Joskus pelkkä levy-yhtiön vaihto voi tehdä ihmeitä. Aretha Franklinin siirtyminen suurelta Columbia-yhtiöltä R&B:n erikoistuneelle Atlantic-yhtiölle teki hetkessä keskinkertaisesti menestyneestä jazz-laulajasta koko maailman soulkuningattaren. Jo Franklinin ensimmäinen Atlantic-albumi oli täysiosuma ja myyntimenestys. Parhaan albumin valitseminen Arethan tuotannosta on vaikeaa, mutta vuonna 1967 julkaistu I never loved a man the way I love you on erittäin vahva ehdokas.
Maailmassa on hirveästi hyvää musiikkia ja lukemattomasti erinomaisia levyjä, eikä kukaan pysty perehtymään kaikkeen kuuntelemisen arvoiseen musiikkiin vaikka haluaisikin. Silti näin jälkikäteen ajatellen on ihme, että minä musiikin suurkuluttajana olen sivuuttanut
Aretha Franklinin laajan ja laadukkaan tuotannon lähes kokonaan. Tarvittiin vain oikea hetki ja oikea kimmoke, joka sai minut tutustumaan artistiin, jonka arvelin itseäni miellyttävän mutta jonka levyjä en vain ollut ehtinyt kunnolla kuuntelemaan. Valitettavasti, tälläkin kertaa, tämä kimmoke oli Franklinin kuolema elokuussa 2018.
Franklinin superlatiiveja halveksuva tulkinta
Otis Reddingin kappaleesta
Respect oli minulle tuttu suosikkitelevisiosarjasta
Murphy Brown, joka kertoi soulia rakastavasta piinkovasta uutistoimittajasta. Respect soi sarjan ensimmäisen jakson alkutekstien aikana kertoen heti kärkeen minkälaisesta henkilöstä sarjassa oli kysymys. Laulu kertoi myös paljon Franklinista itsestään. Siinä missä Reddingin alkuperäisversio oli miehen epätoivoinen vetoomus dominoivalle vaimolleen, muuttui laulu Franklinin suussa itsevarman naisen vaatimukseksi miehelleen: "Kunnioita minua tai muuten...". Kappaleesta tuli nopeasti uuden feministisen liikkeen tunnusmelodia ja se antoi voimaa etenkin amerikan mustille naisille. Olisi sitä voinut albumin huonomminkin aloittaa.
Blogissani esiteltävän levyn valitseminen Franklinin tuotannosta oli vaikeaa. Pelkästään kahtena ensimmäisenä Atlantic-vuotenaan hän julkaisi neljä erinomaista albumia, joista kukin voisi olla (ja ehkä tulevaisuudessa onkin) mukana 300 levyn listallani. Tämän albumin valinnan syynä oli sen kappalevalikoiman tasaisen korkea laatu ja se, että uralleen uuden alun saaneen Franklinin innostus ja energia on niin käsinkosketeltava. Levyllä myös tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on harkitun hillitty
Do right woman - do right man, missä soulin kuningatar osoittaa lahjansa pohdiskelevan vetoavana tulkitsijansa myös hieman matalammassa sävellajissa.
Ensimmäisellä Atlantic-albumillaan Franklin ei täysin hylännyt jazzia, jota hänet oli laitettu Columbialla laulamaan. Franklinin oma sävellys
Don't le me lose this dream on souljazzia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna Britannian valkoisen soulin kuningatar
Dusty Springfield levytti kappaleesta erinomaisen version albumilleen
Where am I going.
Yksi Atlantic-tuottaja
Jerry Wexlerin tärkeimmistä päätöksistä Arethan levyjä tuottaessaan oli antaa Franklinin soittaa itse pianoa levyillään. Erinomainen pianisti pystyi kanavoi sielukkuutensa laulun lisäksi myös koskettimille ja, kuten Wexler itsekin totesi, pianon ääressä Franklin puhkesi kukkaan myös laulajana. Pianon ja laulun hienoa yhteispeliä voi kuulla mm. albumin päätösraidalla
A change is gonna come.
Levy-yhtiön vaihdos teki Franklinistä välittömästi yhden Amerikan tunnetuimmista laulajista ja maailman tunnetuimman soul-tulkitsijan. Respect-single oli listaykkönen Yhdysvalloissa ja albumikin nousi listan kakkoseksi. Ja tämä oli vasta alkua, sillä Atlanticin, tuottaja Jerry Wexlerin ja vasta 25 vuotta täyttäneen laulajan yhteistyö jatkui menestyksekkäästi pitkälle 1970-lukua.
Oma tutustumiseni Franklinin 55 vuotta ja lähes 40 studioalbumia kattavaan levytysuraan on vielä pahasti kesken, mutta lupaan että helmiä hänen katalogistaan tullaan kuulemaan myös tässä blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti