Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranking. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranking. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. elokuuta 2019

Beatles-albumit järjestykseen

Olen blogissani päässyt viimeiseen kuudennekseen. Ja vaikka esiteltäviä albumeita riittää 300:en asti, ajattelin vaihteeksi katsoa suosikkiartistien tuotantoa kokonaisuutena ja järjestää heidän albuminsa paremmuusjärjestykseen. Järjestäminen on vaikeaa, eikä useimmilla näistä artisteista huonoja levyjä olekaan. Mutta yritetään silti. Ensimmäisenä yhtye, jonka tuotantoa on järjestelty, arvosteltu ja hypetetty enempää kuin kenenkään muun.

The Beatles julkaisi Britanniassa vuosina 1962-1970 12 studioalbumia. Olen näiden lisäksi lisännyt listaan kaksi Yhdysvallloissa koottua albumia, jotka keräsivät yhteen ns. "virallisilta" albumeilta puuttuvia singleraitoja. Aloitetaan sijalta 14, joka ei liene kenellekään Beatles-fanille yllätys.

14. Yellow Submarine (1969)
Piirroselokuvan soundtrack on omituisuus Beatlesin katalogissa. Levyllä on vain kuusi Beatles-kappaletta ja niistäkin vain neljä oli uusia. Ja näistä neljästä kappaleesta kolme on hutaisten ja innottomasti tehtyjä. Sen sijaan John Lennonin säveltämä ja niin ikään erittäin pikaisesti äänitetty Hey Bulldog on erinomainen ja yksin levyn ostamisen arvoinen. Ja albumin b-puolelta löytyvä George Martinin elokuvamusiikki on sekin useamman kuuntelun arvoinen.

13. A Hard Day's Night (1964)
Jos Beatlesin uran alkupuolisko pitäisi summata yhteen albumiin niin se olisi tämä. 13 tasaisen laadukasta ja tyylikäästi esitettyä Beatles-kappaletta muodostavat minun korviini kuitenkin tasapaksun ja jopa hieman puuduttavan kokonaisuuden. Levy ei ole huono, mutta sitä kuuntelen Beatlesin tuotannosta vähiten.

12. With the Beatles (1963)
Vuonna 1963 yhtye pursui intoa ja energiaa. Tämän tuloksena syntyi kaksi pirteää mutta samalla hieman naiivia albumia, jotka eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen myöhempien vuosien tuotokset.

11. Let it be (1970)
Phil Spector kokosi The Beatlesin alkuvuodesta 1969 äänittämistä nauhoista albumin, joka on mainettaan parempi. Levy on täynnä hienoja kappaleita, eikä Spectorin tuotanto ole pilannut kappaleita niin pahasti kuin esimerkiksi Paul McCartney on valittanut.  Toivottavasti kuitenkin ensi vuonna levyn 50-vuotisjuhlan yhteydessä siitä julkaistaan myös äänittäjä Glyn Johnsin kokoama versio, jonka kannessa yhtye katseli saman kerrostalon parvekkelta kuin vuoden 1963 debyyttialbumillaan. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

10. Please Please Me (1963)
Ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvän levyn studiossa ensimmäisiä kertoja vieraileva yhtye sai aikaiseksi 10 tunnissa. Tältä yhtyeen ensimmäiseltä albumilta huokuu nuoruuden into ja raikkaus hieman With the Beatles -albumia paremmin. Eikä mikään kappale voi aloittaa albumia täydellisemmin kuin I saw her standing there. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

9. Hey Jude (1970)
Tämä alunperin USA:ssa julkaistu albumi ei kuulu the Beatlesin viralliseen albumisarjaan, mutta se täydentää albumikokoelman erinomaisesti sisältämällä liudan singlekappaleita vuosilta 1966-1969, joita ei ns "virallisilta" albumeilta löydy. Kansikuva, jossa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä, on selkeää jatkoa puoli vuotta aiemmin julkaistulle Abbey Roadille. Ainoa kauneusvirhe levyllä on kahden Hard day's night -albumin kappaleen sisällyttäminen levylle. Ne eivät tyyliltään sovi lainkaan levyn muuhun sisältöön.

8. The Beatles (aka White Album)  (1968)
Vuoden 2018 uusi remix ja sen yhteydessä julkaistu lisämateriaali herättivät uuteen loistoon albumin, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Levyn vaihtelevat tyylit ja tunnelmat rakentavat kiehtovan kudelman (joka on yli kolme kertaa niin pitkä kuin yhtyeen lyhyin albumi A Hard day's night), ja lisämateriaalia kuunnellessa on helppo uskoa, että levyn äänetykset eivät olleet aivan niin riitaiset kuin aikaisemmin on luultu.

