maanantai 30. joulukuuta 2013

198. Sting: The last ship (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Satama-alueella lapsuutensa viettänyt Sting käsitteli telakka- ja satamaelämää albumillaan Soul Cages. Hän ei kuitenkaan saanut aihetta silloin valmiiksi, vaan kirjoitti aiheesta näytelmän, jonka ensi-iltaa odotetaan vuonna 2014. Stingin ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä soololevy kymmeneen vuoteen sisältää musiikkia tästä näytelmästä. Se on tunnelmallinen ja puhutteleva ajankuva laman runtelemasta telakkakaupungista, joka valmistautuu viimeisen laivan rakentamiseen.

Stingin viimeisin "tavallinen" soololevy julkaistiin vuonna 2003. Sacred heart -albumin jälkeen Stingin äänitetty tuotanto sisälsi kokeiluja klassisen ja keskiaikaisen musiikin parissa. Voidaan tosin kysyä onko edes tänä vuonna julkaistu The Last ship -albumi "perinteinen" rock-albumi, vaikka se ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen koostuukin Stingin omista sävelmistä.

Last ship on albumin lisäksi Stingin kirjoittama musiikkinäytelmä, jonka on tarkoitus saada ensi-iltansa ensi vuonna. Näytelmä jatkaa samojen teemojen parissa, joita Sting käsitteli albumillaan Soul cages (jota käsittelin blogissani numerolla 195). Näytelmä vie meidät 1960-luvun brittiläiseen telakkakaupunkiin. Telakkaa ollaan sulkemassa, ja työtenkijät valmistautuvat rakentamaan telakan viimeistä laivaa, josta työn lisäksi tulee vertauskuva koko kaupungin ja kaupungin asukkaiden unelmista ja toiveista.
Jo Soul cages -albumilla Sting osoitti tarinankertojan lahjansa. The Last Ship näyttää etteivät nämä taidot ole minnekään kadonneet. Levyn laulut ovat selvästi alisteisia tarinalle, joten levyllä ei juurikaan kuulla moderneja tai edes semi moderneja rock-kappaleita. Lähimpänä perus-Stingiä on ehkä singlenä julkaistu And yet, jota ainakin tässä vaiheessa on vaikea liittää levyn telakkateemaan.
Kuusikymppiseksi ehtinyt Police-basisti kuullostaa levyllä siltä, kuin hän olisi odottanut vuosikymmeniä saadakseen laulaa levyn laulut ja kertoa kertomuksen. Herkkä August winds on esimerkki siitä, kuinka hän myös lauluntekijänä taitaa edelleen kauniin balladin kirjoittamisen
The Last Ship -albumin ongelma, ainakin minulle, on siinä että levyn kansilehdessä ei kerrota mitään samannimisen näytelmän juonesta eikä siitä, mitkä lauluista suoraan liittyvät näytelmään ja mitkä eivät. Monista lauluista kuitenkin saa selkeän kuvan, että ne ovat osa isompaa kerronnallista kokonaisuutta. Kuulija jää kaipaamaan lisää tietoa: kenestä laulut kertovat, mitä näytelmässä tapahtuu ja miten se päättyy. Tällainen kappale on muun muassa kappale Language of birds, jonka teksteissä on suoria viittauksia Soul Cages -albumiin ja sen aloittavaan, niin ikään telakkatyöläisistä kertovaan Island of souls -kappaleeseen.
Suoraan näytelmään tuntuu viittaavan myös kappale Practical arrangement, jossa Stingin esittämä rakastunut mies (telakkatyöläinen?) yrittää vakuuttaa itsenäistä yksinhuoltajaäitiä muuttamaan yhteen kanssaan. Albumin erikoispainokselta löytyy kappaleen duettoversio, jossa Jo Lawry laulaa naisen vuorosanat tuoden kappaleeseen sen kaipaamaa kaksitasoisuutta.
Jo Lawryn esittämän telakan sairaanhoitajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin lisäksi levyltä löytyy myös muita "henkilöhahmoja". Jimmy Nail esittää kappaleissa telakan työnjohtajaa (jota kuullaan kappaleessa What have we got sekä erikoispainokselta löytyvässä näytelmän avauskappaleessa The Shipyard). Levyllä esiintyy myös brittiläinen folkyhtye The Unthanks, jonka jäsen Becky Unthank duetoi Stingin kanssa kappaleen So to speak. Kappaleessa Sting esittää telakan voipunutta pappia (?) joka sairaalavuoteella pohtii tulevaisuuttaan. Unthank (sairaanhoitaja?) tuo oman, nuoren naisen näkökulman asiaan.
The Last Ship on miellyttävä ja puhutteleva levy, josta on hyvin vaikea löytää heikkoja lenkkejä. Kun itse musiikissa ei ole vikaa, on moitittavaa haettava sen ulkopuolelta. Äsken mainittu So to speak on hyvä esimerkki kappaleesta, joka miellyttää musiikillaan mutta jättää tekstillään kuulijan hämmennyksen valtaan. Ketä ovat Father O'Brien ja Meg, jotka on merkitty laulun esittäjiksi, ja miten he liittyvät tarinaan suljetun telakan viimeisestä laivasta? Levyn kansilehti ei anna tähän vastausta.

Toinen moite koskee levyn julkaisua. The Last ship on julkaistu kolmena painoksena. Normilevyn lisäksi albumista löytyy Deluxe version ja rajoitetusti saatavilla oleva Super Deluxe package, jotka sisältävät selkeästi näytelmään sävellettyjä lauluja. Nämä kappaleet ovat selvästi kuitenkin osa hienoa musiikkikokonaisuutta, joten on sääli että ne jäävät suurelta osalta levyn ostajista kuulematta.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin hyvä mieli siitä, että Sting on jatkanut uraansa näin hienolla musiikkikokonaisuudella. Toivottavasti myös näytelmä on yhtä laadukas.

Lue myös:

perjantai 27. joulukuuta 2013

197. Elvis Presley: How great Thou art (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Gospelmusiikki ei ollut vain Elvis Presleyn tapa julistaa maailmankatsomustaan. Sekä valkoinen että musta hengellinen musiikki olivat osa hänen lapsuuttaan syvästi uskonnollisessa Yhdysvaltain etelässä, ja Presley ammensi molemmista lähteistä vaikutteita koko uransa ajan. Hänen kolmesta gospelalbumistaan toinen yhdisteli onnistuneesti eri hengellisen musiikin genrejä ja rockin kuningas sai siitä uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon. 

Elvis Presleyn lapsuudessa kirkko ja hengellinen musiikki olivat tärkeitä. Enemmän kuin tietoinen valinta, kirkossakäynti oli 1930-1940-luvuilla etelävaltioissa tapa jota kaikki noudattivat. Raja mustien ja valkoisten yhteisöjen välillä oli tuolloin hyvin tiukka, mutta se ei estänyt nuorta Elvistä livahtamasta valkoisten perinteisemmästä jumalanpalveluksesta katsomaan ja kuuntelemaan mustien kirkkojen huomattavasti riehakkaampaa meininkiä. Näillä kokemuksilla oli keskeinen merkitys Elviksen musiikkityylin syntymisessä.

Vaikka rock'n'roll ja myöhemmin hillitympi aikuispoppi teki Presleystä suositun, hän piti aina gospelia suosikkimusiikkityylinään. Ensimmäisen gospelalbumin hän julkaisi jo vuonna 1960. His hand in mine -albumin sessioissa hän äänitti oman versionsa gospelklassikosta Crying in the chapel. Jostain syystä kappale jätettiin albumilta pois ja julkaistiin singlenä vasta viisi vuotta myöhemmin. 
Monien yllätykseksi tämä vain pianon, basson ja the Jordanaires lauluyhtyeen säestämä hengellinen laulu nousi USA:n singlelistan kolmoseksi ja se valtasi peräti ykköspaikan Englannin listoilla. Kappale lisättiin myöhemmin myös yhdeksi uuden gospelalbumin raidoista.

1960-luvun puolivälissä Elvis Presleyn ura ei ollut parhaimmillaan. Viimeisen studioalbumin hän oli tehnyt vuonna 1962, ja sen jälkeen hänen aikansa oli mennyt toinen toistaan tylsempien elokuvien ja niiden mitättömien soundtrack-albumien tekoon. Presley näki gospelin pakotieksi tästä keskinkertaisuuden noidankehästä ja otti ensimmäisen kerran vuosiin itse aktiivisen otteen uuden levyn äänityksissä. Hän yhdisteli uudella levyllä Crying in the chapel -kappaleen tapaisia hengellisiä lauluja sekä lapsuutensa pakomatkoilla kuulemaansa mustien sielukasta gospelia.
Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Elvis koki levyttävänsä musiikkia jonka takana hän itse myös seisoi. Tämä kuuluu mm. hienossa kappaleessa Where could I go but to the Lord, jossa Presleyn hienon tulkinnan lisäksi loistavat taustalaulajat, joiden stemmat hän todennäköisesti myös itse sovitti. Elvis palasi kappaleeseen myös vuosi myöhemmin televisiospesiaalissaan.

Vaikka Presley oli herättänyt paheksuntaa ja vihaa konservatiivisissa piireissä, armeijavuodet sekä 1960-luvun elokuvat olivat luoneet hänestä uuden joka äidin mallivävyn. Vaikka päälle päin ei nuoruuden kapinasta ollut enää jälkeäkään, oli How great Thou art -albumi Presleyn tapa vastustaa sitä elokuvien ja elokuvasoundtrackien kierrettä johon hän oli joutunut. Ensimmäisen kerran vuosiin hän sai itse päättää mitä lauloi ja miten.
Gospelalbumi osoitti maailmalle ja myös Elvikselle itselleen, että hän pystyi edelleen monipuoliseen ja omakohtiseen tulkitaan. Albumin tyyli vaihteli Where no one stands alone -tyyppisestä hartaudesta ronskimpaan revittelyyn, jollaiseen hän oli ihastunut kotikaupunkinsa mustien köyhissä kirkoissa. Hyvä esimerkki tästä on kappale By and by, jonka Presley muokkasi negro spiritualista itselleen sopivaksi.
Rockin kuninkaan toinen hengellinen levy oli suuri menestys omassa sarjassaan ja nousi korkealle jopa sekulaarin musiikin myyntilistoilla. How great Thou art oli tärkeä askel Elvis Presleyn uralla halveksitusta elokuvatähdestä takaisin varteenotettavaksi levyartistiksi. Presleyn paluun sinetöi vuonna 1968 lähetetty televisiokonsertti ja vuonna 1969 julkaistu From Elvis in Memphis -albumi.

Lue myös:

perjantai 20. joulukuuta 2013

196. The Beach Boys: The Beach Boys' Christmas album (1964)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Joulun lähestyessä on aika poimia esiteltäväksi jälleen yksi jouluaiheinen levy. En aiemmin pitänyt The Beach Boys -yhtyeen joululevyä kuuntelun arvoisena kokoelmana, mutta nyttemmin minua on alkanut kiehtoa se lähes 50 vuotta vanha amerikkalainen joulutunnelma, jonka yhtye on hienosti saanut vangittua tälle äänitteelle.

Wilsonin perheessä joulutraditioihin kuului perheen poikien Brianin, Dennisin ja Carlin moniäänisesti laulamat joululaulut. Usein lauluun yhtyi kylässä käynyt serkkupoika Mike Love. Ei siis ihme, että kun pojat aikuisuuden kynnyksellä perustivat koulukaverinsa Al Jardinen kanssa yhtyeen the Beach Boys, oli yksi yhtyeen menestysvuosien levyistä juuri joululevy.

The Beach Boys' Christmas Album julkaistiin yhtyeen seitsemäntenä albumina loppuvuodesta 1964. Vaikka the Beatlesin johdolla maahan vyörynyt brittiläisen popin invaasio olikin jättänyt yhtyeen varjoonsa, ei the Beach Boysin suosio ja levymyynti siitä juurikaan kärsinyt. Heidän joululevy on myynyt ja soinut radioissa tasaisesti joka joulu puolen vuosisadan ajan.

Yhtyeen johtaja Brian Wilson kokosi albumin harkiten. Vinyylilevyn a-puolelle Brian Wilson sävelsi viisi uutta joululaulua, jotka yhtye soitti ja lauloi itse. Levyn suurin hitti oli Wilsonin säveltämä ja Mike Loven sanoittama kertomus joulupukin reestä, joka oli noussut singlehitiksi ja vuotta aiemmin. Tämä kaikki Beach Boys -hitin ainekset sisältävä kappale liitettiin itseoikeutetusti albumin avausraidaksi.
Joulupukkien, tonttujen ja lahjojen lisäksi joulu on rakkauden aikaa. Brian Wilson sanoitti itse oman sävellyksensä Merry Christmas baby, jonka päähenkilö suree tyttöystävän lähtöä. Voisiko joulu saada aikaan sovinnon?
Levyn B-puolella tunnelma siirtyy pukkien ja teinirakkauden sävyttämästä joulupopista hartaampaan tyyliin. Omien soittimien sijaan yhtyettä säestää orkesteri, jonka jouset on sovitettu yhtä taivaallisesti kuin yhtyeen laulustemmat. 1800-luvulta peräisin oleva joululaulu We three kings of orient are vie kuulijat pois tavaratalojen joulukiireestä ja kulkusten kilinästä. Tätä laulu kuunnellessa voi kuvitella Wilsonin veljeksiä laulamassa joulukuusen äärellä serkku ja koulukaveri seuranaan.
Vaikka albumin b-puolen tunnelma on jouluisen harras, vain edellämainittu We three kings of orient are viittaa joulun hengelliseen sanomaan. Muut orkesteritaustaiset laulut ovat amerikkalaisille tuttuja (mutta suomalaisille vieraampia) joululauluja joulun tunnelmasta sekä kaipauksesta. Laulut Blue christmas ja I'll be home for christmas koskettivat amerikkalaisia erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Vietnamin sota erotti rakkaat toisistaan myös joulun aikaan.
Itse sain The Beach Boysin joululevyn lahjaksi joskus 1980-luvun puolivälissä, kun olin kaivannut kotimme levyhyllyyn lisää uutta joulumusiikkia. Levyn jäi silloin parin kuuntelun jälkeen hyllyyn, kunnes innostuin yhtyeen musiikista enemmän 1990-luvun loppupuolella. The Beach Boys' Christmas albumin hienouden löysin vasta aivan äskettäin, enkä ihmettele lainkaan että levystä on yhdessä Phil Spectorin ja Elvis Presleyn joululevyjen ohella tullut amerikkalaisten joulujen kestohitti.

Levy on merkittävä yhtyeen katalogissa toisellakin tapaa. Albumi oli yhtyeen menestyskauden (->1966) viimeinen levy, jolla yhtyeen jäsenet soittivat itse soittimiaan. Vuonna 1965 ylirasittunut Brian Wilson jäi pois yhtyeen kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn ammattimuusikoiden (ns. the Wrecking crew) kanssa. Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Brianin kiertueilla korvannut Bruce Johnston äänittivät vokaaliosuutensa kiertueiden aikana äänitettyihin soitintaustoihin. Seuraavan kerran yhtyeen jäsenet palasivat levytystensä pääasiallisiksi muusikoiksi vasta vuoden 1967 lopulla, jolloin yhtyeen kaupallinen menestys oli jyrkässä alamäessä. Joulualbumi oli myös yhtyeen viimeinen albumi ennen vuotta 1968 joka julkaistiin stereona.

Lue myös:

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

195. Sting: Soul cages (1991)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Ensimmäisillä soololevyillään jazzilla iloitellut Sting vaihtoi vakavammalle vaihteelle kolmatta sooloalbumia tehdessään. Sting muisteli albumilla lapsuuttaan ja purki vaikeaa suhdetta vastikään kuolleeseen isäänsä. Levyn tunnelmat vaihtelevat surullisesta mystiseen, mutta on mukana myös iloisempaa ja hieman jopa jazzahtavaa menoa. Moni vierasti levyn synkkää yleissävyä, mutta minulle se on Stingin uran tärkein albumikokonaisuus.

Stingin kolmas sooloalbumi Soul Cages ilmestyi samoihin aikoihin kuin Queenin Innuendo -albumi. Kuuntelin molempia armeijassa, ja etenkin Soul Cages -albumista minulle on jäänyt hyvin vahvoja muistikuvia: Istun lomabussissa perjantai-iltana matkalla kotiin puoliksi torkkuen puoliksi hereillä, ja albumin hämyinen tunnelma saa minut lopulta nukahtamaan kokonaan. Levy päättyy Stingin kuiskaamaan "Good night"-toivotukseen, joka herättää minut juuri ennenkuin oli aika nousta pois bussista.

Soul cages erosi hyvin paljon edeltäjistään. The dream of blue turtles ja ...nothing like the sun -albumeilla Sting haki innoitusta jazzista ja esiintyi tunnettujen jazz-muusikoiden kanssa. Näillä albumeilla tunnelma oli iloinen, osin jopa riehakas. Soul cages alkoi paljon synkeämmällä nuotilla.
Levyn aloituskappale heijastelee Stingin omaa lapsuuttaan ja vie meidät Newcastlen telakkakaupunkiin. Nuori Billy seuraa telakalla työskentelevän isänsä raskasta elämää ja unelmoi ajasta jolloin laiva olisi valmis ja hän pääsisi matkustamaan sillä isänsä kanssa. Isä kuitenkin kuolee telakkaonnettomuudessa.Vaikka Stingin isä ei ollut telakkatyöläinen, laulun ote on hyvin henkilökohtainen.

Aloituskappaleen ohella levyn muutkin laulut viittaavat mereen ja laivoihin. Näin on asia myös levyn ensimmäisen singlekappaleen All this time kanssa, joka hieman piristää edellisen kappaleen luomaa synkkää tunnelmaa.
Soul Cages -albumin inspiraationa toimi Stingin isän kuolema ja isän ja pojan haasteellinen suhde. Kappaleessa Why should I cry for you, Sting asettaa suoran kysymyksen isälleen:

Miksi minun on ajateltava sinua?
Pitäisikö, täytisikö?
Miksi minun pitäisi itkeä vuoksesi.
Miksi sitä haluaisit?
"Rakastin sinua omalla tavallani."
Mitä sillä tarkoitit?
Albumin synkkää tunnelmaa jatkaa kappale Wild wild sea, jossa meri on jälleen läsnä. Laulun sumuinen tunnelma on tehnyt siitä suosikkikappaleeni albumilla.
Niille Sting-faneille, jotka olivat tottuneet hänen aiempien albumiensa jazz-teemoihin, Soul Cages oli vaikea pala. Uusimman Last ship -albumin kannessa Sting kiteyttää Soul cages -albumin olleen hänen vääriymmärretyin ja huonoiten vastaanotettu albuminsa. Se ei kuitenkaan hidastanut levyn myyntiä, albumista tuli Stingin toinen listaykkönen kotimaassaan ja Yhdysvalloissa kappale All this time palkittiin Grammy-palkinnolla.

Eikä Soul cages ollut pelkkää synkistelyä. Edellisten levyjen jazz-tunnelmiin palasi kappale Jeremiah Blues (part 1).
Kun Sting oli saanut lapsuutensa aaveet taltutettua Soul cages -albumilla, olivat seuraavat levyt jo valoisampaa tavaraa. Näistä kuitenkin puuttui se yhtenäisyys ja vangitsevuus, joka teki tästä levystä ainutlaatuisen Stingin uralla. Meri, satama,telakka ja laivat -teemaan Sting palasi 22 vuotta myöhemmin albumilla Last Ship, joka on suoraa jatkoa Soul Cages -levylle. Tämän hienon albumin esittelen piakkoin.

Lue myös:

perjantai 6. joulukuuta 2013

194. Lara Fabian: I will love again (single 2000)

Ranskankielisellä popmusiikilla menestynyt Lara Fabian sai lupaavan alun englanninkieliselle uralleen singlehitillä I will love again. Tarttuva ja vahvasti laulettu tanssikappale nousi tanssilistojen kärkeen eri puolilla maailmaa, ja belgialais-italialais-kanadalainen laulaja sai ensimmäistä kertaa jalansijaa myös Yhdysvaltain markkinoilla. Jostain syystä kappale jäi kuitenkin Fabianin ainoaksi englanninkieliseksi hitiksi.

Belgiasta kotoisin oleva ja Kanadaan muuttanut Lara Fabian nousi ranskakielisten maiden listoille 1990-luvun puolivälissä, ja on pysynyt tämän kielialueen kärkiartistina tästä lähtien. Hänen viimeisin albuminsa Le Secret nousi sekä Belgian että Ranskan listaykköseksi keväällä 2013, ja syksyllä 2014 Fabian saapuu konsertoimaan ensimmäistä kertaa Suomeen.

Kanadalaisen virkasisarensa Céline Dionin tapaan Fabian on yrittänyt tehdä uraa myös englanninkielisellä musiikilla. Fabianin englanninkielisestä tuotannosta elämään on kuitenkin jäänyt vain hänen suurin jenkkihittinsä I will love again, jota soitetaan edelleen aika ajoin kotimaisilla radioasemilla.
I will love again on tarttuva tanssikappale, ja taitavana laulajana Lara Fabian erottuu edukseen tusinadiskoilijoiden joukossa. Kappale erosi merkittävästi hänen aiemmasta ranskankielisestä tuotannostaan, ja kysymyksessä olikin mitä ilmeisimminkin yritys laajentaa yleisöä kielirajojen lisäksi myös genrerajojen yli. Erinomainen yritys, jos minulta kysytään.

Valitettavasti  Lara Fabianin englanninkielinen menestys on jäänyt tähän yhteen singleen. Singlen kanssa samaan aikaan julkaistu englanninkielinen albumi menestyi kohtalaisesti, mutta vuonna 2004 julkaistu erinomainen Wonderful life -albumi (jonka olen esitellyt numerolla 142) katosi julkaisunsa jälkeen musiikkimarkkinoiden mustaan aukkoon.

Fabian ei kuitenkaan lannistunut takaiskusta. Ura omalla kielialueella jatkui ja sittemmin hän on noussut yhdeksi ranskalaisen kielialueen suurimmista tähdistä. Hänen viimeisin aluevaltauksensa on ollut itä-Eurooppa ja hän onkin noussut suureen suosioon etenkin Venäjällä ja Ukrainassa. Uutta yleisöä hän hakee nyt Suomesta, esiintymällä Finlandia-talossa lokakuun 25. päivä 2014.

Lue myös:

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

193. Ted Gärdestad: Himlen är oskyldigt blå (single 1977/1993)

Singlekansi vuoden 1997 uudelleenjulkaisusta
Pitkän hiljaisen kauden jälkeen Ted Gärdestad nousi jälleen listoille vuonna 1993, kun hänen kokoelmalevyltään poimittiin kaksi uutta singleä julkaistavaksi. Uusintaversio vuonna 1977 julkaistusta englanninkielisestä kappaleesta Blue virgin isles sai nyt huomattavasti henkilökohtaisemman tekstin ja syvällisen otsikon Himlen är oskyldigt blå ja aikoinaan unohdetusta laulusta tuli suuri hitti, jo toinen saman vuoden sisällä.

Vuonna 1977 manageri Stig "Stikkan" Anderson suunnitteli 21-vuotiaalle suojatilleen Ted Gärdestadille maailmanlaajuista lanseerausta Abban esimerkin innoittamana. Rahassa ei säästelty, uutta englanninkielistä albumia lähdettiin äänittämään Yhdysvaltoihin asti ja levyä tekemään palkattiin parhaimmat ammattimuusikot Steve Lukatherista Jim Keltneriin ja Jeff ja Steve Porcarosta David Cassidyyn.

Ted Gärdestadista ei kuitenkaan tullut Stig Andersonin uutta kultamunaa. Albumi Blue virgin isles katosi jälkiä jättämättä eikä se mennyt kaupaksi edes Ruotsissa. Nuoren Gärdestadin ura lähti jyrkkään alamäkeen ja hän heitti hanskat tiskiin neljä vuotta myöhemmin.

Kappaleen nimikappale Blue virgin isles teki kuitenkin yllättävän paluun 16 vuotta myöhemmin. Englanninkielisellä levyllä mahtipontisesti sovitettu mutta pohdiskelevasti sanoitettu kappale sopi huonosti nuoren, vain 21 vuotiaan Gärdestadin suuhun. Kappale ei kiinnittänyt juurikaan huomiota, ja se piilotettiin Satellite-singlen b-puolelle.
Vuonna 1993 tilanne oli täysin toinen. 37-vuotiaalla Tedillä oli takanaan vähäistä menestystä ja henkilökohtaisia ongelmia sisältänyt 1980-luku ja hän oli vanhentunut silminnähden enemmän kuin vuosien lukumäärällä laskettuna. Hänen koko uransa koonnut kokoelmalevy Kalendarium palautti laulaja-lauluntekijän kappaleet ruotsalaisten mieleen, ja aikuistunut entinen teinitähti otettiin vastaan suurella innolla. Albumi myi erinomaisesti ja sillä julkaistu uusi kappale För kärlekens skull (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 55) nousi Svensktoppenin kärkeen.

Kokoelmalla oli myös toinen "uusi" kappale. Isoveli Kenneth Gärdestad oli sanoittanut Blue virgin isles -kappaleen uudelleen ruotsiksi nimellä Himlen är oskyldigt blå ja Ted äänitti uuden lauluosuuden vanhoihin taustoihin. Uudelleen laulettu ja miksattu kappale nousi niinikään listoille, ja aiemmin olankohautuksella vastaanotetusta kappaleesta tuli yksi Ted Gärdestadin suurimmista hiteistä.
Uusi versio toimiikin alkuperäisäänitystä huomattavasti paremmin. Huolien ennen aikojaan haurastama lauluääni sopi paljon paremmin vanhenemisesta ja lapsuuden katoamisesta kertovaan kappaleeseen kuin optimistisen kaksikymmpisen ääni 16 vuotta aiemmin. Vaikka taustat olivat peräisin 1977 Amerikan mailla nauhoitetuista sessioista, uusi miksaus toi sovituksen hienoudet paremmin esiin kuin albumiversiossa. Toki myös ruotsinkieli tuo uutta aitoutta Gärdestadin tulkintaan. Uusi versio kappaleesta oli menestyksensä arvoinen.

Kuten olen aiemmissa Ted Gärdestadia koskevissa teksteissäni kertonut, hänen come backinsä jäi lyhyeksi. Hänen kuolemansa jälkeen single julkaistiin uudelleen vuonna 1997 ja kappaleesta tehtiin monta coverversiota. Ruotsissa laulua esitetään usein myös hautajaisissa.

Lue myös:


192. Ted Gärdestad: Ted (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Teini-ikäinen Ted Gärdestad oli kuumimpia nimiä Ruotsin musiikkimarkkinoilla 1970-luvun alkuvuosina. Yhdessä veljensä Kennethin kanssa kirjoitetut laulut olivat yhdistelmä naivin ennakkoluulotonta tulevaisuudenuskoa ja nuoren mielen pohdiskelua ihmiselämän koukeroista. Gärdestadin levytysuran huippu osui vuoteen 1973, jolloin hän, tulevien Abba-gurujen Andersson & Ulvaeus avustamana loi toisen albuminsa Ted.

Suomessa Ted Gärdestad muistetaan parhaiten hänen vuoden 1979 Euroviisukappaleestaan Satellit, joka oli osa manageri Stig Anderssonin yritystä luoda  Gärdestadista Abban kaltainen maailmansensaatio. Yritys epäonnistui surkeasti Tedin jäädessä kisassa 17. sijalle. Samoin suurella rahalla Atlantin toisella puolella äänitetty englanninkielinen levy Blue virgin isles jäi ilman odotettua menestystä. Yhtenä syynä huonoon menestykseen pidettiin sitä, että se oli Gärdestadin ensimmäinen albumi, jonka tuottajiksi Benny Andersson & Björn Ulvaeus eivät Abba-kiireiltään enää ehtineet. Tästä alkoi alkoi Gärdestadin uran ja elämän alamäki, joka ei lyhyestä 1990-luvun alun come backistä huolimatta enää kunnolla kääntynyt nousuun.

Vuonna 1973 17-vuotiaalla Tedillä oli kaikki vielä edessä.
Nuori Ted oli monilahjakkuus. Kenneth-veljen mukaan hän pystyi soittamaan mitä tahansa soitinta jonka käsiinsä sai. Ruotsin nuorten tennisrankingissa hän oli kakkosena (ykkönen oli Björn Borg) ennenkuin tennismaila vaihtui pysyvästi kitaraan. Säveltäjänä hän oli myös erinomaisen lahjakas. Yksi hänen parhaimmista kappaleistaan, Sol vind och vatten löytyy tältä albumilta. Hienot sanat kirjoitti, kuten hänen koko uransa ajan seitsemän vuotta vanhempi veli Kenneth.
Polar-levy-yhtiön johtaja Stig "Stikkan" Andersson teki Gärdestadin kanssa levytyssopimuksen hänen ollessaan vasta 15 vuotias. Tuottajikseen ja sovittajikseen Ted sai nuoren lupaavan muusikkoparivaljakon, jotka kutsuvat levytyksiin mukaan vaimonsa ja tyttöystävänsä. Näin Gärdestadin ensimmäisllä albumeilla esiintyi yhtye, joka pari vuotta myöhemmin tunnettiin nimellä ABBA. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin kädenjälki (ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu) on kuultavissa muun muassa kappaleessa Oh vilken härlig dag, jolla Ted osallistui Ruotsin euroviisukarsintoihin. Hän sijoittui kilpailussa neljänneksi. Samana vuonna kolmanneksi tuli hänen tuottajiensa ja taustalaulajiensa muodostama lauluyhtye kappaleella Ring ring.
Ruotsalaisyleisö innoistui nuoresta kitaraa soittavasta ja omia sävellyksiään laulavasta Ted Gärdestadista. Hänen uransa kärsi kuitenkin samassa levy-yhtiössä rahaa takovan Abban menestyksestä. Epäonnistuneen maailmanvalloituksen jälkeen Stig Anderssonin Polar-levy-yhtiö käytti kaikki paukkunsa Abban markkinoimiseen, ja parin huonosti menestyneen levyn jälkeen Gärdestad lopetti uransa ja katosi julkisuudesta vasta 25-vuotiaana. 

Kokoelmalevy Kalendarium ja comeback-singlet För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå palauttivat hänet kuitenkin hetkeksi radioiden soittolistoille. Myös vuotta myöhemmin valmistunut albumi Äntligen på väg sai hyvän vastaanoton. Gärdestadin paluu jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä vuonna 1997 hän kuoli oman käden kautta kärsittyään jo 1980-luvulta asti mielenterveysongelmista.
Ted Gärdestad oli ruotsalaisten vastine Amerikan ja Britannian laulaja-lauluntekijöille kuten James Taylor, Billy Joel ja Elton John. Hänen surullinen elämänsä on esimerkki musiikkimaaliman julmista lainalaisuuksista, vahvat selviävät heikkojen jäädessä jalkoihin.

perjantai 15. marraskuuta 2013

191. Paul McCartney: New (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Kun kuulin, että Paul McCartney on tekemässä uutta rock-albumia, olin varsin skeptinen, sillä hänen edelliset albuminsa eivät saaneet minua lainkaan innostumaan. Kuitenkin 71-vuotias rokkipappa veti maton ennakkoluulojeni alta. Hänen 16. albuminsa yllättää kokeilevalla asenteellaan ja puhtaalla energiallaan. Näin tuoretta albumia ei McCartneyltä ole kuultu vuosikymmeniin. 

Flaming pie -albumia seuranneet Paul McCartneyn sooloalbumit jättivät minut yhtä välinpitämättömiksi kuin hänen Wings-albuminsa. Paul oli edelleen soitivirtuoosi, tuottelias säveltäjä, mutta Driving rain, Chaos and creation in the back yard ja Memory almost full tuntuivat kovin rutiininomaisilta kokoelmilta, joista puuttui se jokin, joka olisi saanut minut innostumaan.

Viime vuonna julkaistu vanhoja iskelmiä sisältänyt Kisses on the bottom antoi jo ymmärtää, että McCartney olisi hyväksynyt ikänsä ja jättänyt rock'n'roll-vuodet kokonaan taakseen. Frank Sinatra -tyyppinen vanhan miehen tunnelmointi ja iän haurastama lauluääni eivät valmistaneet siihen, mitä uusi, osuvasti nimetty albumi toisi tullessaan.
New ja sen toinen singlejulkaisu Queenie eye osoittavat, että Paul McCartneyllä ei ole aikomustakaan siirtyä täysipäiväiseksi papaksi. Vanhasta liverpoolilaispoikien katuleikistä nimensä saanut laulu rokkaa kuin the Beatles parhaimmillaan ja sen musiikkivideosta näkee, että Maccalla on hauskaa.

Queenie eye ei ole levyn ainoa kurkistus nuoruuteen. Laulussa Early days Paul muistelee nuoruuttaan John Lennonin kaverina ja viittaa kintaalla kaikille niille "totuuksille", joita kirjailijat, toimittajat ja muut besservisserit ovat heidän elämästään kirjoittaneet. "Kuinka te voisitte tietää mitä me teimme, te ette olleet paikalla".
Entisten aikojen muistelusta päästään hyvin tämän päivän konserttilavalle. Edelleen säännöllisesti konsertoiva McCartney lisäsi albumille kappaleen varta vasten liveyleisöä ajatellen. Vetävään Everybody out there -kappaleeseen hän on tehnyt osuuksia varta vasten konserttien sing-along hetkiä varten. Nyt kaikki mukaan!
Epäonnisen, riitaisaan eroon päättyneen toisen avioliittonsa jälkeen McCartney tutustui amerikkalaiseen Nancy Shevelliin, jonka kanssa hän meni naimisiin kaksi vuotta sitten. Uudelta albumilta löytyy monta suoraa ja epäsuoraa rakkaudentunnustusta Shevellille. Kappaleessa Looking at her Paul kehuu vaimoaan ja kertoo kuinka hän mustasukkaisesti seuraa muiden miesten vaimoonsa kohdistamia katseita. Kappale kuullostaa perinteiseltä balladilta, jonka kertosäkeen lopussa on kuitenkin mukava koukku, joka erottaa sen muista rakkauslauluista. Tämänkaltaiset yllätykset tekevät koko albumista mielenkiintoisen kuuntelukokemuksen.
Paul McCartneyn uusi albumi sai heti innostuneen vastaanoton sekä uskollisilta faneilta ja vähemmän uskollisilta kriitikoilta. Erityisesti kiitosta sai levyn moderni tyyli, josta on osittain kiittäminen uuden sukupolven tuottajia (Paul Epworth, Giles Martin, Ethan Johns ja Mark Ronson).  Uudet yhteistyökumppanit saivat Maccan selvästi innostumaan, ja levy eroaa soundeiltaan selvästi McCartneyn muista albumeista.

Eikä hyvistä lauluistakaan ole pulaa. Hienoja kappaleita on riittänyt myös levyn Extended editionin bonuskappaleiksi. Hyvänä esimerkkinä erikoispainokselta löytyvä Turned out, joka on kuin kunnianosoitus vuonna 2001 kuolleelle George Harrisonille.
Kriitikoiden ja ostavan yleisön lisäksi New sai erinomaisen vastaanoton newyorkilaisen Fab 4 free 4 all podcastin panelisteilta. Kuuntele heidän review & analysis -ohjelmansa täältä.

On erittäin mielenkiintoista nähdä, mitä yli 50 vuoden uran tehnyt Paul McCartney tekee seuraavaksi. Toivottavasti hänellä on vielä monia tuotteliaita vuosia edessäpäin.

Lue myös:



190. Paul McCartney: Flaming pie (1997)

Flaming Pie on Paul McCartneyn 1990-luvulla tekemä mestariteos, albumi jossa mestari yhdisteli mallikkaasti perusrokkia maccamaisen siirappisiin balladeihin ja tarttuviin poppiskappaleisiin. Näiden peruselementtien lisäksi albumilta löytyy pari koskettavaa tribuuttia läheisille ihmisille, jotka joutuivat poistumaan tästä elämästä liian varhain.

Hyvin kiireisen 1980-luvun jälkeen Paul McCartneyn soolojulkaisut vähenivät 1990-luvulla. Jouten hän ei kuitenkaan 90-luvullakaan ollut. Aina kokeilemisesta innostunut McCartney sävelsi sinfonisen teoksen Sanding stone ja kuoroteoksen Liverpool oratorio sekä teki salanimellä Fireman pari teknoalbumia. Vuosikymmenen alussa elossa olevat Beatlet kokoontuivat tuottaja Jeff Lynnen kanssa viimeistelemään kaksi John Lennonin demonauhaa, jotka julkaistiin Beatles Anthology -projektin yhteydessä.

Anthology-projekti inspiroi McCartneytä tekemään yhden uransa parhaista sooloalbumeista. Albumin nimi oli sitaatti John Lennonilta, joka kertoi the Beatles -yhtyeen saaneen nimensä mieheltä, joka lensi "liekehtivän piirakan" päällä. Flaming pie on tasapainoinen yhdistelmä rokkia, sopivan siirappista Macca-tunnelmointia sekä pari herkkää laulua, jotka koskettavat musiikin lisäksi sanoituksellaan.
Yhtenä albumin tuottajista oli aiemmin George Harrisonin kanssa yhteistyötä tehnyt Jeff Lynne, joka oli auttanut myös kahden uuden Beatles-kappaleen äänityksissä. Yhteistyö McCartneyn ja Lynnen välillä erinomaisesti, tästä esimerkkinä singlekappale The world tonight, joka on McCartneyn parhaita rock-kappaleita sitten Beatles-vuosien.

Toinen konkari levyllä oli George Martin, joka Beatles-levyjen lisäksi oli tuottanut McCartneyn soololevyjä 1980-luvulla. Martinin näkyvin osuus levyllä ovat huikean hienot jousisovitukset, joista kaunein kuullaan kappaleessa Somedays. Kappale on Paulin koskettava rakkauskirje syöpää sairastavalle vaimolleen Lindalle, joka menehtyi noin vuosi albumin julkaisun jälkeen. Tieto elämän rajallisuudesta on läsnä laulun tekstissä, joka on yksi parhaista mitä McCartney oli koskaan kirjoittanut.
Kuolema ja jäähyväiset on aiheena myös kappaleessa Little willow, jonka Paul sävelsi yhtyekaverinsa Ringo Starrin lapsille heidän äitinsä (ja Ringon ensimmäisen vaimon) Maureenin kuoltua leukemiaan muutama vuosi aikaisemmin. Näitä kahta kappaletta yhdistää aiheen lisäksi niiden sopivan riisuttu sovitus, McCartney antaa laulujen kantaa tarinaa eikä kuorruta niitä liikaa niiden sentimentaalisuutta korostavalla kuorrutuksella.
Levyn monipuolisesta kattauksesta löytyy myös selkeä Beatles-pastissi Young boy, joka julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä.
Albumilla Flaming pie Paul McCartney ei pettänyt myöskään niitä fanejaan, jotka odottivat levyn lopusta taivaisiin nostavaa mahtiballadia à la Hey Jude, Let it be, Mull of Kintyre tai No more lonely nights. Kappale Beautiful night täyttää odotukset täysin tarttuvalla melodiallaan, jota täydentää hienosti George Martinin erehtymättömällä taidolla sovittamat jouset.
Flaming pie (jota jostain syystä ei Spotifysta löydy) on Paul McCartneyn uralle täydellisimpiä albumeja. Uudella vuosituhannella eläkeikään päässeen musiikkilegendan levyt eivät tähän täydellisyyteen enää yltäneet. Tänä vuonna kuitenkin jo kahdeksatta kymmentä käyvä McCartney yllätti albumilla, joka oli rohkeampi, kokeilevampi ja onnistuneempi kuin sitä edeltäneet kolme albumia yhteensä. Tämän hienon levyn esittelen seuraavaksi.

p.s. Pipes of peace -albumin kohdalla mainitsin Beatles-aiheisen podcastin Fab 4 free 4 all. viikottaista podcastia pitävät Rob Leonard, Tony Traguardo ja Mitch Axelrod ovat käsitelleet ohjelmassaan myös Flaming pie albumia. Suosittelen kaikille Beatles-fanille näitä netistä löytyviä ohjelmia kuten myös kolmikon ylläpitämää Facebook-sivua, joka on internetin aktiivisimpia ja kiinnostavimpia Beatles-foorumeja tällä hetkellä.

Lue myös:

189. Paul McCartney: Pipes of peace (1983)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
1970-luvulla menestystä Wings-yhtyeensä kanssa niittänyt Paul McCartney palasi levytysuransa juurille tekemällä kolme albumia Beatles-tuottaja George Martinin kanssa. Oma suosikkini on monien yrmimä Pipes of peace, joka muutamista korneista kappaleista huolimatta sisältää tarttuvinta ja parhaiten tuotettua Maccaa sitten Beatlesien hajoamisen. 

Paul McCartneyn uuden albumin kunniaksi esittelen seuraavaksi Beatles-basistin ja laulunkirjoittajamestarin soolotuotantoa kolmelta vuosikymmeneltä. En ole koskaan innostunut McCartneyn, hänen vaimonsa Lindan ja Denny Lainen Wings-yhtyeen 1970-luvun tuotannosta, vaikka monet pitävät esimerkiksi Wings-albumia Band on the run McCartneyn uran parhaana Beatlesien jälkeisenä tuotteena.

Wings-yhtyeen ura päättyi vuosikymmenen vaihteeseen ja Paul palasi jälleen soolouralle. Aiemmin omat levynsä (sekä Wings-albumit) tuottanut McCartney pyysi avukseen Beatles-tuottaja George Martinin, ja ainakin minun mielestäni muutos oli korvinkuultavan positiivinen. Martin oli edelleen erinomainen tuottaja ja sovittaja ja hänen kolme McCartney-albumiaan olivat viimeisen päälle tuotettuja. Eikä Maccan lauluntekotaito ollut kadonnut minnekään.

Pipes of peace -albumin nimikappale on McCartney-Martin-yhteistyötä parhaimmillaan. Kappale on yksi McCartneyn onnistuneimpia popkappaleita 1980-luvulta, ja Martinin kristallikirkas tuotanto teki kappaleesta täydellisen aloituskappaleen albumille. Kappaleeseen tehtiin myös näyttävä musiikkivideo, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. McCartney itse esittää videossa kahta roolia, sotilasta molempien osapuolten juoksuhaudoissa.

McCartneyn 1980-luvun alkupuolen tuotanto oli silmiinpistävän popahtavaa verrattuna hänen 1970-luvun enemmän rokkiin kallellaan oleviin levyihin. Hyvänä esimerkkinä nelikymppisen rock-veteraanin popimmasta tyylistä oli tarttuva The other me.

Kriitikoiden vastaanotto oli kuitenkin nyrpeä. Pipes of peacea edeltänyt, niin ikään George Martinin tuottama Tug of war -albumi (jota jostain syystä ei löydy Spotifysta) ylistettiin maasta taivaisiin, ja Pipes of peace -albumia pidettiin tämän jälkeen suurena pettymyksenä. Martinin tuotantoa pidettiin jopa liian sliipattuna ja siirappisena. Esimerkkinä albumin liiasta sokerista pidettiin balladia So bad, jonka lauluharmoniat tavoittelivat monien mielestä turhaan Lennon-McCartney-Harrison-trion hiveleviä Beatles-stemmoja. Minusta kritiikki on aiheetonta, So bad on yksi Paulin lukuisista hienoista rakkauslauluista, eikä falsettiosuuksista vähennä sen vilpittömyyttä.
Pipes of Peace -albumin äänitysten aikoihin Macca kaveerasi Michael Jacksonin kanssa. Duetto Say say say oli albumin suurin hitti vain vuosi ennen kuin Jackson nousi megatähdeksi Thriller-albuminsa myötä. Myös tähän kappaleeseen tehtiin onnistunut musiikkivideo, jossa esiintyy Maccan ja Jackon lisäksi Paulin vaimo Linda McCartney.

Kaikki edellä esitellyt kappaleet löytyvät albumin a-puolelta, joka onkin lähes täydellinen hittikavalkadi alusta loppuun. Albumin b-puoli sen sijaan tuntuu ylijäämäkappaleiden kokoelmalta. B-puolen aloittava toinen McCartney-Jackson-yhteistyö The Man on ihan mallikas, joskaan ei Say say say:n veroinen poppiskappale, mutta sitä seuraavat neljä kappaletta hyppään lähes aina yli. Onneksi levyn päättävä perinteinen McCartney-powerballadi Through our love korjaa tilanteen, ja näyttää mihin McCartney parhaimmillaan pystyy. George Martinin sopivan runsas orkesterisovitus tekee kappaleesta täydellisen päätöskappaleen tälle epätasaiselle albumille.

Vaikka Pipes of peace ja sen singlehitit menestyivät lähes yhtä hyvin kuin sitä edeltänyt Tug of war -albumi, se muistetaan aina albumina "joka ei ollut yhtä hyvä". Esimerkiksi kolmen newyorkilaistoimittajan toimittama jokaviikkoinen netissä kuunneltava Beatles-podcast Fab 4 free 4 all (jota suosittelen lämpimästi kaikille Beatlesfaneille) runttasi albumin äskettäin maan rakoon sitä käsittelevässä jaksossaan (kuuntele se täältä). Minä olen iloisesti eri mieltä. Kaikkine vikoineen levy on yksi Paul McCartneyn parhaita.

Lue myös:

tiistai 29. lokakuuta 2013

188. Larry Lurex: I can hear music/Goin' back (single 1973)

Vuonna 1972 brittiläinen levytuottaja yritti luoda uudelleen amerikkalaisen Phil Spectorin luomaa "Wall of sound"-äänimaisemaa. Laulusolistiksi koelevytykselle tuottaja poimi studiossa samanaikaisesti ensimmäistä albumiaan tekevän Queenin laulusolistin Freddie Mercuryn. Levy jäi kuriositeetitksi eikä mennyt kaupaksi. Mercuryn kuoltua tämä mielenkiintoinen levy on kuitenkin noussut uuteen arvostukseen ensimmäisenä julkaisuna, jossa hänen jo tässä vaiheessa hieno äänensä saatiin julkisuuteen.

