Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kate Bush. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kate Bush. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. syyskuuta 2019

Kate Bush -albumit järjestykseen

Ensimmäisenä sooloartistina albumirankkaukseeni pääsee Kentin ihmelapsi Kate Bush, joka 19-vuotiaana ihastutti ja vihastutti jo ensisinglellään Wuthering Heights listaykkösen arvoisesti. Vuosien 1978-1993 aikana Bush julkaisi seitsemän levyä ja 12 vuoden tauon jälkeen studioalbumeja on tullut kolme lisää. Tässä minun arvioini näistä levyistä, jonka voisi tiivistää sananlaskuun "vanhassa vara parempi".

10. Director's cut (2011)
Jostain käsittämättömästä syystä Kate Bush halusi miksata, muokata tai levyttää kokonaan uusiksi osan vuosina 1989-1993 julkaisemistaan kappaleista. Director's cut ei sisällä lainkaan uutta musiikkia vaan ainoastaan 11 järjestäen huonompaa versiota alunperin erinomaisista kappaleista. Minun on vaikea käsittää sitä ja vaikea myös kuunnella tätä levyä.

9. 50 words of Snow (2011)
Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1978 Bush julkaisi vuonna 2011 kaksi albumia. Näistä jälkimmäinen on tunnelmaltaan utuisa ja oudon kiehtova talviteemainen taideteos, jossa vierailevat miesääninä mm. Elton John ja näyttelijä Stephen "Jeeves" Fry. Levyllä olisi kaikki ainekset olla korkeammalla listallani, jos sen melodiat olisivat samaa tasoa kuin Bushin 70-90-luvun albumeilla. Nyt levyn hienosti rakennettu äänimaailma menee hukkaan. Melodioita en muista vieläkään, vaikka olen levyn kuunnellut useaan kertaan.

8. Aerial (2005)
Kuten huomaatte, en juurikaan arvosta Kate Bushin 2000-luvun tuotantoa. Aivan kuin taiteilijan melodiset lahjat olisivat jääneet 1990-luvulle. Bushin come-back-albumi sisältää lupaavia melodioiden alkuja ja upeaa pianonsoittoa, mutta tuntuu siltä kuin mikään sen kappaleista ei pääsisi "perille". Ne tavoittavat jotain, mitä yksikään niistä ei kunnolla saavuta. Monet pitävät Aerialia yhtenä Bushin parhaista albumeista, mutta vaikka olen yrittänyt usealla kuuntelulla päästä hajulle sen nerokkuudesta, en ole siinä onnistunut.

7. Lionheart (1978)
Wuthering Heights -singlen ja Kick Inside -albumin menestyksen innoittamana levy-yhtiö kiirehti uuden albumin julkaisua, ja uusi levy julkaistiinkin jo samana vuonna. Tämä valitettavasti kuuluu, ja levyn kappaleista vain osa pääsee lähelle debyyttialbumin nerokkuutta. Lionheart on ihan ok levy ja sen parhaat kappaleet ovat erinomaisia, mutta tällä listalla se jää auttamatta sijalle seitsemän. Lue pitempi arvosteluni albumista. 

6. The Dreaming (1982)
Kate Bushin neljäs albumi oli monelle järkytys. Pianovetoisiin balladeihin tottuneet Bush-fanit eivät osanneet varautua takovien rumpujen ja erikoisten soundien rytmittämään uuteen tyyliin. Keskinkertaisesti menestynyt albumi on sittemmin saanut fanien, myös minun, hyväksynnän. Vaativa The Dreaming ei kuitenkaan ole albumi aivan jokaiseen tilanteeseen. Lue pitempi arvosteluni albumista.

5. The Red Shoes (1993)
Monet pitävät albumia Red Shoes epäonnistuneena päätöksenä Bushin uran alkupuoliskolle. Minä kuitenkin pidän siitä paljon. Laadultaan epätasainen albumi on välillä hivelevän kaunis (Bushin kaunein balladi Moments of pleasure) ja välillä raadollisen riisuttu (Bushin ja basisti-äänittäjän Del Palmerin eroa ruotiva You're the one). 35 vuotiaan laulajan takki oli kuitenkin tyhjä, joten hän jäi 12 vuoden levytystauolle ja keskittyi perheeseensä. Lue pitempi arvosteluni albumista.

4. Never for ever (1980)
Nuoren artistin ensimmäinen omatuotantoinen albumi on ehkä hänen uransa tasapainoisin ja kokonaisuutena täydellisin albumi. Tyylikkäästi alusta loppuun soljuva levy on kaikkea sitä, mitä Lionheart ei ollut, kokoelma miellyttäviä ja loppuun asti harkittuja kappaleita ilman täyteraitoja. Lue pitempi arvosteluni albumista.

3. Sensual world (1989)
Kypsä ja aikuinen albumi 30 vuotta täyttäneeltä legendalta. Levy jäi sitä edeltäneen Hounds of loven varjoon, mutta se on minulle ollut aina rakas levy, ja hetki josta Kate Bush -fanitukseni alkoi. Lue pitempi arvosteluni albumista.

2. Hounds of love (1986)
The Dreaming -albumin järkyttämät Kate Bush -fanit osasivat odottaa jotain järisyttävää, kun hän neljä vuotta myöhemmin julkaisi viidennen albuminsa. Tällä kertaa Bush onnistui paremmin yhdistämään uudet soundinsa kaupallisiin melodioihin ja maailma lankesi polvilleen. Edes albumin b-puolen kunnianhimoinen musiikkikertomus (jota en minäkään täysin vielä ymmärrä) ei vieraannuttanut kuulijoita, ja levystä tuli Bushin uran suurin menestys. Täysin ansaitusti.

1. The Kick Inside (1978)
Kate Bushin debyyttialbumi tiivistää parhaiten sen, mikä hänen musiikissaan on tärkeintä minulle. Monipolviset melodiat, upea pianosäestys ja nuoren laulajan omalaatuinen ääni yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin koskaan tämän jälkeen. 1970-luvun jousisovitukset ja levytyssoundi vain korostavat sitä, kuinka ainutlaatuinen lahjakkuus Kate Bush oli jo tuolloin. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, ja Wuthering Heights on edelleen kaikkien aikojen paras Kate Bush -kappale. Lue pitempi arvosteluni albumista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

perjantai 5. elokuuta 2016

234. Kate Bush: Lionheart (1978)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bushin toinen albumi tehtiin kiireellä hyödyntämään debyyttialbumin menestystä. Kiire kuuluu levyn epätasaisessa laadussa, eikä albumi sisällä Wuthering Heightsin kaltaista megahittiä. Levy muistutti kuitenkin jälleen 20-vuotiaan laulajan ja lauluntekijän lahjakkuudesta, ja albumin parhaat kappaleet ovat Bushin tuotannon kärkeä.

Vuoden 1978 alussa Kate Bush yllätti brittiläisen musiikkiyleisön täysin. Täysin tuntematon 19-vuotias nousi tyhjästä singlelistan kärkeen vastustamattomalla Wuthering heights -kappaleellaan ja erinomainen esikoisalbumi The Kick inside (joka minun listallani on Bushin paras albumi) vakuutti yleisön ja musiikkilehdistön siitä, että kysymys ei ollut tähdenlennosta. Levy-yhtiö EMI oli kuitenkin epävarma suosion jatkosta ja usutti nuoren tähtensä pikapikaa uudelleen studioon varmistamaan ettei momentum mene hukkaan

Vain kahdeksan kuukautta ensialbumin jälkeen julkaistiin single Hammer Horror. Kiehtovasta tarinasta ja, jälleen kerran, minimalistisen nerokkaasta videosta huolimatta kappale jätti leyvjä ostavan yleisön kylmäksi, kahden top 10 -sijoituksen jälkeen Bushin kolmas pikkulevy mahtui vaivoin Britannian 50 myydyimmän singlen joukkoon.
Notre damen kellonsoittajan pääosan esittäjä on kuollut, ja laulun päähenkikö on pestattu näytelmän uudeksi tähdeksi. Jostain syystä kuolleen näyttelijän haamu ei hyväksy tätä vaan alkaa vainota seuraajaansa. Kappaleessa on mielestäni kaikki mitä olisi vaadittu kolmannelta Kate Bush -menestyssingleltä: mystinen tarina ja melodiaa hienosti tukeva jousisovitus ovat täydellinen pohja tulkinnalle, jonka vain Kate Bush voi tehdä.

Yleisö ei kuitenkaan ollut unohtanut nuorta tähteään. Albumi Lionheart julkaistiin marraskuussa ja Bush aloitti uransa toistaiseksi ainoan konserttikiertueensa puoli vuotta myöhemmin. Tämä antoi tarvittavan buustin singlelle Wow joka ahkeran radiosoiton myötä nosti Bushin Brittien singlelistan 14. sijalle, jonka vanavedessä albumikin nousi lopulta top 10:een. Menestystä ei taatusti haitannut se, että kappale (ja siihen tehty musiikkivideo) olivat selkeää jatkoa ykköshitti Wuthering Heightsille. Wow on Bushin uran alkupään vakuuttavimpia hittejä.
Britanniaa ja Eurooppaa kiertänyt Tour of life oli monipuolinen näytös Kate Bushin taidoista. Tanssia aiemmin opiskellut Bush suunnitteli jokaiseen kappaleeseen tarkan koreografian, jonka hän toteutti yhdessä kahden ammattitanssijan kanssa. Tanssimista edesauttoi rautalankahenkarista muotoiltu mikrofoniteline joka jätti laulajan kädet vapaiksi. Lavan sivussa soitti Katen veljien Paddyn ja Johnin sekä Del Palmerin (josta tuli myöhemmin hänen kumppaninsa ja äänittäjänsä) muodostama KT Band, joka soitti myös Lionheart-albumilla.

Konsertti julkaistiin myöhemmin videona, mutta dvd- tai BluRay-julkaisua saadaan odottaa edelleen. Konsertti löytyy vaihtelevantasoisina tallenteina YouTubesta.
Korkealta ja kovaa rokkaava Don't push your back on the Heartbrake oli Bushin konserttien huippukohtia, jossa yhdistyivät hieno ja monipolvinen kappale, siihen hyvin sopiva lavastus ja koreografia sekä Bushin tulkinta, joka ei juurikaan kärsinyt lava-actionista.

Don't push... toi tervetullutta vaihtelua myös Lionheart-albumille. Kiire-aikataulu jolla Lionheart-albumi tehtiin ei antanut Bushille juurikaan aikaa kirjoittaa uusia kappaleita, joten levy koostui pääasiassa The Kick inside -albumilta ylijäämäkappaleista. Lopputuloksena oli hieman tasapaksu kokoelma enemmän tai vähemmän hitaita kappaleita, joten annos revittelyä piristä albumia merkittävästi.

Vaikka levy ei Kick Insiden nerokkuuteen yltänytkään, oli Lionheart jälleen osoitus nuoren laulajan lahjakkuudesta. Ensimmäisen levyn tuottanut Andrew Powell osoitti tälläkin kertaa ymmärtävänsä Bushin musikaalisia ideoita. Nimen albumille lainanneessa kappaleessa Oh England my Lionheart Bushin melodiaa ja herkkää tulkintaa säestää aistikas kelttisovitus.
Vaikka yhteistyö Bushin ja Powellin välillä toimi hyvin toisen kerran saman vuoden aikana, Bush kaipasi lisää itsenäiyyttä. Kolmannen levynä Bush tuotti äänittäjänsä John Kellyn kanssa ja sen jälkeen hän kantoi itse vastuun leyjen tuotannosta kokonaan. Lionheart unohdetaan helposti, kun Bushin uran merkkiteoksia listataan, mutta se silti on kelvollinen jatko-osa hänen nerokkaalle debyytytialbumilleen ja askel kohti taiteellista itsenäisyyttä ja 1980-luvun Kate Bush -mestariteoksia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 27. joulukuuta 2014

215. Kate Bush: The Dreaming (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kate Bushin neljäs albumi The Dreaming on aivan turhaan jäänyt hänen menestyneempien levyjensä varjoon. Tällä hyljeksityllä levyllä Bush teki irtioton kimittävän teinitytön roolista kohti aikuisempaa ja oman tiensä tuntevaa artistia, joka ei suostunut kaupallisiin kompromisseihin. Tuloksena oli taiteellisesti erinomainen mutta samalla ristiriitaisen vastaanoton saanut levy, jonka monet fanit nykyään nostavat hänen tuotantonsa kärkikaartiin.

Kolmen menestysalbumin jälkeen Kate Bush haki uralleen uutta suuntaa. Kauniilla ja sopivan mystisillä balladeilla listoille noussut nuori laulaja-lauluntekijä-tanssija halusi välttää lokeroitumista ja hän lähti rohkeasti avaamaan uusia uria levyllään The Dreaming. Tällä kertaa 24-vuotias laulaja tuotti levyn yksin ja uutta menestyslevyä odottava EMI-levy-yhtiö antoi hänelle vapaat kädet tehdä sellainen levy kuin hän halusi.

Esimakua uuden albumin tyylistä ja soundimaailmasta saatiin kesällä 1981.
Singlestä Sat in your lap oli turha hakea Wuthering Heightsin tai Babooshkan melodisuutta, ja sen vastaanotto oli varauksellinen. Vahvaan rytmitaustaan perustuva ja Fairlight-syntetisaattorin erikoistehosteilla kuorrutettu kappale nousi singlelistalla sijalle 11. Vaikka uutta mystistä voimaballadia odottaneet fanit pettyivätkin, odotukset uutta albumia kohtaan kasvoivat.

Uuden albumin julkaisua saatiin kuitenkin odottaa kauan. Ongelmat uuden tekniikan kanssa, rajallinen studioaika ja Bushin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa venytti levyn valmistumista. Uusi levy saatiin kauppoihin vasta 15 kuukautta sen ensisinglen julkaisun jälkeen. Hermostuneet Kate Bush -fanit hämääntyivät entistä enemmän, kun albumin nimikappale The Dreaming julkaistiin singlenä vähän ennen albumia
Australian aboriginaaliväestön syrjinnästä innoituksensa saanut The Dreaming erosi täysin aiemmista radioystävällisistä hitistä, ja 48. sija Britannian singlelistalla kertoi yleisön pettymyksestä. Muutama viikko myöhemmin julkaistu albumi vahvisti pelätyn aavistuksen, uudelta levyltä oli turha hakea tarttuvia ja radioaallot täyttäviä voimasoittoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että levyn musiikki olisi ollut huonoa. Vaikeammat kappaleet avautuivat useamman kuuntelun jälkeen, ja rytmikoneiden ja syntetisaattoreiden kyllästämän tykityksen seasta löytyi myös suvantokohtia. Yksi omia suosikkejani on Night of the swallow, jossa Bush hyödynsi rakastamansa irlantilaisen musiikin tyyliä ja soitinvalikoimaa. Kappale julkaistiinkin singlenä vihreällä saarella.
Kaikki eivät kuitenkaan jaksaneet perehtyä albumin hienouksiin. Vaikka The Dreaming -albumilla oli alusta alkaen oma fanikuntansa, suuri yleisö vierasti Kate Bushin omasta tyylistään tinkimätöntä ja yleisöä kosiskelematonta musiikkia. Albumin kolmas single, epäonnistuneesta pankkiryöstöstä kertova There goes the tenner jäi lähes täysin ilman radiosoittoa, eikä se kepeästä musiikkivideostaankaan huolimatta noussut Englannin singlelistalle lainkaan.
Muualla Euroopassa singlenä julkaistiin ripeästi etenevä ja nerokkaasti sovitettu Suspended in Gaffa, joka levyn kappaleista parhaiten näytti Bushin laajan ääniskaalan. Singlen menestys ei juuri ollut edeltäjiään parempi. 
Vaikka the Dreaming onkin Bushin huonoiten myynyt albumi, se oli kuitenkin hänen ensimmäinen levynsä joka nousi myyntilistoille Yhdysvalloissa. Aiemmin hänen tuotantonsa oli ohitettu Atlantin takana vain olankohautuksella. Levy-yhtiö pettyi silti levyn korkeisiin äänityskuluihin ja alhaisiin myyntilukuihin.

Bush oli huonosta menestyksestä huolimatta tyytyväinen levyynsä. Vähentääkseen levytyspaineita vuokrastudioissa hän rakennutti itselleen oman studion vanhempiensa maatilalle Kentiin ja alkoi äänittää uutta levyä, joka tuli sisältämään paljon samoja elementtejä kuin The Dreaming. Rytmikoneet, syntetisaattorit, irlantilaiset vaikutteet sekä tinkimätön perfektionismi olivat osa myös albumia Hounds of love. Erona edeltäjäänsä tämä albumi vetosi myös ostavaan yleisöön ja siitä tuli hänen uransa menestynein albumi. Hounds of Loven onnistuminen peitti alleen The Dreamingin kaupallisen epäonnistumisen ja Bushin uran haastavin albumi vaipui ansiotta unholaan.
Myös minä hyljeksin pitkään tätä levyä, joka on vaikeasti lähestyttävä ja monin paikoin myös aika vaikeaa kuunneltavaa. Vuosien kuuntelun myötä levy on kuitenkin noussut yhdeksi suosikeistani Bushin tuotannossa. Se on haastava mutta myös palkitseva, ja mutkikkaiden sovitusten takaa löytyy hienoja melodioita ja laaja-alaista tulkintaa, jota mielestäni ei juurikaan löydy Bushin 2000-luvun tuotannosta. En suosittele levyä tutustumisväyläksi Kate Bushin musiikkiin, mutta jos olet jo perehtynyt hänen muuhun tuotantoonsa, suosittelen tämän albumin kuuntelemista avoimin mielin. Lämpimästi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 31. toukokuuta 2013

171. Kate Bush: The Red Shoes (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kate Bushin ura musiikin ihmelapsena ja brittipopin outona lintuna tuntui päättyvän 15 vuotta ensilevyn jälkeen, kun hän seitsemännen albuminsa The Red Shoes jälkeen katosi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 12 vuodeksi. Taustoja uran keskeyttämiseen voi hakea tältä albumilta, jota kriitikot vieroksuivat ja laulaja itsekin väheksyi. Minun mielestäni albumi on kuitenkin yksi hänen parhaistaan. Levyn kruunaa Bushin hienoin saavutus, majesteetillisen kaunis Moments of pleasure.

Kun The Red Shoes -albumi ilmestyi, olin tuore ja kiihkeä Kate Bush -fani. Olin käyttänyt Bushia aiheena ylioppilasaineessani ja tehnyt hänestä radio-ohjelman viestinnänkurssin harjoitustyönä. Opiskelijaboksini televisiosta päivystin Music Televisionia odottaen uutta Kate Bush -materiaalia.

