Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1950-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1950-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja. 
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

lauantai 23. tammikuuta 2016

227. Edith Piaf: Télégramme/A l'enseigne de la fille sans coeur (savikiekko 1951)

Vuosikymmeniä erossa olleet rakastavaiset sopivat tapaamisesta Pariisin lentokentällä. Vuodet ovat vierineet ja jättäneet julmat jälkensä ihmisiin. Odotettu tapaaminen päättyy odottamattomalla tavalla, kun unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Lauluntekijä Michel Emer ja dramaattisten laulujen mestaritulkki Edith Piaf kertoivat tämän surullisen tarinan unohtumattomalla tavalla kappaleessa Télégramme.

Olen ollut jo vuosikymmeniä Edith Piaf -fani. Ensimmäiset Piaf-levyni ostin jo 1980-luvulla, ja laulajan lähes koko tuotanto löysi tiensä hyllyyni 1990-luvun puolivälissä. Syksyllä 2015 Piafin satavuotisjuhlan kunniaksi julkaistu 20 cd:n juhlaboksi palautti kuitenkin mieleeni monta sellaista Pariisin varpusen esitystä, jotka olin aiemmin jättänyt huomioimatta. Studiolevytysten lisäksi kokoelmasta löytyy monesta laulusta myös konserttiversioita, joissa laulujen tarinat alkavat elää aivan uudella tavalla.

Yksi uuden syntymän mielessäni kokeneista lauluista on Michel Emerin Piafille kirjoittama Télégramme, joka edelllisessä kirjoituksessani esittelemäni Qu'as-tu fait John -kappaleen tapaan on pikemmin kertomus kuin varsinainen laulu.

Kappale kertoo rakastavaisista, joiden liittoa vanhemmat eivät hyväksyneet pojan köyhyyden vuoksi. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, omaisuuden maailmalla kerännyt mies palaa Pariisiin etsimään nuoruuden rakastettuaan, jota hän kuvaa sanoilla "elegantti" ja "erittäin kaunis". Jos vuodet ovat olleet menestyksekkäitä miehelle, on nainen vuosien aikana menettänyt rahansa ja kauneutensa. Molempien kovasti odottama tapaaminen lentokentällä päättyy siihen, että mies kävelee kuihtuneen armaansa ohi kysellen ihmisiltä, ovatko he nähneet eleganttia kaunotarta. Vanhuuttaan häpeävä nainen ei tohdi paljastaa itseään rakastetulleen, vaan palaa kotiin yksin. 
Ei ihme, että 20 vuotta sitten ohitin tämän kappaleen kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Laulu on kuin pieni näytelmä, joka vaatii kuulijaltaan tekstin ymmärtämistä, ja kielitaitoni oli 90-luvulla nykyistä rajallisempi.

Tässä laulun sanat kokonaisuudessaan käännettynä:

 Tämä on sähke Marie Bélagelle
joka asuu pihan perällä, b-rapussa, viidennessä kerroksessa,
kolmas ovi vasemmalla, laskeudu pari askelmaa.
Koputa kovaa, että hänen korvansa sen kuulevat.

Pieni posteljooni kiipeää askelma kerrallaan.
Vanha nainen tulee avaamaan,
karhealla äänellään hän kiittää
ja sulkee ovan perässään.
Kirjeen hän avaa kiireesti kädet täristen,
toisin kuin yleensä.
Viestin lukee ääneen, kurkkua kuivaa,
ja toistaa sen kymmenen kertaa kuiskaten.

- Lento Pariisissa - kello kahdeksan - toinen toukokuuta. - En jaksa odottaa - olen hulluna onnesta. - Jumaloin sinua enemmän kuin koskaan. - Rakastan - suutelen - François -

Muistot vievät naisen vuosikymmenien taakse.
Kuinka he rakastivatkaan toisiaan 20 vuotta sitten.
Mutta vanhemmat eivät liittoaan hyväksyneet,
pojalla kuin ei ollut kolikkoakaan taskuissaan.
"Lähden ja tulen takaisin omaisuus mukanani", hän lupasi.
"Minä odotan ja haluan että myös sinä lupaat
ettet unohda minua koskaan".

Hän lähti, kuukaudet ja vuodet vierivät.
Marie sai kohdata yksin elämän karikot.
Kauneus, nuoruus ja loisto pyyhkiytyivät pois,
rahan huvetessa myös ystävät kaikkosivat.

Portille matkustajat Meksikosta,
siinä hän on, mikä herrasmies!
Hopeoituneet hiukset vain korostavat hänen uljauttaan,
koskaan hän ei ole ollut niin komea kuin nyt.

