Näytetään tekstit, joissa on tunniste Donna Summer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Donna Summer. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. elokuuta 2016

236. Donna Summer: Crayons (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Donna Summer tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta hän ei lopettanut uraansa hittiputken ehdyttyä. Vaikka Summerin viimeinen albumi ei maailmanlaajuisia hittejä sisältänytkään on se todiste hänen kyvystään sopeutua uuden vuosituhannen haasteisiin.

Niinkuin monille muillekin Donna Summer faneille myös minulle tutuinta ja rakkainta oli hänen 1970- ja 80-lukujen hittituotantonsa (kts. esimerkkejä kirjoituksista 10, 94, 95 ja 211). Menestysvuosien jälkeen hän katosi hittilistoilta ja radioaalloilta. Yksittäisiä singlejä ja kokoelmalevyjä hän teki edelleen, mutta kaupallisesti epäonnistuneen Mistaken identity-albumin (1990) jälkeen kesti 18 vuotta ennenkuin 70-luvun diskokuningatar palasi levylautaselle uutta musiikkia sisältävän albumin kanssa. Levyn ensisävelet todistivat välittömästi, että maailma, musiikki ja myös laulajatar itse olivat muuttuneet.
Vaikka levyn kannessa vuosien kuluminen oli saatu häivytettyä meikin ja efektien alle, kertoi albumin Crayons musiikki siitä kuinka kauas oltiin menty MacArthur Parkista tai This time I know for real:ista. Itse en tuohon aikaan juuri perustanut 1990- tai 2000-luvun tanssimusiikista, joten ensikuuntelulla Donnan uusi musiikki sai minussa aikaan hylkimisreaktion.

Muutaman vuoden sulattelun jälkeen annoin levylle ja sen singlehitille Stamp your feet uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa löysin tästäkin kappaleesta suosikkilaulajani sielukkaan (mutta samalla tyylikkäästi vanhentuneen) äänen kappaleessa, joka jäi repeatille sisäisessä levysoittimessani.

Kun lopulta hyväksyin Donna Summerin uuden tyylin, alkoi helmiä löytyä albumilta enemmänkin. Levyn toinen tanssimestariteos Science of love iski minua aluksi naamalle vihaamallani autotune-soundilla, mutta sen jälkeen kappale alkoi soida kuin uudelle vuosituhannelle päivitetty versio hänen parhaista 1980-luvun hiteistään.
Niin joustava en sentään minäkään ole, että olisin jaksanut kuunnella levyllisen autotune- ja tietokone-soundeilla toteutettua korkean energian uuden vuosituhannen tanssimusiikkia. Onneksi Summer ymmärsi myös meitä kasari- ja seiskari-ajan lapsia sisällyttämällä albumille muutaman seesteisemmänkin kappaleen. Levyn harvoista rakkauslauluista suorin on akustisella kitaralla maustettu Sand on my feet, jonka Summer oli miehelleen Bruce Sudanolle.
Kaksi vuosikymmentä kuuluu diivan äänessä, jossa soiva karheus oli uutta hänen aiempien vuosikymmenien faneilleen. Uusi roso oli selvästi kuultavissa Sand on my feet -kappaleessa, mutta hurjimman laulusuorituksen Summer antaa kappaleessa Slide over backwards. Kappaleen innoittajana toimi Summerin etelävaltioissa kohtaama kansannainen, joka oli köyhyydestä taistellut itsensä rankan elämän kautta oman baarin pitäjäksi. Miljoonien myytyjen leyvjen tuomasta menestyksestä nauttinut laulaja onnistuu ilmiömaisesti eläytymään tämän sitkeän naisen kohtaloon.
Kun muutaman vuoden torjunnan jälkeen tartuin Crayons-albumiin ilman ennakkoluuloja, alkoi tämä hieno levy avautua kuin ruusu paljastaen uusien terälehtien alta toinen toistaan kirkkaampia helmiä. Helmistä kaunein oli ehdottoman omaelämänkerrallinen, hivelevän kaunis ja riipaisevan koskettava Be myself again, jonka liitän Summerin parhaimpien balladien joukkoon. Vai olisiko se kenties parhaista parhain?
Aiemmin Giorgio Moroderin, Quincy Jonesin ja Stock-Aitken-Waterman-trion kanssa työskennelly Donna Summer todisti viimeisellä albumillaan kuinka hän jälleen kerran osasi valita täydelliset ja moderneimmat yhteistyökumppanit. Crayons-levyn tekijälistasta löytyy Rihannalle, Adelelle, Kylie Minoguelle, Shakiralle ja Pinkille lauluja tehneitä ja levyjä tuottaneita nuoren sukupolven muusikoita. Vaikka albumi ei uhannutkaan edellämainittujen artistien listamenestystä, nousi useampi sen kappaleista USA;n tanssilistoille. Entinen diskokuningatar ja uuden vuosituhannen diskoisoäiti oli palannut.
40 vuotta aiemmin saksankielisessä Hair-musikaalissa alkanut ura päättyi komeasti Crayons-albumiin. Se ei ole parasta Donna Summeria eikä myynniltään päässyt lähellekään huippuvuosien menestystä, mutta oli silti erinomainen jäähyväislevy jolla Summer osoitti että hän vielä 59-vuotiaana pystyi yllättämään faninsa. Valitettavasti neljä vuotta myöhemmin maailma yllättyi suru-uutiseen Summerin kuoltua keuhkosyöpään.

