Queen julkaisi vuosina 1972-1991 14 studioalbumia ja niiden lisäksi Freddie Mercuryn jälkeen postuumisti kootun Made in Heaven -albumin. Brian Mayn ja Roger Taylorin yhdessä Paul Rodgersin kanssa vuonna 2008 valmistuneella Cosmos Rocks -albumilla on ansionsa, mutta en pidä sitä varsinaisena Queen-albumina, enkä kelpuuta sitä tälle listalle mukaan.
15. Flash Gordon (1980)
Heti alkuun joudun korjaamaan ingressiäni. Flash Gordon -elokuvan soundtrackiltä en löydä hyvää enkä juuri huonokaan Queen-musiikkia. Itse asiassa minun on vaikea pitää sitä Queen-albumina laisinkaan. Pääasiassa instrumentaalimusiikista koostuva levy on niin kaukana Queen-yhtyeen muusta tuotannosta, että en ole sitä vaivautunut edes ostamaan. En mainitsisi sitä tässä listassakaan, ellei sitä yleisesti pidettäisi osana Queenin albumituotantoa.
14. A News of the world (1977)
Vaikka tältä levyltä löytyvätkin suurhitit We are the champions ja We will rock you, sekä surullisen kaunis All dead all dead, on tämä albumi Queenin uran rikkonaisin albumi. Joitain yksittäisiä kappaleita kuuntelen mielelläni, mutta kokonaisuudessaan en kuuntele sitä koskaan.
13. Jazz (1978)
Tälle levylle tekee mieli antaa paljon anteeksi. Don't stop me now -hitti ja pari kaunista balladia eivät riitä nostamaan tätä levyä tätä korkeammalle tällä listalla, mutta toisin kuin News of the world -levy se on kokonaisuutena varsin kuunneltava ja viihdyttäväkin, jos ei muuten niin sen aloittavan höpsön Mustafa-veisuun vuoksi.
12. The Game (1980)
Uransa puolivälissä Queen oli hukassa. Hittejä tuli entiseen tapaan ja levyt menivät kaupaksi, mutta ehjiä albumikokonaisuuksia ei syntynyt. The Game oli suuri menestys etenkin kahden USA-listaykkösen ansiosta (Crazy little thing called love ja Another one bites the dust), mutta minulle levyn harvoista huippukohdista tärkein on Save me, yksi Queenin parhaista powerballadeista. Tätäkin levyä kuuntelen todella harvoin alusta loppuun.
11. Hot space (1982)
Disko- ja klubimusiikista innoituksensa saanut albumi on Queenin vihatuin albumi, ja yleisön kritiikkiin ovat sittemmin yhtyeet myös yhtyeen rock-henkisimmät jäsenet Roger Taylor ja Brian May. John Deaconin ja etenkin Freddie Mercuryn johdolla tehty albumi ei enää tunnu niin kamalalta kuin 1980-luvulla, ja levyn parhaat sävellykset, joita on monta, kestävät myös funk-henkisemmän tulkinnan. Eihän tämä aina Queenilta kuullosta, mutta mainettaan parempi se on. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
10. A Kind of magic (1986)
Tämän levyn merkittävin seikka on se, että alun perin kahden lauluntekijän (Mercury ja May) yhtyeestä oli tässä vaiheessa tullut neljän tasavahvan lauluntekijän yhteinen projekti (seuraavalla levyllä henkilökohtaisista sävellyskrediiteistä luovuttiin kokonaan). Neljän muusikon tyylit lyövät tällä levyllä toisiaan korville, mutta ristiriidoista ja kompromisseista syntyy silti vahva ja vakuuttava albumi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
9. Made in heaven (1994)
Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistu mielestäni mauttomasti nimetty albumi oli selvästi enemmän Mayn, Taylorin ja Deaconin surutyötä kuin kylmää kuolemalla rahastusta. Ennen kuolemaansa Mercury oli äänittänyt omat osuutensa kolmeen kappaleeseen ja levyn loput kappaleet räävittiin kokoon julkaisemattomista äänitteistä tai muokattiin yhtyeen jäsenten soolojulkaisuista uuteen uskoon. Yhtyeen jäsenten omistautumisesta kertoo se, että lopputulos on käsittämättömän onnistunut ja koskettava. Levyltä löytyy pari epäonnistunutta uudelleenversiointia, mutta muutamassa tapauksessa vanhojen nauhojen kuorruttaminen uusilla äänityksillä onnistuu hyvin, ja kolme täysin uutta kappaletta oikeuttavat pelkästään tämän levyn julkaisun. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
8. Queen (1973)
Queenin ensimmäinen albumi osoittaa että yhtyeellä oli visio ja suunta tiedossa heti uran alkuvaiheessa. Pienellä rahalla ja studion ylijäämäajalla (=aamuyöllä kun tärkemmät artistit olivat menneet nukkumaan) äänitetty levy on kooste hienoja laulujen aihioita ja maukasta soitantaa, jotka molemmat puhkesivat kukkaansa pari vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että kaksi kappaletta Queenin debyyttialbumilta kelpuutettiin mukaan Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrackille. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
7. The Miracle (1989)
The Miracle on The Worksin tavoin tasaisen varma kokelma tasaisen hyviä kappaleita ilman sen vahvempaa sitovaa teemaa. Levyssä on yksi yhtyeen uran hienoimmista kansista. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
6. Sheer heart attack (1974)
Kolmannella levyllään Queen onnistui ensimmäistä kertaa yhdistämään kunnianhimoisen musiikkinsa kaupalliseen menestykseen. Brian Mayn sairastelun vuoksi levy oli Freddie Mercuryn temmellyskenttä, ja hän levittikin levylle hämmästyttävän erilaisten tyylien paletin. Killer Queen on levyn tunnetuin kappale, mutta tämän hitin lisäksi levyltä löytyy lukuisia vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
5. The Works (1984)
Kahdeksan vuoden päämäärättömän vaelluksen jälkeen Queen sai palaset järjestykseen vuonna 1984. The Works on todella tyylikäs ja kypsä hienojen yksittäisten kappaleiden kokoelma, joka ei yritä olla mitään muuta. Levyn neljä singlehittiä jakautuivat tasan neljän lauluntekijän kesken. Tämä uusi demokratia jatkui yhtyeen uran loppuun saakka. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
4. A Day in the races (1976)
Tämä oli minun ensimmäinen Queen-albumini ja sen vuoksi se on erityisen rakas. A Night at the opera -albumin synnyttämä noste jatkui vielä yhden albumin verran ja Taylor, Deacon, May ja etenkin Mercury laittoivat tällä levyllä parastaan. Levyn huippuhetki on ehdottomasti Aretha Franklinin inspiroima Mercuryn Somebody to love, mutta myös Mayn ja Deaconin sävelkynät tuottivat kultaisia melodioita. Tähän vuosien 1974-1976 huippukuntoon yhtye ei päässyt enää koskaan... Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
3. Innuendo (1991)
...paitsi ehkä vuonna 1991. Mercuryn kuolivuonna valmistunut Innuendo oli monin tavoin paluu 15 vuoden takaiseen taiteelliseen taituruuteen. Aivan kuin yhtyeen keulahahmon rapistuva terveys olisi innoittanut yhtyeen muita jäseniä luomaan jotain erityistä kuihtuvan ystävänsä kunniaksi. The Miraclen tavoin levyn kaikki sävellykset kirjattiin Queenin nimiin, mutta nyttemmin tiedetään, että yhtyeen muut jäsenet, etenkin Taylor ja May, pystyivät sävellyksillään ja tuotteliaisuudellaan hämärtämään sitä tosiseikkaa, että Mercury ei enää jaksanut työskennellä lauluntekijänä entiseen tahtiin. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
2. Queen II (1974)
Minun on lähes mahdotonta päättää kumpi Queenin kahdesta parhaasta albumista on oikeasti se parempi. Tällä kertaa yhtyeen toinen albumi veti lyhyemmän korren. Valkoiseen (sävellykset Brian May ja Roger Taylor) ja mustaan (Freddie Mercury) osaan jaettu albumi on yhtyeen voimannäyttö ja todiste siitä kuinka kunnianhimoisiin ja mahtipontisiin sfääreihin Queenin musiikki voi hurjimmillaan nousta. Vaikka March of the Black Queen on mielestäni Bohemian Rhapsodyakin parempi opus ja White Queen yhtyeen nerokkain powerballadi, ei yleisö vielä ymmärtänyt mistä Queenissa oli kysymys. Tarvittiin hieman kaupallista sokeria ja raikastavaa keveyttä jotta saatiin aikaan vieläkin parempi albumikokonaisuus, jonka päälle myös ostava yleisö ymmärsi. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
1. A Night at the Opera (1975)
Jos kaupallista menestystä ja musiikillisia ansioita pidetään yhteismitallisina mittareina on A Night at the Opera Queenin ehdottomasti paras levy. Valitettavasti levyn muut kappaleet ovat jäänyt megahitti Bohemian Rhapsodyn varjoon. Love of my life on herkän kaunis balladi ja Sweet lady ja I'm in love with my car ovat Queenmaisen mahtipontisia (ja sopivan mauttomia) rokkareita. John Deacon sai ensimmäisen hittinsä hellällä You've my best friendillään. Levyn parhaat mutta silti rikollisen tuntemattomaksi jääneet kappaleet löytyvät levyn molempien puolien avausraidoilta. Levyn aloittava Death on two legs on Mercuryn myrkyllisen tehokas ja upeasti sovitettu ja äänitetty solvauskappale, jota on vaikea mahduttaa rock, pop tai glam -muottiin. B-puolen aloittava Prophet's song on Mayn kahdeksanminuuttinen vastine Bohemian Rhapsodylle, ja Mercuryn ääni on siinä parempi kuin koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen. Edellämainittujen kappaleiden väliin sirotellut kepeät pikkukappaleet osoittavat, että paatoksesta ja pauhusta huolimatta Queen ei ottanut itseään liian vakavasti. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.
