Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. heinäkuuta 2023

281. Peter, Paul & Mary: See What Tomorrow Brings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Folk-musiikki on tunnettua hienoista melodioistaan ja kantaaottavista teksteistään. Kun niihin liitetään Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin lauluharmoniat voidaan puhua 
1960-luvun amerikkalaisen musiikin sielusta. Peter, Paul and Mary vangitsi ajan folk-hengen paremmin kuin mikään muu yhtye. 

Yli 50 musiikinkuunteluvuoden jälkeen on harvinaista löytää uutta suosikkiartistia, jonka koko tuotanto kiinnostaa ja jonka kaikki levyt haluaa hankkia hyllyyn. Amerikkalainen folk-trio Peter, Paul and Mary ei ollut minulle täysin tuntematon lauluyhtye, mutta en koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tutustuakseni yhtyeen musiikkiin syvemmin. Yhtye oli tullut tutuksi jo ala-asteen musiikkitunneilla 1980-luvun alkuvuosina, ja sittemmin hyllyyni oli eksynyt erinomainen cd-kokoelma. Tänä keväänä sain jostakin kipinän tutustua yhtyeen hittien ulkopuoliseen tuotantoon ja albumikokonaisuuksiin. Muutaman kuukauden sisällä lähes kaikki yhtyeen albumit ovat löytäneet tiensä vinyylihyllyyni.

Peter, Paul and Maryn viidennen albumin aloittava If I Were Free kiteyttää hyvin yhtyeen menestysvuosien reseptin. Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin äänet soivat kauniisti yhtyeen, eikä heidän ääniensä lisäksi kaivata kuin vetoava folk-kappale ja kitaroiden luoma sointumatto.

Olisin voinut ottanut käsittelyyni minkä tahansa yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista, mutta valitsin albumin See What Tomorrow Brings, jota äänitettäessä kolmen laulajan kemia oli hioutunut täydelliseksi. Tämä toteutuu parhaiten albumin tunnetuimmassa kappaleessa Early Moning Rain. Kappale on kanadalaisen folk-country-laulajan Gordon Lightfootin kertomus lähteviä lentokoneita kaihoisasti katselevasta miehestä, joka yrittää saada kasaan rahat kotimatkaa varten. 
Folkyhtyeen saumattomia harmonioita kuunnellessa on vaikea uskoa, että yhtye ei ollut syntynyt orgaanisesti kolmen ystävän projektina, vaan sen kokosi yhteen folk-rock-impresario Albert Grossman, joka halusi suojattinsa Bob Dylanin suosion innoittamana takoa lisää folk-menestystä. Peter, Paul and Mary oli menestystarina alusta asti. Yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista kaksi nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen ja kolme muutakin mahtuivat top 10:een. Musikaalisuuden ja käynnissä olleen folkbuumin lisäksi menestystä avitti se, että yhtyeen jäsenet tulivat toimeen keskenään erinomaisesti ja jakoivat saman arvopohjan.
See What Tomorrow Brings on hieno esimerkki Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin taidosta jakaa musikaalinen estradi keskenään. Korvia hivelevien harmonioiden lisäksi levyltä löytyy kunkin laulajan soolokappale, joka korostaa laulajansa ominaispiirteitä. Jo ennen trion muodostamista folklaulajana menestynyt Yarrow esittää levyllä bravuurinsa Buddy Can You Spare a Dime. Paul Stookey suunnitteli ennen yhtyeen perustamista uraa stand-up-koomikkona, joka on helposti kuultavissa hänen soolokappaleellaan On a Desert Island (hienon kuvan siitä, miten Stookeyn komiikka väritti yhtyeen konsertteja voi kuunnella tästä). Levyn päättävä The Last Thing On My Mind sopii Mary Traversin äänelle erinomaisesti.
See What Tomorrow Brings -albumi päätti yhtyeen parhaimman menestyskauden. Suosio jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta sähköisten soittimien läpimurto folk-musiikissa muutti myös Peter, Paul and Mary -yhtyeen sointia, johon akustisen kitaran rinnalle lisättiin rumpuja ja sähkökitaroita. 1960-luvun loppupuolelle mahtui vielä ykköshitti Leaving On a Jet Plane, mutta vuosikymmenen vaihtuessa kolmikon jäsenet lähtivät soolourille. 1970-luvun loppupuolella Yarrow, Stookie ja Travers palasivat yhteen ja jatkoiva esiintymisiä ja levytyksiä aina Traversin kuolemaan asti vuonna 2009. 
Peter, Paul and Maryn levyjen kuuntelu on ollut minulle tunteellinen kokemus. Monet yhtyeen kappaleista ovat minulle tuttuja muiden artistien (etenkin Nana Mouskouri) repertuaarista, ja yhtyeen musiikki oli merkittävässä osassa Pispan koulun musiikkitunteja 1980-luvun alkupuoliskolla. Vetovat melodiat ovat minulle aina tärkeitä, ja kaunista moniäänista laulua kuunnellessa en voi olla yhtymättä mukaan.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 11. tammikuuta 2021

273. Madonna: Like a prayer (1989)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Kun Madonna julkaisi neljännen albuminsa, oli hän maailman menestynein, palvotuin ja kritisoiduin naislaulaja, eikä hän jättänyt maailmaa välinpitämättömäksi tälläkään kertaa. Uskonnolliset symbolit, provosoivat musiikkivideot ja levyn kannen sisältä pöllähtävä parfyymintuoksu pitivät huolen siitä, että neiti Ciccone pysyi keskusteluissa, radiokanavilla ja lehtiotsikoissa. 15 miljoonaa kappaletta myynyt albumi oli artistin siihenasti kunnianhimoisin kokonaisuus ja musiikiltaan täysiosuma, jota hän ei allekirjoittaneen mielestä tavoittanut kuin kerran tämän jälkeen. 

Kun puhutaan Madonnasta, useimmin keskustelu keskittyy naiseen nimen takana, menestyvään bisnesnaiseen, kohuttuun maailmantähteen ja kameleonttimaisesti imagoaan muuttavaan artistiin. Se mistä puhutaan vähemmän on itse musiikki, jota hän on 36 vuoden ajan tuottanut keskimäärin neljän albumin verran per vuosikymmen. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, en ole koskaan saanut otetta Madonnasta henkilönä enkä hänen musiikkituotannostaan kokonaisuutena. Hän on kuitenkin onnistunut koskettamaan ja viihdyttämään minua muutamalla albumillaan, joissa hän osoittaa taitonsa laulajana ja joiden musiikki osoittaa hänen ansainneen paikkansa popin kuningattarena.

Madonnan uran yksi huippukohdista ja samalla selkeästi hänen uransa ensimmäisen vaiheen päätöslevy on albumi Like a prayer, joka on täydellisyyttä hipova poplevy täynnä erinomaisia melodioita ja harkittuja sovituksia.
Madonnalle totuttuun tapaan keskustelu albumin ensimmäisestä singlestä keskittyi kaikkeen muuhun kuin itse kappaleeseen. Katolista symboliikkaa ja rotusorron vastaista sanomaa yhdistävä Like prayer -kappaleen musiikkivideo joutui Vatikaanin ja monien uskonnollisten ryhmien protestien kohteeksi, ja kappaletta mainoksissa käyttänyt Pepsi joutui perumaan kampanjansa. Video onnistui tehtävässään nostaa Madonna kaikkien huulille ja ei itse kappaleessakaan ollut mitään vikaa. Andrae Crouchin kuuluisa kuoro toi mehevää gospel-tunnelmaa erinomaisesti rakennettuun pop-kappaleeseen.