Lue myös:

lauantai 27. syyskuuta 2014

211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
 levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

Lue myös:


lauantai 19. toukokuuta 2012

95. Donna Summer: She works hard for the money (1983)

Kuuntele albumi Spotifyssa
1970-luvulla discokuningattareksi nimitetty Donna Summer haki vuosikymmenen vaihduttua uutta tyyliä ja laajensi alaansa tanssilattialta päivän poppihitteihin. Hänen onnistuinen 1980-luvun levynsä käsitteli monissa kappaleissaan, ei vähiten nimikappaleessaan, naisen asemaa arjen paineissa. She works hard for the money menestyi singlenä erinomaisesti ja vei myös samannimisenalbumin hyvään myyntiin.

Vaikka Donna Summerin suurimmat menestysvuodet osuivat 1970- ja 80-luvuille, innostuin itse artistista vasta Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion kanssa tehdyn Another place in time -albumin myötä. 1990-luvun puolella aloin pikku hiljaa keräillä Summerin levyjä hyllyyni. She works hard for the money -albumiin törmäsin ensimmäisen kerran Niinisalon varuskunnan sotilaskodin kirjastossa, ja armeijasta päästyäni hankin pian tämän levyn myös omaan hyllyyni.

Donna Summerin siirtyminen diskotähdestä poplaulajaksi ei sujunut ongelmitta. Summer joutui uuden levy-yhtiönsä painostuksesta hylkäämään tuottajansa Giorgio Moroderin ja tuottajaksi määrättiin Quincy Jones, joka oli niittänyt mainetta muun muassa Michael Jacksonin levyjen tuottajan. Syntynyt levy Donna Summer oli ihan onnistunut, mutta Summer itse koki olevansa vain vierailija Jonesin albumilla.

Seuraavan albumin tuotti muun muassa gospel-musiikkia tehnyt Michael Omartian. Lopputuloksena oli toimiva ja viihdyttävä albumi, joka nimettiin levyn ykköshitin mukaan. Kappaleesta She works hard for the money tuli Donna Summerin 1980-luvun menestynein kappale, ja sen menestystä tuki erinomainen musiikkivideo.

Levy on 1980-luvun amerikkalaista poppia parhaimmillaan. Albumilla yhdistellään erinomaisesti uusia ja perinteisiä soittimia, muusikot pistävät parastaan muun muassa kappaleella Stop, look and listen.
Kuten 1970-luvun levyillään, osallistui Donna Summer itse levyn kaikkien laulujen säveltämiseen, useimmiten yhteistyössä tuottaja Michael Omartianin kanssa.

Kappaleen Unconditional love Summer esitti yhdessä brittiläisen teinipojista koostuneen reggaeyhtyeen Musical Youth kanssa. Reggae-tyyli tuo levyn tahtiin mukavaa vaihtelua.
Toisena duettokumppanina levyllä oli gospellaulaja Matthew Ward, jonka kanssa Summer esitti kappaleen Love has a mind of its own. Laulu osoittaa, että pop- ja diskogenrejen lisäksi Summer hallitsi myös soul-balladit.
She works hard for the money oli Donna Summerin onnistunein ja menestynein albumi 70-luvun diskovuosien jälkeen. Menestysreseptiä yritettiin toistaa uudella yhteistyöalbumilla tuottaja Michael Omartianin kanssa. Se menestyi kuitenkin huomattavasti huonommin, eikä Summer enää tehnyt kuin vain yhden menestyslevyn. Vuonna 1989 ilmestynyt Another place and time palautti Summerin lyhyesti takaisin hittikantaan.

perjantai 18. toukokuuta 2012

94. Donna Summer: MacArthur Park/Once upon a time (single 1978)

Eilen kuollut Donna Summer nimettiin 1970-luvulla discon kuningattareksi. Vaikka hän myöhemmin esitti musiikkia myös muilla tyyleillä (soul, gospel, hip-hop ym.), ei hän halunnut luopua tuosta imartelevana pitämästään tittelistä. Yksi hänen suurimmista hiteistään oli discoversio alun perin Richard Harrisin levyttämästä kappaleeta MacArthur Park. Kappaleesta tuli hänen ensimmäinen USA:n listaykkösensä.