Ensimmäiset sävelet uudelta albumilta kuulin kuitenkin aivan toista, uutta ja ihmeellistä media käyttäen. Sain sähköpostiini latauslinkin, jonka kautta pystyisin kuulemaan uuden, ennenkuulemattoman Kate Bush -kappaleen. Pitkän, varmaan kolme varttia kestäneen latauksen jälkeen sain kuultavakseni kappaleen Moments of pleasure. Alla linkit remasteroituun Spotifyversioon, laulun ensiesitykseen ja lievästi sanottuna pyörryttävään musiikkivideoon, joka on ote Bushin ohjaamasta elokuvasta The Line, the cross and the curve.
Vaikka verkon yli ladatun tallenteen laatu vastasi lähinnä puhelinlinjaa, pystyin heti kuvittelemaan miten Wuthering Heights oli lumonnut britit 15 vuotta aiemmin. Kappaleen pitää kasassa Bushin aistikas pianosäestys. Säveltäjä Michael Kamenin jousisovitus kasvattaa kappaletta alun hauraudesta lopun kliimaksiin. Samaan aikaan hauraassa ja vahvassa laulusuorituksessaan Bush muistelee hiljattain kuolleita ystäviään, kollegoitaan ja työkavereitaan. Laulun tekstissä Bush lainaa äitiään, joka kuoli pian levyn julkaisun jälkeen. Minulle Moments of pleasure on edelleen Kate Bush hienoin levytys ja koskettavin laulu. Muu albumi ei aivan yllä tämän kappaleen kanssa samalle tasolle, vaikka hienoja kappaleita riittää.

Levynteon rinnalla Bush ohjasi samalla lyhytelokuvaa The line, the cross and the curve, jonka tarina sivuaa klassikkoelokuvaa Punaiset kengät, jossa tanssia huijataan laittamaan jalkansa kengät jotka eivät suostu lopettamaan tanssimista.  Levyn seitsemän ensimmäistä laulua kuullaan elokuvassa, joka myös toimii näiden laulujen musiikkivideona. Elokuvan teemalaulu The Red Shoes lainaa idean jos toisenkin irlantilaisesta musiikista.
Elokuvanteon ohella Bush kokeili myös uusia yhteistyökuvioita. Kappale Why should I love you oli tarkoitus tehdä yhteistyössä Princen kanssa. Loppujen lopuksi kuitenkin yhteistyö ei toiminut ja Bush pyyhki lähes kaikki Princen luomat elementit pois kappaleesta. Princen kädenjälki on kuitenkin kuultavissa etenkin laulun loppupuolella. Kappaleen taustalta löytyy myös Bushin aiemminkin käyttämä lauluyhtye Trio Bulgarka.
Toinen kuuluisa muusikko, joka osallistui The Red Shoes -albumin tekoon oli kitaristi Eric Clapton, jonka soolo on kuultavissa kappaleessa And so is love.
Kate Bush ei peittänyt sitä, että albumin teko oli hänelle raskasta aikaa. Äitinsä sairauden ja kuoleman lisäksi häntä koskettivat kitaristi Alan Murphyn kuolema ja ero pitkäaikaisesta poikaystävästä Del Palmerista. Palmer, jonka kanssa Bush oli seurustellut jo teinijoista lähtien, soitti edelleen Bushin albumilla bassoa, ja toimi sekä tämän albumin että vuonna 2005 julkaistun Aerial-albumin äänittäjänä. Eron tuskan Bush kanavoi albumin karuun päätöskappaleeseen You're the one, jossa laulaja käy läpi tuntojaan ennennäkemättömän henkilökohtaisella tavalla.
The Red Shoes -albumin ja sen rinnalla julkaistun elokuvan vastaanotto oli ristiriitainen. Kriitikot eivät nähneet tässä albumissa juurikaan sitä samaa kokeilevaa ja rajoja rikkovaa Bushia, johon he olivat ihastuneet Hounds of love -albumin yhteydessä. The line, the cross & the curve -elokuva lytättiin kaikilla rintamilla. Vaikka albumilta ei juuri löytynyt Running up that hillin tai Sensual worldin kaltaisia tarttuvia singlehittejä, levy meni hyvin kaupaksi nousten brittilistan kakkoseksi ja yltäen Yhdysvalloissa sijalle 28. Tämä oli Bushin siihen asti paras sijoitus Amerikassa. 