Vuonna 1972 tuntematon Queen äänitti ensimmäistä albumiaan lontoolaisessa studiossa. Saman Trident -studion toisessa huoneessa tuottaja Robin Geoffrey Cable tekiä omia testejään. Cablen tavoitteena oli imitoida Phil Spectorin kuuluisaa äänitystekniikkaa, jossa kerroksittain soittimia äänittelemällä rakennettiin levytyksistä täyteläinen ääniseinä, niin kutsuttu "wall of sound".

Cable kuuli naapuristudiossa laulavan Freddie Mercuryn äänen ja halusi hänet levylle mukaan. Ensimmäiseksi testikappaleeksi valittiin The Beach Boysin ja The Ronettes -yhtyeen hitiksi tekemä I can hear music. Laulun toinen säveltäjä oli Phil Spector itse, joka myös oli tuottanut Ronettes-version. The Beach Boysin versio oli puolestaan Brian Wilsonin yritys tehdä kunniaa ihailemansa Spectorin soundimaailmalle.
Cablen tuotanto kappaleessa I can hear music ei mielestäni ole kovin onnistunut. Varsin nuorekkaalta kuullostavan Mercuryn ääni antaa kappaleelle silti virtaa ja Brian Mayn (joka Mercuryn ehdottamana oli kutsuttu myös mukaan sessioihin) kitarasoolo on helposti tunnistettavissa pahasti puuroutuvan orkesteritaustan seasta. Äänityksiin osallistui myös Queen-rumpali Roger Taylor, vaikka varsinaisesta Queen-levystä ei olekaan kysymys.

Singlen a-puolen puutteita kompensoi singlen toisen kappaleen täydellisyys. Kysymyksessä oli aiemmin muun muassa Dusty Springfieldin ja the Byrdsin hitiksi levyttämä Goin' back.
Goin' back on yksi lauluntekijäparin Carole King - Gerry Goffin koskettavimmista lauluista (joista olen blogissani aiemmin esitellyt Dusty Springfieldin ja Carole Kingin upeat versiot), ja Freddie Mercury tekee laulusta oman hienon tulkintansa.  Cablen wall of sound -tuotanto on singlen a-puolta onnistuneenpi, joten on mielestäni sääli että tämä kappale piilotettiin singlen b-puolelle.

Ei sen puoleen että singlen a-puoli olisi sekään saanut juuri huomiota osakseen. Single julkaistiin pari viikkoa ennen Queenin ensilevyä kryptisellä "Larry Lurex"-salanimellä ja se katosi taivaan tuuliin yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Levy ja etenkin sen b-puolella julkaistu Goin' back sai uutta huomiota 20 vuotta myöhemmin Freddie Mercuryn kuoltua.

Singlen kappaleet julkaistiin uudelleen useammallakin Mercuryn muistoksi julkaistulla kokoelmalla ja pätkä Goin' back -kappaleesta liitettiin Made in Heaven -albumilla julkaistuun Mother Love -kappaleeseen. Näin samalla äänitteellä yhdistyivät Freddie Mercuryn ensimmäinen ja viimeinen äänilevyllä julkaistu laulusuoritus. Larry Lurex -single on yksi Mercuryn suppeaksi jääneen soolouran hiomattomista helmistä.

Lue myös:

perjantai 25. lokakuuta 2013

187. George Harrison: Brainwashed (2002)

Vuonna 2001 kuollut George Harrison jätti jälkeensä tukun enemmän tai vähemmän keskeneräisiä äänityksiä, joita hän oli valmistellut osin jo 1980-luvulta saakka. Postuumin albumin tuottajiksi valitut Harrisonin poika Dhani Harrison ja Cloud 9 albumin tuottanut Jeff Lynne saivat nauhojen lisäksi käsiinsä kirjalliset ohjeet ja valmiiksi suunnitellun äänitysaikataulun studiovarauksineen. Harrison ja Lynne saivat näistä eväistä aikaiseksi koskettavan, mutta sopivan kepeän albumin, joka monipuolisesti kuvasi kuolleen kitaristin arvoja, lahjakkuutta ja omalaatuista huumoria.

Vaikka vuonna 1987 julkaistun Cloud nine -albumin jälkeen ei George Harrison pitänyt kiirettä uuden levyn teossa, ei hän lopettanut laulujen kirjoittamista. Kitaristi antoi aikaansa perheelleen, Travelling Wilbury's -yhtyeelle, puutarhanhoidolle ja formulaharrastukselleen äänitellen uusia kappaleita milloin huvitti. Vuonna 1999 tapahtunut murhayritys ja vuosituhannen vaihteessa uusiutunut syöpä saivat kuitenkin Harrisonin aloittamaan vakavissaan uuden levyn äänitykset. 

Yhteistyössä poikansa Dhani Harrisonin ja tuottaja Jeff Lynnen kanssa aloitettu työ jäi kuitenkin kesken Harrisonin kuollessa marraskuussa 2001. Hänen poikansa ja Lynne jatkoivat albumin työstämistä valmiiden suunnitelmien mukaan, jopa studiovaraukset oli tehty valmiiksi. Albumi julkaistiin lähes tarkalleen vuosi Harrisonin kuoleman jälkeen.
Albumin vanhimmat kappaleet ovat peräisin jo 1980-luvulta. Vuonna 1988 sävelletty Any Road on hyvä esimerkki Harrisonin huumorista. Kappale haki innoituksensa Liisa ihmemaassa -romaanista, jossa Irvikissa-hahmo antaa Liisalle omalaatuisen reittiohjeen: "Jos et tiedä minne olet menossa, niin kaikki tiet vievät perille". Tässä laulun perusideassa on myös kaikuja Harrisonille rakkaasta intialaisesta filosofiasta. Harrison esitti kappaleen varhaisen version televisiohaastattelussa vuonna 1997

George Harrison oli vuonna 1973 julkaistun Living in the material world -albumin jälkeen vähentänyt uskonnollisten näkemystensä julistamista levyillään merkittävästi. Brainwashed -albumilla nämä teemat kuitenkin palasivat, tosin vähemmän tosikkomaiseen sävyyn. Beatles-kitaristin uskonnollista maailmankuvaa kuvaa hänen viimeisellä albumillaan parhaiten kappale Rising sun.
Rising sun on albumin parhaita kappaleita sovituksensa puolesta. The Electric Light Orchestra -yhtyeestään tunnettu Lynne lisäsi kappaleella upean jousisovituksen, joka ei vie äänityksessä pääosaa vaan on sopusoinnussa laulun syvällisen sanoman kanssa ja kasvattaa sitä hienosti loppua kohti.

Syvällisyyden vastapainona albumilta löytyy muun muassa kepeä cover-versio Cab Callowayn 1930-luvulla levyttämästä kappaleesta Between the Devil and the Deep Blue Sea, jonka Harrison oli aiemmin 1990-luvulla esittänyt Jools Hollandin televisio-ohjelmassa. Harrison soittaa kappaleessa ukuleleä, joka oli yksi hänen suosikkisoittimistaan.
Tieto kuoleman läheisyydestä sävyttää levyn kauneinta kappaletta Stuck inside a cloud, jossa Harrison pohtii oman elämänsä rajallisuutta ja jättää jäähyväisiä läheisilleen. Levyn parhaalla kitarasoololla varustettu kappale julkaistiin albumin ensimmäisenä promosinglenä.
Brainwashed-albumi menestyi listoilla kohtalaisesti, mutta ei niin hyvin kuin vastikaan kuolleen artistin levyiltä yleensä odotetaan. Kriitikot ja Beatles- ja Harrison-fanit kuitenkin ottivat albumin vastaan iloisena siitä, että hänen pöytälaatikkoon 90-luvulla kirjoittamansa ja äänittämänsä kappaleet saatiin kaikkien kuultaville. Dhani Harrison ja Jeff Lynne saivat tuotannollaan kuulijan unohtaman sen, että maestro itse ei ollut enää levyä viimeistelemässä.
Lue myös:

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

186. Carole King: I believe in loving you (single 2013)

Carole King on jatkanut aktiivista toimintaansa vaikka 70-vuotta tuli täyteen vuosi sitten. Innoituksen uuteen singleen King sai kuullessaan lauluntekijä Hal Davidin kuolemasta. King oli reilut kymmenen vuotta sitten kirjoittanut laulun I believe in loving you Davidin kanssa, ja nyt hän päätti että oli aika levyttää se. Tytär Louise Goffinin tuottama single on lämminhenkinen rakkauslaulu, joka ei mullista maailmaa mutta laulu paikallaan Carole Kingin satoja lauluja ja kymmeniä levyjä kattavassa tuotannossa. 

Itse Carole Kingin suurena ihailijana en enää odottanut 71-vuotiaalta artistilta uutta levyä. Yllätyinkin iloisesti, kun single I believe in loving you ilmestyi iTunesin myyntilistalle. CD-muodossa singleä ei enää julkaistu, mutta hyvin nopeasti bitit siirtyivät Internetin läpi työasemalleni ja sieltä cd-aihiolle. Kannen rakensin Kingin kotisivuilta löytyvien kuvien perusteella ja levyn sijoitin muiden Carole King -levyjen sekaan cd-kaappini parhaalle hyllylle.

