keskiviikko 21. marraskuuta 2012

147. Cumulus: Höstvisa/Vinden i ditt hår (single 1977)

Cumulus-yhtyeen repertuaari oli 1970-luvulla laaja. Toisessa laidassa oli suomen- ja ruotsinkielinen folkmusiikki ja välilä yhtyeen musiikki oli selvää poppia, yhtye teki jopa yhden albumillisen rock-klassikoita salanimellä Dick Dynamite and His Hot Lips. Yhtyeen tunnetuin ja menestynein kappale on kuitenkin versio Erna Tauron ja Tove Janssonin ikivihreästä Höstvisa, joka oli ensimmäinen suomalaislevy Ruotsin singlelistan kärkikymmenikössä ennen Suomi-heavyn voittokulkua 2000-luvulla.

Höstvisa/Syyslaulu oli tunnettu laulu jo 1965-vuodesta lähtien, jolloin tämä Erna Tauron säveltämä ja Tove Janssonin sanoittama laulu menestyi hyvin Yleisradion järjestämässä laulukilpailussa (Euroviisuista ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kysymys). Suomenkielisen käännöksen Janssonin tekstistä teki Esko Elstelä. Laulusta tekivät oman versionsa muiden muassa Bo Andersson ja Marjatta Leppänen. Molemmilla kieliversioillaan tämä ikivihreän aseman saanut laulu vakiinnutti paikkansa yhteislaulutilaisuuksissa, koulujen musiikintunneilla ja toivekonserttien soittolistoilla. Tunnetuiman ja menestyneimmän version kappaleesta teki Cumulus.

Cumulus oli suomalaisen popmusiikin kameleontteja 1970-luvulla. 1960-luvun lopun Hair-musikaalin ja folkbuumin vanavedessä syntynyt yhtye levytti folkin lisäksi eri maiden kansanmusiikkia, keskitien amerikkalaisia pop-kappaleita ja suomenkielisiä versioita rock-klassikoista. Yhtyeessä yhdistyivät suomalainen ja suomenruotsalainen musiikkikulttuuri ja se teki tasaiseen tahtiin levyjä molemmilla kotimaisilla kielillä. Vuosikymmenen loppupuoliskolla yhtyeeseen kuuluivat Anki Lindqvistin lisäksi Cay Carlsson, Sakari Lehtinen, Petri Hohenthal ja Lasse von Hertzen, joka oli korvannut yhtyeestä soolouralle lähteneen Hectorin.

Syyslaulu ei koskaan ole kuulunut suosikkikappaleisiin. Kotonani tätä laulua laulettiin paljon, ja olin jo ehtinyt siihen jo kyllästymään. Cumuluksen koreilematon ruotsinkielinen tulkinta muutti kuitenkin mieleni kappaleesta.
Cumulus levytti kappaleen alkuperäistekstin kanssa vuonna 1977. Yhtye esitti kappaletta myös suomeksi (kts. ylläoleva linkki), mutta suomennetun version he levyttivät vasta vuonna 1990. Vaikka sovitus on periaatteessa molemmissa levytyksissä sama, on vuoden 1977 ruotsinkielinen versio äänitteenä ja tulkintana paljon parempi.

Ruotsinkielinen teksti sopii paremmin Anki Lindqvistin suuhun ja teksti muutenkin soljuu paljon paremmin. En myöskään pidä tavasta, jolla Lindqvist notkauttaa säkeiden loput tavalla, jota hän ei ruotsinkielisessä versiossa käytä. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että 70-luvun äänitystekniikka antaa enemmän oikeutta yhtyeen hiveleville lauluharmonioille, kuin 90-luvun digitaalitekniikka, joka antaa levytykselle steriilin soundin.  Elstelän käännös tulkitsee suomenkielelle hienosti Janssonin runon tunnelmalliset vivahteet.

Kappale huomattiin myös Ruotsissa. Single nousi parhaimmillaan Svensktoppenin sijalle kuusi (edellä hönkäilivät mm. Baccaran Yes sir I can boogie ja Donna Summerin I Feel love) ja kappaletta kantanut albumi nousi sijalle seitsemän. Tältä albumilta löytyi myös singlen b-puoli Vinden i ditt hår, jonka sävelsi nuori ruotsalainen lauluntekijä Torsten Arnbro.
Suomalaislaulun menestys Ruotsissa oli ennenkuulumaton, eikä sama toistunut kuin vasta 2000-luvulla, jolloin Suomi-heavy levisi kotimaamme ulkopuolle (tosin eivät edes Lordi eikä Nightwish yltäneet Ruotsin singlelistalla kahdeksatta sijaa korkeammalle). Uusista levyistä ja jopa omasta televisiosarjasta huolimatta Cumulus ei kuitenkaan toista hittiään Ruotsin listoille saanut.