7. Beatles for sale (1965)
Syksyn upeiden värien kruunaama albumikansi kätkee sisälleen aliarvostetun Beatles-albumin. On totta, että kuuden lainakappaleen sisällyttäminen albumille oli takapakkia yksinomaan Lennon/McCartney-originaaleja sisältäneen Hard day's nightin jälkeen, mutta levyltä löytyvät kahdeksan originaalikappaletta ovat askelta kypsempiä kuin edellislevyn kappaleet. Hieman alakuloiseen yleismeininkiin tuo vaihtelua pirteät cover-kappaleet Chuck Berryn ja Carl Perkinsin klassikoista. Lue pitempi arvostelu täältä.

6. Magical Mystery Tour (1967)
Listan toinen albumi, jota ei julkaistu Britanniassa kuin vasta 1970-luvulla. Se kokosi kuitenkin vuoden 1967 single- ja ep-raidat niin kattavasti samalle albumille, että se liitettiin yhtyeen "viralliseen" albumisarjaan cd-julkaisujen myötä. Hyvä niin, sillä Magical Mystery Tour -elokuvan kappaleet eivät yksin jaksa kantaa koko levyä. Nyt kun I am the Walrus saa rinnalleen Strawberry fields forever, Penny Lane ja All you need is love -kappaleiden kaltaiset klassikot, ei albumia voi pitää minään muuna kuin mestariteoksena. Lue koko albumin arvostelu täältä.

5. Help! (1965)
Toinen Beatles-elokuva ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta sen soundtrack on paljon vaihtelevampi ja edistyneempi. Ensimmäistä kertaa George Harrison saa esitellä kunnolla taitojaan laulunkirjoittajana ja Paul ja John ovat selvästi matkalla Rubber soulin ja Revolverin progressiivisempa maailmaa.

4. Sgt. Pepper's lonely heart's club band (1967)
Olin vuosien varrella ehtinyt lopen juurin kyllästymään kaikkeen kersantti-Pippuri-hypetykseen ja tämä levy oli jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Albumin 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistu uusi miksaus kirkasti tälläkin kertaa albumin saundia juuri sopivasti minun makuuni, ja nyt olen oppinut jälleen pitämään siitä. Levy ei minun mielestäni ole maailman paras, eikä edes the Beatlesin paras albumi, mutta hieno ja värikäs paketti, joka on kehunsa ansainnut.

3. Rubber soul (1965)
Eniten uutta miksausta Beatlesin albumeista kaipaisi tämä levy, jonka alkuperäinen stereomiksaus on koko yhtyeen tuotannon huonoin (eikä vuoden 1987 uusi miksaus juurikaan korjannut asiaa). Kun pääsee tämän yli (tai kuuntelee monomiksausta) voi ihailla suu (ja korvat) auki, miten yhtye sai yhdessä kuukaudessa kirjoitettua ja äänitettyä näin upean levy. 1960-luvun puolivälissä herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starr kehittyivät lauluntekijöinä ja muusikoina enemmän kuin muut kymmenessä vuodessa, ja tämä muutos konkretisoitui ensimmäisen kerran tällä folk-henkisellä albumilla, joka inspiroi Brian Wilsonia luomaan Beach Boys -klassikon Pet sounds.  Lue pitempi arvostelu albumin US-versiosta.

2. Abbey Road (1969)
The Beatlesin viimeinen albumi oli ensimmäinen (ja ainoa), joka äänitettiin ja miksattiin modernilla transistoritekniikalla ja kahdeksanraitanauhurilla. Ero putkikoneilla ja neliraiturilla tehtyihin levyihin on niin selkeä, että on vaikea kuvitella kuinka paljon kuukauden päästä julkaistava uusi miksaus pystyy levn saundeja parantamaan. Viimeisen kerran samaan studioon kokoontunut nelikko laittoi peliin parhaat sävellyksensä ja uusimmat ideansa ja tuottaja George Martin pisti parastaan sovittajana ja koko orkesterin kapellimestarina. Levyn kappaleita kuulee radiossa vähän, mikä johtuu siitä osa sen parhaimmista kappaleista oli osa b-puolen täyttänyttä sikermää. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. Revolver (1966)
Kun aloitin vakavan Beatles-fanitukseni 1980-luvun loppupuolella Revolver oli ensimmäinen albumi jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin. Se on siitä asti ollut suosikkini yhtyeen tuotannossa. Saundeilta aiempia levyjä rankenpi ja sähköisempi levy koostuu 14 erillisestä ja erilaisesta kappaleesta, jotka luovat hienosti soljuvan musiikkikokonaisuuden. George Harrison pääsi levyllä isoimpaan rooliin kuin millään muulla the Beatles-levyllä ja täysin ansiosta. Lue pitempi arvostelu täältä.

Lähiviikkoina on tarkoitukseni rankata myös muiden suosikkiartistien tuotantoa.