55 vuotta edellisessä kirjoituksessa esittelemäni ensilevyn jälkeen lauluja kirjoittavasta teinitytöstä on tullut tyylikkäästi harmaantunut isoäiti, joka ei ole vielä halunnut siirtyä eläkkeelle. Levynmyynti ei enää nouse samoihin miljoonalukuihin kuin 1960- ja 70-luvuilla, mutta se ei Carole Kingiä ole häirinnyt. Tuoreessa muistelmakirjassaan Natural woman King kuvailee kuinka hienoa on edelleen nousta lavalle esiintymään sille pääosin keski-ikäiselle yleisölle, joka on seurannut hänen uraansa levystä ja vuosikymmenestä toiseen.

I believe in loving you -kappaleen ensiesitys ei olisi voinut saada arvovaltaisempaa yleisöä. Keväällä Carole Kingille myönnettiin arvostettu Library of Congress Gershwin Prize for Popular Song, jonka aiemmin ovat saaneet Paul Simon, Stevie Wonder, Burt Bacharach, Hal David ja Paul McCartney. Presidentti Barack Obama luovutti palkinnon toukokuussa Valkoisessa talossa, ja tässä tilaisuudessa King kappale esitettiin julkisesti ensimmäisen kerran..
Carole King oli säveltänyt laulun yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Tekstin kirjoitti lauluntekijäkollega Hal David, joka tunnetaan yhteistyöstä Burt Bacharachin kanssa. King levytti laulun syksyllä 2012 kuolleen Davidin muistoksi ja hän kutsui singlen tuottajaksi tyttärensä Louise Goffinin. Laulun musiikkivideota varten artisti pyysi fanejaan lähettämään omia hääkuviaan ja lopputuloksena on liikuttava kuvakollaasi, josta valitettavasti puuttuvat Kingin omat hääkuvat. 
Suurta hittiä Carole Kingin uran 30. singlestä ei tullut, mutta se on mielestäni erinomainen esimerkki hänen ajattomasta tavastaan säveltää rakkauslauluja ja siitä, kuinka hänen sävelkynänsä on edelleen terävä 55 vuotta, satoja hittejä ja kymmeniä albumeja ensilevyn jälkeen. Vuosikymmenet eivät juurikaan kuulu Kingin äänessä, tuhansien artistien levyttämistä King-hiteistä huolimatta hän itse on mielestäni edelleen omien sävellystensä paras tulkki.

185. Carole King: Right girl/Going wild (single 1958)

Tänä vuonna Valkoisessa talossa presidentti Obamalle uusimman singlensä laulanut Carole King aloitti uransa 55 vuotta aikaisemmin huomattavasti vaatimattomimmissa merkeissä. Sinnikäs 15 vuotias lauluntekijän alku äänitti ensimmäiselle singelle kaksi omaa sävellystään ja sanoitustaan. Nämä kappaleet unohtuivat nopeasti, mutta ne olivat alku tämän hienon naisen upealle uralle, joka jatkuu yhä.

Carole Kingin ura hakee vertaistaan. 1960-luvulla hän nousi aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa maailman menestyneimpien laulunkirjoittajien joukkoon mm. hiteillä Will you still love me tomorrow ja Locomotion, (You make me feel) Like a natural woman. 1970-luvulla säveltäjän pallilta laulajaksi siirtynyt King julkaisi albumin Tapestry, joka on yksi maailman tunnetuimmista naislaulajan tekemistä levyistä (ja jonka esittelin blogissani ensimmäisenä numerolla 1). Tämän lisäksi hän on näytellyt elokuvissa, televisiossa ja teatterissa, ja ollut aktiivisena politiikassa ja ympäristöasioissa. Carole Kingin viimeisin julkinen esiintyminen tapahtui Valkoisessa talossa, missä presidentti Obama palkitsi hänet Gershwin-palkinnolla.

Kingin uran alku on esimerkki sinnikkyydestä ja nuoren tytön vahvasta uskosta omiin kykyihin. 15-vuotias lauluja jo vuosia rustaillut Carol Klein oli vaikuttunut ikätoverinsa Paul Ankan menestyksestä (Anka julkaisi 16-vuotiaana suurimman hittinsä Diana), eikä hänellä ollut epäilystäkään siitä etteikö hän voisi yltää samaan. Laulaja (joka jo tässä iässä oli valinnut taiteilijanimekseen Carole King) marssi epäilyksiä vailla levy-yhtiöiden pomojen puheille pino nuotteja käsissään. ABC-Paramountin johtana Don Costa (jonka suojissa Paul Anka oli levyttänyt menestyssinglensä) vakuuttui Kingin taidoista ja teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen.
King on myöhemmin naureskellut ensimmäisille levytyksilleen ja etenkin niiden naiveille teksteille. Eihän 1950-luvulla nuoruuttaan elävä teinityttö voi tehdä laulu mistään muusta kuin siitä, miten hän saisi rinnalleen kunnon pojan jolle hän olisi tuo "oikea tyttö". Silti tuo hänen ensilevytyksensä on mielestäni lapsellisudessaan aito ja lupaava merkki Carole Kingin taidoista.

Singlen b-puoli bailupiisi rock'n'rollin alkuvuosien tapaan.
Kingin ensisingle ja sitä seuranneet muut singlet eivät juurikaan myyneet tai soineet radiossa. Carole ei koulunkäynniltään ehtinyt kiertämään maata levyään markkinoiden. Tässä vaiheessa hänen kunnianhimonsa ei kohdistunut niinkään laulamiseen vaan suosittujen pop-kappaleiden kirjoittamiseen. Pian ensisinglensä julkaisun jälkeen King kohtasi tulevan aviomiehensä Gerry Goffinin. Läpimurtoonkin oli vain kaksi vuotta, sillä vuonna 1960 Goffinin kanssa kirjoitettu Will you still love me tomorrow nousi listojen kärkeen ja aloitti hittiputken joka jatkui 1960-luvun loppupuolelle saakka.

Right Girl aloitti uskomattoman uran, joka on läpäissyt seitsemän eri vuosikymmentä 1950-luvulta 2010-luvulle saakka. Tänä vuonna hän julkaisi 30. singlensä, jonka hän oli säveltänyt muutama vuosi sitten kuolleen lauluntekijäkollegansa Hal Davidin (joka tunnetaan Burt Bacharachin kanssa tekemistään hiteistä) kanssa. Tämän kappaleen esittelen seuraavaksi, jolloin voimme verrata mitä Ms Kingille on 55 vuodessa tapahtunut.

Lue myös:

maanantai 7. lokakuuta 2013

184. George Harrison: Living in the material world (1973)

Menestyksekkään soolouran välittömästi Beatlesin hajoamisen jälkeen aloittanut George Harrison oli kaikkien huulilla 1970-luvun alkuvuosilla. Hänen odotettu toinen sooloalbuminsa sai kuitenkin hyvin kaksijakoisen vastaanoton. Toisten mielestä se oli sietämätön kokoelma intialaisia mantroja ja moraalisaarnoja, toisten mielestä syvällinen ja hienosti tuotettu levy täynnä upeita sävellyksiä. Minä allekirjoitan molemmat näkemykset.

Vuonna 1973 George Harrison oli kolme vuotta aiemmin hajonneen Beatlesin menestynein jäsen. Siinä missä John Lennon ja Paul McCartney kompastelivat soolourillaan, oli Harrisonia hemmoteltu All things must pass -albumin huikealla menestyksellä. Beatles-kitaristin järjestämä Bangladesh-hyväntekeväisyyskonsertti keräsi huipputähdet lavalle ja suuren summan rahaa sisällissodan uhreille. Odotukset olivat korkealla kun George Harrisonin uran toinen sooloalbumi julkaistiin alkuvuodesta 1973.

Vaikka musiikkipuolella menestystä satoi, oli Harrisonin henkilökohtainen elämä 1970-luvun alkupuoliskolla kuoppaista. Vaimo Pattie oli karannut Georgen parhaan ystävän Eric Claptonin matkaan, ja itämaisista uskonnoista suunnan elämälleen löytänyt Harrison koki suurta ristiriitaa maallisen menestyksen ja henkisen valaistumisen välillä. Tämä ristiriita antoi nimen uudelle levylle, ja aihetta käsiteltiin myös suurimmassa osassa uuden albumin kappaleista. Vaikka uskonnolliset teemat olivat läsnä jo edellisellä albumilla, nousivat ne nyt päärooliin levyllä, josta tuli koko Harrisonin uran hengellisin ja monien mielestä saarnaavin musiikkikokonaisuus.
Albumin aloituskappale ja ensisingle on ilmavan tarttuva kappale, joka kertoo hyvin albumin soundimaailmasta. All things must passin ja Concert for Bangladesh -livealbumin tuottanut mahtipontisuuden mestari Phil Spector ei ollut enää mukana, ja Harrison teki tarkoituksella uudesta levystään edeltäjäänsä sovituksiltaan riisutumman hyödyntäen kuitenkin Spectorilta saamiaan oppeja. Ensisingle osoitti myös, ettei Harrison kainostellut uskonsa esilletuomista lauluissaan. Rukous rakkauden ja rauhan puolesta nousi singlelistan ykköseksi Yhdysvalloissa, mikä entisetään lisäsi uuden albumin odotusarvoa.