Cumuluksen ura alkoi myös pikkuhiljaa hiipua. Vuonna 1981 yhtye osallistui Syksyn Säveleen kappaleella Juorujuttu, mutta sen jälkeen ainakin levyrintamalla oli hiljaista. Yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäi vuonna 1991 julkaistu albumi Swing (jolla julkaistiin myös aiemmin julkaisematta jätetty syksärikappale). Tätä kirjoitettaessa ei Cumuluksen 16 albumista ainuttakaan ole julkaistu cd:nä mikä on suuri puute suomalaisten levyjen uudelleenjulkaisuissa.

Höstvisa on Cumulusta parhaimmillaan ja se löytyy cd-muodossa kokoelmalevyiltä, joita onneksi on julkaistu useampia.

Lue myös:

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

146. The Rutles (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Rutles oli Eric "nudge nudge" Idlen parodinen rakkaudenosoitus the Beatles-yhtyeelle. Vuonna 1978 julkaistu elokuva All you need is cash oli yksityiskohtien osuvuudessa ja hauskuudessa ainutlaatuinen viihdeparodia, josta eniten irti saivat, ja saavat edelleen liverpoolilaisyhtyeen ystävät, jotka tuntevat yhtyeen musiikin ja historian kuin omat taskunsa. Mutta hauskaa on muillakin, myös niillä jotka eivät koskaan ole ymmärtäneet mitä ihmeellistä Beatlesissa on. Komediasta puolet on Neil Innesin luomassa Rutles-musiikissa, joka toimii myös levyltä kuunneltuna.

Rock-parodia, kuten parodia yleensäkin, on vaikea taiteenlaji. Ainoat tuntemani onnistuneet rock-parodiat ovat Rob Reinerin kasariheviparodia This is Spinal Tap ja Eric Idlen The Rutles - All you need is cash, naurettavia ja oikeaan osuvia yksityiskohtia sisältävä The Beatles -satiiri.

Monty Python -komediaryhmässä tunnetuksi tullut Eric Idle oli George Harrisonin hyvä ystävä (Harrison myös esiintyy lyhyesti Rutles-elokuvassa), ja muutenkin tunsi aiheensa hyvin. Komediaveteraani osasi tehdä elokuvasta hauskan myös niille katsojille, jotka eivät ole aivan yhtä perillä the Beatlesin historiasta.