Donna Summerilla on aina ollut oma lohkonsa levyhyllyssäni. Minulle rakkainta on ollut hänen 1980-1990-lukujen tuotantonsa, mutta vuosien 1970-lukujen disco-hiteistä löytyy myös monta helmeä. Jimmy Webbin säveltämä MacArthur Park oli alun perin yhden hitin ihmeeksi jääneen Richard Harris -nimisen laulajan tähtihetki vuodelta 1968.

Kymmenen vuotta myöhemmin operettimainen, runsaalla orkesterisovituksella varustettu kappale sai tuottaja Giorgio Moroderin käsittelyssä tiukan diskobiitin ja Summerin tulkinnassa uuden, feminiinimmän näkökulman. Monet vieroksuivat uutta versiota, mutta minun mielestäni Donna Summerin versio antaa oikeutta monipolviselle sävellykselle koukeroisine jousisovituksineen. Donna Summer on lisäksi huomattavasti Richard Harrisia parempi laulaja.
Summerin MacArthur Parkista tehtiin monta versiota. Yllä oleva maksisingleversio on mielestäni järkevän mittainen (8 minuuttia), ja sisältää kappaleen hienon intron, joka 4-minuuttisesta singleversiosta oli leikattu pois.

Albumilla Live and more kappale venytettiin peräti 18 minuuttiseksi. Tämän studiokappaleen lisäksi albumi sisälsi otteita Summerin kiertueelta. Levyn aloittaa hieno versio kappaleesta Once upon a time, samainen liveversio sijoitettiin myös MacArthur Park -singlen b-puolelle.

Donna Summerin 1970-luvun hitit kuvaavat hyvin kyseisen vuosikymmenen tanssimusiikkia. Discohittiin ei riittänyt vain rytmikone ja syntetisaattori, vaan tiukalla kompilla toimivan yhtyeen, johon kuuluivat basisti, muutama kitaristi ja hyvä rytmiryhmä. Tätä soundia täydennettiin vielä jousi- ja torvisektioilla. Tämän yhdistelmän muodostamaa muhkeaa soundia ei tämän päivän tanssimusiikissa juuri kuulla. Ja Donna Summerin kaltaisia laulajiakin on nyt yksi vähemmän.

perjantai 7. lokakuuta 2011

10. Donna Summer: Another place and time (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kymmenen "laatulevyn" perään hieman kepeää poppista. Donna Summer oli 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon discokuningatar, mutta 80-luvun alun jälkeen ei menestys jatkunut entiseen tapaan. Monet saivat vatsanväänteitä kun Giorgio Moroderin ja Quincy Jonesin tapaisten suurmiesten  kanssa hittejä tehnyt Summer ilmoitti yhteistyöstä brittihittinikkareiden Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin kanssa. Amerikkalainen levy-yhtiö käänsi Summerille selkänsä, mutta Euroopassa levyn kappaleet nousivat listojen kärkeen.

Itse suhtauduin Stock-Aitken-Waterman -tuotteisiin samalla poliittisesti korrektilla tavalla kuin muutkin "vakavat" musiikkifanit. Yök. Nämä tietokoneen tarkasti rakennetut tarttuvat hitit joita Kylie Minogue, Jason Donovan, Bananarama ja monet muut lauloivat 80-90-lukujen vaihteessa, eivät voineet olla hyviä. Donna Summerin yhteistyö SAW-tiimin kanssa sai minut kuitenkin muuttamaan mieltäni.

Kuultuani kappaleen This time I know for real oli minunkin pakko tunnustaa, että se oli hyvä ellei peräti erinomainen. Summer lauloi yhtä hyvin kuin aiemmilla levyillään, ja kappale oli tarttuvat kuin takiainen. Kokeneen artistin ja pinnallisia hittejä tehtailevan SAW-kolmikon yhteistyö toimi ja Another place and time -albumia kuunneltuani huomasin myös näiden hittien arvon.
Love's about to change my heart vahvisti ajatukseni siitä, että pinnallinenkin voi joskus olla laadukasta. Nämä kappaleet eivät toimisi ilman Summerin tummaa ja sielukasta ääntä. Ja Summerin ääni tarvitsee hyvän sävelmän laulettavakseen. Summer-SAW-yhteistyö täytti nämä molemmat tarpeet.
Another place and time ei ole syvällinen eikä se voi kehuskella nyansseillaan ja monipuolisuudellaan. Levy on kuitenkin täynnä tarttuvia ja hyvin rakennettuja hittejä, joiden kuuntelusta tulee hyvälle tuulelle.

Tämän levyn myötä asenteeni Stock-Aitken-Waterman-tuotantoon muuttui, ja sittemmin on levyhyllyyn eksynyt niin Kylie Minoguen, Bananaraman kuin Jason Donovaninkin levyjä.