Kate Bush ei itsekään ollut tyytyväinen levyynsä. The Red Shoes -albumista alkoi 12 vuoden tauko, minkä aikana Bush meni naimisiin, tuli äidiksi ja keskittyi poikansa kasvattamiseen. Tauon päättyminen vuonna 2005 oli yhtä yllättävä kuin sen alkaminenkin. Bushin uudet albumit Aerial, Director's cut ja 50 words of snow ovat saaneet kriitikoiden ja ostajien suosion, mutta itse en löydä niiltä samaa hienoa laulunkirjoittajaa kuin aiemmilta levyiltä. Laulut soljuvat kauniisti korvasta sisään, mutta samalla myös toisesta korvasta ulos jättämättä kovinkaan merkittäviä muistijälkiä. Yksi Red Shoes -albumin suosikkiraidoistani Top of the city toimii toisin, se jättää miettimään ja herättää halun kuunnella uudelleen.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 1. joulukuuta 2012

148. Kate Bush: Never for ever (1980)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Kun 21-vuotias Kate Bush julkaisi albuminsa Never for ever, oli hänellä takanaan jo ykköshitti Wuthering heights, kaksi menestysalbumia sekä uransa ensimmäinen ja viimeinen konserttikiertue. Kolmannen albuminsa Bush sävelsi, sovitti ja tuotti itse, ja skeptikoiden epäilyksistä huolimatta lopputulos oli kautta linjan laatutyötä. Levyn sisältää tukun erinomaisia sävellyksiä ja aistikkaita sovituksia. Ja neiti Bushin ääni oli, edelleen, vertaansa vailla.

Olen juuri lukenut Graeme Thomsonin tuoreen kirjan Kate Bush ja musiikin lumo. Kirja kertoo sopivan yksityiskohtaisesti, mutta liikaa menneisyydessä rypemistä välttäen, tämän mielenkiintoisen brittitähden urasta ja musiikista. Sain siis paljon tietoa Kate Bushin elämästä ja musiikin taustoista, tietoa jota minulla ei aiemmin ollut. Kirjailija on kuitenkin mielestäni lumoutunut liiaksi Bushin omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta, kritiikkiä saavat Bushin levyt ja laulut, jotka kirjailijan mukaan ovat liian ymmärrettäviä tai liian "tavallisia".

Oma suhteeni Bushin musiikkiin on hyvin toisenlainen. En ole koskaan jaksanut kaivella laulujen teksteistä erikoisia viestejä enkä ylitulkita niiden mytologiaa. Minulle tärkeintä Kate Bushin, niinkuin muidenkin suosikkiartistieni musiikissa, ovat hyvät melodiat, laulajan tulkinnat sekä sovitukset jotka antavat milloin taiteellista mielihyvää tai yksityiskohtien runsaudensarven, josta joka kuuntelulla tekee uusia löytöjä. Sellainen levy on Bushin kolmas albumi Never for ever.

Kaksi aiempaa levyä ammattituottajan ohjauksessa levyttänyt ihmelapsi Kate Bush sai kolmannella levyllä kaiken taiteellisen päätösvallan itselleen (aputuottajanaan kaksi edellistä levyä äänittänyt John Kelly). Tämä osoittaa kuinka levy-yhtiö ennenkuulumattomalla tavalla luotti nuoreen suojattiinsa. Itse en keksi ketään naispuolista artistia (ja miespuolisistakin tulee mieleen vain Beach Boys -nero Brian Wilson), jolle tällainen valta olisi suotu näin nuorena. Eikä Bush pettänyt luottamusta, ei taiteellisilla eikä kaupallisilla mittareilla.
Levyn aloittava Babooshka on hyvä esimerkki siitä, kuinka Bush osasi tehdä todella tarttuvia hittimelodioita. Laulun tarinakin on keskimääräistä ymmärrettävämpi Kate Bush -tarina: kertomus väljähtäneessä avioliitossa asuvasta naisesta, joka haluaa testata kuinka altis hänen miehensä olisi lähtemään vieraan naisen matkaan. Nainen naamioituu toiseksi naiseksi, lähettää miehelle hajustettuja rakkauskirjeitä ja samalla katsoo avuttomana miehen lumoutuessa uudesta naisesta. Laulun nerokkaan minimalistisessa videossa Bush itse näyttelee juonittelevaa vaimoa, miestä esittää kookas kontrabasso.