The Rutles -projektin toinen tärkeä hahmo oli Monty Pythonin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Neil Innes, joka onnistui täydellisesti Beatles-musiikin apinoinnissa. Hänen ansioistaan Rutles-elokuvan soundtrack toimii myös elokuvasta irrallisena tuotteena. Kappale Hold my hand on erinomainen esimerkki kappaleesta, joka kuullostaa täydelliseltä Beatles-kappaleelta olematta jonkin tietyn kappaleen kopio. Laulu sisältää aineksia ainakin kappaleista All my loving, She loves you ja I want to hold your hand.
Idle ja Innes esittivät myös parodian päärooleja. Eric Idle on täydellinen Paul McCartney -kopio Dirk McQuickly ja Innesin Ron Nasty on helppo tunnistaa John Lennoniksi. The Rutlesin tarina noudattaa omaan nyrjähtäneeseen tapaansa The Beatlesin tarinaa. Myös laulujen elokuvassa näytettävät musiikkivideot näyttävät tutuilta, kuten tämä Ouch!-elokuvan tunnusmelodia.
Neil Innes (joka oli esiintynyt lyhyesti myös Beatlesin elokuvassa Magial mystery tour) oli jo Monty Pythonin elokuvien musiikkia luodessaan osoittanut taitonsa eläytyä eri musiikkityyleihin. The Rutles-albumi sisältää koko Beatles-musiikin kirjon alkuvuosien jee-jee-kappaleista psykedelisiin kokeiluihin ja Valkoisen tuplan ja Let it be -albumin kypsempään perusrokkiin. Doubleback Alley -kappaletta ei ole vaikea yhdistää vuoden 1967 Beatles-hittiin Penny Lane.
All you need is cash -elokuvassa sivutaan lähes kaikkia Beatlesin albumeita ja elokuvia. Vastikään dvd:nä julkaistu ja YLE Teemalla esitetty Magical Mystery Tour saa Idlen ja Innesin käsittelyssä nimen Tragical History Tour, ja I am the walrus kääntyy muotoon Piggy in the middle.
The Rutlesin Yellow Submarine Sandwich -elokuvasta peräisin oleva kappale Cheese and onions on jälleen kappale, joka kuullostaa suoralta Beatles-kopiolta, mutta kukaan ei tunnista mistä kappaleesta kopio on tehty. Kappaleen musiikkivideo on rakastava pastissi The Beatlesin animaatioelokuvasta Yellow Submarine.
Joissakin kohdin Neil Innesin pastissit olivat jo liiankin tunnistettavia. Kappale Get up and go, sen sanoitus ja sävel sekä esityspaikka muistuttivat niin paljon Beatlesin Get back -kappaletta, että kappale todettiin lopulta oikeudessa tämän kappaleen plagiaatiksi. Se ei kuitenkaan vähennä allaolevan esityksen viihdearvoa.
Spinal Tapin tapaan The Rutles jatkoi omaa elämäänsä televisioelokuvan jälkeenkin (tosin ilman Eric Idlea). Yhtye on esiintynyt yhdessä ajoittain, ja julkaissut leytettyä materiaalia viimeksi vuonna 2007. Eric Idle teki vuonna 2002 jatko-osan Can't buy me lunch, mutta sitä on yleisesti pidetty epäonnistuneena. Vuonna 1978 julkaistu elokuva (joka löytyy myös YouTubesta) ja albumi ovat edelleen paras tapa tutustua tähän yhtyeeseen, joka on "a living legend, that will live long after other living legends have died".

lauantai 17. marraskuuta 2012

145. Lara Fabian: 9 (2005)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lara Fabian on viime vuosikymmenien yksi merkittävimmistä ranskankielisistä artisteista, joka kuitenkin Suomen lisäksi monissa maissa tunnetaan vain parista englanninkielisestä hitistään. Hänen viimeisin uutta materiaalia sisältävä albuminsa ilmestyi vuonna 2005. Englanninkielisen uran epäonnistuminen ja tuottajan vaihtaminen tekivät uudesta levystä henkilökohtaisen ja vaikuttavan kokonaisuuden, jonka olisi suonut menestyvän muuallakin kuin ranskankielisissä maissa.

Tuttavuudestani monien ranskankielisten artistien tuotantoon saan kiittää euroviisuharrastustani sekä Ranskassa ja Belgiassa asuvia ystäviäni, jotka ovat lähettäneet minulle ranskankielisissä maissa suosittujen artistien levyjä. Lara Fabianin kohdalla kysymys oli molemmista, ensimmäistä kertaa ihastuin hänen ääneensä vuoden 1988 Eurovision laulukilpailuissa. Nyt esiteltävänä olevan albumin sain Ranskassa asuvalta ystävältäni.

Lara Fabianin lupaavasti alkanut englanninkielinen ura lysähti kasaan, kun hänen toinen englanninkielinen albuminsa Wonderful life julkaistiin vain muutamassa maassa, eikä se niissäkään menestynyt mitenkään kaksisesti. Tämän mahalaskun myönteisinä puolina voidaan pitää sitä, että sen jälkeen Fabian sai käyttää kaiken energiansa ranskankielisen uransa edistämiseen. Wonderful life -albumin sessioissa laulaja tutustui myös ranskalaiseen lauluntekijään ja tuottajaan Jean-Felix Lalanneen, joka tuotti hänen seuraavan albuminsa.

