Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aretha Franklin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aretha Franklin. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

271. Aretha Franklin: Amazing Grace (1972)

Kuuntele Spotifysta alkuperäinen albumijulkaisu
 tai laajennettu uudelleenjulkaisu.

Viisi vuotta maallisella musiikilla menestystä niittänyt Aretha Franklin palasi hengellisen musiikin pariin viemällä bändinsä kalifornialaiseen babtistikirkkoon. Livenä äänitetyt, virsistä ja gospelklassikoista koostuneet konsertit muokattiin tuplalevyksi josta tuli hänen uransa menestynein albumikokonaisuus. Minulle tärkeintä antia levyillä on soulin kuningattaren ja häntä tukevan gospelkuoron huikea yhteispeli, joka kantaa niidenkin hetkien yli, jotka ovat minulle liian korkealentoisia.

Aretha Franklinin kuolema puolitoista vuotta sitten sai minut tarttumaan soulin kuningattaren tuotantoon, jota sitä ennen tunsin vain muutaman yksittäisen kappaleen verran. Kuunneltuani Franklinin 1960-luvun loppuvuosien albumeja innostuin ja luulin löytäneeni itselleni uuden suosikkiartistin ja keräilykohteen. Muutaman levyn ostettuani huomasin, että Aretha Franklinin tuotantoon paneutuminen ei  ollutkaan niin helppoa kuin olin odottanut. 

En ole koskaan ollut kova soulmusiikin ystävä. Vierastan Franklinin kaltaisten soulartistien tapaa joissain tilanteissa ylitulkita kappaleita niin, että niiden alkuperäinen melodia katoaa improvisaation ja koristelun alle. Franklinin levyt sopivat harvoin taustamusiikiksi arjen touhun ja äänien keskelle, vaan niistä nauttiminen vaatii ainakin minulta keskittynyttä kuuntelemista, jotta kappaleen ja Arethan tulkinnan hienoudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Tästä syystä tutustuminen esimerkiksi Aretha Franklinin legendaariseen gospelalbumiin Amazing Grace oli minulle pitkä ja hankala prosessi. Pitkät (parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 10 minuutin mittaiset) kappaleet, Franklinin hallitseva ääni ja välillä rajukin fraseeraus olivat ensikuuntelemassa juuri sitä, mitä en musiikilta kaipaa. Vasta kun levyn teosta kertova dokumenttielokuva sai viime vuonna ensi-iltansa ja pääsin kuuntelemaan livenä äänitetyn levyn musiikkia puoliksi tyhjässä elokuvateatterissa ilman ulkoisia häiriötekijöitä, osasin nauttia siitä ja ymmärsin kuinka hienosta musiikista on kysymys.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (albumiversio) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (alkuperäinen liveäänite) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (ote elokuvasta, kohdasta 5:00 eteenpäin) YouTube
Amazing Grace -albumi äänitettiin kahtena iltana Los Angelesilaisessa babtistikirkossa tammikuussa 1972. Tuottaja Jerry Wexler oli kerännyt Franklinin taustalle kourallisen ykkösluokan studiomuusikoita ja laulupuolesta Franklinin ohella vastasi Southern California Community Choir. Marvin Gayen kirjoittama ja alunperin esittämä Wholy holy oli erinomainen esimerkki siitä, miten nämä kolme elementtiä rakensivat yhdessä erinomaisen kokonaisuuden. Pianolla itseään säestävä Franklin tulkitsi kappaleen omalla tyylillään ottaen melodisia ja tulkinnallisia vapauksia. Kappaleen alkuperäiselle tempolle ja melodialle uskollinen kuoro kasvoi alun hillitystä äänimatosta kappaleen huikeaa finaalia kohti. Ilman nerokasta kuorosovitusta ja bändin konstailematonta instrumentaalitaustaa olisi kappale levinnyt hallitsemattomaksi kaaokseksi. Nyt kokonaisuus pysyi hienosti hallinnassa ja lyhennetty versio kappaleesta julkaistiin myös singlenä.

Alkuperäistä albumijulkaisua varten kappaleen lauluosuuksia paranneltiin studiossa ja sovitukseen lisättiin jälkikäteen mm. harppukuvioilla. Vuonna 1999 julkaistussa levyn uusintapainoksessa kappale julkaistiin alkuperäisessä live-muodossaan, joka mielestäni toimii paljon paremmin. Linkit eri versioihin löytyvät yltä.

Entisenä kuorolaisena minulle tällä levyllä tärkeimmiksi kappaleiksi nousivat nopeasti ne, joissa Southern California Community Choirin osuus on yhtä merkittävä tai lähes yhtä merkittävä kuin laulusolistina briljeeraavan Franklinin. Amazing Grace -elokuvan (jonka Wholy holy -kappaleen tallenteeseen linkki yllä) mielenkiintoisinta antia on seurata kuoron ja sitä johtavan Alexander Hamiltonin välistä vuorovaikutusta ja eläytymistä esitettävään kappaleeseen.

Rauhallisten balladien vastapainona on hieno kuulla (ja nähdä) myös How I got over -kappaleen kaltaista gospel-riemua, jota kuunnellessa (ja katsellessa) on vaikea pysyä paikoillaan.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: How I got over Spotify/YouTube
Koko ruumiillaan musiikkiin eläytyvän seurakunnan edessä äänitetty gospel-levy oli tärkeä Aretha Franklinille monella tapaa. Suurta menestystä "maallisella" musiikilla saanut Franklin oli monien muiden entisten gospel-laulajien tapaan saanut moitteita siitä, että hän oli myynyt sielunsa kaupallisuudelle ja hylännyt juurensa. Amazing Grace -albumilla soulin kuningatar todisti, että vaikka hän oli ansainnut kruununsa Respectin, Thinkin ja Natural Womanin kaltaisilla soulklassikoilla, ei isänsä saarnamatkoilla virsiä laulannut nuori Aretha ollut kadonnut minnekään. Levy oli myös valtaisa menestys juuri ennen 70-luvun puolivälissä alkanutta Franklinin uran aallonpohjaa.

Los Angelesissa 1972 äänitetyt Amazing Grace -sessiot kuvattiin ohjaaja Sydney Pollackin toimesta, mutta äänityksistä kertova dokumentti jäi tekemättä teknisten ongelmien vuoksi. Elokuva sai ensi-iltansa vasta vuonna 2019, 47 vuotta äänitysten ja kuvasten jälkeen. Elokuvan antama kuva Franklinista on hyvin ristiriitainen. Laulajana Franklin oli toki omaa luokkaansa, ja elokuva näyttää kuinka hän eläytyi itselleen tärkeiden laulujen sanomaan joka solullaan. Mutta vaikka myös äänityksiä kuuntelemaan tullut seurakunta oli liekeissä, tuntuu kuin Arethana ja seurakunnan välillä olisi ollut näkymätön seinä. Vain ajoittain ujosti hymyilevä Franklin ei sanonut kuulijoilleen sanaakaan eikä tuntunut muutenkaan millään tavalla vastaavan yleisön hänelle osoittamiin suosionosoituksiin ja ylistyshuutoihin. Seurakuntaa tämä ei tunnu elokuvasa haittaavan, mutta elokuvan katsojasta tämä yhteyden puute tuntuu kiusalliselta. 
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains (ote elokuvasta) YouTube
Sillanrakentajana etäisen souldiivan ja hengellisessä hurmoksessa vellovan seurakunnan välillä toimi seremoniamestari pastori James Cleveland, joka juontamisen lisäksi osallistui musiikkiin pianistina, kuoronjohtajana ja laulajana. Elokuvan ja levyn vaikuttavimpia kohtia on Franklinin, Clevelandin ja kuoron vuorolaulanta kappaleessa Precious memories.
  • Aretha Franklin, James Cleveland & Southern California Community Choir: Precious memories Spotify/YouTube
Suhtaudun yleensä varauksella tuttujen kappaleiden soulversioihin, joissa alkuperäisestä melodiasta on jäljellä vain rippeet. Aretha Franklin seurueineen onnistui kuitenkin erinomaisesti yhdistämään Carole Kingin maallisen rakkauslaulun You've got a friend virteen Precious Lord Take my hand luoden tästä ainutlaatuisen gospel-hetken. Franklin suhtautui jälleen hyvin luovasti Kingin sävellykseen, mutta Southern California Community Choir huolehti jälleen siitä, että alkuperäinen kappale oli tunnistettavissa ja esitys pysyi kasassa.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Precious Lord, Take My Hand / You've Got a Friend Spotify/YouTube
Vuonna 1972 julkaistusta albumista tuli Aretha Franklinin myydyin albumi, ja se on edelleen myös menestynein hengellinen konserttitallenne. Levyn julkaisun jälkeen Franklinin ura ajautui sivuraiteille, kun hänen yrityksensä sopeutua uuden vuosikymmenen musiikkitrendeihin jäi ilman ostavan yleisön vastakaikua. Yhteistyö Eurythmicsin ja George Michaelin kaltaisten 80-luvun tähtien kanssa palautti hänen asemansa soulin kuningattarena, jota hän ei tämän jälkeen koskaan menettänyt.

Oma tutustumismatkani Aretha Frankliniin laulajana on edelleen vielä kovasti kesken. Amazing Grace, sekä levy kaikissa muodoissaan että elokuva, on herättänyt mielenkiintoni hänen tuotantoonsa uudelleen henkiin.

Lue myös:

torstai 4. lokakuuta 2018

262. Aretha Franklin: I never loved a man the way I love you (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Joskus pelkkä levy-yhtiön vaihto voi tehdä ihmeitä. Aretha Franklinin siirtyminen suurelta Columbia-yhtiöltä R&B:n erikoistuneelle Atlantic-yhtiölle teki hetkessä keskinkertaisesti menestyneestä jazz-laulajasta koko maailman soulkuningattaren. Jo Franklinin ensimmäinen Atlantic-albumi oli täysiosuma ja myyntimenestys. Parhaan albumin valitseminen Arethan tuotannosta on vaikeaa, mutta vuonna 1967 julkaistu I never loved a man the way I love you on erittäin vahva ehdokas.

Maailmassa on hirveästi hyvää musiikkia ja lukemattomasti erinomaisia levyjä, eikä kukaan pysty perehtymään kaikkeen kuuntelemisen arvoiseen musiikkiin vaikka haluaisikin. Silti näin jälkikäteen ajatellen on ihme, että minä musiikin suurkuluttajana olen sivuuttanut Aretha Franklinin laajan ja laadukkaan tuotannon lähes kokonaan. Tarvittiin vain oikea hetki ja oikea kimmoke, joka sai minut tutustumaan artistiin, jonka arvelin itseäni miellyttävän mutta jonka levyjä en vain ollut ehtinyt kunnolla kuuntelemaan. Valitettavasti, tälläkin kertaa, tämä kimmoke oli Franklinin kuolema elokuussa 2018.
Franklinin superlatiiveja halveksuva tulkinta Otis Reddingin kappaleesta Respect oli minulle tuttu suosikkitelevisiosarjasta Murphy Brown, joka kertoi soulia rakastavasta piinkovasta uutistoimittajasta. Respect soi sarjan ensimmäisen jakson alkutekstien aikana kertoen heti kärkeen minkälaisesta henkilöstä sarjassa oli kysymys. Laulu kertoi myös paljon Franklinista itsestään. Siinä missä Reddingin alkuperäisversio oli miehen epätoivoinen vetoomus dominoivalle vaimolleen, muuttui laulu Franklinin suussa itsevarman naisen vaatimukseksi miehelleen: "Kunnioita minua tai muuten...". Kappaleesta tuli nopeasti uuden feministisen liikkeen tunnusmelodia ja se antoi voimaa etenkin amerikan mustille naisille. Olisi sitä voinut albumin huonomminkin aloittaa.
Blogissani esiteltävän levyn valitseminen Franklinin tuotannosta oli vaikeaa. Pelkästään kahtena ensimmäisenä Atlantic-vuotenaan hän julkaisi neljä erinomaista albumia, joista kukin voisi olla (ja ehkä tulevaisuudessa onkin) mukana 300 levyn listallani. Tämän albumin valinnan syynä oli sen kappalevalikoiman tasaisen korkea laatu ja se, että uralleen uuden alun saaneen Franklinin innostus ja energia on niin käsinkosketeltava. Levyllä myös tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on harkitun hillitty Do right woman - do right man, missä soulin kuningatar osoittaa lahjansa pohdiskelevan vetoavana tulkitsijansa myös hieman matalammassa sävellajissa.

Ensimmäisellä Atlantic-albumillaan Franklin ei täysin hylännyt jazzia, jota hänet oli laitettu Columbialla laulamaan. Franklinin oma sävellys Don't le me lose this dream on souljazzia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna Britannian valkoisen soulin kuningatar Dusty Springfield levytti kappaleesta erinomaisen version albumilleen Where am I going.
Yksi Atlantic-tuottaja Jerry Wexlerin tärkeimmistä päätöksistä Arethan levyjä tuottaessaan oli antaa Franklinin soittaa itse pianoa levyillään. Erinomainen pianisti pystyi kanavoi sielukkuutensa laulun lisäksi myös koskettimille ja, kuten Wexler itsekin totesi, pianon ääressä Franklin puhkesi kukkaan myös laulajana. Pianon ja laulun hienoa yhteispeliä voi kuulla mm. albumin päätösraidalla A change is gonna come.
Levy-yhtiön vaihdos teki Franklinistä välittömästi yhden Amerikan tunnetuimmista laulajista ja maailman tunnetuimman soul-tulkitsijan. Respect-single oli listaykkönen Yhdysvalloissa ja albumikin nousi listan kakkoseksi. Ja tämä oli vasta alkua, sillä Atlanticin, tuottaja Jerry Wexlerin ja  vasta 25 vuotta täyttäneen laulajan yhteistyö jatkui menestyksekkäästi pitkälle 1970-lukua.

Oma tutustumiseni Franklinin 55 vuotta ja lähes 40 studioalbumia kattavaan levytysuraan on vielä pahasti kesken, mutta lupaan että helmiä hänen katalogistaan tullaan kuulemaan myös tässä blogissa.

torstai 10. marraskuuta 2011

26. Eurythmics: Be yourself tonight (1985)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Annie Lennoxin ja Dave Stewartin Eurythmics-yhtye tuli tunnetuksi kappaleesta Sweet dreams are made of these, ja yhtyeen ensimmäiset kolme levyä noudattivat tämän kappaleen tunnetuksi tekemää kokeellista, electro-pop-tyyliä. Neljännellä albumillaan yhtye muutti tyyliään lähemmäksi mainstream-poppia ja soulia. Levy oli suuri menestys ja sisälsi yhtyeen uran suurimmat hitit.

Niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, myös Eurythmicsiin tutustuin sisareni Annan ansiosta. Kielikurssiltaan tullut sisko oli kuullut Englannissa kappaleen There must be an angel, ja rahavaramme yhdistäen ostimme levyn Be yourself tonight. Vuosien varrella kyllästyin tähän hittikappaleeseen ja huomasin, että tämä levy on täynnä vetäviä kappaleita, joita lähes jokaisesta olisi voitu tehdä hittisingle.

Eurythmicsin aiempien levyjen soundimaailma koostui lähinnä syntetisaattorista ja sähkökitarasta. Be yourself tonight muutti suuntaa merkittävästi, Dave Stewartin sähkökitara sai enemmän tilaa, syntikka sai väistyä oikeiden rumpujen, basson ja puhallinsektion tieltä. Taustakuoron ja laulusolisti Annie Lennoxin sielukas lauluääni antoi levylle vahvan soulvivahteen. Uusi tyyli iski kasvoille heti levyn aloituskappaleesta Would I lie to you alkaen.
1980-luvun puolivälin aikoihin Eurythmics alkoi myös satsata entistä enemmän musiikkivideoihinsa. Erityisen hieno video on mielestäni kappaleella It's allright, joka myös kappaleena on albumin kärkeä. Kilpailu tässä suhteessa on kova, sillä huonoja kappaleita albumilla ei olekaan. Kappaleen videossa yhdistyvä hienosti lievästi surrealistinen animaatio, päähenkilöiden Annien ja Daven esiintyminen sekä selkeä tarina.
Lennox/Stewart-parivaljakon lisäksi Be yourself tonight -albumilla esiintyy monta vierailevaa tähteä. Elvis Costello ja Aretha Franklin duetoivat Lennoxin kanssa kappaleissa Adrian ja Sister's are doing it for themselves, ja superhitin There must be an angel huuliharppusoolot soittaa Stevie Wonder.

Vierailevat artistit jäävät kuitenkin kakkoseksi Annie Lennoxille joka viimeistään nyt osoittaa monipuoliset tulkintataitonsa repäisevästä soulista lempeään rakkauslauluun.

Hittikappaleiden varjoon jää monta kappaletta, joissa myös olisi ollut ainesta suursuosioon. Tässä lopuksi kaksi sellaista. Vanhaa, synteettisempää Eurythmics-tyyliä edustaa kappale Conditioned soul.

Levyn päättävä kappale on oma lukunsa. Nimihirviön (Better to have lost in love than never to have loved at all) ei kannata antaa pelottaa, kappale on levy hienoin kokonaisuus, joka alkaa dramaattisella introlla ja katkeralla perussäkeistöllä. Kertosäe puolestaan on lempeä, lähes kehtolaulumainen. Kappale päättyy yhtä uhkaavasti kuin alkaakin ja sen perusriffi sulautuu lopuksi Sweet dreams -kappaleesta tuttuun syntikkariffiin. Kerta kaikkiaan upea kappale, joka olisi ehdottomasti julkaistu singlenä, jos minulta olisi kysytty.