Näytetään tekstit, joissa on tunniste Madonna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Madonna. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. tammikuuta 2021

273. Madonna: Like a prayer (1989)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Kun Madonna julkaisi neljännen albuminsa, oli hän maailman menestynein, palvotuin ja kritisoiduin naislaulaja, eikä hän jättänyt maailmaa välinpitämättömäksi tälläkään kertaa. Uskonnolliset symbolit, provosoivat musiikkivideot ja levyn kannen sisältä pöllähtävä parfyymintuoksu pitivät huolen siitä, että neiti Ciccone pysyi keskusteluissa, radiokanavilla ja lehtiotsikoissa. 15 miljoonaa kappaletta myynyt albumi oli artistin siihenasti kunnianhimoisin kokonaisuus ja musiikiltaan täysiosuma, jota hän ei allekirjoittaneen mielestä tavoittanut kuin kerran tämän jälkeen. 

Kun puhutaan Madonnasta, useimmin keskustelu keskittyy naiseen nimen takana, menestyvään bisnesnaiseen, kohuttuun maailmantähteen ja kameleonttimaisesti imagoaan muuttavaan artistiin. Se mistä puhutaan vähemmän on itse musiikki, jota hän on 36 vuoden ajan tuottanut keskimäärin neljän albumin verran per vuosikymmen. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, en ole koskaan saanut otetta Madonnasta henkilönä enkä hänen musiikkituotannostaan kokonaisuutena. Hän on kuitenkin onnistunut koskettamaan ja viihdyttämään minua muutamalla albumillaan, joissa hän osoittaa taitonsa laulajana ja joiden musiikki osoittaa hänen ansainneen paikkansa popin kuningattarena.

Madonnan uran yksi huippukohdista ja samalla selkeästi hänen uransa ensimmäisen vaiheen päätöslevy on albumi Like a prayer, joka on täydellisyyttä hipova poplevy täynnä erinomaisia melodioita ja harkittuja sovituksia.
Madonnalle totuttuun tapaan keskustelu albumin ensimmäisestä singlestä keskittyi kaikkeen muuhun kuin itse kappaleeseen. Katolista symboliikkaa ja rotusorron vastaista sanomaa yhdistävä Like prayer -kappaleen musiikkivideo joutui Vatikaanin ja monien uskonnollisten ryhmien protestien kohteeksi, ja kappaletta mainoksissa käyttänyt Pepsi joutui perumaan kampanjansa. Video onnistui tehtävässään nostaa Madonna kaikkien huulille ja ei itse kappaleessakaan ollut mitään vikaa. Andrae Crouchin kuuluisa kuoro toi mehevää gospel-tunnelmaa erinomaisesti rakennettuun pop-kappaleeseen.