Myös albumin toisessa singlekappaleessa oli vahva soul-lataus. Valitettavasti kappaleesta tehdyssä musiikkivideossa ja kokoelmalevyiltä löytyvistä versioista kappaletta maustava puhallinsovitus riisuttiin kokonaan pois, ja lopputuloksena kylmä tusinatanssikappale. Tässäkin tapauksessa Express yourself -kappaleen alkuperäinen versio on paras.
Levyn, ja mielestäni myös Madonnan koko uran tasapainoisin ja onnistunein kappale oli kuitenkin levyn b-puolen aloittanut Cherish. Miellyttävän maanläheisen kappaleen täydellisyyttä hipova melodia ja Madonnan rehellinen tulkinta riisuivat kappaleen kaikesta siitä mystiikasta ja mahtipontisesta imagosta, joka Madonnan ympärille oli rakennettu edellisten viiden vuoden aikana. Myös levytyksenä onnistunutta kappaletta ei onneksi miksattu hengettömäksi tanssikappaleeksi musiikkivideota tai kokoelmalevyjä varten, vaan alkuperäinen versio pysyi ennallaan myös pikkulevyllä ja musiikkivideossa.
Samaa miellyttävää luonnollisuutta ja lapsellista viattomuutta löytyy kappaleesta Dear Jessie, joka oli kirjoitettu tuutulauluksi laulun toisen säveltäjän, tuottaja Patrick Leonardin tyttärelle. Monien kriitikoiden mielestä kappale oli liian sokerinen tälle albumille, mutta minusta sen kepeys tasapainottaa hienosti aiheiltaan varsin vakavaa levyä.
Albumin 11 kappaleesta kuusi julkaistiin singlenä, mutta hienoja kappaleita löytyi myös näiden kappaleiden ulkopuolelta. Näennäisen kepeä pophelmi Till death do us part sisältää Madonnan repivän rehellistä analyysia hänen ja näyttelijä Sean Pennin hajoavasta avioliitosta.
Like a prayer -albumin henkilökohtainen linja jatkui levyn kauneimmassa kappaleessa Promise to try. Madonnan äiti kuoli laulajan ollessa vasta 15-vuotias, ja tätä lapsuuden traumaa hän käsittelee tässä herkässä kappaleessa.
Suurin odotusarvo ennen levyn julkaisemista kohdistui Madonnan ja Princen yhdessä säveltämään ja esittämään kappaleeseen. Yhteistyö kahden megatähden välillä ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, ja kappale Love song kutistui odotetusta suurhitistä Like a prayer -albumin täyteraidaksi. Se ei kuitenkaan kalvenna albumin nerokkuutta. 

Neljännellä albumillaan 30-vuotias laulaja paljasti omia haavoittuvuuksiaan avoimemmin kuin koskaan tätä ennen onnistuen rakentamaan samalla kertaa koskettavan ja energisen popalbumin. Avainhenkilöitä levyllä olivat Madonnan lisäksi tuottaja-laulunkirjoittajat Patrick Leonard ja Stephen Bray, joiden kanssa Madonna oli tehnyt yhteistyötä monen vuoden ajan. 

Like a prayer -albumin jälkeen Madonna esiintyi elokuvassa Dick Tracy, joka innoitti häntä tekemään niin ikään erinomaisen mutta hyvin paljon artistin aiemmasta tuotannosta poikkeavan I'm Breathless-albumin. Madonnan uran ensimmäiset kahdeksan vuotta kiteytettiin kokolemalevyyn Immaculate collection, millä muun muassa Like a prayer -albumin kappaleet miksattiin uudelleen. Samalla kappaleista katosi niiden terävin kärki ja tarttumapinta, ja valitettavasti nämä kokoelmalevylle vesitetyt versiot ovat pääasiassa korvanneet kappaleiden alkuperäiset versiot radiossa ja kokoelmalevyillä.  

1990-luvulla ja sen jälkeen Madonnan musiikki ei enää onnistunut vetoamaan minuun muutamaa erinomaista singleä ja Ray of light -albumia lukuunottamatta. Artisti nimeltä Madonna on jäänyt minulle edelleen arvoitukseksi, mutta onneksi hänen yli 20:n menestysalbuminsa joukosta on löytynyt muutama myös minua miellyttävä pitkäsoitto.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

271. Aretha Franklin: Amazing Grace (1972)

Kuuntele Spotifysta alkuperäinen albumijulkaisu
 tai laajennettu uudelleenjulkaisu.

Viisi vuotta maallisella musiikilla menestystä niittänyt Aretha Franklin palasi hengellisen musiikin pariin viemällä bändinsä kalifornialaiseen babtistikirkkoon. Livenä äänitetyt, virsistä ja gospelklassikoista koostuneet konsertit muokattiin tuplalevyksi josta tuli hänen uransa menestynein albumikokonaisuus. Minulle tärkeintä antia levyillä on soulin kuningattaren ja häntä tukevan gospelkuoron huikea yhteispeli, joka kantaa niidenkin hetkien yli, jotka ovat minulle liian korkealentoisia.

Aretha Franklinin kuolema puolitoista vuotta sitten sai minut tarttumaan soulin kuningattaren tuotantoon, jota sitä ennen tunsin vain muutaman yksittäisen kappaleen verran. Kuunneltuani Franklinin 1960-luvun loppuvuosien albumeja innostuin ja luulin löytäneeni itselleni uuden suosikkiartistin ja keräilykohteen. Muutaman levyn ostettuani huomasin, että Aretha Franklinin tuotantoon paneutuminen ei  ollutkaan niin helppoa kuin olin odottanut. 

En ole koskaan ollut kova soulmusiikin ystävä. Vierastan Franklinin kaltaisten soulartistien tapaa joissain tilanteissa ylitulkita kappaleita niin, että niiden alkuperäinen melodia katoaa improvisaation ja koristelun alle. Franklinin levyt sopivat harvoin taustamusiikiksi arjen touhun ja äänien keskelle, vaan niistä nauttiminen vaatii ainakin minulta keskittynyttä kuuntelemista, jotta kappaleen ja Arethan tulkinnan hienoudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Tästä syystä tutustuminen esimerkiksi Aretha Franklinin legendaariseen gospelalbumiin Amazing Grace oli minulle pitkä ja hankala prosessi. Pitkät (parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 10 minuutin mittaiset) kappaleet, Franklinin hallitseva ääni ja välillä rajukin fraseeraus olivat ensikuuntelemassa juuri sitä, mitä en musiikilta kaipaa. Vasta kun levyn teosta kertova dokumenttielokuva sai viime vuonna ensi-iltansa ja pääsin kuuntelemaan livenä äänitetyn levyn musiikkia puoliksi tyhjässä elokuvateatterissa ilman ulkoisia häiriötekijöitä, osasin nauttia siitä ja ymmärsin kuinka hienosta musiikista on kysymys.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (albumiversio) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (alkuperäinen liveäänite) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (ote elokuvasta, kohdasta 5:00 eteenpäin) YouTube
Amazing Grace -albumi äänitettiin kahtena iltana Los Angelesilaisessa babtistikirkossa tammikuussa 1972. Tuottaja Jerry Wexler oli kerännyt Franklinin taustalle kourallisen ykkösluokan studiomuusikoita ja laulupuolesta Franklinin ohella vastasi Southern California Community Choir. Marvin Gayen kirjoittama ja alunperin esittämä Wholy holy oli erinomainen esimerkki siitä, miten nämä kolme elementtiä rakensivat yhdessä erinomaisen kokonaisuuden. Pianolla itseään säestävä Franklin tulkitsi kappaleen omalla tyylillään ottaen melodisia ja tulkinnallisia vapauksia. Kappaleen alkuperäiselle tempolle ja melodialle uskollinen kuoro kasvoi alun hillitystä äänimatosta kappaleen huikeaa finaalia kohti. Ilman nerokasta kuorosovitusta ja bändin konstailematonta instrumentaalitaustaa olisi kappale levinnyt hallitsemattomaksi kaaokseksi. Nyt kokonaisuus pysyi hienosti hallinnassa ja lyhennetty versio kappaleesta julkaistiin myös singlenä.

Alkuperäistä albumijulkaisua varten kappaleen lauluosuuksia paranneltiin studiossa ja sovitukseen lisättiin jälkikäteen mm. harppukuvioilla. Vuonna 1999 julkaistussa levyn uusintapainoksessa kappale julkaistiin alkuperäisessä live-muodossaan, joka mielestäni toimii paljon paremmin. Linkit eri versioihin löytyvät yltä.

Entisenä kuorolaisena minulle tällä levyllä tärkeimmiksi kappaleiksi nousivat nopeasti ne, joissa Southern California Community Choirin osuus on yhtä merkittävä tai lähes yhtä merkittävä kuin laulusolistina briljeeraavan Franklinin. Amazing Grace -elokuvan (jonka Wholy holy -kappaleen tallenteeseen linkki yllä) mielenkiintoisinta antia on seurata kuoron ja sitä johtavan Alexander Hamiltonin välistä vuorovaikutusta ja eläytymistä esitettävään kappaleeseen.

Rauhallisten balladien vastapainona on hieno kuulla (ja nähdä) myös How I got over -kappaleen kaltaista gospel-riemua, jota kuunnellessa (ja katsellessa) on vaikea pysyä paikoillaan.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: How I got over Spotify/YouTube
Koko ruumiillaan musiikkiin eläytyvän seurakunnan edessä äänitetty gospel-levy oli tärkeä Aretha Franklinille monella tapaa. Suurta menestystä "maallisella" musiikilla saanut Franklin oli monien muiden entisten gospel-laulajien tapaan saanut moitteita siitä, että hän oli myynyt sielunsa kaupallisuudelle ja hylännyt juurensa. Amazing Grace -albumilla soulin kuningatar todisti, että vaikka hän oli ansainnut kruununsa Respectin, Thinkin ja Natural Womanin kaltaisilla soulklassikoilla, ei isänsä saarnamatkoilla virsiä laulannut nuori Aretha ollut kadonnut minnekään. Levy oli myös valtaisa menestys juuri ennen 70-luvun puolivälissä alkanutta Franklinin uran aallonpohjaa.

Los Angelesissa 1972 äänitetyt Amazing Grace -sessiot kuvattiin ohjaaja Sydney Pollackin toimesta, mutta äänityksistä kertova dokumentti jäi tekemättä teknisten ongelmien vuoksi. Elokuva sai ensi-iltansa vasta vuonna 2019, 47 vuotta äänitysten ja kuvasten jälkeen. Elokuvan antama kuva Franklinista on hyvin ristiriitainen. Laulajana Franklin oli toki omaa luokkaansa, ja elokuva näyttää kuinka hän eläytyi itselleen tärkeiden laulujen sanomaan joka solullaan. Mutta vaikka myös äänityksiä kuuntelemaan tullut seurakunta oli liekeissä, tuntuu kuin Arethana ja seurakunnan välillä olisi ollut näkymätön seinä. Vain ajoittain ujosti hymyilevä Franklin ei sanonut kuulijoilleen sanaakaan eikä tuntunut muutenkaan millään tavalla vastaavan yleisön hänelle osoittamiin suosionosoituksiin ja ylistyshuutoihin. Seurakuntaa tämä ei tunnu elokuvasa haittaavan, mutta elokuvan katsojasta tämä yhteyden puute tuntuu kiusalliselta. 
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains (ote elokuvasta) YouTube
Sillanrakentajana etäisen souldiivan ja hengellisessä hurmoksessa vellovan seurakunnan välillä toimi seremoniamestari pastori James Cleveland, joka juontamisen lisäksi osallistui musiikkiin pianistina, kuoronjohtajana ja laulajana. Elokuvan ja levyn vaikuttavimpia kohtia on Franklinin, Clevelandin ja kuoron vuorolaulanta kappaleessa Precious memories.
  • Aretha Franklin, James Cleveland & Southern California Community Choir: Precious memories Spotify/YouTube
Suhtaudun yleensä varauksella tuttujen kappaleiden soulversioihin, joissa alkuperäisestä melodiasta on jäljellä vain rippeet. Aretha Franklin seurueineen onnistui kuitenkin erinomaisesti yhdistämään Carole Kingin maallisen rakkauslaulun You've got a friend virteen Precious Lord Take my hand luoden tästä ainutlaatuisen gospel-hetken. Franklin suhtautui jälleen hyvin luovasti Kingin sävellykseen, mutta Southern California Community Choir huolehti jälleen siitä, että alkuperäinen kappale oli tunnistettavissa ja esitys pysyi kasassa.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Precious Lord, Take My Hand / You've Got a Friend Spotify/YouTube
Vuonna 1972 julkaistusta albumista tuli Aretha Franklinin myydyin albumi, ja se on edelleen myös menestynein hengellinen konserttitallenne. Levyn julkaisun jälkeen Franklinin ura ajautui sivuraiteille, kun hänen yrityksensä sopeutua uuden vuosikymmenen musiikkitrendeihin jäi ilman ostavan yleisön vastakaikua. Yhteistyö Eurythmicsin ja George Michaelin kaltaisten 80-luvun tähtien kanssa palautti hänen asemansa soulin kuningattarena, jota hän ei tämän jälkeen koskaan menettänyt.

Oma tutustumismatkani Aretha Frankliniin laulajana on edelleen vielä kovasti kesken. Amazing Grace, sekä levy kaikissa muodoissaan että elokuva, on herättänyt mielenkiintoni hänen tuotantoonsa uudelleen henkiin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 21. joulukuuta 2018

266. John Lennon & Yoko Ono/Plastic Ono Band: Happy XMas (War is over)/Listen the snow is falling (single 1971)

John Lennonin ja Yoko Onon lähes 50 vuotta sitten levyttämä joululaulu on joka vuosi yksi soitetuimmista joululauluista ympäri maailman. Phil Spectorin ylitsepursuavasti tuottama joulusingle yhdisti onnistuneesti Lennonin pariskunnan rauhankampanjan jouluiseen tunnelmaan. Happy XMas on yksi niitä joululauluja, joista ei mielestäni kannata tehdä cover-versioita.

"War is over if you want it" -mainostaulut olivat osa John Lennonin ja häneen tuoreen vaimonsa Yoko Onon kampanjaa rauhan puolesta, jonka he aloittivat neljän viikon mittaisella bed-in-"lehdistötilaisuudella" vuonna 1969. Kampanja huipentui kaksi vuotta myöhemmin levytysstudiossa, missä edellämainittu iskulause muodosti loppukliimaksin yhteen Lennonin tunnetuimmista lauluista.

Lennon ja Ono muuttivat New Yorkiin kesällä 1971 saatuaan Lennonin Imagine-albumin valmiiksi. Albumin ja etenkin sen nimikappaleen menestys vakuuttivat pariskunnan siitä, että he voisivat jatkossakin jatkaa rauhanviestin julistamista musiikin keinoin. Happy Xmas, jonka äänitykset alkoivat lokakuussa oli tekstiltään ja tuotantotavaltaan suoraa jatkoa Imagine-albumille.
Lennonit pyysivät singlen tuottajaksi 1960-luvun tuottajaneron Phil Spectorin, joka oli "harjoitellut" joululevyn tuottamista jo kahdeksan vuotta aiemmin albumilla A Christmas gift for you from Philles (kts. edellinen artikkeli). Tämän legendaarisen joulualbumin lisäksi Lennonien innoittajana toimi Spectorin vaimolleen Ronnie Spectorille (The Ronettes -yhtyeestä tunnetuksi tullut Veronica Bennett) tuottama single Try some buy some, jonka mandoliinisovitukseen John oli erityisen ihastunut.

Spector päästi joulumielensä valloilleen, ja kappale kuorrutettiin jousisektiolla, mandoliineilla, kulkusilla ja lapsikuorolla. Muussa yhteydessä yliampuvan runsasta sovitusta olisi pidetty mauttomana, mutta tähän kappaleeseen se sopi erinomaisesti. Tuotannollinen kuorrutus toimi etenkin kertosäkeessä, joka Yokon laulamana olisi muuten ollut vaikea pala suurelle yleisölle. Jouluinen sovitus naamioi hienosti myös sen, että joululaulun sijaan kappale on itse asiassa Vietnamin sodan vastainen protestilaulu.

Jo toista kertaa Spectorin tuottaman joululevyn ajoitus epäonnistui. A Christmas gift for you -albumin kohtaloksi koitui julkaisupäivän osuminen Kennedyn murhapäivään. Lennonien joulusingle puolestaan julkaistiin liian myöhään, että se olisi mahtunut radioiden joulusoittolistoille. Britanniassa julkaisu lykkääntyi vuodella tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Single menestyi vain kohtalaisesti ja toivottu jouluhitti siitä tuli vasta jouluna 1980 John Lennonin traagisen kuoleman jälkeen.

Minun suhtautumiseni Johnin ja Yokon joululauluun on aina ollut kaksijakoinen. Eniten kappaleessa minua häiritsee se, että sen melodia on käytännössä varastettu mm. Peter, Paul & Maryn esittämästä kansansävelmästä Stewball. Minun on näinollen vaikea pitää kappaletta erityisen taitavana sävellyksenä. Toinen häiritsevä tekijä on kappaleen lukuisat cover-versiot, jotka kaikki ovat mielestäni enemmän tai vähemmän epäonnistuneita ja joita nykyään kuulee radiosta alkuperäistä useammin.

Alkuperäisversion kohdalla keskinkertaista lainamelodiaa kompensoi erinomainen levytys. John Lennonin vilpittömän tehokas tulkinta tekee kappaleesta uskottavan ja Yoko Onon laulu sopii hyvin kertosäkeeseen. Levytyksen kruunaa akustisen kitaran, orkesterin ja joulukilkuttimien ympärille rakennettu erinomainen sovitus sekä lapsikuoron laulama "War is over if you want it" vastamelodia.

Singlen b-puolelle sijoitettiin Yoko Onon esittämä ja säveltämä joululaulu Listen the snow is falling.
Happy XMas -kappaleesta on tullut joulun ikivihreä, jota valitettavasti yhä useammin kuulee cover-versioina. Céline Dionin ja Arja Korisevan kaltaiset taitavatkaan laulajat eivät ole onnistuneet tavoittamaan alkuperäislevytyksen uljautta. En olekaan tähänastisessa elämässäni kuullut yhtään onnistunutta versiointia kappaleesta, joka perustuu John Lennonin tulkinnan, hienon sovituksen ja Phil Spectorin muhkean tuotannon saumattomaan yhteispeliin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

265. A Christmas Gift for You from Philles Records (1963)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kriitikoiden ja toimittajien parhaiden rock-albumien listoilta löytyy omituisuus, joka istuu huonosti Beatlesin, Bob Dylanin. Rollareiden, Marvin Gayen, U2:n ja Joni Mitchellin joukkoon. Tuottajaguru Phil Spectorin vuonna 1963 luoma joululevy ei ensimmäisinä vuosinaan juurikaan herättänyt huomiota, mutta pikkuhiljaa sen arvostus nousi ja viimeistään vuoden 1972 uusintajulkaisu teki siitä maailman tunnetuimman joululevyn, jonka 60-luvun alun viaton jouluilo istuu hyvin niin joulumarkkinoiden taustanauhaksi kuin kinkunpaiston taustamusiikiksikin.

Vuonna 1963 Phil Spector oli Yhdysvaltojen merkittävimpiä musiikkituottajia. Philles-levymerkillään hän julkaisi etenkin mustien lauluyhtyeiden ja solistien poplevyjä. Artisteille kappaleita sävelsivät menestyneimpien kustannusyhtiöiden ykköslauluntekijät (Mann & Weil, Berry & Greenwich, Goffin & King, Leiber & Stoller). Spectorin tuottamista kappaleista tunnetuimpia olivat The Ronettesin Be my baby ja The Crystalsin Then he kissed me. Myöhemmin Spectorin tehdas tuotti ikivihreät You've lost that loving feeling ja River deep, mountain high.

Philles-levytysten tuntomerkki oli Spectorin lanseeraama, muhkeasta soundimaailmasta tunnettu "Wall of sound". Kymmenien ammattimuusikoiden luoma äänimatto jakaa edelleen ihmiset jyrkästi kahteen leiriin. Osa ihmisistä pitää "äänivallia" vallankumouksellisena ja kekseliäänä tapana luoda ainutlaatuisia äänimaisemia tavalliselle poplevylle. Toisten mielestä suttuinen ja ylisovitettu äänivalli pilaa hyvätkin kappaleet. Yhden asian suhteen ollaan kuitenkin yksimielisiä: Phil Spectorin suureellinen äänimaailma sopi erinomaisesti joulumusiikkiin.
Puhaltimet, jouset ja kulkusten kilinä luo hienon maton Darlene Lovelle, jonka laulama ikivihreä White Christmas on Phil Spectorin joulualbumin hienoimpia hetkiä. Vahvaääninen Love oli yksi niistä harvoista artisteista, jotka eivät jääneet Spectorin tuottamilla levyillä runsaasti sovitetun orkesteritaustan jalkoihin.

Minulle Phil Spector oli tunnettu lähinnä The Beatlesin jäsenten kanssa tekemästään yhteistyöstä. Kun joulualbumien klassikko pompahti esiin useilta parhaiden albumien listoilta, hankin levyn hyllyyni tamperelaisesta divarista. Levyä kuunnellessani tajusin, että sen lähes kaikki kappaleet olivat minulle tuttuja, joko radion jouluohjelmistosta tai tavaratalojen muzak-raidoilta. Ensimmäinen reaktioni oli puistatus, mutta pikkuhiljaa levyn vanhanaikainsn charmi alkoi miellyttää minuakin.
Toinen Phillesin vakioartisti oli Veronica Bennettin tähdittämä The Ronettes -yhtye, jonka suurin hitti oli ollut aiemmin samana vuonna julkaistu Be my baby. Spectorin joulualbumille The Ronettes äänitti kolme laulua joista Sleigh ride on mielestäni paras. Viisi vuotta myöhemmin Bennettistä tuli rouva Ronnie Spector. Myrskyisä avioliitto omalaatuisen tuottajaneron kanssa kesti vain viisi vuotta.
The Crystals oli The Ronettesin tapaan New Yorkilainen tyttöyhtye, jonka tunnetuimpia hittejä olivat He's a rebel (jonka soolo-osuudet lauloi aiemmim mainittu Darlene Love) ja Uptown. The Crystalsin versio Joulupukki matkaan jo käy -kappaleesta on yksi tunnetuimmista ja monet popartistit ovat omissa versioissaan kopioineet The Crystalsin fraseerausta kappaleen kertosäkeessä.

Levyn tähti Jack Nietzchen orkesterisovitusten ja Spectorin tuotannon ohella on kuitenkin Darlene Love, jonka kaikki neljä tulkintaa ovat levyn huippukohtia. Albumin ainoa uusi joululaulu oli säveltäjäpari Ellie Greenwich & Jeff Barryn yhdessä Phil Spectorin kanssa säveltämä Christmas (Baby please come home), joka on monesti nimetty parhaaksi pop-säveltäjien kirjoittamaksi joululauluksi.
Nyttemmin pop- ja jouluklassikoksi nimetty albumi julkaistiin epäonnisesti John F. Kennedyn murhapäivänä. Sen markkinointi hukkui murhauutisointiin eivätkä amerikkalaiset muutenkaan olleet jouluna 1963 juhlatuulella, joten kesti vuosia ennenkuin levy nousi nykyiseen klassikkoasemaansa. Suurimman buustin levy sai vuonna 1972, jolloin se julkaistiin John Lennonin ehdotuksesta uudelleen the Beatlesin Apple levymerkillä.
Monille, myös minulle, A Christmas gift for you edustaa Coca-Colan punaista amerikkalaista joulua puhtaimmillaan. Levyn aiheet pyörivät lahjojen, pukin, porojen ja lumen ympärillä, eikä siltä juurikaan löydy joulun varsinaista sanomaa. Tästä huolimatta levy muistuttaa hellyttävästi 55 vuoden takaisesta viattomuuden ajasta, ajasta jolloin elämä oli näennäisen helppoa ja joulut olivat vielä lumisia kaikkialla.

Kahdekan vuotta myöhemmin Phil Spector osoitti jälleen miten hyvin hänen tuotantotekniikkansa sopi joulumusiikkiin. Esittelen John Lennonin ja Yoko Onon jouluklassikon seuraavaksi.
 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

lauantai 20. lokakuuta 2018

263. Carpenters: Close to you (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Richard ja Karen Carpenterin muodostaman sisarusduon kohdalla sanonta "kolmas kerta toden sanoo" osoittautui liian vaatimattomaksi, sillä jo heidän toinen albuminsa oli täysosuma. Tympeän kannen sisältä löytyi levy täynnä hyvin valittuja kappaleita ja täydellistä harmoniaa. Hitit Close to you ja We've only just begun onnistuivat tuomaan puhtaan harmonisen laulusoundina ihmisille tutuiksi, ja levystä alkanut suosio jatkui monta vuotta.

Richard ja Karen Carpenter eivät lannistuneet, vaikka heidän erinomainen ensilevynsä Offering jäi kauppojen hyllyille. Levy-yhtiöpomo, paremmin jazzmuusikkona tunnettu Herb Albert uskoi suojattiensa kaipaavan vain oikeaa kappalemateriaalia ja kääntyi säveltäjäveteraani Burt Bacharachin puoleen. Lauluntekijäpari Burt Bacharach-Hal Davidin ylijäämävarastosta löytyi kappale They long to be close to you, joka oli jäänyt Dionne Warwickin ja Richard Chamberlainin albumeilla vain täytebiisin asemaan. Albert ja pienen suostuttelun jälkeen myös Richard Carpenter uskoivat, että uudestaan sovitettuna se sopisi täydellisesti Richardin ja Karenin esitettäväksi.
Carpentersin ensimmäinen ykköshitti on malliesimerkki Richard Carpenterin sovittajan- ja tuottajankyvyistä. Warwickin ja Chamberlainin levyillä Close to you oli ollut laahaava tusinaballadi, mutta Richardin pianovetoinen sovitus ja sisaren kanssa lauletut harmoniat toivat sävellyksen parhaat puolet esiin. Karenin hunajaisen kaunis lauluääni viimeisteli kokonaisuuden, ja kappale nousi listaykköseksi Yhdysvaltojen lisäksi mm. Australiassa ja Kanadassa.

Seuraavan hitin etsiminen sai yllätyskäänteen, kun Richard Carpenter näki paikallisen pankin televisiomainoksen, jonka melodiassa hän kuuli välittömästi hittipontentiaalia. Richard jäljitti mainosjinglen säveltäjän Roger Nicholsin, ja tämän pöytälaatikosta löytyi Richardin toivomat ainekset kokonaiseen kappaleeseen kertosäkeineen ja väliosineen. Tiedossa ei ole, kuinka monta uutta asiakasta kappaleen We've only just begun hittiversio toi Crocker bankin tiskille, mutta Carpenters-yhtyeelle mm. USA:n listakakkoseksi noussut kappale oli uusi askel kohti supertähteyttä.
Carpentersin toinen albumi, listaykkösen mukaan nimetty Close to you oli siltä julkaistujen kappaleiden tapaan suurmenestys, ja näin Carpenterin sisarukset olivat muutamassa kuukaudessa nousseet tuntemattomuudesta Amerikan suosituimmaksi lauluyhtyeeksi. Ensimmäisellä albumilla vielä hapuileva tyyli loksahti kohdalleen nopeasti, ja yhtyeen millintarkkoihin sovituksiin ja kristallinkirkkaiosiin lauluharmonioihin perustuva soundi oli valmis toisen albumin julkaisuun mennessä.

Close to you oli muiden hyvien albumien tapaan täynnä hienoja kappaleita. Vielä parin vuoden ajan Carpentersin hiteiksi valikoitui lainakappaleita, mutta alusta alkaen Richard Carpenter osoitti taitonsa tuottajan ja sovittajan lisäksi laulunkirjoittajana. Richardin tekstittäjäkumppanina toimi opiskelukaveri John Bettis, jonka kanssa hän sävelletty Maybe it's you muistutti jo paljon pari vuotta myöhemmin kaverusten kirjoittamia hittejä Goodbye to love ja Yesterday once more.
Kolme vuotta veljeään nuoremman Karen Carpenterin ääni oli ainutlaatuinen. Close to you -albumin julkaisun aikoihin vasta 20-vuotiaan Karenin ääni oli kypsä, sävykäs, tarkka ja lämmin, ja Richardin kohtalona oli jäädä yleisön silmissä sisarensa varjoon. Hieno I kept on loving you oli yritys nostaa Richard parrasvaloihin, Karenin tukiessa häntä rumpujen ja taustalaulun muodossa.
Yhtyeen ensimmäisiltä albumeilta löytyneitä veli Carpenterin laulamia kappaleita ei kuitenkaan noteerattu. Richardin lauluääni oli suhteellisen väritön mutta teknisesti yhtä tarkka ja puhdas kuin Karenilla ja sisarusten äänet soivat yhdessä hämmästyttävän hyvin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kappaleen Mr. Guder jazzahtava väliosa, jota kuunnellessa on vaikea uskoa että se on tehty vuosikymmeniä ennen sekvenssereiden, samplereiden tai autotunen käyttöä levytysstuioissa.
Mr.Guder -kappaleessa Richard ja John Bettis vinoilivat entisen pomonsa kustannuksella, joka oli antanut Disneylandissa työskentelevälle trubaduuriparille potkut heidän soitettuaan huvipuistoyleisölle vääränlaista musiikkia. Myöhemmin Richard pahoitteli kappaleen ivallista tekstiä, mutta tiettävästi herra Guder oli vain otettu siitä, että hän pääsi suositun duon kappaleen aiheeksi.

Close to you -albumin kansi osoitti jälleen kuinka vaikea A&M-levy-yhtiöllä oli markkinoida puhtoisesta ja vaarattomasta musiikistaan tunnettua sisarparia. Kansi muistutti lähinnä hengellisen nuorisolehden kansikuvaa, eikä se yhtyeen jäsenten mielestä antanut oikeaa kuvaa kunnianhimoisesta muusikkoparista.
Menestyshittien ja -albumien tauoton sarja jatkui 1970-luvun puoliväliin asti, ja studiotyöskentelyn lomassa Richard ja Karen konsertoivat ahkerasti sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailmaa. Tiukka rytmi vaati veronsa ja 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kaupallinen menestys alkoi laskea ja sisarusten henkinen terveys kärsiä. Carpentersin ura katkesi surullisesti Karenin ennenaikaiseen kuolemaan vasta 32-vuotiaana vuonna 1983.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 4. lokakuuta 2018

262. Aretha Franklin: I never loved a man the way I love you (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Joskus pelkkä levy-yhtiön vaihto voi tehdä ihmeitä. Aretha Franklinin siirtyminen suurelta Columbia-yhtiöltä R&B:n erikoistuneelle Atlantic-yhtiölle teki hetkessä keskinkertaisesti menestyneestä jazz-laulajasta koko maailman soulkuningattaren. Jo Franklinin ensimmäinen Atlantic-albumi oli täysiosuma ja myyntimenestys. Parhaan albumin valitseminen Arethan tuotannosta on vaikeaa, mutta vuonna 1967 julkaistu I never loved a man the way I love you on erittäin vahva ehdokas.

Maailmassa on hirveästi hyvää musiikkia ja lukemattomasti erinomaisia levyjä, eikä kukaan pysty perehtymään kaikkeen kuuntelemisen arvoiseen musiikkiin vaikka haluaisikin. Silti näin jälkikäteen ajatellen on ihme, että minä musiikin suurkuluttajana olen sivuuttanut Aretha Franklinin laajan ja laadukkaan tuotannon lähes kokonaan. Tarvittiin vain oikea hetki ja oikea kimmoke, joka sai minut tutustumaan artistiin, jonka arvelin itseäni miellyttävän mutta jonka levyjä en vain ollut ehtinyt kunnolla kuuntelemaan. Valitettavasti, tälläkin kertaa, tämä kimmoke oli Franklinin kuolema elokuussa 2018.
Franklinin superlatiiveja halveksuva tulkinta Otis Reddingin kappaleesta Respect oli minulle tuttu suosikkitelevisiosarjasta Murphy Brown, joka kertoi soulia rakastavasta piinkovasta uutistoimittajasta. Respect soi sarjan ensimmäisen jakson alkutekstien aikana kertoen heti kärkeen minkälaisesta henkilöstä sarjassa oli kysymys. Laulu kertoi myös paljon Franklinista itsestään. Siinä missä Reddingin alkuperäisversio oli miehen epätoivoinen vetoomus dominoivalle vaimolleen, muuttui laulu Franklinin suussa itsevarman naisen vaatimukseksi miehelleen: "Kunnioita minua tai muuten...". Kappaleesta tuli nopeasti uuden feministisen liikkeen tunnusmelodia ja se antoi voimaa etenkin amerikan mustille naisille. Olisi sitä voinut albumin huonomminkin aloittaa.
Blogissani esiteltävän levyn valitseminen Franklinin tuotannosta oli vaikeaa. Pelkästään kahtena ensimmäisenä Atlantic-vuotenaan hän julkaisi neljä erinomaista albumia, joista kukin voisi olla (ja ehkä tulevaisuudessa onkin) mukana 300 levyn listallani. Tämän albumin valinnan syynä oli sen kappalevalikoiman tasaisen korkea laatu ja se, että uralleen uuden alun saaneen Franklinin innostus ja energia on niin käsinkosketeltava. Levyllä myös tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on harkitun hillitty Do right woman - do right man, missä soulin kuningatar osoittaa lahjansa pohdiskelevan vetoavana tulkitsijansa myös hieman matalammassa sävellajissa.

Ensimmäisellä Atlantic-albumillaan Franklin ei täysin hylännyt jazzia, jota hänet oli laitettu Columbialla laulamaan. Franklinin oma sävellys Don't le me lose this dream on souljazzia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna Britannian valkoisen soulin kuningatar Dusty Springfield levytti kappaleesta erinomaisen version albumilleen Where am I going.
Yksi Atlantic-tuottaja Jerry Wexlerin tärkeimmistä päätöksistä Arethan levyjä tuottaessaan oli antaa Franklinin soittaa itse pianoa levyillään. Erinomainen pianisti pystyi kanavoi sielukkuutensa laulun lisäksi myös koskettimille ja, kuten Wexler itsekin totesi, pianon ääressä Franklin puhkesi kukkaan myös laulajana. Pianon ja laulun hienoa yhteispeliä voi kuulla mm. albumin päätösraidalla A change is gonna come.
Levy-yhtiön vaihdos teki Franklinistä välittömästi yhden Amerikan tunnetuimmista laulajista ja maailman tunnetuimman soul-tulkitsijan. Respect-single oli listaykkönen Yhdysvalloissa ja albumikin nousi listan kakkoseksi. Ja tämä oli vasta alkua, sillä Atlanticin, tuottaja Jerry Wexlerin ja  vasta 25 vuotta täyttäneen laulajan yhteistyö jatkui menestyksekkäästi pitkälle 1970-lukua.

Oma tutustumiseni Franklinin 55 vuotta ja lähes 40 studioalbumia kattavaan levytysuraan on vielä pahasti kesken, mutta lupaan että helmiä hänen katalogistaan tullaan kuulemaan myös tässä blogissa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 28. huhtikuuta 2018

255. Barry Mann: Soul & Inspiration (2000)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Barry Mann oli vaimonsa Cynthia Weilin kanssa yksi 60-70-lukujen menestyneimmuistä amerikkalaisista laulunkirjoittajista. Vuonna 2000 julkaistulle sooloalbumille Mann kokosi uransa merkittävämmät hitit, joista monet kuultiin nyt ensimmäistä kertaa säveltäjänsä itsensä tulkitsemina.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin musikaalista Beautiful, joka kertoo 1950-60-luvuilla uransa luoneen lauluntekijä Carole Kingin tarinan. Kingin ja hänen miehensä Gerry Goffinin lisäksi musikaalissa esiintyy myös toinen lauluntekijäpariskunta, joka työskenteli samalle musiikkikustantajalle ja jonka työhuone oli Goffin/King laulutehtaan seinän takana.

Aldon musicin toinen lauluja tehtaileva pariskunta koostui säveltäjä Barry Mannista ja hänen vaimostaan, näppäriä lauluntekstejä kirjoittaneesta Cynthia Weilista. 1960-luvulla Goffin/King ja Mann/Weill olivat tuttuja nimiä niille valistuneille pop-musiikin kuluttajille, jotka katsoivat ostamiensa levyjen etiketeistä myös säveltäjätiedot.
Yksi Barryn ja Cynthian ensimmäisitä menestyskappaleista oli On Broadway, jonka ensimmäisenä levyttivät tyttöyhtyeet Cookies ja Crystals. Alunperin iloisella ja toiveikkalla Weilin tekstillä varustettu kappale kantautui lauluntekijäparin Jerry Leiber ja Mike Stoller korviin ja yhdessä nelikko muokkasin kappaleen tekstin ja sovituksen neljän miehen Drifters-yhtyeelle. Bluesmaisesta ja kyynisen kantaaottavalla uudella tekstillä varustetusta versiosta tuli suuri hitti nousten USA:n singlelistan kärkikymmenikköön.
Vuonna 2000 julkaistu Barry Mannin viides sooloalbumi Soul & Inspiration on hyvä kattaus  pariskunta Mann/Weilin tunnetuimpia kappaleita 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Albumin aloittaa tunnetuista se kaikkein tunnetuin, kappale joka yli kahdeksan miljoonan kerran radiosoitolla on USA:n radioasemien soitetuin kappale. Soul & Inspiration -albumilla Mann laulaa kappaleen duettona Carole Kingin kanssa. Mann levytti kappaleen myös vuonna 1971 julkaistulle sooloalbumilleen Lay it all out.
Cynthia Weil halusi teksteillään laajentaa popkappaleiden aihealueita perinteisten rakkauslaulujen ulkopuolelle. Yhteiskunnallinen liikehdintä, Vietnamin sota ja folkmusiikin läpimurto antoivat lisää vapauksia myös perinteisille lauluntekijöille. The Animals -hitti We've gotta get outta this place on hyvä esimerkki siitä, miten Mann ja Weil pystyivät uudistumaan. Kappaleesta tuli erityisen suosittu Vietnamissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa.
Toisin kuin Carole King, Barry Mann ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut luomaan menestysuraa laulajana. Mannin suurimmaksi hitiksi artistina on jäänyt Gerry Goffinin kanssa vuonna 1961 kirjoitettu pop-parodia Who put the bomp (in the bomp, bomp, bomp), joka Suomessa tunnetaan paremmin Pirkko Mannolan versiona Maailman paras levy. Tätä kappaletta ei Barry Mann vuoden 2000 sooloalbumilleen sijoittanut.

