Näytetään tekstit, joissa on tunniste Andrew Lloyd Webber. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Andrew Lloyd Webber. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

174. Marti Webb: Tell me on a sunday (1980)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Andrew Lloyd Webber tunnetaan  suurista musikaaleistaan Evita, Cats ja Phantom of the Opera. Sen sijaan meillä on jäänyt tuntemattomaksi hänen laulaja-näyttelijä Marti Webbille säveltämänsä yhden naisen minimusikaali Tell me on a sunday, joka kertoo nuoresta naisesta joka muuttaa Yhdysvaltoihin uuden elämän ja uuden rakkauden toivossa. Marti Webbin äänen lisäksi musikaalilevytyksen antina on joukko hienoja Webber-sävellyksiä, joita ei ole soitettu puhki radiossa ja teattereissa.

Andrew Lloyd Webber -kärpänen puraisi minua kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin kävin katsomassa musikaalin Jesus Christ Superstar. Tämän jälkeen tutustuin Webberin muihin musikaaleihin Evita, Cats ja Phantom of the Opera Tampereen kirjaston musiikkiosaston avustuksella. Innostus huipentui muutama vuosi myöhemmin Lontoonreissulla päästessäni katsomaan West Endin teatteriin musikaalin Starlight Express.

Tutustuessani näihin suuriin musikaalimenestyksiin kuulin ohimennen pari laulua vähemmän tunnetusta musikaalista Tell me on a sunday. Kappaleet jäivät mieleeni, ja lopulta ostin musikaalin levytyksen tuntematta sen muita kappaleita. Riski kannatti, sillä levy on erinomainen.

Brittiläinen laulaja ja näyttelijä Marti Webb tuli Andrew Lloyd Webberin tietoisuuteen kun Elaine Paigelle haettiin tuuraajaa Broadwayn Evita-produktioon. Webb osoittautui erinomaiseksi Eva Peróniksi. Webber oli niin vaikuttunut 35-vuotiaan näyttelijän lahjoista, että halusi säveltää kokonaisen musikaalin Webbiä ajatellen. Tuloksena oli Tell me on a sunday, yhdelle naislaulajalle sävelletty minimusikaali.
Tarina kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka etsii onnea suurien mahdollisuuksien mantereelta. Musikaali etenee monologin tapaan, eikä lavalla koko aikana esiinny kuin yksi ihminen. Sen ensimmäisesessä kappaleessa Take that look off your face nimettömäksi jäävä päähenkilö kuuntelee epäuskoisena ystäväänsä, joka väittää nähneensä päähenkilön rakastetun toisen naisen kanssa. Laulun alussa hän tyrmää epäilyt mutta kappaleen edetessä hän alkaa kuitenkin itsekin miettiä tapahtunutta ja epäillä, olisiko ystävän kertomus miehen petollisuudesta sittenkin totta.

Tästä alkaa sarja epäonnisia miessuhteita, kun Sinkkuelämää-sarjassa konsanaan. Monologi jatkuu keskusteluna uuden miesystävän, elokuvatuottaja Sheldon Bloomin kanssa. Suhde ei kuitenkaan kestä, sillä Bloom viettää enemmän aikaa studiolla ja seurapiireissä kuin naisystävänsä kanssa.
Ikuisena optimistina musikaalin tähti etenee suhteesta toiseen uskoen aina että tällä kertaa löytyy se oikea. Tapahtumia ja tunnelmia avaavat hyvin päähenkilön kirjeet äidilleen. Nämä lyhyet "kirjelaulut" ovat hyvä esimerkki sanoittaja Don Blackin nerokkuudesta saada paljon asiaa lyhyeen lauluun.
Suomessa musikaalin Tell me on sunday kappaleita ei juurikaan ole kuultu. Kappaleet ovat kuitenkin ehtaa Andrew Lloyd Webberiä, tarttuvia ja vastustamattoman melodisia, ja koska niitä ei ole hänen muiden musikaalihittiensä tapaan soitettu puhki radiossa, teatterissa, elokuvissa ja konserteissa, ne ovat säilyttäneet tuoreutensa. Näyttelijänä uransa tehnyt Webb on erinomainen tulkitsija ja hän saa tekstit kuullostamaan itsekoetulta.
Valitettavasti päähenkilön suhteet päättyvät yksi toisensa jälkeen, milloin miehen uskottomuuteen, liikaan kiireeseen tai päähenkilön epäröintiin. Musikaalin ydin löytyy sen nimikappaleesta Tell me on a sunday, jossa nainen yrittää löytää parhaan ja kivuttomimman tavan erota rakkaastaan. Kappale on jälleen erinomainen esimerkki Blackin upeasta tekstikynästä. Kysymyksessä on yksinkertaisesti kaunein erolaulu minkä tiedän.

En halua tietää kenen syy,
en sillä tiedolla mitään tee.
En halua riidellä päivin öin,
sinä lähdet, se sattuu jo tarpeeksi.
Älä hiivi salaa pois sanomatta sanaakaan.
Älä kännipäissäsi paiskaa ovea takanasi.
Niin en halua lopettaa,
tiedän miten haluan sinun jättävän hyvästit:
Mennään sirkukseen trapetsia katsomaan.
Kiltti, säästä jäähyväiset sunnuntaille.

Alkuperäinen Tell me on sunday esitettiin noin tunnin mittaisena televisioesityksenä jonka ainoana tähtenä oli Marti Webb. Myöhemmin Webb siirtyi esittämän musikaalia teatteriin, missä se muodosti Webberin Variations-balettiteoksen kanssa esityksen Song and Dance. Yhden naisen minimusikaalista ei ole tullut Webberin suurteosten kaltaista hittishowta, mutta sitä on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Lontoossa ja Broadwaylla aina näihin päiviin saakka. Pääroolia ovat Marti Webbin lisäksi esittäneet mm. Lulu ja Sarah Brightman. Koskahan musikaali käännetään jonkin suomalaisnäyttelijän yhden naisen showta varten?

Itse pidän Marti Webbin alkuperäislevytystä musikaalin parhaana versiona. Monien Webber-musikaalien tavoin Tell me on a sunday toimii erinomaisesti myös vain levyltä kuunneltuna, Don Blackin tekstit vievät tarinaa eteenpäin ja ovat osaavat kertoa olennaisen lyhyessä ajassa. Juonessa pysyy kiinni vaikka ei näekään mitä lavalla tapahtuu.

Marti Webbin uran painopiste on edelleen teatterissa ja häntä voi nähdä yhä musikaaleissa ja näytelmissä. Webb on Tell me on sundayn jälkeen tehnyt myös muutaman soololevyn, mutta niiden menestys ei ole ollut kovin kummoinen, ainakaan Britannian rajojen ulkopuolella.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

73. Andrew Lloyd Webber: Evita - An opera based on the life story of Eva Perón/The complete motion picture music soundtrack(1976/1996)

Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin ja sanoittaja Tim Ricen yhteistyönä syntynyt Evita on yksi maailman tunnetuimmista teatterimusikaaleista. Ensimmäinen levytys musikaalista tehtiin vuonna 1976, ja 20 vuotta myöhemmin musikaali pääsi valkokankaalle. Tässä blogikirjoituksessani esittelen ja vertailen tuota ensimmäistä levytystä ja elokuvan soundtrackia, jossa pääroolin näytteli Madonna.

Ensimmäisen kerran näin oikean teatterimusikaalin kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin menimme yhdessä katsomaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kirjoittamaa musikaalia Jesus Christ Superstar. Esitys teki minuun vaikutuksen ja kiinnostuin Lloyd Webberin musikaaleista enemmänkin. Ihastuin kirjastosta lainaamaani Evitan konseptilevytykseen ja näin musikaalin lopulta Helsingin kaupunginteatterin lavalla 2006. Kymmenen vuotta aiemmin olin jo käynyt katsomassa musikaalin elokuvateatterissa. Madonnan tähdittämä elokuva oli näyttävä versio musiikiltaan rikkaasta teoksesta.

Ensimmäisen kerran Evitan musiikki julkaistiin vuonna 1976 ns. konseptilevytyksenä. West endille musikaali pääsi vasta vuonna 1978 konseptilevytyksen hyvän menestyksen saattelemana.

Musikaali on levytetty kymmeniä kertoja eri puolilla maailmaa. Konseptilevyä ja elokuvan soundtrackia yhdistää se, että molemmat on voitu tehdä studiotekniikan ehdoin orkesterin koko- ja teknisistä rajoitteista välittämättä. Muut levytykset ovat enemmän tai vähemmän eri teatteriproduktioiden levytysversioita, joissa rajoituksena on ollut muun muassa orkesterin koko ja muut teatterin rajoitteet.

