lauantai 7. tammikuuta 2017

243. The Beatles: Let it be (1970)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

Lue myös:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti