Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 24. lokakuuta 2014

213. Beautiful - The Carole King Musical - Original Broadway Cast Recording (2014)


Kuuntele koko albumi Spotifysta tai esittäjien kommentein YouTubesta.
Carole Kingin musiikkiin pohjautuva musikaali Beautiful on ollut vuoden 2014 suurimpia Broadway-menestyksiä. Kingin elämäntarina teini-ikäisestä laulunkirjoittajasta maailmankuuluksi laulajatähdeksi kerrotaan Kingin ja hänen kumppaninsa Gerry Goffinin  kirjoittamien laulujen avulla. Omat sävelensä ja tarinansa musikaaliin tuovat toisen lauluntekijäpariskunnan Cynthia Weil ja Barry Mann laulut. Hienoa musiikkia sisältävä musikaali saa Lontoon ensi-iltansa alkuvuodesta 2015.

Kuten blogini lukijat ovat huomanneet, Carole King ja hänen 1970-luvulla alkanut soolouransa ovat levysoittimeni vakio-ohjelmistoa. King tunnetaan parhaiten vuonna 1971 julkaistusta albumistaan Tapestry, joka on edelleen yksi maailman myydyimmistä pop-levyistä. 1960-luvulla King tuli kuitenkin tunnetuksi muille artisteille yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa kirjoittamistaan hiteistä. Tämä osa hänen urastaan on tullut minulle rakkaaksi vasta myöhemmin. Kingin elämä ja ura iloineen ja murheiheen sai ensi-iltansa musikaalin muodossa Broadwaylla alkuvuodesta 2014. Pitkän etäisyyden vuoksi tyydyin lippujen ostamisen sijaan hankkimaan musikaalin soundtrack-cd:n, joka osoittautui odotuksiakin paremmaksi korvikkeeksi.

Näytelmän Beautiful - The Carole King musical avainkohta sijoittuu vuoteen 1960, jolloin 18-vuotiaan Kingin säveltämästä ja pari vuotta vanhemman Goffinin (jonka kanssa avioitunut King oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa aiemmin samana vuonna) sanoittamasta Will you love me tomorrow -kappaleesta tuli Goffin/Kingin ensimmäinen listaykkönen tyttöyhtye The Shirellesin esittämänä. Musikaalissa kappale kuullaan sekä Kingiä esittävän Jessie Muellerin versiona (joka muistuttaa sovitukseltaan Kingin Tapestry-albumilla julkaisemaa versiota) että The Shirellesiä näyttelevän mustan naiskolmikon esittämänä. Musikaalin virallisen YouTube-kanavan videosikermässä nähdään ja kuullaan pätkät molemmista versioista.
Will you love me tomorrow ei jäänyt Goffinin pariskunnan ainoaksi hitiksi tai edes ainoaksi listaykköseksi. 1960-luvun aikana he kirjoittivat kymmeniä hittejä eri artisteille ja USA:n listan ykköspaikan valloitti näistä neljä. USA:n listan kärkeen nousi muiden muassa the Loco-motion, jonka laulajaksi pestattiin Goffinin ja Kingin lastenhoitaja Eva Boyd. Vaikka kappale jäi Little Evan ainoksi hitiksi, se on yksi Carole Kingin levytetyimmistä kappaleista (King itse sisällytti kappaleen albumilleen Pearls ja hän on esittänyt sen useasti konserteissaan.). 
Beautiful-musikaalissa esiintyy myös toinen tunnettu lauluntekijäpariskunta. Samalle kustantajalle Goffin/King-parin kanssa lauluja kirjoitti aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. Vaikka pariskunnat kilpailivat verisesti seuraavasta hittisinglestä, he olivat siviilielämässä toistensa lähimmät ystävät.

Musikaalissa esitetään Mann/Weil-pariskunnan suurimman hitin syntyhistoria. Säveltäjä Barry Mann (jota esittää Jarrod Spector) ei saa laulua You've lost that loving feeling toimimaan, kunnes sanoittaja Cynthia Weil (Annika Larsen) ehdottaa sävellajin laskemista ja esittäjäksi miesduo the Righteous Brothersia. Tuloksena laulu, josta tuli amerikkalaisen television ja radion 1900-luvun soitetuin kappale.
Menestyvän säveltäjäparin perheidylli alkoi murtua, kun Gerry Goffin turhaantui keskiluokkaiseen lähiöelämään ja sen sovinnaisiin rajoituksiin. The Monkees -yhtyeelle kirjoitetussa laulussa Pleasant Valley Sunday Goffin kuvaa amerikkalaisen ihanneperheen kulissia suorin sanoin. Kitkerät sanat ja Kingin iloinen melodia tekivät kappaleesta poikkeuksellisen hitin. Musikaalissa laulun esittää Goffin (Jake Epstein) yhdessä rakastajattarensa kanssa. Myös tätä laulua sen säveltäjä Carole King on esittänyt konserteissaan vielä 2000-luvun puolella.
Goffinin uskottomuuden lisäksi Carole Kingin maisemaa tummensi myös Goffinin ongelmat huumeiden ja mielenterveyden kanssa. Musikaalin synkkiin käänteisiin tuo kaivattavaa helpotusta Barry Mannin ja Cynthia Weilin suhteen kepeämpi kuvaus ja musiikki. Musikaalin yksi parhaista tulkinnoista (ja ainoa selkeä rock-kappale) on Mannia esittävätn Jarrod Spectorin tulkinta the Animals-hitistä We gotta get out of this place. Laulusta tuli aikoinaan Vietnamissa taistelleiden sotilaiden tunnuslaulu.
Täysin ilman kriisejä ei Mann/Weil parinkaan ollut, mutta muutamista parisuhteen karikoista selvittyään pari on pysynyt yhdessä näihin päiviin saakka. Cynthia Weil ja Barry Mann ovatkin olleet aktiivisesti mukana Beautiful-musikaalin teossa (ja myös albumin YouTubessa julkaistulla kommenttiraidalla).

Musikaalin päähenkilölle suhtautuminen itsestä kertovaan näytelmään on ollut vaikeampaa. Näytelmä ehti pyöriä Broadwaylla kolmen kuukauden ajan ennenkuin Carole King uskaltautui sitä katsomaan tuntemattomaksi naamioituneena. Esityksen päätteeksi King yllätti musikaalin näyttelijät täydellisesti nousemalla lavalle heidän kanssaan.

Myös itse näytelmässä King joutuu kohtaamaan tuskallisen menneisyytensä. Äänittäessään toista sooloalbumiaan Tapestry hän epäröi laulaa entisen miehensä kanssa kirjoittamaa, alunperin Aretha Franklinin levyttämää kappaletta Natural woman. Jessie Muellerin esittämä kappale muistuttaa sovitukseltaan enemmän Franklinin versiota kuin Kingin levyttämää versiota, mutta tämä sallittakoon taiteellisen vapauden nimissä.
Ylitettyään oman arkuutensa ja menneisyytensä haamut Carole Kingin sooloura alkoi toden teolla. Tapestry-albumista tuli suurmenestys ja se piti maailman myydyimmän naislaulajan albumin titteliä aina Whitney Houstonin Bodyguard -levyn julkaisuun asti. King ei enää ollut riippuvainen Gerry Goffinin lyriikoista, vaan hän oli oppinut kirjoittamaan itse omat laulutekstinsä.

Goffin puolestaan jatkoi menestyvänä sanoittajana kirjoittaen tekstit muun muassa hitteihin Saving all my love for you (Whitney Houston) ja Nothing's gonna change my love for you (Glenn Medeiros). King ja Goffin pysyivät hyvinä ystävinä ja kirjoittivat yhdessä lauluja Goffinin vuonna 2014 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Musikaali päättyy Tapestry-albumin julkaisuun. Albumilla julkaistu musikaalin nimikappale Beautiful (jonka tekstin King kirjoitti itse) julistaa Kingin uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa.
Beautiful - The Carole King musical:in äänite on niin onnistunut ja viihdyttävä, että koen että olen nähnyt koko näytelmän, vaikka en Brodwayn lähellä ole koskaan käynytkään. Levyllä ei ole yhtään täyteraitaa, vaan jokainen hetki on hittitavaraa Goffin/Kingin tai Mann/Weilin aarteistosta, joten esimerkkikappaleiden valinta tähän blogiinkin oli vaikeaa. Levy toimii parhaiten kokonaan kuunneltuna.

Yhdysvalloissa suuren suosion saanutta musikaalia valmistellaan parhaillaan Lontoon West Endin ensi-iltaa varten, jonka on määrä tapahtua helmikuussa 2015. Ehkä pääsen katsomaan musikaalin siellä.

Lue myös:




Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

tiistai 23. syyskuuta 2014

210. Mamma Mia! på svenska/The Movie Soundtrack (2005/2008)


Kuuntele The Movie Soundtrack kokonaan Spotifyssa.
Mamma Mia!, maailman menestynein musikaali, saa teatteriensi-iltansa Suomessa 15 vuotta Lontoon ensi-illan jälkeen. Suomalaisversion kunniaksi esittelen musikaalin kymmenistä levytyksistä kaksi, joiden tekoon Abba-herrat Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Ruotsinkielinen musikaaliversio avaa uuden ikkunan Abba-lyriikoihin, ja elokuvan soundtrack on kuin vanhojen Abba-muusikoiden luokkakokous.

Mamma Mia! -musikaalista on tehty jo kymmeniä levytyksiä monilla kielillä ja monilla kokoonpanoilla. Vanhana Abba-fanina olen pitänyt näitä levytyksiä jokseenkin turhina; miksi ostaa teatterilevytystä, kun kappaleiden alkuperäiset ja ylittämättömät esitykset löytyvät Abba-levyiltä?

Abba-miesten Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuminen levyntekoon erottaa Mamma Mia på svenska -levyn ja elokuvasta tehdyn soundtrackin muista levytyksistä. Musikaalin ruotsalaisversio julkaistiin cd:llä vuonna 2005, ja Ulvaeus vastasi tekstien ruotsintamisesta yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa (Strömstedt myös tuotti levyn). Vaikka joistain lauluista oli jo olemassa ruotsinkielinen Abba-versio, käännettiin ne nyt uudelleen musikaalin tarinaa silmälläpitäen. Esimerkiksi Abban 1974 levyttämä ruotsinkielinen teksti kappaleeseen Honey Honey kirjoitettiin nyt uusiksi.

Musikaalissa naimisiin menevä Sofie (Nina Lundseie/Amanda Seyfried) lukee äitinsä päiväkirjaa ja kertoo ystävättärilleen kolmesta isäehdokkaasta. Vertailun vuoksi alla linkit molempien Mamma Mia -levytysten versioihin sekä Abban kahteen originaaliversioon.
Elokuva musikaalista tehtiin yhdeksän vuotta teatteriensi-illan jälkeen. Laulavasta tähtikaartista (mm. Meryl Streep, Pierce Brosnan & Colin Firth) huolimatta soudtrack-albumin mielenkiintoisin nimi löytyy tuottajan pallilta. Alkuperäiset Abba-levytykset Björn Ulvaeusin kanssa tuottanut Benny Andersson vastasi siitä, että uudet versiot tehtiin kaikkia Abba-laatukriteerejä kunnioittaen. Koskettimia soittavan Anderssonin lisäksi myös monet levyn muut soittajat olivat mukana jo alkuperäisillä Abba-äänitteillä, mikä tekee elokuvan soundtrackista erityisen mielenkiintoisen. Esimerkiksi basisti Rutger Gunnarsson oli mukana esittämässä Waterloota Brightonin euroviisuissa 40 vuotta sitten ja Lasse Wellander vastasi monien Abba-hittien kitarasooloista. Tämän lähemmäksi alkuperäistä Abba-soundia ei levyllä tulla koskaan pääsemään.
En juurikaan ole kuunnellut ajatuksella Björn Ulvaeusin (ja osittain manageri Stig Andersonin) kirjoittamia Abba-laulujen alkuperäistekstejä, ehkä sen vuoksi että aktiivisimpina Abba-fanitusvuosinani en englantia vielä osannut. Uudet ruotsinkieliset käännökset ovatkin avanneet laulujen merkitystä minulle aivan uudella tavalla. Strömstedt ja Ulvaeus ovat onnistuneet käännöksissä erinomaisesti pitämään kiinni niiden alkuperäisestä merkityksestä menettämättä kuitenkaan niiden luontevuutta ja laulettavuutta. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon tunnetta ja asiaa näihin kappaleisiin sisältyy. Samoja Strömstedt/Ulvaeus -tekstejä kuunnellaan myös Svenska teaternin Mamma Mia! -versiossa.

Musikaalin kaikki kappaleet eivät kuulu Abban hitteihin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Oman lapsensa kasvamista seurannut Ulvaeus kirjoitti Slipping through my fingers -kappaleen jo 34 vuotta sitten yhtyeen viimeiselle The Visitors -albumille. Nyt nimellä Kan man ha en solkatt i en bur (=Voiko auringonsäteen vangita häkkiin) ruotsinkielinen versio tuo tuoreen, mutta aina yhtä riipaisevan näkökulman vanhemmuuteen ja siihen, että lapset ovat lapsia vain vähän aikaa. Laulu on musikaalin nessuhetki.
Elokuvasoundtrackillä Benny Anderssonin sormenjälki on kuultavissa laulujen päivitetyissä mutta silti vanhoja äänityksiä kunnioittavissa sovituksissa. Vuoden 1978 salaperäinen hitti The name of the game on yhä Abban kiehtovimpia levytyksiä ja se toimii musikaalin molemmissa levytyksissä hienosti. Kohtaus, jossa Sofie yrittää udella kolmelta isäehdokkaalta kuka heistä olisi se oikea, leikattiin pois lopullisesta elokuvasta, mutta onneksi Amanda Seyfriedin tulkinta kappaleesta on kuitenkin soundtrack-albumilla mukana.
Esittelemilläni Mamma mia levytyksillä on kummallakin mukana pari kappaletta, jota ei toiselta löydy. Ruotsinkielisessä levytyksessä Abban viimeinen single Under attack toimii erinomaisena ääniraitana Sofien painajaiselle, jossa häistä tulee kolmen isäehdokkaan välinen tappelu.
Yhtälailla onnistunut on elokuvan bilekohtaukseen lisätty Gimme, gimme, gimme, joka julkaistiin myös soundtrackin singlenä. Musiikkivideolla piipahtaa cameo-roolissa tuottaja-säveltäjä Benny Andersson itse.
Molemmat Mamma Mia! -musikaalilevytykset ovat hienoja muistoja mukavasta musikaalielämyksestä ja toimivat myös viihdyttävinä äänitteinä sellaisenaan. Uskon että moni näiden levyjen kuuntelun jälkeen tarttuu myös alkuperäisiin Abba-levyihin, joilla nämä kappaleet ovat parhaimmillaan.