Myös albumin toisessa singlekappaleessa oli vahva soul-lataus. Valitettavasti kappaleesta tehdyssä musiikkivideossa ja kokoelmalevyiltä löytyvistä versioista kappaletta maustava puhallinsovitus riisuttiin kokonaan pois, ja lopputuloksena kylmä tusinatanssikappale. Tässäkin tapauksessa Express yourself -kappaleen alkuperäinen versio on paras.
Levyn, ja mielestäni myös Madonnan koko uran tasapainoisin ja onnistunein kappale oli kuitenkin levyn b-puolen aloittanut Cherish. Miellyttävän maanläheisen kappaleen täydellisyyttä hipova melodia ja Madonnan rehellinen tulkinta riisuivat kappaleen kaikesta siitä mystiikasta ja mahtipontisesta imagosta, joka Madonnan ympärille oli rakennettu edellisten viiden vuoden aikana. Myös levytyksenä onnistunutta kappaletta ei onneksi miksattu hengettömäksi tanssikappaleeksi musiikkivideota tai kokoelmalevyjä varten, vaan alkuperäinen versio pysyi ennallaan myös pikkulevyllä ja musiikkivideossa.
Samaa miellyttävää luonnollisuutta ja lapsellista viattomuutta löytyy kappaleesta Dear Jessie, joka oli kirjoitettu tuutulauluksi laulun toisen säveltäjän, tuottaja Patrick Leonardin tyttärelle. Monien kriitikoiden mielestä kappale oli liian sokerinen tälle albumille, mutta minusta sen kepeys tasapainottaa hienosti aiheiltaan varsin vakavaa levyä.
Albumin 11 kappaleesta kuusi julkaistiin singlenä, mutta hienoja kappaleita löytyi myös näiden kappaleiden ulkopuolelta. Näennäisen kepeä pophelmi Till death do us part sisältää Madonnan repivän rehellistä analyysia hänen ja näyttelijä Sean Pennin hajoavasta avioliitosta.
Like a prayer -albumin henkilökohtainen linja jatkui levyn kauneimmassa kappaleessa Promise to try. Madonnan äiti kuoli laulajan ollessa vasta 15-vuotias, ja tätä lapsuuden traumaa hän käsittelee tässä herkässä kappaleessa.
Suurin odotusarvo ennen levyn julkaisemista kohdistui Madonnan ja Princen yhdessä säveltämään ja esittämään kappaleeseen. Yhteistyö kahden megatähden välillä ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, ja kappale Love song kutistui odotetusta suurhitistä Like a prayer -albumin täyteraidaksi. Se ei kuitenkaan kalvenna albumin nerokkuutta. 

Neljännellä albumillaan 30-vuotias laulaja paljasti omia haavoittuvuuksiaan avoimemmin kuin koskaan tätä ennen onnistuen rakentamaan samalla kertaa koskettavan ja energisen popalbumin. Avainhenkilöitä levyllä olivat Madonnan lisäksi tuottaja-laulunkirjoittajat Patrick Leonard ja Stephen Bray, joiden kanssa Madonna oli tehnyt yhteistyötä monen vuoden ajan. 

Like a prayer -albumin jälkeen Madonna esiintyi elokuvassa Dick Tracy, joka innoitti häntä tekemään niin ikään erinomaisen mutta hyvin paljon artistin aiemmasta tuotannosta poikkeavan I'm Breathless-albumin. Madonnan uran ensimmäiset kahdeksan vuotta kiteytettiin kokolemalevyyn Immaculate collection, millä muun muassa Like a prayer -albumin kappaleet miksattiin uudelleen. Samalla kappaleista katosi niiden terävin kärki ja tarttumapinta, ja valitettavasti nämä kokoelmalevylle vesitetyt versiot ovat pääasiassa korvanneet kappaleiden alkuperäiset versiot radiossa ja kokoelmalevyillä.  

1990-luvulla ja sen jälkeen Madonnan musiikki ei enää onnistunut vetoamaan minuun muutamaa erinomaista singleä ja Ray of light -albumia lukuunottamatta. Artisti nimeltä Madonna on jäänyt minulle edelleen arvoitukseksi, mutta onneksi hänen yli 20:n menestysalbuminsa joukosta on löytynyt muutama myös minua miellyttävä pitkäsoitto.

Lue myös:

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:

    maanantai 13. elokuuta 2012

    120. Madonna: Ray of light (1998)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    Ristiriitaista imagoa ylläpitävä ja kohuja rakastava Madonna on onnistunut uransa aikana silloin tällöin jättämään skandaalit ja laskelmoidun provosoimisen ja keskittymään musiikintekoon. Tällöin lopputuloksena on usein ollut kestävää musiikkia, joka ei tarvitse rinnalleen imagoa tai lehtiotsikoita menestyäkseen. Ray of light on Madonnan mestariteos, joka vaikuttaa joka kuuntelukerralla.