Musikaali kertoo Eva Péronin tarinan. Péron oli köyhistä oloissa syntynyt argentiinalainen näyttelijä, joka nousi valta-asemaan mentyään naimisiin eversti Juan Péronin kanssa, josta tuli sittemmin Argentiinan presidentti. Péron kuoli kuitenkin syöpään vasta 33 vuotiaana vuonna 1952.

Musikaali alkaa Eva Péronin hautajaisista. Aloituskappaleessa musikaalin kertoja Che, kuvitteellinen hahmo joka virheellisesti on usein yhdistetty Che Guevaraan, seuraa suurta hautajaissurua ja vertaa Evitan elämän sirkukseen, jossa tärkeintä ei ollut se mitä tehtiin, vaan se mitä oltiin tekevinään. Elokuvassa Chen roolin esitti taitavasti Antonio Banderas.


Konseptilevytyksen versio (esittäjänä Colm Wilkinson) löytyy täältä (alkaen 3:13)

Oh what a circus -kappaleessa kuullaan myös lyhyt ote musikaalin suurimmasta hitistä Don't cry for me Argentina.

Alkulaulun jälkeen musikaali siirtyy tarinan alkuun. Nuori ja köyhä Eva Duarte lyöttäytyy laulaja Augustin Magaldin matkaan ja pääsee maalta pääkaupunkiin. Kappaleessa Buenos Aires Eva (jota konseptilevyllä esittää Julie Covington) unelmoi siitä, mitä kaikkea suurkaupunki voi nuorelle naiselle tarjota.

 
Elokuvan soundtrackin version samasta kappaleesta löydät täältä.

Julie Covington ei koskaan näyttämöllä esittänyt Evitaa, mutta hänellä on kunnia olla ensimmäinen roolin levylle laulanut artisti. Elokuvassa Evaa näytellyt Madonna muistuttaa ulkoisesti esikuvaansa, mutta lauluissa Covington päihittää Madonnan mielestäni kirkkaasti.

Tyhjin käsin Buenos Airesiin saapunut neiti Duarte osaa pelin säännöt, ja häikeilemättömästi miesten heikkouksia hyväksikäyttäen hän nousee nopeasti radio- ja elokuvatähdeksi. Evan sosiaalisen nousu kuvataan kappaleessa Good night and thank you, jossa sanoittaja Tim Rice osoittaa ilmiömäisen kykynsä kiteyttää isot asiat näppäriin sanankäänteisiin. Vaikka Banderas tekee elokuvassa hienon roolin Che:nä, on alkuperäislevytyksen Colm Wilkinson häntä inan verran parempi. Myös Covington laulaa roolinsa rakastajansa hylkäävänä Evana mainiosti.

Goodnight and Thank You by Evita on Grooveshark
Banderasin versio ja näyte elokuvasta löytyy täältä.
  
Eva Perónin elämäntarinasta on monta versiota. Jotkin niistä pitävät Evitaa köyhien ja hyljeksittyjen sankarina. Toiset tarinat sen sijaan kuvailevat Perónin häikäilemättömäksi vallantavoittelijaksi, jonka kansaa rakastava julkisivu oli pelkkä kulissi. Webberin ja Ricen Evita uskoo tähän jälkimmäiseen versioon.

Kertojahahmo Che suhtautuu Eva Perónin saavutuksiin kyynisyydellä ja ironialla tuoden samalla esiin väärinkäytökset ja väkivallan, jotka Perónin pariskunnan valtaan liittyivät. Vain parissa kohtaa Che osoittaa ymmärrystä ja empatiaa Eva Perónia kohtaan. Yksi tälläinen laulu on High flying adored, jossa Che pohtii sitä, mitä jo nuorena kaiken saanut, kenraalinsa kanssa naimisiin mennyt ja tämän presidentiksi nostanut Eva Perón voisi enää saavuttaa. Laulun avainsäkeistö on vavahduttava:

Lennät korkealla, ihailtuna.
Mutta mihin tästä eteenpäin.
Ei kai näkymä maailman huipulla ole kovin selkeä.
Harmi että sait kaiken jo 26-vuotiaan.
Ei enää arvoituksia, 
mitään et enää voi tavoittaa, mikään ei sinulle riitä.
Toivottavasti totut tylsyyteen.
Kuuluisaksi niin nuorena ja niin helposti, ei ehkä ollut paras siirtosi.
Jos saat rakkautta, ei se sinua liikuta, koska olet jo saanut kaiken.
Jos sinua vihataan, vaivut epätoivoon.
Se vie kaiken energiasi.