Elämää syvempiä asioita käsittelee kappale Blow away (for Bill), joka on omistettu Bushin kiertueella onnettomuudessa kuolleelle nuorelle valomiehelle. Laulussa Kate luettelee edesmenneitä muusikoita Sid Viciousista ja Buddy Hollysta tuntemattomampiin suuruuksiin ja pohtii mitä musiikille tapahtuu tekijänsä kuoltua. Onnistuneessa paketissa on kauniisti tulkittu melodia, aistikas sovitus ja sopivan pohdiskeleva sanoitus.
Bush ei juuri koskaan ole ollut kantaaottava lauluntekijä, protestia tai politiikkaa hänen lauluistaan ei löydy. Siksi onkin erikoista, että Never for ever -levyltä löytyy peräti kahdesta laulusta vahvaa sanomaa, ja nämä molemmat lisäksi julkaistiin singleniä. Army dreamers tuo selvästi julki sen, mitä nuori laulaja on mieltä armeijasta ja sodasta. Laulussa kerrotaan äidin näkökulmasta nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla rock-tähti, poliitikko tai isä ellei sota olisi katkaissut hänen elämäänsä ennen 20. ikävuotta. Laulun musiikkivideo tukee hyvin tekstiä.
Never for ever -levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Breathing ottaa, jos mahdollista, vielä suoremmin kantaa sotaa vastaan. Tällä kertaa näkökulma on syntymättömän lapsen, joka ydintuhon jälkeen yrittää hengittää äitinsä kautta raitista ilmaa. Tälläkin kertaa musiikkivideo kulkee käsi kädessä laulun tekstin kanssa. Singlen b-puolella julkaistu kappale Empty bullring on esimerkki Kate Bushin ja pianon välisestä yhteispelistä, joka ei muita instrumentteja tarvitse. Vaikka kappaletta ei löydy Never for ever -albumilta, sijoitan sen tähän yhteyteen.
Never for ever on kahden sitä edeltävän Kate Bush albumin tavoin kokoelma älykkään melodisesti eteneviä sävelmiä mutta myös helposti sulatettavia kappaleita joidenkin laulujen erikoisista aiheista huolimatta. Bushin musiikista kiinnostuneelle se onkin helpoin paikka aloittaa tutustumista hänen albumeihinsa.

Tämän jälkeen Bush siiryi musiikissaan kokeellisempaan suuntaan, mikä aluksi vieraannutti hänen fanejaan mutta viimeistään Hounds of love -albumin kohdalla sai jälleen koko maailman puolelleen.

lue myös:

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    torstai 8. joulukuuta 2011

    37. Kate Bush: The Kick Inside (1978)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    Kate Bush valloitti yleisönsä heti ensimmäisellä albumillaan. The Kick Inside -levyllä Bush pääsi esittelemään heti laulajan-, lauluntekijän- ja pianistintaitojaan, ja omalaatuinen ääni sai heti ihmiset puolelleen. Suosion tärkeimpiä avaimia oli ykköshitti Wuthering heights, joka on yksi Bushin täydellisimmistä kappaleista. The Kick Inside edustaa Bushin laatutuotantoa, josta laulaja ei ole kertaakaan suostunut tinkimään nyt jo yli 30 vuotta kestäneen uransa aikana.

    "Tuo kuullosti siltä, kuinka kimeä-ääninen prinsessa olisi vangittu linnantorniin, jossa hän yrittää kiljua itseään vapaaksi." Suunnilleen tähän tapaan kuvaili Pirkko Liinamaa kuulemaansa Levyraadissa, jossa Kate Bushin Wuthering Heights esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Tuo oli myös minun ensimmäinen kohtaamiseni laulajan kanssa. Itse innostuin Bushista kymmenisen vuotta myöhemmin vieraillessani ystäväni Johnin luona Englannissa. Johnin veli oli suuri Bush-fani ja hän näytti minulle laulajan musiikkivideoita ja levyjä. Tästä alkoi minun ihastukseni Bushiin, joka jatuu edelleen vaikka hänen viimeiset levynsä eivät minua ole vakuuttaneetkaan.

    Hyvät suhteet ovat eduksi ja hyvistä suhteista oli hyötyä myös Kate Bushille hänen uransa alkuvaiheessa. Bushin tutun tuttu sattui olemaan Pink Floyd -yhtyeen David Gilmour joka sai kuultavakseen 16-vuotiaan laulajan demonauhan. Gilmour suositteli Bushia Pink Floydin levy-yhtiölle EMI:lle, joka pian teki sopimuksen nuoren laulajattaren kanssa. Ensimmäisen levyn tekoa lykättiin kuitenkin kaksi vuotta, minä aikana Bush jatkoi koulun käyntiään, sävelsi lisää lauluja ja opiskeli tanssia Lindsay Kempin ohjauksessa. Bushin ensilevy julkaistiin vihdoin vuonna 1978, jolloin laulaja oli "jo" 19 vuotias.

    Bushin ensimmäisen albumin The Kick Inside tunnetuin kappale on eittämättä laulajan ensimmäinen ykköshitti Wuthering Heights. Kappaleen yksinkertaisessa musiikkivideossa hieno kappale yhdistyy tanssia opiskelleen Bushin vähäeleiseen koreografiaan. Sävellyksen lisäksi Wuthering Heightsissa minua viehättää sen tyylikäs sovitus. Kappale huipentuu loppuhäivytykseen jossa jouset, piano ja sähkökitara toistavat laulun teemaa niin vangitsevasti, ettei levyn toivoisi koskaan loppuvan.