Samalla päättyi Lara Fabianin pitkäaikainen yhteistyö irlantilais-belgialaisen tuottajan Rick Allisonin kanssa. Jean-Felix Lalannen kanssa tehty uusi levy erosi selvästi Allisonin kanssa tehdyistä aiemmista levyistä. Albumin 9 tunnelma on aiempia levyjä henkilökohtaisempi ja akustisempi. Levy koskettaa kuulijaa heti ensisävelillä, kappaleella La lettre. Erosta kertovan kappaleen melodia on yksi surullisimmista mitä olen kuullut.
Albumin 9 musiikki perustuu yksinkertaisiin sovituksiin, ja sen tärkein elementti on Fabianin ilmaisuvoimaisen äänen lisäksi piano. Laulajan ja pianon välinen vuoropuhelu on kantava teema levyn alusta loppuun saakka.
Levyn herkkä ja puhutteleva yleissävy on niin hallitseva, että sen muutama rankempi ja vauhdikkaampi kappale sopivat kokonaisuuteen huonosti. Rytmikkäistä kappaleista vähiten luotaantyöntävä on gospel-musiikista vaikutteita ottanut kappale L'homme qui n'avait pas de maison, joka kertoo kodittomista ihmisistä.
Tuottaja-lauluntekijäparin vaihtamisen ohella yksi suurimmista muutoksista Lara Fabianin elämässä oli paluu Eurooppaan. Italialais-belgialainen laulajatar saavutti suosionsa vasta muutettuaan Kanadaan, mutta ennen albumin 9 levyttämistä hän palasi takaisin kotimantereelleen. Kansainvälisten soundien sijaan levy hakeekin voimansa vanhasta ranskalaisesta chanson-perinteestä. Perinteisiä ranskalaisia sävyjä on muun muassa levyn päätöskappaleessa Je me souviens, jossa pianon ja jousiorkesterin lisäksi laulajaa säestää ranskalainen haitari.
9 on toistaiseksi viimeinen Lara Fabianin uutta musiikkia sisältävä albumi. Kokoelmalevyn lisäksi Fabian on tällä vuosikymmenellä julkaissut albumillisen suosittujen ranskankielisten naislaulajien kappaleita otsikolla Toutes les femmes en moi. Vaikka Yhdysvallat ja muu englanninkielistä musiikkia kuluttava maailma onkin kääntänyt Fabianille selkänsä, hän on löytänyt uutta yleisöä Itä-Euroopasta, erityisen suosittu Fabian on nykyään Venäjällä ja Ukrainassa.

Suomessa Lara Fabianin vuoden 2000 hitti I will love again soi edelleen säännöllisesti radiossa, mutta hänen ranskankielinen tuotantonsa ei ole meillä saanut lainkaan jalansijaa.

Lue myös:

torstai 15. marraskuuta 2012

144. Sting: ...Nothing like the sun (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Police -yhtyeen lauluntekijänä, basistina ja laulusolistina tunnetuksi tullut Sting pyrki soolouransa alkuvuosina erottumaan entisen yhtyeensä musiikkityylistä. Tunnettujen jazzmuusikkojen kanssa yhteistyönä syntyivät albumit The Dream of blue turtles ja ...Nothing like the sun, jotka hieman riskialttiista tyylivalinnasta huolimatta menestyivät erinomaisesti. Näistä jälkimmäinen onnistuu paremmin rakentamaan siltaa jazzin ja popin välille mutta on samalla kunnianhimoinen albumikokonaisuus, jonka nieleminen ei kaikille Sting-faneille ollut helppoa. Minulla se kesti 25 vuotta.

Blogini 300 levyä lähestyy puoltaväliä. Reilun puolentoista vuoden aikana olen esitellyt 143 albumia tai singleä, jotka ovat olleet ja ovat edelleen minulle tärkeitä. En tiedä kuinka moni on blogiani lukenut ja mitä lukijat ovat näistä teksteistäni saaneet. Kiitos kuitenkin kaikille blogiani seuranneille, toivottavasti jaksatte seurassani vielä seuraavan puolitoista vuotta ja 157 levyä.

Minulle tämän blogin suurin ilo kirjoittamisen ilon lisäksi on ollut pölyisen levyhyllyn, kaapin ja monenmoisten laatikkojen penkominen. Käteeni on tarttunut levyjä, joita en vuosiin, jopa vuosikymmeniin ole soittimessani käyttänyt.Olen myös kuunnellut alusta loppuun albumikokonaisuuksia, joista yleensä poimin kuunteluun vain raidan tai kaksi. Blogini 144. albumi on hyvä esimerkki levystä, jonka olen ostanut ja unohtanut pian levylaatikkoni pohjalle, enkä ole pahemmin kuunnellut ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen. On hyvin mahdollista, että tätä kyseistä cd:tä en ole koskaan kuunnellut alusta loppuun ennen viime viikkoa.

The Police-yhtyeen laulusolisti, basisti ja lauluntekijä Sting (oikealta nimeltään Gordon Sumner) otti soolouransa aluksi askeleen vakavamman musiikin suuntaan. Tunnettujen jazz-muusikoiden kanssa tehty The dream of blue turtles menestyi varsin hyvin, mutta osa faneista vierasti levyn jazz-tyyliä. Muutamista hiteistä huolimatta levy oli myös hieman liian kliinisesti tuotettu, ja Sting bändeineen jäi varsin etäiseksi.

Nämä virheet pyrittiin korjaamaan Stingin seuraavalla soololevyllä. ...Nothing like the sun oli paljon paremmin tuotettu kuin edeltäjänsä, ja levyn ensimmäinen single We'll be together oli selvästi askel popimpaan suuntaan. Se julkaistiin myös espanjankielisenä versiona ep:llä ...Nada como el sol.
We'll be together -kappale tuli tutuksi television musiikkiohjelmista (todennäköisesti Hittimittarista), ja ostin ...Nothing like the sun -albumin sisarelleni joululahjaksi.

Levy ei kuitenkaan auennut minulle niin hyvin kuin olin odottanut. Levyn sisäistämistä haittasi erityisesti se, että vaikka se pituutensa puolesta olisi juuri ja juuri mahtunut yhdelle levylle, se julkaistiin tupla-albumina. Tämä tarkoitti vinyylilevyn ollessa kysessä, että jokaiselle sen neljästä puolesta mahtui vain kolme laulua ja levyä oli mahdotonta kuunnella kokonaan ilman että sen puoliskoa piti käydä vaihtamassa kolme kertaa.

Selkeiden hittikappaleiden rinnalla oli pitkähköjä (ennen cd-aikaa viisiminuuttiset kappaleet olivat pitkiä) ja hitaasti avautuvia kappaleita, joihin en 16-vuotiaana jaksanut keskittyä. Suosikkikappaleiden poimiminen 12 kappaleen ja neljän levypuoliskon seasta oli hankalaa, ja levyn kuuntelu jäi vähiin.
Kappale History will teach us nothing on yksi näistä levyn "pitkistä" ja "vaikeista" kappaleista. Se alkaa hitaasti ja pääsee vauhtiin vasta reilun minuutin intron jälkeen. Nyt 25 vuotta levyn julkistamisen jälkeen se on yksi levyn suosikkikappaleistani ja hyvä esimerkki siitä, miten Sting oli ottanut opikseen Dream of blue turtles -levyn epäonnistuneesta miksauksesta. Nyt laulaja ja hänen muusikkonsa ovat läsnä, ja kuulija tuntee olevansa lähellä laulua ja sen esittäjiä.

Levyn muusikoista monet (esimerkiksi klarinetisti Branford Marsalis ja kosketinsoittaja Kenny Kirkland) olivat mukana jo edellisen albumin teossa, mutta ero kaksi vuotta aiemmin julkaistuun albumiin on selvä. Tämä on kuultavissa myös iloisessa Straight to my heart -kappaleessa.

Rytmikkäät kappaleet ovat ...Nothing like the sun -albumin sydän, mutta sen sielu löytyy hitaammista lauluista, joista monet käsittelevät vakavia aiheita. Levynteon aikoina Stingin sydäntä lähellä oli Etelä-Amerikan levottomat maat, joissa ongelmana olivat joko verinen sisällissota tai maata johtava julma diktatuuri (tai joissain tapauksissa molemmat). Levyn tunnelmallisin laulu on omistettu amerikkalaiselle Ben Linderille, joka sai surmansa Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleiden Contra-sissien aseista. Tästä kappaleesta tehtiin ...Nada como el sol -ep:lle sekä espanjankielinen että portugalinkielinen versio.
1980-luvulla Chileä hallitsi tiukoin ottein Augusto Pinochet'n johtama sotilashallinto, jonka aikana häntä vastustavia ihmisiä pidätettiin ja vangittiin mielivaltaisesti, tapettiin ja osa katosi kuin tuhka tuuleen. Chileläisten kadonneiden omaisille omistettu kappale They dance alone on tekstiltään levyn vaikuttavin, ja sen sanoma on tänään helppo siirtää maihin, joissa demokratia ei  vieläkään ole toteutunut (Pohjois-Korea, Syyria, Valko-Venäjä...). Sting teki myös tästä kappaleesta espanjankielisen version.
...Nothing like the sun löysi tiensä minun levyhyllyyni cd-muodossa joskus 1990-luvun alkuvuosina, mutta epäilen, että en tätä levyä kertaakaan kokonaan läpi soittanut. Toistakymmentä vuotta koskemattomana hyllyssäni seissyt levy löysi tiensä soittimeeni pari viikkoa sitten, jolloin kuuntelin sen alusta loppuun todennäköisesti ensimmäisen kerran lähes 25 vuoteen.

