Näytetään tekstit, joissa on tunniste Roy Wood. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Roy Wood. Näytä kaikki tekstit

torstai 1. marraskuuta 2012

139. Electric light orchestra: No answer (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
The Electric Light Orchestran ensimmäinen albumi jatkoi suoraan siitä, mihin the Move pääsi viimeisellä levyllään, mikä ei ole ihme julkaistiinhan nämä kaksi levyä vain parin kuukauden sisällä. ELO:n ensilevy koostui jälleen Jeff Lynnen ja Roy Woodin monipuolisista sävellyksistä ja monia tyylejä yhdistelevistä sovituksista. Tällä kertaa Lynne, Wood ja yhtyeen kolmas jäsen Bev Bevan lisäsivät perinteisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin sellaisia instrumentteja kuin sello, metsästystorvi, fagotti, käyrätorvi ja kontrabasso. Lopputuloksena oli erittäin mielenkiintoinen levy, joka kuitenkin jäi Lynnen ja Woodin viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

Pari kirjoitusta sitten esittelemäni The Moven Message from the country -levyn äänitysten aikoihin into oli korkealla yhtyeessä. Jeff Lynne, Roy Wood ja Bev Bevan olivat aloittaneet äänittämään ensimmäistä albumia yhtyeelle The Electric Light Orchestra, jonka piti olla kolmikon kunnianosoitus the Beatlesille ja jatkoa yhtyeen klassikkobiiseille Strawberry fields forever ja I am the walrus. Kitaristi ja kosketinsoittaja Lynnen, multi-instrumentalisti Woodin ja rumpali Bevanin rinnalle palkattiin puhallinsoittaja, kaksi viulistia ja kolme sellistiä. Tarkoitus oli tehdä rock-levy, jollaista aiemmin ei oltu kuultu. Sellainen myös saatiin.
Jeff Lynnen säveltämä ensimmäisen albumin aloituskappale muistuttaa hyvin paljon Message from the country  -albumin aloituskappaletta, suurimpana erona uusien soittimien merkittävä osuus sovituksessa. ELO ei käyttänyt soittimia perinteiseen klassiseen tapaan, vaan selloa soitossa reviteltiin parhaiden kitarasoolojen tapaan ja kappaleesta muodostuukin kitaran, rock-jousien ja erinäköisten puhaltimien kolmoisottelu. Se, että Jeff Lynne osasi myös säveltää hienoja kappaleita, ei tässä vaiheessa ollut enää mikään yllätys.

Mutta Roy Wood ei jäänyt kakkoseksi. Jos levyn avauskappale oli jousisoitinten juhlaa, on ELO-konseptin alunperin keksineen Woodin kappale Look at me now kuin säveltäjänsä rakkaudenosoitus erinäköisille puhallinsoittimille jousisektiota kuitenkaan unohtamatta. On helppo kuvitella, että the Beatlesin Eleanor Rigby jousitaustoineen on innoittanut Woodia tämän kappaleen kohdalla.
No answer -albumin musiikki eroaa hyvin paljon siitä musiikista, josta Electric Light Orchestra tuli tunnetuksi 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin kappaleden taustalla soi kokonainen sinfoniaorkesteri. Kappaleessa Mr Radio kuitenkin jousitaustat muistuttavat jo jonkin verran myöhempien vuosien hittejä. Lynnen säveltämän kappaleen loppuinstrumentaaliosuus takaperin äänitettyine orkestereineen on erityisen viehättävä, ja tuo mieleen Beatlesin Revolution 9:n nauhaluupit.
Lynnen suuntautuessa jo melodisempaan hittisuuntaan, ei Roy Wood turhia yleisöä kosiskellut. Kuusiminuuttinen instrumentaalikappale, Englannin sisällissotaa kuvaava The Battle Of Marston Moor (July 2nd, 1644) on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista musiikkia, progea ja sinfonista kerrontaa. Jo tässä vaiheessa oli helppo havaita, että Lynnen ja Woodin ambitiot kohdistuivat täysin eri suuntiin.
Erinomaisesta albumista huolimatta the Electric Light Orchestra ei jatkanut toimintaansa alkuperäisessä kokoonpanossaan. Uuden albumin äänitysten alettua Roy Wood erosi yhtyeestä ja perusti yhtyeen the Wizzard. Jeff Lynne jatkoi ELO:n diktaattorina aina vuoteen 1986 asti. Näihin 15 vuoteen mahtuu monta jäsen- ja tyylinvaihdosta sekä, etenkin 1970-luvun loppupuoliskolla, aimo annos hittisinglejä ja -albumeja.

Pidän ELOn ensilevyä kuitenkin yhtenä yhtyeen tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista albumeista, johon suosittelen tutustumaan.
p.s. Tämän albumin nimen taustalla on mielenkiintoinen tarina. Levy julkaistiin aluksi Isossa Britanniassa ilman nimeä. Kun amerikkalainen levy-yhtiö tiedusteli rätisevän kaukopuhelulinjan yli albumin nimeä, ei yhtye aluksi vastannut tiedusteluun. Muistilapulle kirjoitettu "No answer" (="Ei vastausta") tulkittiin albumin nimeksi, ja tällä nimellä levyä tänä päivänäkin monissa lähteissä kutsutaan.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

137. The Move: Message from the country (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.