Nainen kalpeana ja kädet tiukkaan rutistuneena
kuuntelee sydänparkansa jyskytystä.
Mies tulee naista kohti, 
mutta töytäisee hänet pois tieltään: "Anteeksi".
"Kantaja, kuule:
Etsin eleganttia ja hyvin kaunista naista,
jolla kauniit siniset silmät, valkeat hiukset,
ei kauhean pitkä.
Hei, hän taitaa olla tuolla...ei ei se olekaan hän.
Olen kovasti pahoillani."

Oletteko nähneet vaaleaa, eleganttia ja hyvin kaunista naista?
Vaaleaa - eleganttia - hyvin kaunista naista -
eleganttia - hyvin kaunista - Oletteko nähneet...
 (käännös allekirjoittaneen)

Edith Piaf oli mestari kertomaan tämänkaltaisia tarinoita, eikä olekaan ihme että tarinoita taitavasti sanoiksi ja säveliksi pukenut Michel Emer (joka oli säveltänyt myös aiemmin esittelemäni kappaleet L'accordéoniste ja Qu'as-tu fait John) oli yksi Piafin suosikkilauluntekijöistä. Piaf rakasti draamaa, joten tämä tarina kahden vanhan rakastavaisen kohtaamisesta, johon Emerin kynä oli kirjoittanyt yllättävän ja surullisen lopun, sopi hänen repertuaariinsa täydellisesti.  

1950-luvulla Piaf oli supertähti Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa ja hän esiintyi useaan otteeseen mm. Carnegie Hallissa. Tämän livetallenteen aluksi Edith kertoo laulun tarinan omin sanoin englanniksi. Tästä esityksestä ei valitettavasti löydy videotallennetta, joten emme tiedä miten hän onnistui eläytymään kahden rakastavaisen rooliin.
Savikiekon toiselta puolelta löytyi tarina tytöstä, joka viihdyttää isänsä satamaravintolassa lemmenkipeitä merimiehiä. Lopulta kuitenkin yksi mies saa sydämettömäksi kutsutun tytön sydämen sulamaan. Tässä Edith Piafin laulussa on siis vaihteeksi onnellinen loppu. Kappale toimii erinomaisesti ilman tekstin ymmärtämistä, mutta asiasta kiinnostuneille laulun englanninkielinen käännös löytyy täältä.
Näitä kappaleita ei juurikaan löydy hittikokoelmilta tai Piaf-fanien suosikkilistoilta, mutta niillä on tärkeä paikka Edith Piafin 270 levytettyä kappaletta käsittävässä repertuaarissa. Jos Hymne à l'amourin ja Non je ne regrette rienin kaltaiset hitit ovat sinulle jo tuttuja, suosittelen tutustumaan Piafin tuotantoon myös pintaa syvemmältä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 19. elokuuta 2014

208. Edith Piaf: Hymne à l'amour/La p'tit Marie (savikiekko 1950)

Kun tehdään listaa maailman parhaimmista rakkauslauluista, niin tämä kappale on ehdottomasti listalla mukana, ellei peräti sen kärkisijoilla. Hymne à l'amour on Edith Piafin tunnetuimpia lauluja sen hienon melodian, koskettavan sanoituksen ja Piafin järisyttävän tulkinnan vuoksi. Kappaleen legendaarisuutta lisää sen taustalla oleva surullinen ja ristiriitainen rakkaustarina.

Ensimmäinen musitikuvani Pariisin varpusesta Edith Piafista sijoittuu mummolaani, jonka levyhyllyssä oli Piafin kokoelmalevy. Levyltä löytyi myös Hymni rakkaudelle, jonka mahtipontinen sovitus, Piafin dramaattinen ääni ja vaikuttava loppuhuipennus jäivät pienen lapsen mieleen, vaikka en laulun sanoista (enkä sen puoleen rakkaudestakaan) ymmärtänyt vielä mitään.
Taivas sininen alas pudotkoon,
maa allani hajotkoon.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua 
en maailmasta piittaa lain.
Niin kauan kuin rakkaus täyttää aamuni,
niin kauan kuin saan levätä sylissäsi,
eivät maailman murheet haittaa, 
koska sinä, rakkaani, minua rakastat.

Vuonna 1915 syntynyt laulaja (oikealta nimeltään Edith Giovanna Gassion) levytti ensimmäiset laulunsa 1930-luvulla, mutta suuren yleisön suosion hän ansaitsi Saksan miehityksen aikana ja sen jälkeen tuoden toivoa ja kaivattua viihdettä sodan runteleman maan asukkaille. Kulissien takana hän myös auttoi vastarintaliikettä esiintymällä sotavankileireillä. Konserteista otettujen valokuvien avulla vangeille tehtiin väärennettyjä henkilöpapereita, joiden turvin vastarintaliike pystyi salakuljettamaan vankeja maan rajojen ulkopuolelle.

Sodan jälkeen Piaf sai tunnustusta maansa eteen tekemästään työstä, ja hänen suosionsa nousi uusiin lukemiin. Vuonna 1949 elämä näytti siis hymyilevän laulajalle, jonka konsertit täyttyivät ihmisistä ja jonka levyjä sodasta toipuvan maan asukkailla alkoi pikku hiljaa olla rahaa ostaa. 1940-luvun vaihtuessa 50-luvuksi oli Edith Piaf kotimaansa Ranskan suurin laulajatähti.
 
Matkustan maailman ääriin,
muutan hiukseni mustasta valkeaksi,
jos sinä sitä pyydät.
Haen sinulle kuun taivaalta,
varastan maailman rikkauden,
jos sinä sitä pyydät.

Loistelias ura piilotti taakseen yksinäisen artistin joka ei ollut tavoittanut sitä onnea, josta hän lauluissaan unelmoi. Oman uransa ohessa Piaf nosti maineeseen lukuisia mieslaulajia (esimerkiksi Yves Montand, Charles Aznavour ja Charles Dumont), jotka usein täyttivät partnerin paikan myös laulajan yksityiselämässä. Dominoivan ja oikukkaan Piafin miessuhteet olivat kuitenkin lyhytikäisiä, joten kumppanin puuttuessa Piaf haki lohtua alkoholista ja lääkkeistä.

Hylkään kotimaani, jätän ystäväni,
jos sinä sitä pyydät.
Naurakoot minulle, en välitä.
Teen mitä vain,
jos sinä pyydät.

Hymne à l'amour -laulun tekstin Piaf kirjoitti miehelle, josta olisi voinut tulla loppuelämän mittainen kumppani ellei kohtalo olisi päättänyt toisin. Ranskalainen nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestari Marcel Cerdan oli Pariisin varpusen elämän suurin rakkaus. Cerdanin ja Piafin suhde ei ollut vahvan naisen ja heikon miehen välinen tähdenlento vaan kahden itsenäisen ihmisen kypsä suhde. Piaf koki olevansa riippuvainen miehestään, ja tätä hän kuvasi laulun tekstissä ehdottomin sanoin.

Jos jonain päivänä maailma sinut minulta vie,
jos kuolet tai joudut kauas luotani.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua,
koska silloin kuolen minäkin.
On meillä silloin yhteinen ikuisuus
taivaan syvimmässä sinessä
huolia vailla.
Rakkaani, mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin?
Jumala yhdistää ne jotka toisiaan rakastavat.

Hymne à l'amour oli kahden naisen yhteistyötä. Säveltäjä Marguerite Monnot ja Piaf olivat aloittaneet yhteistyönsä jo 30-luvulla ja se jatkui aina Monnot'n kuolemaan asti vuonna 1961. Piafin teksti oli suora ja ehdoton rakkaudentunnustus miehelle, joka oli naimisissa ja kolmen lapsen isä. Pahat kielet ja juorut eivät kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle paheksumaan epäsovinnaisen parin suhdetta, sillä vain pari kuukautta laulun ensiesityksen jälkeen Cerdan kuoli lento-onnettomuudessa. Laulajan tuska ja kaipaus on kuultavissa onnettomuuden jälkeen tehdyssä levytyksessä sekä siitä tehdyssä elokuvatallenteessa.
Piafin elämä ei päättynyt Cerdanin kuolemaan. Jo vuonna 1952 Piaf meni ensimmäistä kertaa naimisiin toisen ranskalaisen laulajan Jacques Pillsin kanssa. Myrskyisä avioliitto päättyi neljä vuotta myöhemmin. Rikkinäisen yksityiselämänsä rinnalla Piaf jatkoi menestyksekästä laulajanuraansa. Euroopan lisäksi hänestä tuli tähti myös Yhdysvalloissa, jossa hän konsertoi lukuisia kertoja maan suurimmilla konserttilavoilla. Monien laulujensa tavoin Piaf levytti Hymne à l'amourin myös englanninkielisellä tekstillä.
Piaf avioitui toisen kerran vuonna 1962 yli 20 vuotta itseään nuoremman kreikkalaisen laulajan Theo Sarapon kanssa. Myrskyisä elämä ja päihteiden ja lääkkeiden väärinkäyttö johti Edith Piafin kuolemaan jo 48-vuotiaana vuotta myöhemmin.

Hymne à l'amour -savikiekon toiselta puolelta löytyy toinen Piaf/Monnot yhteistyö La p´tit Marie, joka ei kuitenkaan ole lainkaan samaa klassikkotasoa kuin savikiekon a-puolelta löytyvä ikivihreiden ikivihreä. Se on kuitenkin hieno sävelmä, josta joka kuuntelukerralla löytyy uusia tasoja.
Vuodet ovat kohdelleet hyvin Edith Piafin hymniä rakkaudelle ja hänen musiikkiaan ylipäätään. Kuuden vuosikymmenen aikana äänitys- ja masterointitekniikka on kehittynyt niin paljon, että alunperin rahisevalla savikiekolla julkaistu äänite on saatu retusoitua uskomattoman hyvään kuosiin (kuten ylläolevat Spotify-linkit todistavat). Ja tämä kappale, jos mikä, ansaitsee sen. 

Onko Hymne à l'amour siis maailman paras rakkauslaulu? En panisi lainkaan hanttiin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

185. Carole King: Right girl/Going wild (single 1958)

Tänä vuonna Valkoisessa talossa presidentti Obamalle uusimman singlensä laulanut Carole King aloitti uransa 55 vuotta aikaisemmin huomattavasti vaatimattomimmissa merkeissä. Sinnikäs 15 vuotias lauluntekijän alku äänitti ensimmäiselle singelle kaksi omaa sävellystään ja sanoitustaan. Nämä kappaleet unohtuivat nopeasti, mutta ne olivat alku tämän hienon naisen upealle uralle, joka jatkuu yhä.

Carole Kingin ura hakee vertaistaan. 1960-luvulla hän nousi aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa maailman menestyneimpien laulunkirjoittajien joukkoon mm. hiteillä Will you still love me tomorrow ja Locomotion, (You make me feel) Like a natural woman. 1970-luvulla säveltäjän pallilta laulajaksi siirtynyt King julkaisi albumin Tapestry, joka on yksi maailman tunnetuimmista naislaulajan tekemistä levyistä (ja jonka esittelin blogissani ensimmäisenä numerolla 1). Tämän lisäksi hän on näytellyt elokuvissa, televisiossa ja teatterissa, ja ollut aktiivisena politiikassa ja ympäristöasioissa. Carole Kingin viimeisin julkinen esiintyminen tapahtui Valkoisessa talossa, missä presidentti Obama palkitsi hänet Gershwin-palkinnolla.

Kingin uran alku on esimerkki sinnikkyydestä ja nuoren tytön vahvasta uskosta omiin kykyihin. 15-vuotias lauluja jo vuosia rustaillut Carol Klein oli vaikuttunut ikätoverinsa Paul Ankan menestyksestä (Anka julkaisi 16-vuotiaana suurimman hittinsä Diana), eikä hänellä ollut epäilystäkään siitä etteikö hän voisi yltää samaan. Laulaja (joka jo tässä iässä oli valinnut taiteilijanimekseen Carole King) marssi epäilyksiä vailla levy-yhtiöiden pomojen puheille pino nuotteja käsissään. ABC-Paramountin johtana Don Costa (jonka suojissa Paul Anka oli levyttänyt menestyssinglensä) vakuuttui Kingin taidoista ja teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen.
King on myöhemmin naureskellut ensimmäisille levytyksilleen ja etenkin niiden naiveille teksteille. Eihän 1950-luvulla nuoruuttaan elävä teinityttö voi tehdä laulu mistään muusta kuin siitä, miten hän saisi rinnalleen kunnon pojan jolle hän olisi tuo "oikea tyttö". Silti tuo hänen ensilevytyksensä on mielestäni lapsellisudessaan aito ja lupaava merkki Carole Kingin taidoista.

Singlen b-puoli bailupiisi rock'n'rollin alkuvuosien tapaan.
Kingin ensisingle ja sitä seuranneet muut singlet eivät juurikaan myyneet tai soineet radiossa. Carole ei koulunkäynniltään ehtinyt kiertämään maata levyään markkinoiden. Tässä vaiheessa hänen kunnianhimonsa ei kohdistunut niinkään laulamiseen vaan suosittujen pop-kappaleiden kirjoittamiseen. Pian ensisinglensä julkaisun jälkeen King kohtasi tulevan aviomiehensä Gerry Goffinin. Läpimurtoonkin oli vain kaksi vuotta, sillä vuonna 1960 Goffinin kanssa kirjoitettu Will you still love me tomorrow nousi listojen kärkeen ja aloitti hittiputken joka jatkui 1960-luvun loppupuolelle saakka.

Right Girl aloitti uskomattoman uran, joka on läpäissyt seitsemän eri vuosikymmentä 1950-luvulta 2010-luvulle saakka. Tänä vuonna hän julkaisi 30. singlensä, jonka hän oli säveltänyt muutama vuosi sitten kuolleen lauluntekijäkollegansa Hal Davidin (joka tunnetaan Burt Bacharachin kanssa tekemistään hiteistä) kanssa. Tämän kappaleen esittelen seuraavaksi, jolloin voimme verrata mitä Ms Kingille on 55 vuodessa tapahtunut.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 9. huhtikuuta 2013

162. Elvis Presley: Elvis Presley (1956)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Ensimmäisellä albumillaan 21-vuotias Elvis Presley esitteli monipuolista lahjakkuuttaan. Ennen albumin julkistamista hän oli jo ehtinyt herättämään pahennusta lantionliikkeillään ja ennakkoluulottomalla tavallaan yhdistää valkoista ja mustaa musiikkia, mutta albumi osoitti että hän oli myös lahjakas ja tyylitajuinen muusikko, jonka skaala ulottui rock'n'rollista countryyn ja ikivihreisiin iskelmiin saakka.

Aiemmin tänä vuonna alkaneen Elvis Presley -harrastukseni kautta olen tutustunut hänen levytyksiinsä aina 1950-luvun nuoruusvuosista hänen viimeisten elinvuosiensa kappaleisiin. Presleyn albumeita ei koskaan ole arvostettu kokonaisuuksina, vaan hänen tuotantoa tutkitaan yleensä hänen singlehittiensä kautta. Tämän vuoksi uutena harrastaja hänen 108 singleä ja 70 albumia kattava tuotantonsa on ollut vaikeasti hallittava.

En ole koskaan ollut 1950-luvun rock'n'rollin ystävä, joten en uskonut kauheasti välittäväni Elviksen ensimmäisestä soololevystä, joka julkaistiin singlen Heartbreak hotel -jälkimainingeissa. Siksi olinkin yllättynyt kuinka monipuolinen ja myös äänenlaadultaan tasokas tämä nyt jo 57 vuotias levy on.
Carl Perkinsin säveltämä ja alun perin levyttämä Blue suede shoes on sitä r'n'b-tyyliä, mistä 1950-luvun Elvis parhaiten muistetaan. Perkins levytti kappaleen alun perin Sun-levymerkillä, jolle Presley levytti ennen siirtymistään suuren RCA-yhtiön rahasammoksi. Lojaalisuudestaan entistä tuottajaansa Sam Phillipsia ja kunnioituksesta Perkinsiä kohtaan Presley vaati, että kappaleen singlejulkaisua siirretään myöhemmäksi jotta se ei söisi Perkinsin levytyksen menestystä.
Suurin osa Presleyn ensimmäisen soololevyn kappaleista äänitettiin alkuvuodesta 1956. Samoissa sessioissa levytettiin myös Presleyn ensimmäinen ykkössingle Heartbreak Hotel, mutta silloisen tavan mukaan tämä hittisingle jätettiin pois albumilta. Sen sijaan levyltä löytyy muutama Sun-äänitysten ylijäämäkappale. Elviksen Sunille äänittämät kappaleet ovat lähempänä country & western tyyliä, hyvä esimerkki tästä on debyyttialbumille sijoitettu kappale Trying to get to you.

Elviksen RCA:lla omaksumaa uudempaa tyyliä on sen sijaan kappale One sided love affair, jota kuullessa voi kuvitella hänen heiluttavan lantiotaan tyttöjen kiljuessa ja isien paheksuessa vieressä.
Elviksen ensimmäisen soololevyn hämmästyttävin piirre ei ole sen korkea laatu vaan sen tyylien monipuolisuus. Country ja R'n'B-kappaleiden seasta löytyy perusamerikkalainen ikivihreä iskelmä Blue moon, jota tulkitessaan Presley osoittaa monipuolisuuttaan laulajana. Hieno tallenne on myös peräisin Sun-levymerkin ylijääneistä nauhoituksista.
Elvis Presleyn ensimmäisen albumin satsattiin enemmän kuin tuohon aikaan albumeihin oli tapana, minkä tuloksena kyseessä on yksi artistin uran parhaista albumikokonaisuuksista.

Elviksen koko uran aikana levy-yhtiö RCA:n painopiste oli kuitenkin menestyvien singlejulkaisujen tekemisessä. Albumikokonaisuudet olivat vain hittilevyjen sivutuote, ja seuraavaa yhtä laadukasta Elvis-albumia saatiinkin odottaa 1960-luvulle asti. Pikkukiekkojen tärkeyttä korostaa myös se, että kaikki Elvis Presley -albumin kappaleet julkaistiin myös singleinä vuoden sisällä albumin julkaisusta.

Lue myös:

Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

torstai 14. helmikuuta 2013

158. Edith Piaf: Une enfant/Chante-moi (savikiekko 1951)

Ranskalainen chanson-legenda Edith Piaf kertoi lauluissaan usein tarinan viattomuudesta ja optimismista joka päättyy tragediaan ja kuolemaan. Piafin ääni sopi hyvin draamaan, ja sitä on riittämiin kappaleessa Une enfant. Se ei kuulu laulajansa tunnetuimpiin kappaleisiin mutta se on yksi helmi tämän ranskalaislaulajan laajassa tuotannossa. Savikiekon toiselta puolelta löytyvä lempeä ja onnellinen Chante-moi tuo esiin Piafin valoisamman puolen.

1950-lukua voidaan pitää Edith Piafin menestyksekkäimpänä vuosikymmenenä. Tällöin sodasta toipuneessa Ranskassa oli tarvetta taitaville artisteille ja mikä tärkeintä, ihmisillä alkoi olla jälleen rahaa käydä konserteissa ja ostaa levyjä. Piaf saavutti Euroopan lisäksi suurta menestystä myös Yhdysvalloissa.