Yllätyin suuresti kuinka nautittava tämä albumi kokonaisuudessaan oli. Nekin kappaleet joita aiemmin pidin ikävystyttävinä olivat nyt osa kokonaisvaltaista musiikkinautintoa. Jos olisin tiennyt kuinka hyvä levy tämä todella on, olisin esitellyt sen blogissani jo paljon aikaisemmin. Mutta ehkä aika on tehnyt tehtävänsä. Levy, johon 16-vuotiaalla nuorella ei riittänyt kärsivällisyyttä, on nyt albumikokonaisuus, jonka annista 41-vuotias keski-ikäinen voi nauttia täysin siemauksin.

torstai 8. marraskuuta 2012

143. Marie Fredriksson: The Change (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Roxettesta paremmin tunnettu Marie Fredriksson teki vuonna 2004 albumin, joka poikkesi täysin kaikesta mitä hän oli soolona tai Roxetten jäsenenä tehnyt. Laulajan ensimmäinen englanninkielinen sooloalbumi sisälsi tunteiden koko skaalan henkisestä ja fyysisestä tuskasta lämpöön, rakkauteen ja tulevaisuuden uskoon. Albumi oli osa vakavasta sairaudesta selvinneen Fredrikssonin toipumisprosessia ja näin ennennäkemättömän avoin ikkuna tämän maailmantähden elämään.

Roxetten ja Marie Fredrikssonin fanit pelästyivät, kun mediassa kerrottiin Fredrikssonin sairastumisesta syöpään. Pahalaatuinen aivokasvain löydettiin onneksi ajoissa. Vaikean leikkauksen lisäksi laulaja joutui käymään läpi rankat syöpähoidot, joiden seurauksena hänen täytyi opetella kokonaan uudelleen muiden muassa lukemaan ja laskemaan.

Tämä yllättävä ja rankka muutos tuli laulajan elämään vaiheessa, jolloin kaikki näytti olevan kohdallaan. Roxette oli edelleen pinnalla, mutta yhtyeen rankin kiertuevaihe oli takanapäin. Aiemmin yksin elänyt Fredriksson oli löytänyt itselleen puolison tuottajastaan Mikael Bolyosista, jonka kanssa hän oli saanut kaksi lasta. Laulaja oli juuri julkaissut hänen soolouransa kattavan kokoelmalevyn Äntligen. Muutos oli kantava teema Fredrikssonin ensimmäisellä englanninkielisellä soololevyllä, joka julkaistiin vain kaksi vuotta aivokasvaimen löytymisen jälkeen.
Albumin nimikappale löytyy levyltä sekä repivänä rock-versiona sekä orkesterille sovitettuna versiona. Laulun tekstissä Fredriksson käy läpi hyvin henkilökohtaisella tasolla sairastumistaan ja sen aiheuttamaa järkytystä itsessään ja läheisissään.

The Change -albumin mieliala vaihtelee laidasta toiseen aivan kuin ihmisellä suuren elämänmuutoksen jälkeen. Siinä missä levyn avauskappale ja muutama muukin raita ovat lohduttomia ja synkkiä, löytyy levyltä myös toivoa ja luottamusta siihen, että asiat kääntyvät paremmin päin. Levyltä julkaistussa singlekappaleessa 2nd chance Marie kiittää siitä toisesta mahdollisuudesta, jonka hän kokee saaneensa syövästä toivuttuaan.
The Change -albumin sävellys- ja levytystyö kestivät lähes kaksi vuotta ja alkoivat laulajan ollessa vielä rankkojen syöpähoitojen kohteena. Aiemmin lähes kaikki sooloalbumiensa kappaleet säveltänyt Fredriksson ei tällä kertaa jaksanut säveltää koko albumillista kappaleita, vaan hänen tuottaja-aviomiehensä Mikael Bolyos sävelsi levyn lauluista puolet. Bolyosin säveltämä iloluontoinen ja energinen Love 2 live tuo virkistävää vaihtelua levyn varsin ilottomaan ja sisäänpäinkääntyneeseen yleissävyyn.
Tuottaja-aviomiehen panoksesta huolimatta albumin parhaista kappaleista vastasi laulaja itse. Aiemmin varsin suoraviivaista tyyliä noudattanut laulaja kokeili nyt myös sellaisia musiikkityylejä, joihin hän tai Roxette eivät aiemmin olleet paneutuneet. Levyn laulullisesti vahvinta antia on kappale April snow, jossa ovat läsnä selvät soul- ja gospelvaikutteet.
Jos levyn musiikki erosi selkeästi Fredrikssonin ruotsinkielisestä tuotannosta, niin poikkeava oli myös levyn kansi. Sairautensa aikana Marie purki tuntemuksiaan musiikin lisäksi piirtämiseen. Hiilellä raapustetuissa kuvissa esiintyy laulaja itse nuorena, vanhana, sairaana, terveenä, ahdistuneena ja onnellisena. Näiden piirrustusten kollaasi kertoo levyn kannessa samaa kuin sen musiikki: helppoa ei ole ollut.