Levytyksiä ei kannata vertailla alkuperäisiin Abba-levytyksiin kovin kireä pipo päässä. Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog ovat alkuperäistulkinnoissaan ylittämättömiä, mutta näyttelijät eivät versioissaan pyrikään korvaamaan alkuperäisesityksiä.

Musikaalissa laulujen tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin ja kuvata musiikin ja lyriikan keinoin päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Suurin tulkintavastuu on päähenkilö Donnan esittäjällä. Vaikein ja samalla vaikuttavin tunteiden, tulkinnan ja laulusuorituksen yhdistelmä on Donnan esittämä The winner takes it all. Sekä Meryl Streep että Gunilla Backman onnistuvat siinä erinomaisesti. Kappaleessa on haastetta myös Mia Hafrénille, joka esittää Donnan roolin Svenskanin tuotannossa.
Mamma Mia saa Suomen ensi-iltansa ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa 27. syyskuuta, ja lippuja on myyty jo ennen ensi-iltaa 75 000 kappaletta. Toivottavasti musikaalin ruotsinkielinen menestys Suomessa rohkaisee jonkin suomenkielisen teatterin sijoittamaan varsin kalliiseen tuotantoon. Mamma Mia! olisi kiva kuulla ja kokea myös suomenkielellä. 

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

 Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 14. kesäkuuta 2013

174. Marti Webb: Tell me on a sunday (1980)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Andrew Lloyd Webber tunnetaan  suurista musikaaleistaan Evita, Cats ja Phantom of the Opera. Sen sijaan meillä on jäänyt tuntemattomaksi hänen laulaja-näyttelijä Marti Webbille säveltämänsä yhden naisen minimusikaali Tell me on a sunday, joka kertoo nuoresta naisesta joka muuttaa Yhdysvaltoihin uuden elämän ja uuden rakkauden toivossa. Marti Webbin äänen lisäksi musikaalilevytyksen antina on joukko hienoja Webber-sävellyksiä, joita ei ole soitettu puhki radiossa ja teattereissa.

Andrew Lloyd Webber -kärpänen puraisi minua kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin kävin katsomassa musikaalin Jesus Christ Superstar. Tämän jälkeen tutustuin Webberin muihin musikaaleihin Evita, Cats ja Phantom of the Opera Tampereen kirjaston musiikkiosaston avustuksella. Innostus huipentui muutama vuosi myöhemmin Lontoonreissulla päästessäni katsomaan West Endin teatteriin musikaalin Starlight Express.

Tutustuessani näihin suuriin musikaalimenestyksiin kuulin ohimennen pari laulua vähemmän tunnetusta musikaalista Tell me on a sunday. Kappaleet jäivät mieleeni, ja lopulta ostin musikaalin levytyksen tuntematta sen muita kappaleita. Riski kannatti, sillä levy on erinomainen.

Brittiläinen laulaja ja näyttelijä Marti Webb tuli Andrew Lloyd Webberin tietoisuuteen kun Elaine Paigelle haettiin tuuraajaa Broadwayn Evita-produktioon. Webb osoittautui erinomaiseksi Eva Peróniksi. Webber oli niin vaikuttunut 35-vuotiaan näyttelijän lahjoista, että halusi säveltää kokonaisen musikaalin Webbiä ajatellen. Tuloksena oli Tell me on a sunday, yhdelle naislaulajalle sävelletty minimusikaali.
Tarina kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka etsii onnea suurien mahdollisuuksien mantereelta. Musikaali etenee monologin tapaan, eikä lavalla koko aikana esiinny kuin yksi ihminen. Sen ensimmäisesessä kappaleessa Take that look off your face nimettömäksi jäävä päähenkilö kuuntelee epäuskoisena ystäväänsä, joka väittää nähneensä päähenkilön rakastetun toisen naisen kanssa. Laulun alussa hän tyrmää epäilyt mutta kappaleen edetessä hän alkaa kuitenkin itsekin miettiä tapahtunutta ja epäillä, olisiko ystävän kertomus miehen petollisuudesta sittenkin totta.

Tästä alkaa sarja epäonnisia miessuhteita, kun Sinkkuelämää-sarjassa konsanaan. Monologi jatkuu keskusteluna uuden miesystävän, elokuvatuottaja Sheldon Bloomin kanssa. Suhde ei kuitenkaan kestä, sillä Bloom viettää enemmän aikaa studiolla ja seurapiireissä kuin naisystävänsä kanssa.
Ikuisena optimistina musikaalin tähti etenee suhteesta toiseen uskoen aina että tällä kertaa löytyy se oikea. Tapahtumia ja tunnelmia avaavat hyvin päähenkilön kirjeet äidilleen. Nämä lyhyet "kirjelaulut" ovat hyvä esimerkki sanoittaja Don Blackin nerokkuudesta saada paljon asiaa lyhyeen lauluun.
Suomessa musikaalin Tell me on sunday kappaleita ei juurikaan ole kuultu. Kappaleet ovat kuitenkin ehtaa Andrew Lloyd Webberiä, tarttuvia ja vastustamattoman melodisia, ja koska niitä ei ole hänen muiden musikaalihittiensä tapaan soitettu puhki radiossa, teatterissa, elokuvissa ja konserteissa, ne ovat säilyttäneet tuoreutensa. Näyttelijänä uransa tehnyt Webb on erinomainen tulkitsija ja hän saa tekstit kuullostamaan itsekoetulta.
Valitettavasti päähenkilön suhteet päättyvät yksi toisensa jälkeen, milloin miehen uskottomuuteen, liikaan kiireeseen tai päähenkilön epäröintiin. Musikaalin ydin löytyy sen nimikappaleesta Tell me on a sunday, jossa nainen yrittää löytää parhaan ja kivuttomimman tavan erota rakkaastaan. Kappale on jälleen erinomainen esimerkki Blackin upeasta tekstikynästä. Kysymyksessä on yksinkertaisesti kaunein erolaulu minkä tiedän.