Kingin siirtyessä 1970-luvulla soolouralle, Barry Mann ja Cynthia Weil jatkoivat hittien kirjoittamista muille artisteille. Heidän monista kappaleistaan tuli ikivihreitä, jotka päätyivät useiden eri artistien levyille. Esimerkkinä tästä kappale Sometimes when we touch, jonka tekstin kirjoitti poikkeuksellisesti Dan Hill, jonka esittämänä kappaleesta tuli top 3 hitti Yhdysvalloissa. Kappale tunnetaan hyvin Suomessa sekä Katri Helenan että Arja Korisevan versioina. 
Pirteä poikkeus Mannin 1970-luvun balladivoittoisessa tuotannossa on Dolly Partonin hitiksi tekemä Here you come again. Suomessa kappaleen esitti Merja Hanell-Lihr. Taiteilijanimellä Meikku esiintyneen laulajan ura jäi yhteen albumiin.
Barry Mann on uransa aikana säveltänyt lähes 700 kappaletta ja näistä suurimman osan vaimonsa Cynthia Weilin kanssa. Kun pariskunnalta kysyttiin mitä kappaletta he pitävät uransa kohokohtana, he epäilemättä valitsivat kappaleen Just once, jonka ensimmäisen version lauloi James Ingram. Kappale julkaistiin tuottaja Quincy Jonesin sooloalbumilla Dude vuonna 1981. Barry Mannin 19 vuotta myöhemmin äänittämä sooloversio on henkilökohtaisuudessaan koskettava. 
Popmusiikin lisäksi Mann ja Weil kirjoittivat elokuvamusiikkia. Näistä elokuvista menestynein oli piirroselokuva Fievel matkalla amerikkaan, johon yhdessä elokuvasäveltäjä James Hornerin kanssa sävelletty Somewhere out there voitti parhaan laulun ja parhaan elokuvasävelmän palkinnot vuoden 1987 Grammy-gaalassa. Kappale oli myös ehdolla oscar-palkinnon saajaksi, mutta hävisi Top Gun -kappaleelle Take my breath away.
Albumilla Soul & Inspiration Barry Mann pääsee näyttämään taitonsa laulajana. Vaikka hän ei olekaan erityisen persoonallinen tulkitsija, hän vakuuttaa omien sävelmiensä laulajana. Oma suosikkini Mann/Weill-tuotannossa on Mannin neljännelle sooloalbumille sävelletty Don't know much, josta hitin tekivät Linda Ronstad ja Aaron Neville yhdeksän vuotta myöhemin). Cynthia Weilin mukaan laulu oli kuitenkin tarkoitettu Barry Mannin laulettavaksi, ja sen teksti käsitteli suoraan hänen rakasta aviomiestään.
 Vaikka Rondstad ja Neville esittävätkin kappaleen hyvin, on Mannin tulkinta Soul & Inspiration -albumilla ylittämätön, jopa hieman parempi kuin säveltäjän ensimmäinen vuonna 1980 levytetty niin ikään erinomainen originaaliversio. Minua kappale ja sen tulkinta koskettivat niin paljon, että laitoin Barrylle ja Cynthialle palautetta Twitterin kautta. Yllätys oli melkoinen, kun legendaarinen laulunkirjoittajapariskunta vastasi:
80-vuoden ikää lähestyvä ja aikoja sitten 50-hääpäiväänsä viettänyt pariskunta on jäänyt eläkkeelle hittien kirjoittamisesta. Barry ja Cynthia ovat edelleen aktiivisia eläinten oikeuksien puolustajia ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun muun muassa Twitterissä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 21. joulukuuta 2017

254. Carpenters: A Song for you (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo Carpenters ui popmusiikin vastavirtaan epämuodikkaan sliipatulla ja siirappisella käytttöpopillaan. Karenin tumman sävykäs ääni yhdistettynä Richardin laulu- ja instrumentaalisovituksiin ja täydellisen onnistuneisiin lauluvalintoihin tekivät yhtyeestä aikuispopin kestotähden 1970-luvun alusta aina Karen Carpenterin ennenaikaiseen kuolemaan saakka.

1970-luvun alkupuolella rock- ja popmusiikin muotisuuntaukset osoittiat kohti rosoista rockia (à la Led Zeppelin) ja singer-songwriterien (kuten James Taylor ja Carole King) sovituksiltaan riisuttua ja pohdiskelevaa laulelmaa. Tässä ympäristössä Karen ja Richard Carpenterin perheyhtye Carpenters oli hyvin kaukana katu-uskottavuudesta. A&M levy-yhtiön perustaja Herb Albert uskoi kuitenkin Richard Carpenterin luomaan runsaasti sovitettuun soundiin ja Karen Carpenterin sävykkääseen ääneen ja antoi yhtyeelle mahdollisuuden. Hapuilevien ensilevyjen jälkeen singlet Close to you ja We've only just begun nostivat yhtyeen raketin lailla radioiden soittolistoille ja myyntilistojen jälkeen.

Tämän jälkeen tuntui siltä kuin vain taivas olisi ollut rajana. Grammy-palkinnot ja ykköshitit seurasivat toisiaan. Yhtyeen menestys perustui kolmeen ydintekijään, jotka yhdistyivät parhaiten Carpentersin neljännellä albumilla A Song for you.
Näistä ydintekijöistä ilmeisin oli nuoren Karen Carpenterin lämmin ja tulkintavoimainen lauluääni. Alunperin rumpuja soittaneen Karenin ääntä ei voinut verrata ns. vahvoihin laulajiin. "Vahvan", "kantavan" ja "sielukkaan" äänen sijaan hänen äänensä oli enemmänkin hento ja herkkä. Mutta kuten monet yhtyeen äänittäjistä ja tuottajista totesivat, mikrofoni rakasti Karen Carpenteria. Kun se sijoitettiin hyvin lähelle vain hieman yli 20-vuotiaan Karenin huulia, tallentui nauhalle tumma ja sävyrikas ääni joka vetosi välittömästi kuulijoihinsa. 
Karen Carpenterin ääni oli kaiken muun lisäksi puhdas ja tarkka, mitä Richard hyödynsi äärimmille viritettyjä lauluharmonioita luodessaan. Carpentersin levyillä nämä harmoniat yhdistyivät yhtä tarkkaan harkittuihin ja yksityiskohtia pursuileviin orkesterisovituksiin. Siinä missä muualla popmusiikissa pyrittiin hakemaan särmää, Carpenters hioi sovituksista ja soundeista kaikki kulmat pois. Suuri osa yleisöstä piti yhtyeen musiikkia liian siirappisena mutta vähintään yhtä moni nautti sen ainutlaatuisen virheettömästä äänimaailmasta. 
Countrysta innoituksensa saanut Top of the world oli Carpentersin toinen USA:n listaykkönen. (Suomessa sen levyttivät ainakin Fredi ja Ami Aspelund).

Vaikka Richard oli yhtyeen musiikillinen moottori, monet pitivät Carpentersia Karenin yhtyeenä ja Richardia vain mukana hengailevana pianistina. Tämä vaivasi ja masensi kunnianhimoista muusikkoa. Hän yritti suhtautua asiaan huumorilla (kuten kappale Piano picker osoittaa), mutta hän ei kauaa jaksanut vain hymyillä sisarensa vierellä.
Isoveljen panos Carpentersin menestykseen oli kuitenkin korvaamaton. Yhtyeen soundin ja sovitusten lisäksi hän valitsi yhtyeelle tarkasti kappaleet, jotka parhaiten sopivat Karenin äänelle ja joista pystyttiin sovituksilla rakentamaan radioiden ja myyntilistojen lemmikkejä. Jos tarpeeseen ei löytynyt hyviä lainakappaleita, hän sävelsi niitä itse opiskelukaverinsa John Bettisin teksteihin.

Top of the world -hitin lisäksi albumin Carpenter/Bettis -originaaleihin kuului kappale Goodbye to love, jonka rock-henkinen kitarasoolo nostatti kulmakarvoja sekä AOR- että rock-piireissä. Myös tämän kappaleen tekstissä on havaittavissa viittauksia säveltäjänsä omaan elämäntilanteeseen. Kuten edellisessä kappaleessa todettiin, ei Richardilla ollut aikaa muulle kuin musiikille ja orastavat romanssit kaatuivat levy-yhtiön, sisaren ja vanhempien vaatiessa häntä keskittymään musiikkiin ja yhtyeeseen.
Song for you -albumi oli lähes täydellinen hittikavalkadi, eikä levyn korkea laatu dyykannut pienemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojenkaan kohdalla. Oma suosikkini on albumin päättävä Road Ode, jonka arvoituksellinen melodia ja rakenne erottaa sen levyn muista kappaleista. Hienon sovituksen kruunaa lopun oboesoolo.
Katkeamatonta menestystä jatkui vielä muutaman vuoden ajan, kunnes henkilökohtaiset ongelmat hidastivat sisarusten tahtia. Sisarensa varjoon jäänyt Richard haki lohtua lääkkeistä eikä jaksanut panostaa yhtä paljon laulujen kirjoittamiseen ja musiikin laatuun. Vastentahtoisesti rumpujen takaa parrasvalojen loisteeseen siirtyneen Karenin heikko itsetunto johti pakkomielteiseen laihduttamiseen. Richard onnistui taistelemaan itsensä kuiville, mutta Karenin kohtalo oli surullisempi, Hän kuoli vuonna 1983 anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen vain 32 vuotiaana.

Niinkuin monien muidenkin salaa rakastettujen mutta julkisesti paheksuttujen artistien kohdalla Carpentersin musiikki on kestänyt aikaa, ja yhtyeellä on nykyisin kunniapaikka amerikkalaisen popmusiikin laajassa kirjossa. Jos pidät hienoista melodioista ja kauniista ja virheettömästä laulamisesta etkä karsasta siirappisuutta sopivina annoksina, on the Carpenters täydellinen valinta.

Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

lauantai 16. joulukuuta 2017

253. The Beach Boys: Summer days (and summer nights) (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Jos the Beach Boysin ura pitäisi tiivistää yhteen sen albumeista, se olisi ehdottomasti vuonna 1965 julkaistu Summer days (and summer nights). Ristiriitaisen Today!-albumin jälkeen julkaistu levy sisälsi onnistuneimmat kappaleet yhtyeen vanhasta "fun in the sun" tyylistä sekä vahvoja viittauksia siitä minne Brian Wilson halusi yhtyettä viedä. Kaksi massiivista Beach boys -hittiä siivittivät albumin kaupalliseen menestykseen, mikä oli pian muisto vain. 

Vuonna 1965 Yhdysvallat oli muun maailman tavoin the Beatlesin ja muiden brittiyhtyeiden lumoissa. Oman maan yhtyeistä the Beach Boys selvisi britti-invaasiosta pienimmin vaurioin ja jatkoi levyjen myyntiä lähes entiseen tapaan. Silti sekä the Beatlesin että the Beach Boysin amerikkalainen levy-yhtiö Capitol oli huolissaan. Albumilla Today! (jonka esittelin numerolla 131) maestro Brian Wilson yritti kehittää yhtyeensä musiikkia perinteisen surffipopin ulkopuolelle. Levy menestyi kohtalaisesti, mutta levy-yhtiö kehoitti Wilsonia palaamaan varmaan kaavaan.
Hieman vastentahtoisesti rantapoikien nokkamies suostui levypomojen vaatimukseen. Albumi Summer days (and summer nights) oli täynnä teinirakkautta ja kalifornialaista hauskanpitoa. Levy-yhtiö ja fanit eivät pettyneet, kun uusi levy laitettiin levylautaselle.

Suosikkikappaleeni You're so good to me olisi ollut täydellinen singlekappale, sillä se erinomaisine lauluharmonioineen ja vetävine melodioineen olisi sopinut täydellisesti Fun fun funin ja I get aroundin tyyppisten singlekappaleiden hittiputkeen. The Beach Boysin yhdeksännellä albumilla oli kuitenkin ylitarjontaa single-ehdokkaista. Menestynein näistä oli Today!-albumilla julkaistun Help me Ronda -kappaleen päivitetty versio, johon h-kirjaimen lisäksi lisättiin potkua ja Carol Kayen soittama vetävä bassoriffi. Kappaleesta tuli yhtyeen uran toinen (ja samalla kolmanneksi viimeinen) USA:n singlelistan ykkönen.
Vajaa vuosi ennen albumin julkaisua Brian Wilson vetäytyi rantapoikien kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn. Today!-albumin tapaan Summer days -albumin instrumentaaliraidat äänitettiin länsirannikon suosituimmista studiomuusikoista kootun Wrecking crew -kokoonpanon kanssa muun yhtyeen kierrellessä konserttilavoja,

Työskentely kokeneiden muusikoiden tuella antoi Wilsonille mahdollisuuden muokata kappaleiden sovituksia entistä pitemmälle, mikä kulminoitui vuonna 1966 julkaistulla Pet sounds -albumilla (löytyy blogistani numerolla 31). Ennenkuulumattoman hienoja, klassisesta musiikista idoita pihistäneitä sovituksia kuultiin kuitenkin jo tällä levyllä. Brianin pistämätön hittivainu yhdistyi uusiin sovitusideoihin parhaiten kappaleessa California girls. Singlen b-puoli Let him run wild oli niin ikään selvä askel kohti Pet soundsin teemoja niin tekstiltään kuin yleissoundillaan tehden tästä yhden musiikkihistorian hienoimmista pikkulevyistä.
Summer dreams (and summer nights!) on yksi harvoista Beach boys -albumeista jonka kaupallinen menestys korreloi sen saaman yleisen arvostuksen kanssa. Levy oli yhtyeen huippuvuosien (1962-1965) menestynein albumi ja sitä pidetään yleisesti myös tämän kauden korkealaatuisimpana albumikokonaisuutena, jossa yhdistyivät lähes täydellisesti tarttuvat pop-biisit, yhtyeelle tunnusomaiset lauluharmoniat ja Brian Wilsonin kunnianhimoinen tuotanto.
Albumin päättävä a cappella -kappale And you dream comes true sulki yhden vaiheen the Beach boysin uralla. Neljän menestysvuoden jälkeen yhtyeen ura muuttui varsin kuoppaiseksi. Maestro Wilson ei enää suostunut rajoittamaan luomisvoimaansa täyttääkseen Capitolin vaatimukset. Vuonna 1966 julkaistua Pet sounds -albumia pidetään popmusiikin merkkipaaluna, mutta levy-yhtiö ja amerikkalaiset fanit eivät olleet valmiita muutokseen. Levy menestyi heikosti, vaikka esimerkiksi Paul McCartney nimesi sen maailman parhaaksi albumiksi. Albumia seurannut miljoonahitti Good vibrations antoi lupauksia siitä, että Wilsonin taiteellisilla visioilla olisi sittenkin kaupallista potentiaalia, mutta sitä seurannut Smile-projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Brianin henkilökohtaisiin ongelmiin. Albumi valmistui vasta 2000-luvun puolella.

Tästä yhtye ei koskaan toipunut. Vaikka se ajoittain teki onnistuneitakin albumeja, oli sen levynmyynti pääasiassa kokoelmalevyjen varassa. Toistaiseksi viimeisen kerran rantapojat kokoontuivat yhdessä studioon vuonna 2012 levyttämään hyvätuulista ja onnistunutta albumia That's why God made the radio.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)