Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boney M.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boney M.. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

272. Boney M.: Boonoonoonoos (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Boney M. oli yksi 1970-luvun menestyneimmistä pop-yhtyeistä. Vuosikymmenen vaihde osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhtyeen menestykselle. Se valmistautui julkaisemaan yhtyeen kunnianhimoisimman ja mahtipontisimman levyn, mutta yhtyeen vaikeudet lykkäsivät sen julkaisua vuodella. Vaikka lopputulos todellakin osoittautui Boney M.:n hienoimmaksi kokonaisuudeksi, jossa yhdistyivät erinomaisesti Karibian rytmit ja tarinat Amerikan ja Afrikan alkuperäiskansojen rankoista kohtaloista, ei uudelle vuosikymmenelle siirtynyt yleisö ollut enää kiinnostunut. 

Toisin kuin samoihin aikoihin kestosuosikikseni noussut Abba, Boney M. putosi 1980-luvun jälkeen kuuntelulistastani, enkä kuunnellut sen levyjä kymmeniin vuosiin. Osittain tämä blogin seurauksena olen palannut vanhoihin suosikkeihini, ja Boney M. on yksi niistä yhtyeistä jonka nerokkuuden olen löytänyt uudelleen. Yksi syy yhtyeen musiikin unohtamiseen on ollut se, että sen musiikki on edustettuna hyvin kapealla kappalevalikoimalla radion nostalgiakanavilla. Hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta radiot soittavat uudelleen ja uudelleen vain muutamaa Boney M. -yhtyeen megahittiä.

Boney M.:n viidenneltä albumilta ei näitä megahittejä löytynyt. Jamaikalaisesta hellittelysanasta nimensä saanut levy jatkoi erinomaisten albumikokonaisuuksien sarjaa, mutta se aloitti myös yhtyeen jyrkän kaupallisen alamäen. Lähes 40 vuoden tauon jälkeen kuuntelin levyä uudelleen ja yllätyin kuinka korkeatasoinen ja nautittava kokonaisuus se on.
Boonoonoonoos-albumin ensimmäinen singlekappale, kolmen kuukauden etukenossa julkaistu single antoi esimakua siitä, mihin suuntaan saksalaistuottaja Frank Farian halusi yhtyettään viedä. Tansanialaiseen rakkauslauluun perustuva swahilin kielellä laulettu Malaika oli kuitenkin hieman sitkeä pala purtavaksi yhtyeen faneille. Minä muistan miettineeni mihin Rasputinin, Gotta go homen ja Ma Bakerin kaltaiset helposti sulavat diskohitit olivat kadonneet. Vasta vanhempana ymmärsin kuinka hyvin Farian onnistui yhdistämään afrikkalaisen melodian 70-luvun diskojytkeeseen ilman että kappaleen autenttinen tunnelma katosi.

En ollut ainoa, joka hämääntyi Boney M.:n näennäisesti muuttuneesta tyylistä. Britanniassa ei Malaika-singleä julkaistu lainkaan, ja muissakin maissa singlen menestys jäi kauas yhtyeen 1980 luvun hiteistä. Albumin toinen singlekappale We kill the world oli epäonnistunut yritys tavoittaa yhtyeen kultakauden hittiresepti.

