Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dixie Chicks. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dixie Chicks. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. tammikuuta 2012

45. Dixie Chicks: Taking the long way (2006)

Country-trio Dixie Chicks sohaisi muurahaispesää vuonna 2003, kun laulusolisti Natalie Maines lausui konsertissa ääneen vastustavansa Irakin sotaa ja häpeävänsä sitä, että presidentti George W. Bush oli kotoisin yhtyeen kotiosavaltiosta Texasista. Suuri osa patrioottisesta country-yleisöstä käänsi selkänsä yhtyeelle, mutta yhtye sai samalla julkisuutta ja mainetta myös niiden kuulijoiden joukossa, jotka aiemmin eivät countrysta välittäneet. Kohun jälkeen julkaistu Taking the long way -albumi ylittää taitavasti musiikkityylien rajoja. Levyn tunnetuin kappale kommentoi suoraan ja kaunistelematta Bush-lausunnon aiheuttamaa kohua.

En aiemmin tuntenut Dixie Chicksin musiikkia. Olin toki kuullut laulusolisti Natalie Mainesin lausunnon aiheuttamasta kohusta, mutta koska country ei koskaan ole puhutellut minua musiikkityylinä, oli yhtye jäänyt minulle tuntemattomaksi. Saatuani Takin the long way -albumin arvosteltavakseni, mielipiteeni muuttui. Levyn monipuolinen soitinvalikoima, kaunistelemattoman suorat sanat ja taitavat melodiat saivat heti minut puolelleen.

Vaikka yhtyeen seitsemäs albumi ottaa etäisyyttä perinteiseen amerikkalaiseen country-musiikkiin, ovat nuo vaikutteet silti selvästi kuultavissa Natalie Mainesin, Martie Maguiren ja Emily Robinsonin lauluharmonioissa. Myös yhtyeen jäsenten virtuoosimainen soitinvalikoima (viulu, alttoviulu, mandoliini, banjo, hanuri, sitar, dobro jne.) tuo musiikkiin countrymaisia sävyjä.

Levyn singlehitti Not ready to make nice ottaa suoraan kantaa George W. Bush -vastaisen kommentin aiheuttamaan kohuun. Yhtye joutui Mainesin lausunnon jälkeen samantyyppisten noitavainojen uhriksi kuin The Beatles vuonna 1966 John Lennonin verrattua yhtyeensä menestystä Jeesuksen suosioon jälkimmäisen tappioksi. Monet radioasemat laittoivat Dixie Chicksin levyt soittokieltoon, ja yhtyeen levyjä tuhottiin puskutraktoreilla ja polttorovioissa. Vuonna 2003 George Bushin toimintaa ja Irakin sodan arvostelua pidettiin epäisänmaallisena ja Maines kertoo laulussa muun muassa saamistaan tappouhkauksista.


Kappaleen alkusanat kuvaavat hyvin yhtyeen tuntoja kohun keskellä:

Voinko antaa anteeksi, ehkä. 
Voinko unohtaa, en tiedä pystynkö. 
Ajan pitäisi parantaa haavat, 
mutta sitä odotan vieläkin.

Albumin muu sisältö on vähemmän "vihaista". Vaikuttavassa Easy silence –kappaleessa protesti puetaan vihan sijaan surun pukuun.


Lapsuus loppuu liian nopeaan.
Katsomme sotaa siihen turtuen.
Voin menettää koko maailman,
mutta silti haluan pitää kiinni
siitä hiljaisuuden hetkestä jonka minulle luot.


Onneksi levy ei kokonaisuutena ole yhtä synkkä. Levyn aloittava The Long way around on positiivinen kiertolaiselämää kuvaileva kappale, joka yhdistää erinomaisesti country-soundit peruspopmelodiaan.
Levyn päättävä kappale I hope pukee letkeään kaapuun vakavan vetoomuksen tappamisen ja sodan lopettamiseksi. 

Lapsemme katsovat meidän puoleemme.
He luottavat meihin.
Heistä tulee meidän kaltaisiamme.
 

Irrottautuminen country-genren tiukoista rajoista kannatti. Boikoteista huolimatta Taking a long way -albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista ja se menestyi varsinkin Euroopassa paremmin kuin yhtyeen aiemmat albumit.

Sittemmin George W Bush on jättänyt valkoisen talon eikä väitettyjä joukkotuhoaseista koskaan Irakista löytynyt. Dixie Chicks ei ole julkaissut uutta musiikkia Taking a long way -albumin jälkeen.