Colm Wilkinson lataa tähän lauluun kaiken tunneskaalansa, ja esitys on konseptialbumin vaikuttavimpia kohtia.

  Banderasin tulkinta kappaleesta on myös onnistunut ja elokuvan vastaava kohtaus on näyttävä. Elokuvaversio löytyy täältä.

Chen rooli musikaalissa, etenkin konseptialbumilla, on suurempi kuin sen naispääosan esittäjällä, ja myös Madonna jää elokuvaversiossa Antonio Banderasin varjoon. Elokuvaversiota varten Webber ja Rice tekivät yhden kokonaan uuden kappaleen. Syöpään sairastunut Eva havahtuu huomaamaan, että vaikka hänen ja Juan Perónin liitto oli kahden kunnianhimoisen ihmisen laskelmoitu järkiavioliitto, rakastaa presidentti silti oikeasti vaimoaan. Musikaalin ainoa rakkauslaulu You must love me on elokuvassa Madonnan tähtihetki. Kappele on elokuvassa ainoa, jonka Madonna tuntuu tulkitsevan suoraan sydämestään.
 
 
Elokuvan soundtrackia kuunnellessa Madonna ei vakuuta kuulijaansa You must love me -kappaletta lukuunottamatta. Elokuvaa katsottaessa hän tekee paljon paremman vaikutelman. Madonna kiistämättä muistuttaa elokuvan päähenkilöä ja hän esittää roolinsa hyvin, hänet palkittiin jopa Golden Globe palkinnolla roolistaan.

Sama koskee myös koko soundtrackia. Elokuva on huikea aikamatka 1940-1950-lukujen Argentiinaan, ja Buenos Aires näyttää kauniimmat kasvonsa. Elokuvan musiikki toimii hyvin elokuvan taustalla, mutta yksinään elokuvan soundtrack on pettymys.

Vuoden 1976 konseptialbumin musiikki sen sijaan on tehty nimenomaan kuunneltavaksi ilman visuaalista lisäinformaatiota. Levy kuvailee Eva Perónin elämänvaiheet elävästi ja antaa mielikuvituksen tehdä loput. Varsinaista kuvainformaatiota ei tarvita.

Musikaali päättyy Evitan kuolinvuoteelle, missä vasta 33-vuotias kansan rakastama ja maansa henkiseksi johtajaksi nimetty Perón pohtii sitä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Julie Covingtonin tulkinta on hauras, mutta silti onnistunut lauluesitys.
 
 
Madonna onnistuu lähes pilaamaan herkän kappaleen itkuisella äänellään. Elokuvan katsojaa tämä ei niin paljoa haittaa, mutta levyltä kuunnellen kappale on pilalla. Elokuvan loppu (noin kohdasta 2:26 eteenpäin) on kuitenkin vaikuttava ja se sisältää Che:n viimeiset sanat Evitalle, jota hän taitaa kuitenkin, kaikista kitkeristä sanoistansa huolimatta, rakastaa.
T
 

Jos siis pitäisi valita, kumpaa musikaalilevytystä kuuntelee, on minun valintani selvä. Konseptilevytys on tehty vain itsensä ehdoilla, eikä sen tekemisessä ole tarvinnut miettiä visuaalisia ratkaisuja tai teatteri- tai elokuvayleisön rajallista vastaanottokykyä.

Evitan ensimmäisessä versiossa etenkin Tim Rice loistaa sanoittajana, joka saa musikaalin jokaisen hahmon elämään. Hän upottaa laulujen teksteihin näppäriä yksityiskohtia, joihin samalla teatteri- tai elokuvaesitystä seuraavan yleisön on lähes mahdotonta tarttua. Musikaalia jouduttiinkin teatteri- ja elokuvaversioita varten yksinkertaistamaan, lauluja vähentämään ja teksityksen tasoja latistamaan. 

Evitan elokuvasoundtrack sen sijaan on mielestäni varsin turha levy. Madonnan ja Antonio Banderasin esityksistä kannattaa nauttia ennemmin samaa elokuvaa dvd:ltä katsoen.