Boonoonoonoos-albumin syntyprosessia haittasivat Farianin ja yhtyeen väliset ristiriidat ja tuottajamogulin epävarmuus yhtyeen suunnasta. Levy oli tarkoitus julkaista alun perin loppuvuodesta 1980, mutta kun syksyllä julkaistut singlet Children of Paradise/Gadda ga vida ja Felicidad floppasivat, otti Farian tuumaustauon. Boney M. oli ollut vuosina 1977-1979 yksi maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Kunnianhimoinen tuottaja siirsi albumin julkaisua vuodella eteenpäin ja  valmistautui luomaan Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin kanssa yhtyeen mestariteoksen. Ja siinä hän myös onnistui.
Vuosikymmenen vaihtuessa Boney M.-yhtyeen fanit tiesivät jo, että sen neljästä jäsenestä vain kaksi, Liz Mitchell ja Marcia Barret lauloivat oikeasti yhtyeen levyillä. Maizie Williams ja Bobby Farrell olivat vain kansien koristeena ja aukoivat suutaan playback-esitysten tahdissa. Levyillä yhtyeen miesäänistä vastasi parrasvaloja karttava tuottaja Frank Farian. Farianin huippuhetki levyllä on Afrikka-temaa jatkava Ride to Agadir. Kauniilla falsettiäänellä varustettu tuottaja lauloi kappaleessa myös ne osuudet, joiden tahdissa yhtyeen naisjäsenet availivat suutaan musiikkivideolla. Kappaleen toinen pääelementti on sen uljas orkesterisovitus.

Boney M.:n aiemmilla levyillä oli käsitelty kansainvälisiä teemoja kuten mustien orjuutta Pohjois-Amerikassa, Espanjan sisällissotaa, Pohjois-Irlannin vaikeaa tilannetta ja Venäjän vallankumousta. Boonoonoonoos-levyn otsikko, kansikuvat ja musiikin tyyli veivät kuulijoita vahvasti yhtyeen jäsenten kotiseudulle. Laulujen teksteissä viitattiin kuitenkin aiemmasta poiketen vahvasti Afrikan mantereelle. Parhaiten tämä ennakkoluuloton yhdistelmä toimi kappaleessa African moon, jonka reggae-rytmit viittasivat selkeästi Jamaikan suuntaan. Kappale on myös hieno esimerkki siitä, kuinka kauniisti jamaikalaissyntyisten Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin äänet sulautuivat yhteen.
Kaukainen kotimaa oli kaihon ja kaipauksen kohteena myös levyn tekstiltään vavahduttavimmassa kappaleessa Homeland Africa, joka kertoo orjalaivoissa "vapauden maahan" rahdattavista afrikkalaisista, jotka kaipaavat takaisin kotimantereelleen. 
Tämän surullisen aasinsillan myötä levy siirtyy Amerikan mantereelle ja toisen sorretun kansanosan kohtaloihin. Levyn päättävä Goodbye my friend tavoitti hienosti intiaanien mielenmaiseman, kansan jonka eurooppalaiset karkottivat kotiseuduiltaan. 
Kunnianhimoisen albumin kruunasi supertyylikäs levynkansi. Vähäpukeisten yhtyeen jäsenten sijaan he näkyivät kuvassa vain varjoina laskevan auringon edessä. Levyssä oli kaikki ainekset uuteen suurmenestykseen, mutta lopputulos oli aivan toinen.

Levyltä ei löytynyt samanlaisia singlehitteljä kuin aiemmilta hittialbumeilta. Singleinä julkaistujen kappaleiden valinta ei ollut kovin onnistunut, ja niiden menestys jäi vaisuksi.  Bobby Farrell erotettiin yhtyeestä pian albumin julkaisun jälkeen, joten aiempien levyjen yhteydessä tehdyt markkinointikiertueet jäivät tekemättäå. Yhtyeen kotimaassa Saksassa albumi myi vain viidenneksen sitä edeltäneen Boney M. studioalbumin  myynnistä. Britanniassa kolmen listaykkösen jälkeen yhtyeen uusin albumi ei noussut albumilistalle lainkaan.

Tämän jälkeen yhtyeen alamäki jyrkkeni. Yleisön lisäksi myös Saksan menestynein pop tuottaja Frank Farian menetti kiinnostuksensa yhtyeeseen. Vuosina 1984 ja 1985 julkaitut kaksi viimeistä Boney M.-albumia olivat kalpea varjo Boonoonoonoos-albumin nerokkuudesta ja 70-luvulla Boney M.-hittejä väsyksiin asti soittaneet radioasemat löysivät muuta soitettavaa. Uusi innostus Abban ja Boney M.n kaltaisiin 70-luvun yhtyeisiin palautti yhtyeen huippuhitit ihmisten levyhyllyihin ja radioiden soittolistoille 1990-luvulla, mutta Boonoonoonoos-albumin kappaleet eivät näihin kuuluneet. 

Boonoonoonoos on kuitenkin yksi 70-80-luvun vaihteen hienoimmista popalbumeista. Kunnianhimoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen kappalevalikoima tekee levystä kiehtovan kokonaisuuden, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Kappaleet on rakennettu hienojen melodioiden lisäksi oikeille soittimille kudottujen sovitusten ympärille. Ja kuten aina, Liz Mitchell, Marcia Barrett ja Frank Farian laulavat yhteen taivaallisen kauniisti. 
Lue myös:

maanantai 14. maaliskuuta 2016

230. Boney M.: Nightflight to Venus (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Saksalaisjamaikalainen poptuote Boney M. oli uransa huipulla vuonna 1978. Yhtyeen kolmas albumi oli virheetön poplevy, jonka laatu kantoi aina miljoonahiteistä vähemmälle huomiolle jääneisiin kappaleisiin asti. Levy osoitti myös sen, että viimeisen päälle tuotettu ja laskelmoitu levy saattaa olla samaan aikaan musiikillisesti vivahteikas ja paikoin koskettavakin paketti.

Jos unohdamme Britannian ja Yhdysvaltojen musiikkituotannon, tulivat 1970-luvun suurimmat hitit Ruotsista ja Saksasta. Abba oli tietenkin vuosikymmenien 1970-80 vaihteen suurin nimi, mutta harva muistaa nykyään kuinka tiukan vastuksen saksalainen Boney M. antoi Ruotsin popihmeelle. Kun aloin itse ostamaan levyjä omalla rahalla hyllyyni, olivat Boney M. ja Abba tasapuolisesti edustettuina.
Venäjän viimeisen tsaarittaren rakastajasta Rasputinista kertova laulu oli yhtyeen suurimpia hittejä, ja se tuli Suomessa tunnetuksi myös Mona Caritan viattomana versiona. Yhtyeen tuottajan Frank Farianin yhdessä Fred Jayn ja George Reyamin kirjoittama kappale oli hyvä esimerkki yhtyeen musiikista, jossa yhdistyivät perusteellisesti rakennettu tarttuva melodia ja yhtyeen laulajien äänille ja perinteisille soittimille rakennettu nerokas sovitus. Tässä kappaleessa ei syntetisaattoria tarvittu.

Toisin kuin orgaanisesti neljän ystävyksen ja kahden lemmenparin yhteistyöstä syntynyt Abba, Boney M. oli lähes teollisesti tuotettu kokoonpano. Laskukoneen takana hääräsi saksalaistuottaja Farian. Soolourasta unelmoinut mutta samalla julkisia esiintymisiä kammonnut Farian palkkasi julkisivukseen neljä Karibialta kotoisin olevaa laulajaa ja tanssijaa. Yhtyeen menestys yllätti Farianinkin, ja väliaikaiseksi tarkoitettu kokoonpano julkaisi levyjä kymmenen vuoden ajan. Uran suurin hitti osui vuoteen 1978, jolloin Nightflight to Venus -albumin b-puolen avausraita nousi mm. Britannian singlelistan kärkeen.
Kappale oli hyvä esimerkki Farianin tavasta poimia lauluja eksoottisista lähteistä ja taidosta muokata niistä kansainvälisiä hittejä. Rivers of Babylon oli alunperin jamaikalainen reggae-laulu, jonka tekstissä yhdistyivät rastafari-uskonnon ja kristinuskon opinkappaleet. Farian siivosi kappaleesta rastafari-vaikutteet ja onnistui luomaan kokonaisuuden, joka ei vieraannuttanut edes niitä kuulijoita, jotka eivät piitanneet sen raamatullisista viitauksista.

Laulun soolo-osuudet lauloi itseoikeutetusti yhtyeen laulusolisti Liz Mitchell, johon yhtyeen toinen laulaja Marcia Barrett ja matalista lauluosuuksista vastannut Farian yhtyivät. Yhtyeen muut jäsenet, Maizie Williams ja Bobby Farrell tyytyivät tässä, niinkuin yhtyeen muillakin levyillä, aukomaan mykkinä suitaan.

Rasputin ja Rivers of Babylon olivat albumin tunnetuimmat kappaleet, ja ne ovat jääneet elämään myös uudella vuosituhannella. Nightflight to Venus -albumin menestys ei kuitenkaan ollut vain singlehittien varassa, vaan levy oli nautittava ja onnistus kokonaisuus alusta loppuun. Kappale He was a steppenwolf oli erinomainen esimerkki kappaleessa, joka ei mahdu kolmen minuutin hittikaavaan. Se oli polveilevine sovituksineen lähes seitsemänminuuttinen taideteos, jonka teossa kunnianhimoa ei pidetty säästöliekillä.
1970-luvun pop- ja diskolevyissä minua on aina kiehtonut niiden soundi, joka rakennettiin rikkailla bändi ja orkesterisovituksilla. Syntetisaattorit ja muut efektit rantautuivat Boney M.:n levyille vasta lähempänä vuosikymmenen vaihdetta. Nightflight to Venus oli täynnä kitaroita, akustisia lyömäsoittimia, puhaltimia, jousia ja lauluharmonioita.

Vaikka Liz Mitchell lauloi sooloa lähes kaikilla yhtyeen hiteistä, pidän itse enemmän yhtyeen toisen laulajan Marcia Barrettin soulahtavasta äänestä. Tällä albumilla Barret pääsi laulamaan sooloa kahdella kappaleella. 
Uusien kappaleiden ja ylikansallisten sävellainojen ohella tuottaja Farian ei kainostellut koskea pop-klassikoihin. Diskomuottiin puristettu mutta samalla Marcia Barretin sielukkaalla tulkinnalla siunattu versio Roger Millerin 60-luvun hitistä King of the road kohotti varmasti joitan kulmakarvoja, mutta voin vain kuvitella mitä paheksuntaa aiheutti kun tanssilattioiden suosikki otti versioitavakseen Neil Youngin ikivihreän Heart of gold. Itselläni ei ole kummoistakaan suhdetta Neil Youngin tuotantoon, joten pidän Boney M. versiota kappaleesta erinomaisena. Jos ei muuta, niin albumin tyylikkäästi päättävä kappale osoittaa, kuinka saumattomasti Mitchellin, Barrettin ja Farianin äänet sointuivat yhteen.
Siltä irroitettujen singlekappaleiden tapaan, Nightflight to Venus nousi listojen kärkeen ympäri Eurooppaa, mukaanlukien Iso-Britannia. Boney M oli näinollen ainoa Britannian ulkopuolelta tuleva eurooppalainen yhtye, joka 70-luvulla antoi kunnon vastuksen Abballe saarivaltakunnan levylistoilla.

1980-luvun puolivälin jälkeen 70-luvun diskomusiikki muuttui epämuodikkaaksi, ja yhtye hajosi useaksi lavoja kiertäväksi Boney M.-nimiseksi nostalgia-kokoonpanoksi. Farian eikä hänen luomansa yhtye saa edelleenkään mielestäni osakseen sitä arvostusta, minkä se ansaitsisi.  Erittäin onnistuneista albumikokonaisuuksista huolimatta Boney M.:n musiikkia edustaa radioaalloilla vain sen tunnetuimmat hittisinglet.

Lue myös:

torstai 12. tammikuuta 2012

52. Boney M.: Love for sale (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Saksalaisen tuottajaguru Frank Farianin tanssihitin ympärille kyhäämä yhtye Boney M. nousi kansainväliseen suosioon kappaleilla Sunny ja Daddy cool. Alunperin kertaprojektiksi suunniteltu kokoonpano jäi pysyväksi, ja hittialbumeja ja -singlejä syntyi Farianin liukuhihnalta seuraavat viisi vuotta. Yhtyeen toinen albumi Love for sale sisältää disco-hiteiksi muokattuja rock- ja iskelmäklassikoita, yhden negro-spirituaalin ja muutaman yhtyeelle varta vasten sävelletyn kappaleen. Yhtyeen menestystä ei haitannut se julkinen salaisuus, että yhtyeen jäsenistä vain kaksi oikeasti lauloi Boney M.:n levyillä.

Kun 1970-luvun loppupuoliskolla aloin ostella itselleni äänilevyjä, minulla oli kaksi artistisuosikkia. Ruotsalaisen Abban kanssa viikkorahoistani kilpaili saksalainen diskoyhtye Boney M., jonka melodinen ja hyvin tuotettu musiikki vetosi juuri koulunsa aloittaneeseen poikaan. Aivan varmasti en muista, mutta Boney M.:n Love for sale saattaa hyvinkin olla ensimmäinen lp, jonka itse kävin ostamassa omilla rahoillani. Ostopaikka oli Tampereen Kauppakadun ja Kuninkaankadun kulmassa vielä tuolloin sijainnut Stockmannin tavaratalo, jonka levyosasto sijaitsi katujen alla kulkevassa, tavaratalon kaksi rakennusta yhdistävässä tunnelissa. Levyn hinta, 42,90 markkaa oli suuri raha aikana, jolloin viikottaiset tulot pyörivät 3-5 markan paikkeilla.

Boney M.:n syntyhistoria on mielenkiintoinen. Saksalainen musiikkituottaja Frank Farian teki Boney M. nimellä singlen Baby do you wanna bump. Kun kappale yllättäen alkoi käydä kaupaksi, tarvitsi Farian esiintyjäryhmän, joka voisi esittää kappaletta playbackina televisiossa. Vaaleaihoinen, lähinnä saksalaista pankkivirkailijaa muistuttanut Farian ei mielestään sopinut oman kappaleen esittäjäksi.

Farian rakensi yhtyeen kahden laulajan, jamaikalta Saksaan muuttaneiden Liz Mitchellin ja Marcia Barretin, sekä tanssijoiden Bobby Farrellin ja Maizie Williamsin ympärille. Kun yhtyeen ensilevyltä löytyivät hittisinglet Sunny ja Daddy Cool, tuli väliaikaiseksi tarkoitetusta kokoonpanosta kansainvälisestä suosiosta nauttiva menestysyhtye. Farrell ja Williams aukoivat suutaan play back esityksissä, mutta eivät oikeasti laulaneet levyillä säettäkään. Miesäänistä yhtyeen levyillä vastasi edelleen tuottaja Frank Farian.

Yhtyeen toinen albumi Love for sale jatkoi jo ensimmäisellä levyllä hyväksi havaittua formaattia: muutama uusi kappale, muutama klassikkohitti ja jotain aivan muuta lisäksi. Klassikkopuolta edustivat diskohiteiksi muokatut version Creedence Clearwater Revivalin kappaleesta Have you ever seen the rain ja Cole Porterin säveltämä musikaalisävelmä Love for sale.