En halua tietää kenen syy,
en sillä tiedolla mitään tee.
En halua riidellä päivin öin,
sinä lähdet, se sattuu jo tarpeeksi.
Älä hiivi salaa pois sanomatta sanaakaan.
Älä kännipäissäsi paiskaa ovea takanasi.
Niin en halua lopettaa,
tiedän miten haluan sinun jättävän hyvästit:
Mennään sirkukseen trapetsia katsomaan.
Kiltti, säästä jäähyväiset sunnuntaille.

Alkuperäinen Tell me on sunday esitettiin noin tunnin mittaisena televisioesityksenä jonka ainoana tähtenä oli Marti Webb. Myöhemmin Webb siirtyi esittämän musikaalia teatteriin, missä se muodosti Webberin Variations-balettiteoksen kanssa esityksen Song and Dance. Yhden naisen minimusikaalista ei ole tullut Webberin suurteosten kaltaista hittishowta, mutta sitä on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Lontoossa ja Broadwaylla aina näihin päiviin saakka. Pääroolia ovat Marti Webbin lisäksi esittäneet mm. Lulu ja Sarah Brightman. Koskahan musikaali käännetään jonkin suomalaisnäyttelijän yhden naisen showta varten?

Itse pidän Marti Webbin alkuperäislevytystä musikaalin parhaana versiona. Monien Webber-musikaalien tavoin Tell me on a sunday toimii erinomaisesti myös vain levyltä kuunneltuna, Don Blackin tekstit vievät tarinaa eteenpäin ja ovat osaavat kertoa olennaisen lyhyessä ajassa. Juonessa pysyy kiinni vaikka ei näekään mitä lavalla tapahtuu.

Marti Webbin uran painopiste on edelleen teatterissa ja häntä voi nähdä yhä musikaaleissa ja näytelmissä. Webb on Tell me on sundayn jälkeen tehnyt myös muutaman soololevyn, mutta niiden menestys ei ole ollut kovin kummoinen, ainakaan Britannian rajojen ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 15. tammikuuta 2013

152. West Side Story - The Original Sound Track Recording (1961)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva West Side Story on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvamusikaaleja. Niin myös sen soundtrack-albumi, joka oli 1960-luvun menestynein amerikkalainen lp-levy ja joka vietti USAn albumilistan kärjessä huikeat 54 viikkoa. Albumin menestystä ei haitannut edes se julkinen salaisuus, että suurimman osan sen hittimelodioista tulkitsijana toimi joku muu levyn kannessa mainittu ja elokuvassa roolia esittänyt näyttelijä.

Kun näin West Side Story -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä, oli se musiikkia harrastavalle ja helposti liikuttuvalle koululaiselle järisyttävä kokemus. 1950-luvun New Yorkiin sijoittuva Romeo ja Julia -kertomus kielletystä rakkaudesta traagisine loppuineen oli vaikuttava jo sellaisenaan. Kun siihen lisättiin Leonard Bernsteinin svengaava musiikki, hienot näyttelijäsuoritukset ja elokuvan näyttävä kuvakieli, olin valmis julistamaan WSS:n maailman parhaaksi elokuvaksi.

Musikaalista tunnetaan parhaiten sen rakkauslaulut Maria ja Tonight sekä räiskyvä America. Esittelen tässä blogissa kuitenkin vähemmän tunnettua ja näinollen myös vähemmän kuultua elokuvamusiikkia tästä musikaaliklassikosta.

Elokuva ja sen musiikki vangitsevat heti alkutekstien aikana. Hitchcock-elokuvien (mm. Psycho, Vertigo, North by Nortwest) alkutekstigrafiikoista maineeseen noussut Saul Bass vastasi musikaalin minimalistisesta alusta, jossa New Yorkin siluetti vaihtaa väriä Bernsteinin musiikin tahdissa. Alkutekstin ainoat sanat, elokuvan nimi, nähdään vasta kohtauksen lopussa, jossa grafiikka sulautuu Manhattanin siluettiin. Ainutlaatuisen alkutekstiosion taustalla kuullaan tyylikäs sikermä musikaalin melodioista.
New Yorkin maisemat jatkuvat elokuvan alkukohtauksessa, joka koreografian keinoin ilman sanoja luo elokuvan pohja-asetelman, kahden jengin välisen sodan kaupungin kaduilla.

Elokuvan tekoon palkattiin poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa. Ohjaajista toinen koreografi Jerome Robbins (joka oli ohjannut musikaalin Broadway-version) vastasi näistä tanssiin perustuvista kohtauksista. Tämä ainoa aidoilla paikoilla kuvattu kohtaus on elokuvan näyttävimpiä. Elokuvan muut kohtaukset kuvattiin New Yorkin sijaan Hollywoodin studioilla.
Veteraaniohjaaja Robert Wisen roolina oli elokuvan visuaalinen puoli ja juonen eteenpäin vieminen. Hän olikin omimmillaan niissä henkilökuvauksissa, jotka eivät perustuneet tanssiin ja koreografiaan. Elokuvan toinen pääroolihahmo, Richard Beymerin näyttelemä Tony ei juurikaan tanssi, vaan esittelee tunteensa ja persoonansa laulaen. Hahmo esitellään laululla Something's coming, joka on suosikkikappaleitani musikaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että Beymer ei itse laulanut roolihahmonsa lauluja, vaan äänenä toimii Jim Bryant.
Nuorempana olin innostunut West Side Storyn lauluista, mutta nyt myöhemmin elokuvan instrumentaalit ovat vieneet huomioni. Syynä tähän todennäköisesti se, että DVD-aikana olen päässyt katsomaan elokuvaa hyvällä laadulla (ja koko laajakuvan mitalla) omassa televisioruudussani. Musiikki ja esiintyjien tanssisuoritukset toimivat niin hyvin yhteen, että laulun sijaan näyttelijät tuntuvat esittävän vuorosanansa pikemmin tanssin kuin tekstin muodossa. Elokuvan näyttävimpiä joukkokohtauksia on tanssisalikohtaus, jossa jengit mittelevät voimiaan tappeluringin sijaan tanssilattialla.
  • Mambo (ote elokuvasta, YouTube)
  • Dance at the gym (restauroitu soundtrack,Mambo kohdasta 2:35 eteenpäin, Spotify)
Tanssisalikohtauksen koreografiat ovat Jerome Robbinsin käsialaa, mutta hän ei ollut paikalla kohtauksen kuvauksissa. Koreografi-ohjaajan perfektionismi kävi elokuvan tuottajien ja rahoittajien hermoille, sillä tanssikohtauksia kuvattiin kerta toisensa jälkeen Robbinsin löytäessä niistä aina korjattavaa. Lopulta elokuvan toinen ohjaaja sai potkut ja porttikiellon kuvauspaikalle.