    Bushin ensilevyn voima on sen balladeissa, joissa hienot pianokuviot ja tarkoin harkitut melodiat pääsevät oikeuksiinsa. Levyn yksi monista kohokohdista on kappale The Man with the Child in his Eyes. Vaikka se julkaistiin singlenä vuonna 1978, oli se äänitetty jo vuonna 1975 laulajan ollessa vasta 16-vuotias. Nuoruuden kuulee Bushin laulusuorituksesta. Itse kappaleen hän oli säveltänyt jo 13 vuotiaana. 

    Vauhdikkaammat kappaleet ovat Kate Bushin ensilevyllä selvästi vähemmistönä. Näistä paras on mielestäni uskonnollisia teemoja käsittelevä Them Heavy People.

    The Kick Inside on laadukas levy alusta loppuun saakka ilman täytekappaleita, mikä on uskomaton suoritus näin nuorelta artistilta. Levyn menestyksen innoittamana Bush julkaisi jo samana vuonna toisen albuminsa Lionheart, joka ei laadussaan yltänyt ensilevyn täydellisyyteen.

    Koskettavimmillaan Bush on kappaleissa, joissa ainoana säestyksenä on hänen itsensä soittama piano. Yksi parhaista The Kich Inside -levyn akustisista kappaleista on Feel it, jossa Bush esittelee samalla monivivahteiset tulkitsijan taitonsa niin laulajana kuin pianistinakin.

    The Kick Inside oli upea alku Kate Bushin hienolle uralle joka jatkuu edelleen. Bushin viimeisin levy, 50 words of snow julkaistiin marraskuussa 2011.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    keskiviikko 5. lokakuuta 2011

    8. Kate Bush: The Sensual World (1989)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta

    Kate Bush vakiinnutti asemansa maailmantähtenä viimeistään vuonna 1985 julkaistulla albumilla Hounds of love. Menestyneen albumin (josta löytyi mm. suurhitti Running up that hill) jälkeen odotettiin mielenkiinnolla, minkätyyppisen albumin Bush seuraavaksi tekisi. Siinä missä Hounds of Love oli selkeästi teeman ympärille rakennettu kokonaisuus, on The Sensual World Kate Bushin omien sanojen mukaan "kokoelma ihmissuhteita käsitteleviä lauluja". Ja erinomainen kokoelma onkin.

    Ensimmäinen muistoni Kate Bushista on joskus 1978-1979 ympärillä, kun kappale Wuthering heights esitettiin Levyraadissa. Pirkko Liinamaa kuvaili Kate Bushia linnanneidoksi, joka vangittuna linnan torniin kiljuu pelastajaa avukseen. Oma Bush-harrastukseni alkoi noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun englanninreissullani ystäväni veli esitteli minulle Bushin levyjä ja musiikkivideoita. Tästä lähtien olen kuulunut Bushin faneihin.

    The Sensual World tuli kovalla rummutuksella ihmisten tietoisuuteen MTV Europen välityksellä. Lukiossa emme enää viettäneet välitunteja ulkona vaan katsoimme luokassa MTV:tä, ja albumin nimikappale soi syksyllä 1989 tällä kanavalla jatkuvalla syötöllä.

    Kappaleella on monotoninen, lähes pelkästään yhdestä sävelestä koostuva melodia. Laulun juju onkin siinä kaikessa muussa, mitä tuon melodian taustalla tapahtuu. Lukioluokan televisiosta kuultuna kappale ei kuullosta juuri miltään, mutta kunnolla kuunneltuna tämä paljon sovituksellisia yksityiskohtia sisältävä kappale on varsinainen kultakaivos. Luonnon kauneutta ylistävä video sopii kappaleeseen täydellisesti.

    The Sensual World -albumi ei ole yhtä hittivetoinen kuin edeltäjänsä The Hounds of love. Vaikka levy koostuu erillisistä kappaleista, albumi toimii erittäin hyvin kuunneltavana kokonaisuutena. Aiempien levyjensä tapaan Bush on säveltänyt ja sanoittanut kaikki laulut itse, ja hän myös vastaa musiikkivideoittensa ohjauksesta.

    Love and anger -kappaleen kitarasoolon soitti David Gilmour, joka aikanaan kuuli Bushin demonauhan ja auttoi häntä saamaan levytyssopimuksen. The Sensual world -albumilla vieraili myös muita tunnettuja muusikkoja, muun muassa viulisti Nigel Kennedy. Muutamalle kappaleelle omintakeista sävyä antoi bulgarialainen lauluyhtye Trio Bulgarka. Yksi näistä kappaleista on kaunis Never be mine.

    The Sensual world on kaunis kokonaisuus kanttaan myöten, eikä Bushin myöhemmät levyt ole enää nousseet samalle tasolle. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Red Shoes -albumi oli levynä kohtalainen, mutta seuraava, vuonna 2005 julkaistu Aerial oli jo pienoinen pettymys. Seuraavaa levyä Kate Bushilta voidaan odottaa jo tämän vuoden marraskuussa.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)