Levyn suurin hitti tällä kertaa oli kuitenkin yhtyettä varten sävelletty Ma Baker, tiukka tarina Chicagoa 1930-luvulla terrorisoineesta naisgangsterista. Ma Bakerin viiltävä "Freeze, I'm Ma Baker, put your hands in the air and give me all your money" lausahdus aloittaa levyn täydellisesti.
Boney M.:n tunnistettavin ääni kuuluu Liz Mitchellille, joka lauloi sooloa lähes kaikissa yhtyeen kappaleissa. Oma suosikkini yhtyeen kahdesta naislaulajasta on kuitenkin Marcia Barrett, jonka ääni vivahvaa kiehtovasti soulin suuntaan. Hänen soolo-osuutensa ovat kuitenkin yhtyeen levyillä valitettavan harvassa. Love for sale -albumilla hän kuitenkin sai laulettavakseen levyn singlehiteistä toisen, Pohjois-Irlannin tilannetta tanssihitin muodossa sivuavan kappaleen Belfast.
Boney M. nousi nopeasti suureen suosioon Saksan lisäksi ympäri Eurooppaa ja ajoittain se uhkasi hittilistoilla jopa Abban valta-asemaa. Nämä kaksi 70-luvun superyhtyettä erosivat toisistaan kuitenkin merkittävästi; siinä missä Abban menestys perustui yhtyeen omien jäsenteen lauluihin, oli Boney M. ennen kaikkea Frank Farianin luoma ja luotsaama tuote.

Yhtyeen julkinen kuva oli korostetun ristiriitainen. Erityistä huomiota sai yhtyeen jäsenten vaatteet (tai niiden vähyys) ja seksuaalisesti provosoivat levynkannet. Jo ensilevyn Take the heat off me:n kannessa Boney M. esiintyi epämääräisessä rykelmässä varsin niukasti pukeutuneina. Love for sale -levyn kannessa vaatteita sai etsiä jo suurennuslasin kanssa ja yhtyeen jäsenet olivat kietoutuneina kultaisiin ketjuihin. Tämä 1970-luvun mittakaavassa uskalias kansi yhdistettynä vihjailevaan nimeen oli joidenkin maiden levy-yhtiöille liikaa, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa levyn kansi vaihdettiin vähemmän provosoivaan.

Itse musiikin puolella vihjailut jäivät vähemmälle. Frank Farianin erityinen taito oli muokata eri lähteistä haalituista kappaleista yhtenäinen ja viihdyttävä poplevy. Muhkean soundin taustalla olivat ammattimuusikot, taitavat sovitukset, eikä jousissakaan säästelty. Esimerkkinä taitavasta muokkauksesta on Motherless child, vanha negro spiritual -kappale, josta Farian taikoi toimivan popkappaleen.
Abban tavoin Frank Farian uskoi vahvojen albumien voimaan, ja Boney M.:n levyt ovatkin lähes poikkeuksetta erittäin laadukkaita ja viihdyttäviä levyn ensimmäisestä kappaleesta b-puolen viimeiseen raitaan asti. Siksi onkin valitettavaa, että nykyään yhtye muistetaan vain muutamasta hitistään. Love for sale -levyn laadukkaista kappaleista oma suosikkini on b-puolen aloittava Plantation boy, jossa yhdistyy tarttuva melodia, erittäin onnistunut sovitus ja laulusolisti Liz Mitchellin ammattitaitoinen tulkinta.
Love for sale -levyn jälkeen Boney M. teki vielä kolme menestysalbumia. Vuonna 1980 ilmestyneen Oceans of fantasy -levyn tekijätiedoissa kerrottiin avoimesti, että yhtyeen levyillä lauloivat vain Mitchell, Barrett ja tuottaja Farian. Kymmenen vuotta myöhemmin Farian joutui kohun keskelle, kun paljastui että hänen luotsaamansa Milli Vanilli -yhtyeen keulakuvat eivät laulaneet levyillään lainkaan. Tällä kertaa asiaa ei ohitettu olankohautuksella, vaan huijaus johti oikeusjuttuihin ja jo luovutetun Grammy-palkinnon palauttamiseen.

Boney M.:n paljastus ei kuitenkaan herättänyt sen kummempaa huomiota. 1980-luvun alun jälkeen yhtyeen suosio alkoi joka tapauksessa laskea, eikä kolme viimeistä albumia enää sisältäneet sitä taikaa, joka oli tehnyt yhtyeestä niin suositun. Abban tapaan Boney M. oli 1970-luvun ja 1980-luvun alkuvuosien ilmiö.