Elokuvan lopputuloksessa ohjaajaparin yhteistyö näyttää kuitenkin saumattomalta. Tarina etenee, ja elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset sulautuvat saumattomasti sen juoneen ilman kiusallista kertomuksen pysähtymistä. Yksi elokuvan tunnetuimmista laulu- ja tanssikohtauksista on puertoricolaisnuorten kiista siitä, oliko Amerikkaan muuttaminen loppujen lopuksi lainkaan hyvä idea. Alkuperäisessä teatteriversiossa laulu esitettiin vain tyttöjen kesken, elokuvassa lauluun osallistuvat myös jengin pojat, mikä lisää energiaa vähintään 50 prosentilla.
Anitaa näyttelevä Rita Moreno ja Sharks-jengin johtajaa esittänyt George Chakiris (joka teatteriversiossa oli esittänyt kilpailevan Jets-jengin Riff-johtajaa) saavat harvinaisen kunnian laulaa itse oman soolonumeronsa (tosin balladeissa Anitaa dubbasi Betty Wand).

1960-luvulla oli yleistä, että näyttelijät hoitivat näyttelemisen ja laulajat laulamisen, yksi ihminen teki harvoin molempia. Näin myös elokuvan pääpari Maria (Natalie Wood) ja Tony (Richard Beymer) vain aukoivat suurimmissa lemmenlauluissa suutaan Marni Nixonin ja Jim Bryantin huolehtiessa lauluosuuksista. Ehkä tämän vuosi elokuvan pääparin yhteistyö ei toimi niin hyvin kuin toivoisi.

Kappaleessa Somwhere Nixonin ja Bryantin duetointi on muodollisesti pätevää, mutta kemia ja rakkauden palo puuttuu. On ironista, että vaikka elokuvan lopputeksteissä ja miljoonia myyneen albumin kansiteksteissä annettiin kunniaa mm. musiikinopettajille ja harjoituspianisteille, ei laulujen varsinaisia esittäjiä mainittu kuin vasta 1990-luvun remasteroiduissa versioissa.
Tanssi-, joukko- ja toimintakohtauksissa ei herkästä kemiasta ole tietoakaan, tunteet räjähtävät niin valkokankaan kuin kaiuttimienkin läpi. Elokuvan hurjin tanssiesitys nähdään loppupuoliskolla, kun Jets-jengi toipuu johtajansa Riffin yllättävästä kuolemasta. Uudeksi johtajaksi noussut Ice (Tucker Smith, joka lauloi oman roolinsa lisäksi Riffin lauluosuudet) yrittää pitää joukkonsa kasassa järkytyksen jälkeen.

Parkkihallissa tapahtuvassa kohtauksessa Robbins ja tanssijat puristavat mestarillisesti nuoren vihan, pelon ja epätoivon tanssin muotoon. Täydellisyyteen pyrkivä koreografi kuvautti kohtauksen niin monta kertaa, että Baby Johnia näytellyt Eliot Feld joutui sairaalaan. Kun kohtaus lopulta saatiin purkkiin, polttivat näyttelijät polvisuojuksensa Jerome Robbinsin toimiston ikkunan alla.
Hienoja esimerkkejä West Side Story elokuvasta ja sen musiikista olisi vielä useita, mutta kaikkia en saa tähän, jo muutenkin pitkäksi venyneeseen kirjoitukseen mahtumaan. Suosittelen dvd:n/bluray:n hankkimista, sillä WSS on elokuvamusikaalin moderneja klassikoita (ja tämän kirjoituksen suhruiset YoutTube-linkit eivät todellakaan anna hyvää kuvaa elokuvan näyttävyydestä). Paras tietysti on, jos löydät elokuvateatterin, jossa ruutu laidasta laitaan tyylillä pakattu elokuva on nähtävissä suurella kankaalla.

Elokuva on legendaarinen monista syistä. Yksi harvemmin mainituista erikoisuuksista on Saul Bassin suunnittelema lopputekstiosio, joka on edelleen hienoin mitä olen missään elokuvassa nähnyt. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaivaa lopputekstien raapustamisessa tiiliaitoihin on ollut ilman nykyajan digitaalisia apuvälineitä. Lopputekstien aikana kuultava musiikki on alkumusiikin tapaan hienosti sovitettu potpuri musikaalin sävelmistä.
Elokuvan alkuperäiselle soundtrackille ei kaikki elokuvan musiikki mahtunut. Edellä esitellyt alku- ja lopputekstimusiikit sekä osa tanssisalikohtauksesta (mm. yllä esitelty Mambo) puuttuivat levyn vinyyliversiosta ja varhaisista cd-levyistä. Puuttuvat musiikit on lisätty 1990-luvulla remasteroituun cd-versioon joka peittoaa vinyylin myös äänenlaadultaan.

Musiikin säveltäjä Leonard Bernstein ei osallistunut elokuvan musiikin tekoon, ja hän julkaisi oman oopperalaulajien kanssa tehdyn levytyksen West Side Storysta 1980-luvulla. Myös teatteriversioista on tehty useampikin WSS-albumi. Minulle tämä elokuvan soundtrack-albumi on kuitenkin ainoa varteenotettava levytys tästä hienosta musikaalista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

88. Chicago: Music from the Miramax Motion Picture (2002)

Chicagon on Moulin Rougen ohella niitä elokuvia, jotka palauttivat uinuneen elokuvamusikaalingenren lähes entiseen loistoonsa. Tämä vuonna 2002 ilmestynyt elokuva on niitä musikaaleja, joiden musiikki toimii erinomaisesti myös levyltä kuunneltuna. Kahden murhasyytetyn laululintusen kilpailu toisiaan, aikaa ja hirsipuuta vastaan on parhaita filmille siirettyjä musikaaleja sitten 1950-60-lukujen, jotka olivat elokuvamusikaalien kulta-aikaa.

Lukioaikoina elokuva- ja teatterimusikaalit olivat suuri kiinnostuksen kohteeni. Elokuvista West side story, Sound of Music, My Fair Lady ja Viulunsoittaja katolla olivat suuria suosikkejani. Kirjastosta lainailin lisäksi Andrew Lloydd Webberin musikaalilevytyksiä, itse en näitä musikaaleja päässyt teatteriin katsomaan. Aikuisiässä intoni tähän lajiin hiipui, kunnes Chicago sai minut niistä uudelleen innostumaan. Elokuvassa yhdistyvät musikaalien parhaat asiat: taitavat esittäjät, kauttaaltaan mainio musiikki ja upea epookkikuvaus, joka vie katsojan oikeasti keskelle 1920-1930-lukujen Chicagoa. Toisin kuin 60-luvun spektaakkelimusikaalit, elokuvan pituus pysyy kohtuudessa ja toisin kuin 50-luvun Gene Kelly -steppailuelokuvat (mm. Laulavat sadepisarat), se ei sisällä ylipitkiksi venytettyjä tanssinumeroita. Chicago oli kompakti elokuva ilman yhtään turhaa hetkeä.

John Kanderin ja Fredd Ebbin musiikkiin pohjautuva musikaali jäi Euroopassa saman parivaljakon muutama vuosi aiemmin tekemän Cabaret-musikaalin varjoon. Chicago sai kunnolla jalansijaa tällä puolella valtamerta vasta Rob Marshallin ohjaaman elokuvan myötä.