Suurena laulajatähtenä hän auttoi alkuun myös monia muita artistinalkuja. Yksi näistä oli nuori armenialaissyntyinen Charles Aznavour, joka kirjoitti laulun Une enfant varta vasten mentorilleen. Laulu kertoo rikkaasta, elämäänsä kyllästyneestä tytöstä, joka etsii jännitystä ja rakkautta karkaamalla hunsvottipojan matkaan tuhoisin seurauksin. Laulu sisälsi kaikki ne elementit, joita Piaf kaipasi: epätoivoista rakkautta, naivia optimismia, nuoruutta ja kuolemaa.
Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä.

Hän tuli sieltä, 
missä rikkaus oli elämääkin tärkeämpää.
Hän jätti perheensä pojan vuoksi.
Boheemin, joka osasi rakkauden sanat
niin kauniisti sanoa,
ja sai hänen kyllästyneen
 sydämensa hehkumaan.
Kaksi aurinkoista sydäntä lähti matkaan
ilman osoitetta
mukanaan vain heidän nuoruutensa
ja kielletyn hedelmän makeus.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä

Kahta rakastunutta sydäntä ei voinut vangita
ei aika, ei kausi eikä paikka.
He elivät päivä kerrallaan
ja kulkivat pysähtymättä paikasta toiseen.
He etsivät tilaa suurelle rakkaudelleen,
sen nykyhetkelle ja tulevaisuudelle.
Rakkaus oli kaunis, sokea,
joka keinui kuin laulu
sinisen taivaan alla.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä.

Mutta pojan rakkaus oli liian suuri, 
että se olisi mahtunut pienen tytön sieluun.
Tyttö eli sydämensä tahtiin,
ja pojan sydän oli hänen maailmansa.
Tämä maailma ei ollut Jumalan mieleen.
Heidän ainoa ravintonsa oli heidän rakkautensa.
Kun se ei enää riittänyt, antoi poika periksi ja
jätti tytön vain muutaman murenan vuoksi.
Lapsi jäi yksin nälkäisenä.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä
kuolleena.
(käännös allekirjoittaneen)

Laulun dramaattista kertomusta täydentää hienosti sen sovitus. Jokaisen kertosäkeen sovitus on erilainen korostaen näin myös laulun kertomuksen dramaattisia käänteitä. 

Savikiekon B-puolella on Edith Piafin itse sanoittama Chante-moi (laula minulle), jossa laulun kertoja pyytää kadulla laulavaa poikaa laulamaan kauniita lauluja rakkaudesta, lauluja jotka poistaisivat surun kertojan sydämestä. Kappaleen sävelsi tunnettu ranskalainen orkesterinjohtaja Robert Chauvigny. Piaf levytti laulun myös englanniksi omalla aksentillaan. Aiemmin esittelemäni Sous le ciel de Paris -kappaleen tapaan Chante-moi on hyvä esimerkki siitä, miten Piaf osasi tulkita myös vähemmän dramaattista materiaalia.
1950-luvun menestyksen vuosilla oli myös kääntöpuolensa. Myrskyisät ihmissuhteet ja terveysongelmat veivät Piafin lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttäjäksi, mikä rapautti heiveröisen laulajan kuntoa entisestään. Piaf kuoli 47-vuotiaana syksyllä 1963, eli hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 21. elokuuta 2012

124. Edith Piaf: Sous le ciel de Paris/Un grand amour qui s'achève (savikiekko 1954)

Edith Piaf yhdistetään Suomessa usein pariin suureen hittiinsä. Hymne à l'amourin ja Milordin rinnalla kolmas Piafin suuriin kappaleisiin luettava laulu on Sous le ciel de Paris (="Pariisin taivaan alla"). Tämä leppoisa kappale kuvailee värikkäästi Pariisia juuri sellaisena kuin sitä ulkomaisille turisteille usein mainostetaan, rakkauden, musiikin ja filosofian tyyssijana. Ranskalaisen musette-haitarin säestämä laulu on myös musiikilliselta tyyliltään chansonin prototyyppi. Piafin tulkitsemana tästä kappaleesta tuli hieno ikivihreä.

Omalle ikäluokalleni Sous le ciel de Paris tuli tutuksi 1980-luvulla ala-asteen musiikinkirjasta Musiikin maailma, jossa Pariisin taivaan alla edusti ranskalaista chanson-musiikkia. Pispan koulun musiikkiluokassa tätä kappaletta laulettiin ahkerasti, mutta tuttavuuteni tähän kappaleeseen jäi pitkäksi aikaa siihen.

Ranskanopintojeni innostamana tutustuin Edith Piafin tuotantoon paremmin. Kovin helppoa se ei ollut, sillä artistin levytyksiä jäsentäviä albumikokonaisuuksia ei Piafilta löydy, vaan hänen levytyksensä julkaistiin vanhanaikaisilla, kaksi kappaletta sisältäneiltä savikiekoilta ja uran loppuvaiheessa neljän kappaleen EP-levyillä. Piafin musiikkin tutustuinkin lähinnä erinäköisten kokoelma-albumien kautta. Vihdoin 1990-luvulla ostin kaksi cd-boksia, jotka sisälsivät Piafin koko tuotannon vuodesta 1932 vuoteen 1963. Yksi näistä 13 cd:ltä löytyneistä lukuisista helmistä oli tämä Pariisin kauneutta ylistävä laulu.

Jo 1930-luvulla uransa aloittaneen Edith Giovanna Gassionin taiteilijanimi oli aluksi la Môme Piaf, joka tarkoitti pientä varpusta. Jo uransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Piaf otti esiintyessään käyttöön oman etunimensä, ja legendaarinen chanson-brändi oli valmis.

Sous le ciel de Paris esitettiin ensimmäisen kerran samannimisessä elokuvassa vuonna 1951. Alunperin Jean Bretonnièren tulkitsemasta kappaleesta tuli kuitenkin hitti Edith Piafin levytyksen myötä kolme vuotta myöhemmin. Vaikka Piaf suosi tuotannossaan dramaattisia ja surullisia rakkaustarinoita, levytti hän myös paljon lempeitä ja iloisia kappaleita. Pariisin taivaan alla on yksi niistä.

Jean Drécajin tekstissä kuvaillaan värikkäästi Pariisia juuri sellaisena kuin se romanttisimmissa mielikuvissa esiintyy. Rakastavaiset puistossa, Seinen rantaa kuljeskeleva filosofi miettimässä haitarin soidessa taustalla. Linnut laulavat Notre Dame -kirkon pihassa jne.

Laulun säveltäjä Hubert Giraud on yksi ranskalaisen musiikin veteraaneja. Euroviisufanit muistavat 1940-luvulla uransa aloittaneen säveltäjän mm. Ranskan voittoviisusta Dors mon amour vuodelta 1958, sekä klassikoista Ce soir-là (Monaco 1960), Il doit faire beau là-bas (Ranska 1967) ja Je suis l'enfant soleil (1979). 1980-luvulla Giraud sävelsi kappaleita uraansa aloittavalle nuorelle Céline Dionille (esimerkiksi Tellement j'ai d'amour pour toi). Suomessa Giraudin tunnetuin kappale on Kirkan laulama Mamy Blue.

Savikiekon b-puolelta löytyvä Un grand amour qui s'achève on Piafin vähemmän tunnettuja kappaleita. Piaf sanoitti ja sävelsi kappaleen yhdessä yhteistyökumppaninsa Marguerite Monnot'n kanssa. Monnot oli vuosikymmenien ajan Piafin tärkein säveltäjä, ja hänen säveltämiään kappaleita ovat mm. Hymne à l'amour ja Suomessa listaykköseksikin noussut Milord. Jo 1930-luvulla yhteistyönsä aloittanut parivaljakko Monnot/Piaf oli varmasti ensimmäinen menestyvä naispuolinen lauluntekijäpari maailmassa. Un grand amour qui s'achève ei kuitenkaan yllä heidän parhaimmistoonsa.
Esittelisin mielelläni tässä blogissa jonkin hienon Edith Piaf -albumin, jos sellaisia olisi. Hänen kappaleensa elävät kymmenillä, ellei peräti sadoilla eri cd-kokoelmilla, joihin on koottu tämän hienon laulajan savikiekoilla, singleillä ja ep:illä julkaisemia kappaleita. Jatkan siis Piafin tuotannon esittelyä tässä blogissa yksi tai kaksi kappaletta kerrallaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

57. Edith Piaf: L'accordéoniste/L'escale (savikiekko 1940)

Edith Piaf on ehkä maailman tunnetuin ranskalaislaulaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla, kesti sodan paineet ja jatkui aina kuolemaan asti vuonna 1963. Piafissa yhdistyi ennennäkemättömällä tavalla pienen naisen heiveröinen ulkomuoto ja voimakas dramaattinen ääni, jonka vetovoima ei rajoittunut vain ranskankieliseen maailmaan. Yksi laulajan tunnetuimmista kappaleista on L'accordéoniste, joka summaa hyvin sen mistä Piafin musiikissa oli kysymys: surullinen ja mahtipontinen laulu rakkaudesta, kaipauksesta, menetyksestä ja kuolemasta. Hyvin harvassa Pariisin varpusen laulussa on onnellinen loppu.

Lapsuudessani kuulin monta kertaa Edith Piafin L'hymne à l'amour -kappaleen, jonka dramaattinen sovitus ja tulkinta jäivät mieleeni. Piafiin palasin ranskanopiskelujeni myötä. Olen lukenut useamman elämänkerran, käynyt Pariisissa sijaitsevassa Piafin kotimuseossa ja hyllystäni löytyy toistakymmentä cd:llistä tämän hienon laulajan musiikkia. Olen siis Edith Piaf-fani par exellence.

Toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikana Piaf oli maan suosituimpia artisteja, joka jatkoi uraansa miehityksestä huolimatta ja auttoi salaa vastarintaliikettä salakuljettamaan sotavankeja maasta pois. Kappaleen L'accordéoniste kirjoitti Piafille nuori lauluntekijä Michel Emer, joka esitti kappaleen laulajalle ennen lähtöään rintamalle. Piaf ihastui lauluun, ja kappaleesta tuli yksi hänen suurimmista hiteistään. Michel Emeristä puolestaan tuli yksi Ranskan rakastetuimmista lauluntekijöistä, ja hän pysyi Piafin suosikkisäveltäjänä aina laulajan kuolemaan saakka.

L'accordéoniste julkaistiin äänilevyllä ensimmäistä kertaa vuonna 1940, juuri ennen saksan miehitystä. Kappale julkaistiin 15 vuotta myöhemmin live-tallenteena. Tämä uusi versio on mielestäni onnistuneempi, sillä laulun tarina on uskottavampi elämää kokeneen laulajan tulkitsemana.

Edithpiafmaiseen tyyliin samaan lauluun on tungettu paljon traagisen laulun elementtejä: ilotyttö, muusikko, sota, rakkaus, kuolema ja unelma. Laulun tarina menee pääpiirteissään näin (käännös allekirjoittaneen):

Kaunis ilotyttö seisoo kadunkulmassa
ja odottaa asiakkaitaan, jotka antavat hänelle elannon. 
Työvuoronsa päätyttyä hän lähtee etsimään unelmaansa
lähistön tanssipaikalla. 
Siellä soittaa hänen unelmiensa mies, 
joka soittaa haitarilla javaa.

Tyttö kuuntelee javaa 
ja katselee rakastunein silmin hanuristin pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy,
rakkaus tuntuu luissa ja ytimissä. 
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on surullinen, 
unelmien mies on lähtenyt sotaan. 
Tyttö unelmoi, että kun mies palaa, 
he perustavat yhteisen kodin. 
He elävät onnellista elämää, 
ja joka ilta mies soittaa haitarilla javaa.

Haaveissaan hän kuulee javan soiton 
ja unelmoi rakkaansa pitkistä ja vikkelistä sormista. 
Itkun seassa hän hyräilee musiikkia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
 kaipaus tuntuu luissa ja ytimissä.
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on yksin kadunkulmassa. 
Miehet eivät huoli itkevää tyttöä,
eikä itku tuo kuollutta rakasta takaisin. 
On hylättävä kaikki kauniit unelmat, 
elämässä ei ole enää mitään jäljellä. 
Väsynein jaloin hän kulkee tanssipaikalle, 
jossa Javaa soittaa nyt joku toinen.

Kuunnellessaan javaa hän näkee jälleen oman hanuristinsa. 
Silmät sulkien hän muistelee tämän pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
suru tuntuu luissa ja ytimissä... 
Mutta uni päättyy ja hän huutaa: "Lopettakaa soitto!"

Vuonna 1940 julkaistun savikiekon b-puolelta löytyvä Escale oli minulle tuntematon laulu ennen tämän blogin kirjoittamista. Tämä Marguerite Monnot'n sävelmä on osoittautunut jällen yhdeksi hienoksi Piaf-kappaleeksi. Monnot oli Piafin tuotteliain säveltäjä ja hyvä ystävä, jonka tunnetuin laulu on Hymne à l'amour (1950).
Piafin ura lähti rakettimaiseen nousuun sodan jälkeen. Hän esiintyi Euroopan lisäksi paljon Yhdysvalloissa, jossa kielimuurista huolimatta hänen suosionsa oli korkealla. Edith poltti kuitenkin kynttilää molemmista päistä, lukuisat epäonnistuneet ihmissuhteet, alkoholi, lääkkeet ja lopulta myös huumeet ruhjoivat heiveröistä naista, jonka ruumiissa ei ollut samaa voimaa kuin hänen äänessään. Pariisin varpunen kuoli vuonna 1963 vasta 48 vuotiaana.

L'accordéoniste löytyy tällä hetkellä useimmilta Piaf-kokoelmilta vuoden 1955 versiona. Polydor-levy-yhtiölle tehdyt vuosien 1932-1945 levytykset ovat muutenkin jääneet vähemmälle huomiolle ja ovat vaikeammin saatavissa, kuin hänen vuosina 1946-1963 EMI:lle tehdyt levytykset. Alkuperäinen, vuoden 1940 L'accordéoniste ja b-puoli Escale löytyvät ainakin cd-kokoelmalta L'intégrale 1936-1945.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)