    Kuten olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut, minulla on ollut vaikeuksia suhtautua Madonnaan ja hänen levytuotantoonsa objektiivisesti. Minua popin kuningattaren pakkomielle skandaaleihin, ärsyttämiseen ja kohauttamiseen häiritsee. Musiikki on Madonnalle vain yksi taidemuoto, joka jää usein kaiken muun, mielestäni turhan sälän ja sählingin jalkoihin. Tämä ärsyttää minua sen vuoksi, että Madonna on erittäin lahjakas muusikko ja lauluntekijä. Kuitenkin esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevan MDNA-kiertueen uutisointi keskittyy enemmän siihen mitä tämä supertähti tekee lavalla kuin mitä hän laulaa.

    Itselleni on Madonnan tuotannosta noussut kolme albumia ylitse muiden. Aiemmin esittelin albumin I'm Breathless, jossa moderneja trendejä tiukasti seuraava Madonna antautui 1930-luvun tyylin vietäväksi. Like a prayer puolestaan on laulajan uran alkupuoliskon huippuhetki, vastustamaton pop-levy täynnä hyvin tuotettuja hienoja pop-kappaleita, jotka toimivat vuodesta toiseen. Vuonna 1998 ilmestynyt Ray of light esitteli kypsemmän Madonnan, joka yhdisti taitavasti moderneja soundeja levylliseen erinomaisia sävellyksiä.
    Albumin ensimmäinen singlekappale vangitsi minut ensi kuulemalla. Madonnan edelliset studioalbumit Erotica ja Bedtime stories jättivät minut varsin kylmäksi, mutta tämä hieno kappale ja sen tyylikäs toteutus vaikertavine jousineen palauttivat uskoni Madonnan musiikilliseen tyylitajuun.

    Ray of Light -albumilla pääpaino oli upeillä sävellyksillä, kappaleen musiikkivideoissa Madonna jätti eroottisen provosoinnin vähemmälle ja keskittyi tulkitsemiseen ja tarinan kertomiseen. Albumin aloittava Drowned world/Substitute for love on vaikuttava kokonaisuus niin kappaleena kuin musiikkivideonakin, joka kertoo julkkiksen ja supertäden elämän varjopuolista. Menestyksen keskeltä pakeneva Madonna Ciccone vaikuttaa kerrankin tavalliselta, haavoittuvalta ihmiseltä, joka ei kaipaa salamavaloja, julkisuutta tai kaltaistensa tähtien seuraa. Kuva on hyvin erilainen, kuin mitä viimeaikaiset lööpit ovat antaneet ymmärtää.
    Esimerkkikappaleiden nostaminen Ray of light -albumilta on vaikeaa, sillä albumi toimii niin hyvin kokonaisuutena, eikä sieltä juuri huonoja kappaleita löydy. Esimerkiksi levyn nimikappale Ray of light on erinomainen tanssikappale musiikkivideoineen, mutta minä pidän enemmän kappaleesta Skin, jossa vetäviin tanssirytmeihin on yhdistetty pohdiskeleva melodia.
    Singlekappaleena julkaistu Power of goodbye on toinen esimerkki erinomaisen melodian ja nykyaikaisen poptyylin onnistuneesta yhdistelmästä.
    Ray of light näytti, mihin Madonna laulajana parhaimmillaan pystyy. Hienojen laulujen lisäksi hän loistaa myös tulkitsijana.
    Ray of lightin jälkeen Madonna on julkaissut viisi studioalbumia. En ole kuunnellut näitä albumeja tarpeeksi voidakseni sanoa niistä kovinkaan paljoa, mutta ne eivät ainakaan ensikuulemalla vakuuttaneet minua Ray of lightin tapaan. Tämä albumi vakuutti minut tämän laulajan lahjakkuudesta ja sopeutumiskyvystä niin, että ehkä minun pitäisi antaa näille muillekin levyille mahdollisuus.

    tiistai 6. maaliskuuta 2012

    73. Andrew Lloyd Webber: Evita - An opera based on the life story of Eva Perón/The complete motion picture music soundtrack(1976/1996)

    Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin ja sanoittaja Tim Ricen yhteistyönä syntynyt Evita on yksi maailman tunnetuimmista teatterimusikaaleista. Ensimmäinen levytys musikaalista tehtiin vuonna 1976, ja 20 vuotta myöhemmin musikaali pääsi valkokankaalle. Tässä blogikirjoituksessani esittelen ja vertailen tuota ensimmäistä levytystä ja elokuvan soundtrackia, jossa pääroolin näytteli Madonna.

    Ensimmäisen kerran näin oikean teatterimusikaalin kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin menimme yhdessä katsomaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kirjoittamaa musikaalia Jesus Christ Superstar. Esitys teki minuun vaikutuksen ja kiinnostuin Lloyd Webberin musikaaleista enemmänkin. Ihastuin kirjastosta lainaamaani Evitan konseptilevytykseen ja näin musikaalin lopulta Helsingin kaupunginteatterin lavalla 2006. Kymmenen vuotta aiemmin olin jo käynyt katsomassa musikaalin elokuvateatterissa. Madonnan tähdittämä elokuva oli näyttävä versio musiikiltaan rikkaasta teoksesta.

    Ensimmäisen kerran Evitan musiikki julkaistiin vuonna 1976 ns. konseptilevytyksenä. West endille musikaali pääsi vasta vuonna 1978 konseptilevytyksen hyvän menestyksen saattelemana.

    Musikaali on levytetty kymmeniä kertoja eri puolilla maailmaa. Konseptilevyä ja elokuvan soundtrackia yhdistää se, että molemmat on voitu tehdä studiotekniikan ehdoin orkesterin koko- ja teknisistä rajoitteista välittämättä. Muut levytykset ovat enemmän tai vähemmän eri teatteriproduktioiden levytysversioita, joissa rajoituksena on ollut muun muassa orkesterin koko ja muut teatterin rajoitteet.

    Musikaali kertoo Eva Péronin tarinan. Péron oli köyhistä oloissa syntynyt argentiinalainen näyttelijä, joka nousi valta-asemaan mentyään naimisiin eversti Juan Péronin kanssa, josta tuli sittemmin Argentiinan presidentti. Péron kuoli kuitenkin syöpään vasta 33 vuotiaana vuonna 1952.

    Musikaali alkaa Eva Péronin hautajaisista. Aloituskappaleessa musikaalin kertoja Che, kuvitteellinen hahmo joka virheellisesti on usein yhdistetty Che Guevaraan, seuraa suurta hautajaissurua ja vertaa Evitan elämän sirkukseen, jossa tärkeintä ei ollut se mitä tehtiin, vaan se mitä oltiin tekevinään. Elokuvassa Chen roolin esitti taitavasti Antonio Banderas.


    Konseptilevytyksen versio (esittäjänä Colm Wilkinson) löytyy täältä (alkaen 3:13)

    Oh what a circus -kappaleessa kuullaan myös lyhyt ote musikaalin suurimmasta hitistä Don't cry for me Argentina.

    Alkulaulun jälkeen musikaali siirtyy tarinan alkuun. Nuori ja köyhä Eva Duarte lyöttäytyy laulaja Augustin Magaldin matkaan ja pääsee maalta pääkaupunkiin. Kappaleessa Buenos Aires Eva (jota konseptilevyllä esittää Julie Covington) unelmoi siitä, mitä kaikkea suurkaupunki voi nuorelle naiselle tarjota.

     
    Elokuvan soundtrackin version samasta kappaleesta löydät täältä.

    Julie Covington ei koskaan näyttämöllä esittänyt Evitaa, mutta hänellä on kunnia olla ensimmäinen roolin levylle laulanut artisti. Elokuvassa Evaa näytellyt Madonna muistuttaa ulkoisesti esikuvaansa, mutta lauluissa Covington päihittää Madonnan mielestäni kirkkaasti.

    Tyhjin käsin Buenos Airesiin saapunut neiti Duarte osaa pelin säännöt, ja häikeilemättömästi miesten heikkouksia hyväksikäyttäen hän nousee nopeasti radio- ja elokuvatähdeksi. Evan sosiaalisen nousu kuvataan kappaleessa Good night and thank you, jossa sanoittaja Tim Rice osoittaa ilmiömäisen kykynsä kiteyttää isot asiat näppäriin sanankäänteisiin. Vaikka Banderas tekee elokuvassa hienon roolin Che:nä, on alkuperäislevytyksen Colm Wilkinson häntä inan verran parempi. Myös Covington laulaa roolinsa rakastajansa hylkäävänä Evana mainiosti.

    Goodnight and Thank You by Evita on Grooveshark
    Banderasin versio ja näyte elokuvasta löytyy täältä.
      
    Eva Perónin elämäntarinasta on monta versiota. Jotkin niistä pitävät Evitaa köyhien ja hyljeksittyjen sankarina. Toiset tarinat sen sijaan kuvailevat Perónin häikäilemättömäksi vallantavoittelijaksi, jonka kansaa rakastava julkisivu oli pelkkä kulissi. Webberin ja Ricen Evita uskoo tähän jälkimmäiseen versioon.

    Kertojahahmo Che suhtautuu Eva Perónin saavutuksiin kyynisyydellä ja ironialla tuoden samalla esiin väärinkäytökset ja väkivallan, jotka Perónin pariskunnan valtaan liittyivät. Vain parissa kohtaa Che osoittaa ymmärrystä ja empatiaa Eva Perónia kohtaan. Yksi tälläinen laulu on High flying adored, jossa Che pohtii sitä, mitä jo nuorena kaiken saanut, kenraalinsa kanssa naimisiin mennyt ja tämän presidentiksi nostanut Eva Perón voisi enää saavuttaa. Laulun avainsäkeistö on vavahduttava:

    Lennät korkealla, ihailtuna.
    Mutta mihin tästä eteenpäin.
    Ei kai näkymä maailman huipulla ole kovin selkeä.
    Harmi että sait kaiken jo 26-vuotiaan.
    Ei enää arvoituksia, 
    mitään et enää voi tavoittaa, mikään ei sinulle riitä.
    Toivottavasti totut tylsyyteen.
    Kuuluisaksi niin nuorena ja niin helposti, ei ehkä ollut paras siirtosi.
    Jos saat rakkautta, ei se sinua liikuta, koska olet jo saanut kaiken.
    Jos sinua vihataan, vaivut epätoivoon.
    Se vie kaiken energiasi.

    Colm Wilkinson lataa tähän lauluun kaiken tunneskaalansa, ja esitys on konseptialbumin vaikuttavimpia kohtia.

      Banderasin tulkinta kappaleesta on myös onnistunut ja elokuvan vastaava kohtaus on näyttävä. Elokuvaversio löytyy täältä.

    Chen rooli musikaalissa, etenkin konseptialbumilla, on suurempi kuin sen naispääosan esittäjällä, ja myös Madonna jää elokuvaversiossa Antonio Banderasin varjoon. Elokuvaversiota varten Webber ja Rice tekivät yhden kokonaan uuden kappaleen. Syöpään sairastunut Eva havahtuu huomaamaan, että vaikka hänen ja Juan Perónin liitto oli kahden kunnianhimoisen ihmisen laskelmoitu järkiavioliitto, rakastaa presidentti silti oikeasti vaimoaan. Musikaalin ainoa rakkauslaulu You must love me on elokuvassa Madonnan tähtihetki. Kappele on elokuvassa ainoa, jonka Madonna tuntuu tulkitsevan suoraan sydämestään.
     
     
    Elokuvan soundtrackia kuunnellessa Madonna ei vakuuta kuulijaansa You must love me -kappaletta lukuunottamatta. Elokuvaa katsottaessa hän tekee paljon paremman vaikutelman. Madonna kiistämättä muistuttaa elokuvan päähenkilöä ja hän esittää roolinsa hyvin, hänet palkittiin jopa Golden Globe palkinnolla roolistaan.

    Sama koskee myös koko soundtrackia. Elokuva on huikea aikamatka 1940-1950-lukujen Argentiinaan, ja Buenos Aires näyttää kauniimmat kasvonsa. Elokuvan musiikki toimii hyvin elokuvan taustalla, mutta yksinään elokuvan soundtrack on pettymys.

    Vuoden 1976 konseptialbumin musiikki sen sijaan on tehty nimenomaan kuunneltavaksi ilman visuaalista lisäinformaatiota. Levy kuvailee Eva Perónin elämänvaiheet elävästi ja antaa mielikuvituksen tehdä loput. Varsinaista kuvainformaatiota ei tarvita.

    Musikaali päättyy Evitan kuolinvuoteelle, missä vasta 33-vuotias kansan rakastama ja maansa henkiseksi johtajaksi nimetty Perón pohtii sitä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Julie Covingtonin tulkinta on hauras, mutta silti onnistunut lauluesitys.
     
     
    Madonna onnistuu lähes pilaamaan herkän kappaleen itkuisella äänellään. Elokuvan katsojaa tämä ei niin paljoa haittaa, mutta levyltä kuunnellen kappale on pilalla. Elokuvan loppu (noin kohdasta 2:26 eteenpäin) on kuitenkin vaikuttava ja se sisältää Che:n viimeiset sanat Evitalle, jota hän taitaa kuitenkin, kaikista kitkeristä sanoistansa huolimatta, rakastaa.
    T
     

    Jos siis pitäisi valita, kumpaa musikaalilevytystä kuuntelee, on minun valintani selvä. Konseptilevytys on tehty vain itsensä ehdoilla, eikä sen tekemisessä ole tarvinnut miettiä visuaalisia ratkaisuja tai teatteri- tai elokuvayleisön rajallista vastaanottokykyä.

    Evitan ensimmäisessä versiossa etenkin Tim Rice loistaa sanoittajana, joka saa musikaalin jokaisen hahmon elämään. Hän upottaa laulujen teksteihin näppäriä yksityiskohtia, joihin samalla teatteri- tai elokuvaesitystä seuraavan yleisön on lähes mahdotonta tarttua. Musikaalia jouduttiinkin teatteri- ja elokuvaversioita varten yksinkertaistamaan, lauluja vähentämään ja teksityksen tasoja latistamaan. 

    Evitan elokuvasoundtrack sen sijaan on mielestäni varsin turha levy. Madonnan ja Antonio Banderasin esityksistä kannattaa nauttia ennemmin samaa elokuvaa dvd:ltä katsoen.

    tiistai 27. joulukuuta 2011

    43. Madonna: I'm breathless (1990)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    I'm Breathless -albumille Madonna kokosi elokuvassa Dick Tracy esittämiään kappaleita täydentäen levyä samaa 1930-luvun tyyliä kosiskelevilla muilla sävellyksillä. Elokuvassa Madonnalla oli vain sivurooli, mutta laulaja onnistui Breathless Mahoney -nimisen baarilaulajattaren roolissa paremmin kuin monissa muissa elokuvarooleissaan. Albumi poikkesi merkittävästi laulajan muista levyistä tyylillään ja myös sillä, että sen kappaleet aiheuttivat vähemmän skandaaleja kuin Madonnan muiden levyjen musiikki keskimäärin.

    Taiteilija nimeltä Madonna on aina ollut minulle hankala. Toisaalta hän on tehnyt monta erinomaista albumia ja paljon hienoa musiikkia. Artistin imago on kuitenkin ollut korostetun itsekeskeinen, ja seksin ja uskonnollisten provokaatioiden avulla on markkinoitu myös sellaisia levyjä ja kappaleita, joiden musiikillinen arvo ei ole ollut kovin kaksinen. Lopputuloksena on ollut kovin poukkoileva laulajanura, jossa kohut ja kuohut ovat usein peittäneet alleen niin musiikilliset flopit kuin onnistumisetkin.

    Madonnan näyttelijäura on ollut niin ikään myrskyisä. Kehuja hän ei rooleistaan ole juurikaan saanut, mutta kohua sitäkin enemmän. Pääroolit mm. elokuvissa Who's that girl, Shanghai surprise ja Evita saivat osakseen lähinnä ilkkumista. Paljon paremmin hän onnistui elokuvissa, joissa hän esiintyi sivuroolissa muiden näyttelijöiden huolehtiessa haastavimmista osista. Esimerkiksi elokuvassa League of her own Madonna ylsi mielestäni erinomaiseen suoritukseen suorasanaisena naispesäpallon pelaajana. Toinen onnistuminen oli elokuvassa Dick Tracy, jossa Madonna esitti kapakkalaulaja Breathless Mahoney:a. Vuonna 1990 ilmestynyt I'm Breathless -albumi yhdisti Madonnan elokuvassa laulamia kappaleita muihin samaa tyylilajia edustaviin Madonna-kappaleisiin.

    Madonna on kuin kotonaan 1930-luvun miljöön ja musiikin parissa. Vaikka levyn aloittava He's a man tuntuu käsittelevän Dick Tracyn tapahtumia, ei se kuitenkaan ole peräisin elokuvasta. Levyn ei elokuvakappaleet Madonna on säveltänyt vanhan tuottajakumppaninsa Patrick Leonardin kanssa.

    Elokuvalaulujen säveltäjä on musikaaliveteraani Stephen Sondheim, jonka kuuluisimpia töitä ovat New Yorkin kaduille siirretty Romeo ja Julia -tarina West Side Story sekä murhanhimoisesta parturista kertova musikaali Sweeney Todd.  Madonnan parhaita hetkiä Dick Tracy -elokuvassa on hänen tulkintansa Sondheimin kappaleesta Sooner or later.
    I'm breathless -albumin 1930-lukulaiset jazzkappaleet tuovat Madonnasta esiin puolen, jota hänen muilla levyillä ei juuri kuulla. Parhaimmillaan Madonna on sävykäs tulkitsija, joka lauluissa tuo esiin myös henkilökohtaisen haavoittuvuutensa.

    Elokuvan avainkohdassa Breathless Mahoney laulaa duettona pianistinsa (jota esittää Mandy Patinkin) kanssa Sondheimin kappaleen What can you lose. Itselleni ei tule mieleen yhtään toista duettoa, jossa Madonna jakaa parrasvalon tasapuolisesti duettoparinsa kanssa.

    Tämän hienon albumin ainoa selkeä tyylirikko on levyn lopussa, johon ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta on lisätty Madonnan pari kuukautta aiemmin julkaisema hittisingle Vogue. Vaikka laulussa käsitellään vanhan ajan tunnettuja elokuvatähtiä, ei sillä musiikkinsa puolesta ole mitään tekemistä Dick Tracy -elokuvan tai levyn muiden kappaleiden kanssa. House-tuottaja Shep Pettibonen kanssa tehty Vogue oli Madonnan siihen astisen uran suurimpia hittejä, ja erittäin tarttuva hitti se onkin.
    I'm Breathless on toistaiseksi ainoa Madonnan albumeista, joka luottaa vanhan kunnon iskelmän ja jazzin taikaan, ja levy onkin miellyttävä poikkeus laulajan dance-painotteisella uralla. Toivottavasti jo reippaasti yli 50-vuotias kaiken kokenut megatähti uskaltaisi toisenkin kerran poiketa tutulta ja turvalliselta polulta, ja tehdä levyllisen jotain aivan muuta.