Samaa soundeiltaan siloiteltua tunnelmaa löytyy myös albumin muilta raidoilta. Parhaiten itämainen ja länsimainen tyyli yhdistyvät pienieleisessä tunnelmapalassa Be here now, joka toisin kuin levyn monet muut kappaleet, ei lyö kuulijaa päähän Bhagavad Gitalla.
Ylihengellisyyden lisäksi Living in the material world sai kritiikkiä liian hitaasta tempostaan. Vauhdikkaampia kappaleita levyllä on vain muutama, ja rokkaavia kappaleita vielä vähemmän.

Tätä puolta edustaa tässä esittelyssä nimikappale Living in the material world, jossa Harrison kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, mikä hänen sisällään kuohui. Laulun rytmikkäässä pääosassa Harrison kertaa elämäänsä "materiaalisessa maailmassa" nuoruusvuosistaan aina Beatles-maineeseen. Upeasti intialaiseen tyyliin sovitetussa väliosassa esittäytyy "henkinen maailma" rokkaavan maailman vastakohtana. Kappaleessa rumpuja soittaa vanha ystävä Ringo Starr joka myös mainitaan laulun tekstissä.
Kauttaaltaan vakavan ja pohdiskelevan albumin päätöskappale That is all on uljas rakkauslaulu, joka levyn kappaleista on lähimpänä All things must passin majesteetillisia tunnelmia. Mahtipontinen mutta silti sopivasti hillitty sovitus kantaa laulun herkkää melodiaa ja antaa tilaa levyn parhaalle kitarasoololle.
Harrison onnistui levynsä ainoana tuottajan hyvin, sovituksen ovat tasapainoisia, orkesteri- ja kuorotaustat eivät jyrää bändiä ja kitaristilegendan soitin soi kauniimmin kuin koskaan. Oman lauluäänensä kanssa Georgella on kuitenkin vaikeuksia. Hän kuullostaa monen kappaleen kohdalla vaivautuneelta, ääni on usein väkinäinen ja vain muutaman kappaleen kohdalla laulu yltää samaan hienoon lopputulokseen muiden instrumenttien kanssa.

Levyn suurin yleisöä jakava piirre oli kuitenkin sen sanoma. Hengelliset teemat ja välillä suora saarnaaminen (esimerkiksi lauluissa The light that has lighted the world ja The Lord loves the one that loves the Lord) sai suuren osan yleisöä hylkäämään levyn, eikä menestys noussut edellisen albumin huippulukuihin. Uskollisia Harrison-faneja oli kuitenkin riittävästi etenkin Yhdysvalloissa, missä levy nousi albumilistan kärkeen.

Myös minulla on ollut vaikeuksia sulattaa Living in the material world -albumin suorasukaista tekstimaailmaa. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen olen oppinut kuuntelemaan ja nauttimaan albumin hienoista soundeista ja hyvistä sävellyksistä, vaikka en allekirjoitakaan George Harrisonin uskonnollisia näkemyksiä. Puutteineen ja ristiriitaisuuksineen levy on kuitenkin tyylikäs ja hienosti tuotettu albumikokonaisuus.
Living in the material world -albumin jälkeen Harrison jätti uskonnolliset teemat musiikissaan taka-alalle. Hänen henkilökohtaiset ongelmansa kuitenkin jatkuivat, ja osittain niiden seurauksena hänen kaksi seuraavaa albumiaan epäonnistuivat surkeasti. Vaikka hän 1970-luvun lopulla onnistui tekemään pari erinomaista albumia, paluu musiikin huipulle kesti vuoteen 1987 asti, jolloin Cloud nine -levy nosti hänet takaisin listakärkeen.

Harrison kuoli vuonna 2001 kesken uuden levyn äänitysten. Albumi Brainwashed viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti vuonna 2002. Tämän erinomaisen jäähyväislevyn esittelen lähiaikoina.

Lue myös:

perjantai 20. syyskuuta 2013

183. Agnetha Fältskog: A (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Agnetha Fältskog yllätti faninsa keväällä 2013 julkaisemalla ensimmäisen soololevynsä yhdeksään vuoteen. Tällä kertaa ei ollut kysymys vanhojen hittien lämmittelystä, vaan vaalea Abba-tähti julkaisi albumillisen aivan uusia lauluja. Erinomaisen levyn ja hienojen laulujen taustalla vaikuttivat nykypopin kärkinimet, ja tällä kertaa levyltä löytyi myös ensimmäinen Agnetha Fältskog -sävellys lähes 30 vuoteen.

En varmasti ollut ainoa joka suhtautui epäillen uutiseen uudesta Agnetha Fältskog -albumista, jonka tuottaisivat Jörgen Elofsson ja Peter Nordahl. Mitä annettavaa ruotsalaistuottajilla, jotka tunnetaan Britney Spearsin ja Westlifen tyylisille ysäripoppareille tekemistään hiteistä, olisi pitkän uran tehneelle kokeneelle laulajalle? Ennakkoluuloni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, kahden popsukupolven yhteistyö toimi erinomaisesti.
Uuden albumin ensimmäinen single on tuotannoltaan yllätyksetön, mutta sisällöltään hyvin Fältskogin näköinen kappale, jossa laulaja yrittää toipua päättyneestä ihmissuhteesta. Ystävät kehottavat jatkamaan elämää, pitämään hauskaa ja unohtamaan menneet, mutta surua ja tuskaa ei voi paeta. Surullisista rakkauslauluista koko uransa ajan tunnettu Fältskog on tälläkin kertaa omimmillaan tämänkaltaisia tekstejä tulkitessaan.

Agnetha Fältskogin soolouraa voisi kutsu on-off-uraksi. Ennen Abbaa Fältskog levytti tiiviisti, 21-vuotiaana hänellä oli takanaan jo neljä julkaistua albumia. Abban noustessa maailmanmaineeseen ei soolouralle ollut aikaa. Kun kolmen Abban hajoamisen jälkeen julkaistun sooloalbumin menestys ei ollut odotusten kaltainen, Fältskog vetäytyi julkisuudesta kokonaan. Lyhyt paluu radioaalloille tapahtui vuonna 2004 coveralbumin My colouring book muodossa, mutta Fältskog antoi ymmärtää harvoissa levyn tiimoilta antamissaan haastatteluissa, että paluu oli vain väliaikainen.

Yhdeksän vuotta elämänkokemusta rikkaampana Fältskog oli tänä vuonna valmiimpi kohtaamaan häntä rakastavan yleisön sekä lehdistön, jonka kanssa hänellä on koko uransa ajan ollut hyvin vaikea suhde. Uuden levyn tiimoilta hän antoi haastatteluja eri maiden lehdille ja televisioyhtiöille, matkusti Lontooseen levyään markkinoimaan ja osallistui jopa yhteispohjoismaiseen talk-show'hun Skavlan.

Ja mikäpä hyvää levyä oli promotoidessa. Elofsson ja Nordahl käyttivät aikaa Fältskogin taivuttamiseen studioon ja tekivät kaikkensa, että materiaali oli laulajalegendalle mieleen. Kappale I was a flower on yksi parhaita esimerkkejä siitä, kuinka tuottajat ymmärsivät artistiaan. Surullisen rakkaustarinan loppuminen on aihe, jonka tulkinnassa Fältskog on aina uransa ensimmäisestä hitistä lähtien ollut parhaimmillaan.
Kun tieto Agnetha Fältskogin uudesta albumista julkaistiin kerrottiin, että hän laulaisi albumilla dueton Gary Barlow'n kanssa. "Abba ja Take That -tähdet yhdessä!"-uutinen sai kulmani jälleen kerran kurtistumaan, mutta tälläkin kertaa pelkoni osoittautuivat vääriksi. Laulun yhdessä Elofssonin kanssa säveltänyt Barlow oli karistanut äänestään pahimmat poikabändimaneerit, ja laulajien äänet soivat hienosti yhteen siitäkin huolimatta, että laulajat tapasivat toisensa vasta albumin julkaisun jälkeen.
Albumin usean erinomaisen balladin joukossa on myös ysäridiskoa kappaleen Dance your pain away muodossa, mutta itse pidän sitä varsin väkinäisenä yrityksenä herättää henkiin Voulez-vous-albumin bailuhenkeä. Kappale kuitenkin julkaistiin singlenä ja se on saanut paljon suosiota etenkin gay-piireissä.

Soolouransa alkupuoliskolla Fältskog oli varteenotettava lauluntekijä säveltäen viiden ruotsinkielisen albuminsa kappaleista suunnilleen puolet. Abban hajottua Fältskog on julkaissut vain muutaman oman sävellyksensä, näistä viimeisin on lähes kolmenkymmenen vuoden takaa. Uuden albumin tuottajat saivat onneksi taivuteltua Fältskogin tarttumaan sävelkynään, ja tuloksena oli yksi levyn parhaista kappaleista. Tekstin levyn päättävään lauluun kirjoitti Jörgen Elofsson.
Uuden vuosituhannen ammattilaiset ja viime vuosituhannen legenda saivat aikaan yhden kaikkien aikojen parhaista come back -albumeista. Nyt on jännä nähdä, onko Agnethan paluu pysyvä, saadaanko häneltä uutta musiikkia lähivuosien aikana vai pitääkö meidän odottaa seuraavat yhdeksän vuotta. Vai jääkö legenda tyytyväisenä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivistään?

Lue myös: