kerran tällä folk-henkisellä albumilla, joka inspiroi Brian Wilsonia luomaan Beach Boys -klassikon Pet sounds.  Lue pitempi arvostelu albumin US-versiosta.

2. Abbey Road (1969)
The Beatlesin viimeinen albumi oli ensimmäinen (ja ainoa), joka äänitettiin ja miksattiin modernilla transistoritekniikalla ja kahdeksanraitanauhurilla. Ero putkikoneilla ja neliraiturilla tehtyihin levyihin on niin selkeä, että on vaikea kuvitella kuinka paljon kuukauden päästä julkaistava uusi miksaus pystyy levn saundeja parantamaan. Viimeisen kerran samaan studioon kokoontunut nelikko laittoi peliin parhaat sävellyksensä ja uusimmat ideansa ja tuottaja George Martin pisti parastaan sovittajana ja koko orkesterin kapellimestarina. Levyn kappaleita kuulee radiossa vähän, mikä johtuu siitä osa sen parhaimmista kappaleista oli osa b-puolen täyttänyttä sikermää. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. Revolver (1966)
Kun aloitin vakavan Beatles-fanitukseni 1980-luvun loppupuolella Revolver oli ensimmäinen albumi jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin. Se on siitä asti ollut suosikkini yhtyeen tuotannossa. Saundeilta aiempia levyjä rankenpi ja sähköisempi levy koostuu 14 erillisestä ja erilaisesta kappaleesta, jotka luovat hienosti soljuvan musiikkikokonaisuuden. George Harrison pääsi levyllä isoimpaan rooliin kuin millään muulla the Beatles-levyllä ja täysin ansiosta. Lue pitempi arvostelu täältä.

Lähiviikkoina on tarkoitukseni rankata myös muiden suosikkiartistien tuotantoa.