Musikaalin päähenkilö Roxie Hart (Renée Zellweger) unelmoi laulajan ja tanssijan urasta hämyisillä jazzklubeilla kieltolain aikaisessa Chicagossa. Erityisesti hän ihailee Velma Kellyä, jota näyttelevä Catherine Zeta-Jones varastaa shown heti elokuvan avausnunmerossa All That Jazz.


Kohtalon ja intohimon oikusta molemmat tähtöset löytävät itsensä samasta vankilasta murhatuomio niskassaan.

Elokuvassa musiikkinumerot esitetään osana Roxien mielikuvitusmaailmaa, missä vankilakin muuttuu näyttämöksi. Näin myös naisten selliosastoa tiukkaan tapaansa johtava Mama Morton (Queen Latifah) muuttuu hänen mielessään lavaa hallitsevaksi showtähdeksi.


Musikaalin vaikuttavimmassa numerossa Roxien vankitoverit kertovat kukin oman tarinansa. Tavallisten naisten tie murhaajiksi kerrotaan tiukan tangon tahtiin.


Myös tässä murhatangossa Catherine Zeta-Jones näyttää kyntensä laulajana ja tanssijana. 1960-luvun elokuvamusikaaleissa oli tavallista hankkia ammattilaulajat jälkiäänittämään tähtinäyttelijöiden (mm. Natalie Wood ja Audrey Hepburn) laulusuoritukset. Chicagossa kaikki näyttelijät laulavat osuutensa itse, ja tähdet Zellwegeriä, Zeta-Jonesia ja lipevää asianajajaa näyttelevää Richard Gereä myöten hoitavat osuutensa mallikkaasti myös tällä saralla.



Zellwegerin nasaali lauluääni sopii hyvin Roxien rooliin ja keskipisteeseen hän pääsee nimikkokappaleessaan Roxie, jossa murhasta syytetty wannabe-tähti unelmoi tulevasta menestyksestään. You Tubesta ei valitettavasti löytynyt kappaleen kokonaista versiota, mutta se on kuultavissa videonoston allapuolella olevasta GrooveShark-linkistä.

Roxie by Chicago Soundtrack on Grooveshark 

Moulin Rougesta ja Chicagosta hyvin alkanut elokuvamusikaalien revival ei valitettavasti ole saanut seuraajia. Andrew Lloydd Webberin Evita ja Phantom of the Opera -musikaalien filmatisoinnit eivät lunastaneet niille asetettuja odotuksia, eivätkä elokuvayhtiöt ja ohjaajat ole halunneet lähteä tälle riskialttiille tielle Chicagon saamasta suuresta menestyksestä huolimatta. Chicago valittiin vuoden 2003 Oscar-gaalassa vuoden parhaaksi elokuvaksi, ja kuudesta patsaasta yhden sai ansaitusti myös Catherine Zeta-Jones.

Elokuvan ansiosta Chicago on noussut klassikkomusikaalien joukkoon myös Euroopassa, ja sitä on esitetty menestyksellä muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 6. maaliskuuta 2012

73. Andrew Lloyd Webber: Evita - An opera based on the life story of Eva Perón/The complete motion picture music soundtrack(1976/1996)

Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin ja sanoittaja Tim Ricen yhteistyönä syntynyt Evita on yksi maailman tunnetuimmista teatterimusikaaleista. Ensimmäinen levytys musikaalista tehtiin vuonna 1976, ja 20 vuotta myöhemmin musikaali pääsi valkokankaalle. Tässä blogikirjoituksessani esittelen ja vertailen tuota ensimmäistä levytystä ja elokuvan soundtrackia, jossa pääroolin näytteli Madonna.

Ensimmäisen kerran näin oikean teatterimusikaalin kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin menimme yhdessä katsomaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kirjoittamaa musikaalia Jesus Christ Superstar. Esitys teki minuun vaikutuksen ja kiinnostuin Lloyd Webberin musikaaleista enemmänkin. Ihastuin kirjastosta lainaamaani Evitan konseptilevytykseen ja näin musikaalin lopulta Helsingin kaupunginteatterin lavalla 2006. Kymmenen vuotta aiemmin olin jo käynyt katsomassa musikaalin elokuvateatterissa. Madonnan tähdittämä elokuva oli näyttävä versio musiikiltaan rikkaasta teoksesta.

Ensimmäisen kerran Evitan musiikki julkaistiin vuonna 1976 ns. konseptilevytyksenä. West endille musikaali pääsi vasta vuonna 1978 konseptilevytyksen hyvän menestyksen saattelemana.

Musikaali on levytetty kymmeniä kertoja eri puolilla maailmaa. Konseptilevyä ja elokuvan soundtrackia yhdistää se, että molemmat on voitu tehdä studiotekniikan ehdoin orkesterin koko- ja teknisistä rajoitteista välittämättä. Muut levytykset ovat enemmän tai vähemmän eri teatteriproduktioiden levytysversioita, joissa rajoituksena on ollut muun muassa orkesterin koko ja muut teatterin rajoitteet.

Musikaali kertoo Eva Péronin tarinan. Péron oli köyhistä oloissa syntynyt argentiinalainen näyttelijä, joka nousi valta-asemaan mentyään naimisiin eversti Juan Péronin kanssa, josta tuli sittemmin Argentiinan presidentti. Péron kuoli kuitenkin syöpään vasta 33 vuotiaana vuonna 1952.

Musikaali alkaa Eva Péronin hautajaisista. Aloituskappaleessa musikaalin kertoja Che, kuvitteellinen hahmo joka virheellisesti on usein yhdistetty Che Guevaraan, seuraa suurta hautajaissurua ja vertaa Evitan elämän sirkukseen, jossa tärkeintä ei ollut se mitä tehtiin, vaan se mitä oltiin tekevinään. Elokuvassa Chen roolin esitti taitavasti Antonio Banderas.


Konseptilevytyksen versio (esittäjänä Colm Wilkinson) löytyy täältä (alkaen 3:13)

Oh what a circus -kappaleessa kuullaan myös lyhyt ote musikaalin suurimmasta hitistä Don't cry for me Argentina.

Alkulaulun jälkeen musikaali siirtyy tarinan alkuun. Nuori ja köyhä Eva Duarte lyöttäytyy laulaja Augustin Magaldin matkaan ja pääsee maalta pääkaupunkiin. Kappaleessa Buenos Aires Eva (jota konseptilevyllä esittää Julie Covington) unelmoi siitä, mitä kaikkea suurkaupunki voi nuorelle naiselle tarjota.

 
Elokuvan soundtrackin version samasta kappaleesta löydät täältä.

Julie Covington ei koskaan näyttämöllä esittänyt Evitaa, mutta hänellä on kunnia olla ensimmäinen roolin levylle laulanut artisti. Elokuvassa Evaa näytellyt Madonna muistuttaa ulkoisesti esikuvaansa, mutta lauluissa Covington päihittää Madonnan mielestäni kirkkaasti.

Tyhjin käsin Buenos Airesiin saapunut neiti Duarte osaa pelin säännöt, ja häikeilemättömästi miesten heikkouksia hyväksikäyttäen hän nousee nopeasti radio- ja elokuvatähdeksi. Evan sosiaalisen nousu kuvataan kappaleessa Good night and thank you, jossa sanoittaja Tim Rice osoittaa ilmiömäisen kykynsä kiteyttää isot asiat näppäriin sanankäänteisiin. Vaikka Banderas tekee elokuvassa hienon roolin Che:nä, on alkuperäislevytyksen Colm Wilkinson häntä inan verran parempi. Myös Covington laulaa roolinsa rakastajansa hylkäävänä Evana mainiosti.

Goodnight and Thank You by Evita on Grooveshark
Banderasin versio ja näyte elokuvasta löytyy täältä.
  
Eva Perónin elämäntarinasta on monta versiota. Jotkin niistä pitävät Evitaa köyhien ja hyljeksittyjen sankarina. Toiset tarinat sen sijaan kuvailevat Perónin häikäilemättömäksi vallantavoittelijaksi, jonka kansaa rakastava julkisivu oli pelkkä kulissi. Webberin ja Ricen Evita uskoo tähän jälkimmäiseen versioon.

Kertojahahmo Che suhtautuu Eva Perónin saavutuksiin kyynisyydellä ja ironialla tuoden samalla esiin väärinkäytökset ja väkivallan, jotka Perónin pariskunnan valtaan liittyivät. Vain parissa kohtaa Che osoittaa ymmärrystä ja empatiaa Eva Perónia kohtaan. Yksi tälläinen laulu on High flying adored, jossa Che pohtii sitä, mitä jo nuorena kaiken saanut, kenraalinsa kanssa naimisiin mennyt ja tämän presidentiksi nostanut Eva Perón voisi enää saavuttaa. Laulun avainsäkeistö on vavahduttava:

Lennät korkealla, ihailtuna.
Mutta mihin tästä eteenpäin.
Ei kai näkymä maailman huipulla ole kovin selkeä.
Harmi että sait kaiken jo 26-vuotiaan.
Ei enää arvoituksia, 
mitään et enää voi tavoittaa, mikään ei sinulle riitä.
Toivottavasti totut tylsyyteen.
Kuuluisaksi niin nuorena ja niin helposti, ei ehkä ollut paras siirtosi.
Jos saat rakkautta, ei se sinua liikuta, koska olet jo saanut kaiken.
Jos sinua vihataan, vaivut epätoivoon.
Se vie kaiken energiasi.

Colm Wilkinson lataa tähän lauluun kaiken tunneskaalansa, ja esitys on konseptialbumin vaikuttavimpia kohtia.

  Banderasin tulkinta kappaleesta on myös onnistunut ja elokuvan vastaava kohtaus on näyttävä. Elokuvaversio löytyy täältä.

Chen rooli musikaalissa, etenkin konseptialbumilla, on suurempi kuin sen naispääosan esittäjällä, ja myös Madonna jää elokuvaversiossa Antonio Banderasin varjoon. Elokuvaversiota varten Webber ja Rice tekivät yhden kokonaan uuden kappaleen. Syöpään sairastunut Eva havahtuu huomaamaan, että vaikka hänen ja Juan Perónin liitto oli kahden kunnianhimoisen ihmisen laskelmoitu järkiavioliitto, rakastaa presidentti silti oikeasti vaimoaan. Musikaalin ainoa rakkauslaulu You must love me on elokuvassa Madonnan tähtihetki. Kappele on elokuvassa ainoa, jonka Madonna tuntuu tulkitsevan suoraan sydämestään.
 
 
Elokuvan soundtrackia kuunnellessa Madonna ei vakuuta kuulijaansa You must love me -kappaletta lukuunottamatta. Elokuvaa katsottaessa hän tekee paljon paremman vaikutelman. Madonna kiistämättä muistuttaa elokuvan päähenkilöä ja hän esittää roolinsa hyvin, hänet palkittiin jopa Golden Globe palkinnolla roolistaan.

Sama koskee myös koko soundtrackia. Elokuva on huikea aikamatka 1940-1950-lukujen Argentiinaan, ja Buenos Aires näyttää kauniimmat kasvonsa. Elokuvan musiikki toimii hyvin elokuvan taustalla, mutta yksinään elokuvan soundtrack on pettymys.

Vuoden 1976 konseptialbumin musiikki sen sijaan on tehty nimenomaan kuunneltavaksi ilman visuaalista lisäinformaatiota. Levy kuvailee Eva Perónin elämänvaiheet elävästi ja antaa mielikuvituksen tehdä loput. Varsinaista kuvainformaatiota ei tarvita.

Musikaali päättyy Evitan kuolinvuoteelle, missä vasta 33-vuotias kansan rakastama ja maansa henkiseksi johtajaksi nimetty Perón pohtii sitä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Julie Covingtonin tulkinta on hauras, mutta silti onnistunut lauluesitys.
 
 
Madonna onnistuu lähes pilaamaan herkän kappaleen itkuisella äänellään. Elokuvan katsojaa tämä ei niin paljoa haittaa, mutta levyltä kuunnellen kappale on pilalla. Elokuvan loppu (noin kohdasta 2:26 eteenpäin) on kuitenkin vaikuttava ja se sisältää Che:n viimeiset sanat Evitalle, jota hän taitaa kuitenkin, kaikista kitkeristä sanoistansa huolimatta, rakastaa.
T
 

Jos siis pitäisi valita, kumpaa musikaalilevytystä kuuntelee, on minun valintani selvä. Konseptilevytys on tehty vain itsensä ehdoilla, eikä sen tekemisessä ole tarvinnut miettiä visuaalisia ratkaisuja tai teatteri- tai elokuvayleisön rajallista vastaanottokykyä.

Evitan ensimmäisessä versiossa etenkin Tim Rice loistaa sanoittajana, joka saa musikaalin jokaisen hahmon elämään. Hän upottaa laulujen teksteihin näppäriä yksityiskohtia, joihin samalla teatteri- tai elokuvaesitystä seuraavan yleisön on lähes mahdotonta tarttua. Musikaalia jouduttiinkin teatteri- ja elokuvaversioita varten yksinkertaistamaan, lauluja vähentämään ja teksityksen tasoja latistamaan. 

Evitan elokuvasoundtrack sen sijaan on mielestäni varsin turha levy. Madonnan ja Antonio Banderasin esityksistä kannattaa nauttia ennemmin samaa elokuvaa dvd:ltä katsoen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

tiistai 1. marraskuuta 2011

21. Kristina från Duvemåla - den kompletta utgåvan (1996)

Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen toinen musikaali perustuu Vilhelm Mobergin seitsenosaiseen romaanisarjaan "Utvandrarna", joka kertoo siitä, miten joukko ruotsalaisia muuttaa köyhästä Ruotsista mahdollisuuksien maahan Amerikkaan 1800-luvun puolivälissä. Toisin kuin parivaljakon edellinen musikaali Chess, Kristina från Duvemåla menestyi hienosti niin teatteriversiona kuin äänilevynäkin. Musikaali saa ensi iltansa Helsingin Svenska Teaternissa keväällä 2012.

Suurena Abba-fanina olin oppinut siihen, että mitä tahansa parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus teki oli laadukasta ja nautittavaa. Minulla oli silti kynnys tarttua kolmen cd:n musikaalilevytykseen, joka käsitteli köyhien ruotsalaisten matkaa Smoolannista Yhdysvaltain Minnesotaan. Kun lopulta tutustuin levyyn, se oli rakkautta ensi kuuntelulla. Vaikka olen jo kuunnellut levyn toistakymmentä kertaa, en voi olla liikuttumatta tarinan koskettavuuden ja ennen kaikkea musiikin loisteliaisuuden äärellä.

Kymmenisen vuotta aiemmin tehty Chess-musikaali oli Abbamiehille Benny Andersson ja Björn Ulvaeus vain puolittainen menestys. Levytys sai hyvät arvostelut ja meni hyvin kaupaksi, mutta itse musikaali ei teatteriversiona onnistunut.

Ryhtyessään työstämään Kristina från Duvemåla-musikaalia tekijät päättivät oppia virheistään. Ensimmäiseksi piti saada aikaan kestävä ja yleisöä kiinnostava näyttämöversio ja tehdä äänilevy vasta sen jälkeen. Vilhelm Mobergin kansalliseepos oli takeena sille, että musikaalin tarina oli tällä kertaa vahva ja yleisöön vetoava. Ensimmäiseksi kohderyhmäksi otettiin ruotsalaiset, englanninkielinen versio musikaalista tehtiin vasta myöhemmin.

Musikaalin avajaiskappaleessa nuori Kristina (jota esittää Helen Sjöholm) odottaa sulhastaan Karl Oscaria ja kertaa mielessään reitin joka hänen rakastettunsa on kuljettava ennenkuin pääsee kultansa luokse. Tämä laulu esitettiin prinsessa Victorialle ja prinssi Danielille heidän tervehtiessä hääpäivänään ruotsalaisia kuninkaanlinnan parvekkeella.

Musikaalin toinen naishahmo on rankan elämän kokenut ilotyttö Ulrika (Åsa Bergh), joka on tehnyt parannuksen entisestä elämästään. Armoton yhteiskunta ei kuitenkaan anna hänen unohtaa menneisyyttään, niinpä hän päättää muuttaa pois paikkaan, jossa hänen tyttärensä ei tarvitse kantaa äitinsä häpeää.

Köyhyys ja nälkä pakottavat myös Kristinan ja Karl Oscarin perheineen lähtemään pitkälle merimatkalle kohti Amerikan Yhdysvaltoja, missä he asettuvat asumaan Minneapolisiin Khi-Saga-järven rannalle. Monen vuoden raskaan raatamisen jälkeen pelto alkaa tuottamaan satoa ja oman talon katto kohoaa järven rannalle. On juhlan aika.

Vaikka muut juhlivat, kaipaa Kristina edelleen kotiin. Kappale Ljusa kvällar om våren on musikaalin herkimpiä kohokohtia.
Siinä missä Chess ammensi Abban 80-lukulaisesta äänimaailmasta, perustuu Duvemålan musiikki ruotsalaiseen kansanmusiikkiin, joka on erityisesti Benny Anderssonin sydäntä lähellä. Lähimmäksi Abbaa päästään kappaleessa Vildgräs, missä maata raivannut Karl Oscar (Anders Ekborg) puolustaa oikeuttaan maahansa intiaanien vaatiessa omia maitaan takaisin. Abbamaisuus on lähinnä kappaleen tarttuvassa melodiassa ja maukkaita yksityiskohtia vilisevässä sovituksessa.Silti tämä on kovin kaukana Dancing queenista tai Super trouperista.
Musikaalin neljäs päähahmo on Karl Oscarin nuori veli Robert (Peter Jöback), joka lähtee suurella innolla etsimään kultaa Kaliforniasta. Kuten niin monen muunkin hahmon kohdalla, ei Robertinkaan tarinalla ole onnellista loppua.
Musikaalilevytys oli suuri menestys Ruotsissa ja se päätähdistä, etenkin Helen Sjöholmista ja Peter Jöbackista tuli kotimaassaan supertähtiä. Esityksen kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä. Joten periaatteessa lähtökohdat maailmanmenestysmusikaalille olivat olemassa.

Kristina käännettiin englanniksi ja sitä suunniteltiin esitettävän sen tapahtumapaikoilla Yhdysvalloissa. Konserttikiertueen ja englanninkielisen levytyksen jälkeen esitys Broadwaylle jäi kuitenkin vain haaveeksi. Ehkä tarinan synkkä alavire ja pääosiltaan melankolinen musiikki koettiin vieraaksi Amerikassa, jossa Abban miehiltä odotettiin Mamma Mian tyyppistä positiivista hittikavalkadia.

Kristinan ensimmäinen teatterituotanto Ruotsin ulkopuolella toteutetaankin Suomessa. Svenska teaternin esityksen ohjaa ja lavastaa sama tuotantotiimi kuin Ruotsin menestystuotannot ja Björn ja Benny ovat alusta alkaen olleet mukana näyttelijävalinnoissa ja tuotannon suunnittelussa. Helmikuussa 2012 Maria Ylipää astuu Kristinan haastavaan rooliin. Paljon helpompaa ei ole porvoolaisella Birthe Wingrenillä, joka Cabaretin pääroolin jälkeen esittää Ulrika-huoraa. Karl Oscarin ja Robertin rooleissa nähdään ruotsalaiset Robert Noack ja Oskar Nilsson. Itse olen jo ostanut lipun.

Blogini esimerkit eivät anna koko kuvaa musikaalin hienosta musiikista. Jotta yleiskuva ei olisi liian alakuloinen, esittelen lopuksi musikaalin instrumentaalin joka kuvaa elonkorjuujuhlaa emigranttien hyvän sadon kunniaksi. Kappale on jälleen hyvä esimerkki säveltäjä Benny Anderssonin monipuolisuudesta.
Jälkikirjoitus 6.8.2012:
Svenska Teaternin versio Kristina från Duvmålasta on saanut ylistäviä arvioita niin Suomen kuin Ruotsinkin lehdistöltä. Itse näin esityksen helmikuussa 2012 ja olin se vaikuttunut että liikuttunut. Maria Ylipää ja Robert Noack loistavat esityksen pääparina, ja Birthe Wingren Ulrikana ja Oscar Nilsson Robertina säestävät hienosti.  Näytöksiä on ohjelmistossa ainakin toukokuuhun 2013, joten suosittelen sitä kaikille jotka nauttivat hienosta musikaalista. Tässä teaserina esityksen traileri.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)