Albumin kokonaisuus on kuitenkin ennemmin toivon kuin epätoivon puolella. Norah Jones -tyylisen Table in the sun -kappaleen teksti kuvaa hyvin laulajan tuntoja:
En muuta kaipaa kuin pöydän auringossa
Haluan hengähtää ja antaa sydämeni levätä
Niin paljon kyyneleitä ja pelkoa
Niin paljon tapahtunut kahden vuoden aikana
Ei sadetta, ei surua
Pahat päivät ovat takanapäin
Auringon säteet loistavat
jopa marraskuun päivinä
.

Marie Fredrikssonin toipumisesta ja albumin teosta kertova Ruotsin TV4:n dokumentti En andra chans esittelee hienosti tämän prosessin eri vaiheita. Sairauden näkyvästi runtelema laulaja kertoo dokumentissa elämänsä vaikeimmasta vaiheesta ja siitä, miten se vaikutti musiikintekoon. The Change on vakuuttava dokumentti tämän taitavan laulajan lahjakkuudesta ja elämänhalusta. Lisäksi se on erinomainen levy.

maanantai 5. marraskuuta 2012

142. Lara Fabian: A Wonderful Life (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vuosituhannen vaihteessa, 15 vuotta euroviisuesintymisensä jälkeen Lara Fabian oli suuri tähti. Kanadassa tehdyt ranskankieliset levyt menestyivät erinomaisesti kaikkialla kielialueensa maissa, ja englanninkielinen debyyttialbumi oli myös myynyt kohtalaisesti. Adagio ja I will love again -hittien innoittamana Fabian lähti tekemään toista englanninkielistä albumiaan. A Wonderful life onnistui levynä erinomaisesti, mutta myynti sakkasi pahoin eikä levyä julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Tämän levyn jälkeen italialais-belgialais-kanadalainen laulajatar on keskittynyt ranskankieliseen uraansa.

Kuten olen aiemminkin todennut, Lara Fabianin ura liippaa monessa kohdin hänen kanadalaisen virkasiskonsa Céline Dionin uraa. Molemmat tekivät kansainvälisen läpimurtonsa vuoden 1988 euroviisuissa ja aloittivat maailmanvalloituksensa Kanadasta käsin. Molemmat olivat poikkeuksellisen lahjakkaita laulajia jo uransa alkuvuosina.

Näiden kahden laulajan urat lähtivät kuitenkin eri suuntiin yhdessä merkittävässä asiassa. Erittäin vakavista ja varteenotettavista yrityksistään huolimatta Fabian ei koskaan ole saanut pysyvää jalansijaa englanninkielisillä markkinoilla lupaavasta alusta huolimatta. Vuonna 1999 ilmestynyt Fabianin ensimmäinen englanninkielinen albumi myi maalmanlaajuisesti kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta ja sen hitit Adagio ja I will love again myivät vakuuttavasti jopa maailman tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa.

Lara Fabianin toiselle englanninkieliselle palkattiin huippulauluntekijöitä ja -tuottajia Desmon Childista Walter Afanasieffiin ja Anders Baggeen. Mukana oli myös ranskalainen tuottaja-lauluntekijä Jean Félix Lalanne, ja Lara osallistui lauluntekotalkoisiin myös itse työparinsa Rick Allisonin kanssa. Kaikki eväät olivat siis koossa uudelle menestysalbumille.
Leyvn ensimmäiselle singlelle tehtiin näyttävä musiikkivideo. Kappale on hyvä esimerkki siitä, että vaikka kohteena olivat Yhdysvaltain vaativat musiikkimarkkinat, ei Fabianin tarvinnut tinkiä tyylistään. Kappale olisi sopinut hyvin hänen ranskankielisillekin levyilleen. Kappaleen No big deal tekijätiedoista löytyvät Laran ja Rick Allisonin lisäksi muun muassa brittiläinen hittinikkari Eliot Kennedy.

Fabian sai lauluntekoon apua myös Yhdysvalloista. Kappalleessa I am laulajan laulutekijäparina on mm. Alice Cooperille, Bon Joville ja Ricky Martinille lauluja kirjoittanut Desmond Child.
Muodollisesti pätevä albumi ei kuitenkaan tavoittanut kuulijoitaan. Alunperin Lara Fabianista innostunut suuri Columbia-levy-yhtiö ei enää ollut kiinnostunut, eikä levyä julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan. Amerikkalaisen vetoavun puute johti siihen, ettei levy myynyt kaksisesti edes ranskankielisissä maissa, joissa hänen levynsä olivat säännöllisesti listojen kärkipäässä. Näin myös Eurooppa ei huomannut esimerkiksi kappaleen Conquered hittipotentiaalia.
Levyn huono menestys ei mielestäni johdu siltä löytyvästä musiikista. Lara Fabian on taitava ja monipuolinen laulaja ja Wonderful life -albumille on koottu sopivasti eri musiikkityylejä. Jean Félix Lalannen tuottama Walk away on hyvä esimerkki levyn herkemmästä ja akustisemmasta tarjonnasta.
Onneksi Wonderful life -albumin floppi ei vaikuttanut laulajan ranskankieliseen uraan. Fabian yhdisti voimansa lauluntekijä-tuottaja Lalannen kanssa ja heidän yhteistyönään syntynyt albumi "9" menestyi jälleen erinomaisesti ja vahvisti laulajan asemaa yhtenä ranskankielisen kielialueen merkittävimmistä naislaulajista. Tähän hienoon albumiin palaan lähiaikoina.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

141. Lara Fabian: Croire/Trust (single 1988)

Mitä yhteistä on Lara Fabianilla, Julio Iglesiaksella, Céline Dionilla ja Nana Mouskourilla? He kaikki ovat uransa alkuaikoina osallistuneet Eurovision laulukilpailuihin, sen jälkeen nousseet maailmanmaineeseen ja myyneet miljoonia levyjä ympäri maailmaa. 18-vuotiaan Lara Fabianin viisukappale (joka hävisi Céline Dionin voittokappaleelle kolme sijaa ja 47 pistettä) oli yksi illan tyylikkäimmistä esityksistä ja singleä myytiin euroopassa puoli miljoonaa. Fabianin piti kuitenkin odottaa kuusi vuotta, ennenkuin hänen uransa lähti todella lentoon.

Kuulin ensimmäistä kertaa Lara Fabian -nimistä laulajaa vuoden 1988 Euroviisujen esikatseluvideoita katsellessa. Kappaleessa Croire oli kaunis melodia, sopivan hillitty sovitus ja hyvin euroviisumainen kertosäe. Kappaleen kruunasi 18-vuotiaan laulajalupauksen ääni, joka herkkänä sulautui kauniisti lempeään taustaan mutta tarvittaessa jylisi korkeuksista laulun sanomaa, uskoa siihen että jonain päivänä maailma olisi parempi paikka.

Dublinissa pidetyissä Eurovision laulukilpailuissa nuori Fabian todisti olevansa taitava artisti myös miljoonien televisiokatselijoiden edessä. Yksin lavalla seissyt laulaja ei juuri koreografiaa tarvinnut, hän täytti lavan varmalla olemuksellaan ja vahvalla äänellään. Kappale sijoittui lopulta neljänneksi häviten toiselle nuorelle ranskankieliselle ja vahvaääniselle laulajalle, jonka koko maailma tunsi parin vuoden päästä nimellä Céline Dion.
Kappaleesta Croire tuli hitti keski-Euroopassa, mutta monen muun euroviisuartistin tapaan Lara Fabianin ura näytti jäävän siihen. Uran näennäinen tyssähtäminen ei kuitenkaan lannistanut nuorta laulajaa. Hän muutti Kanadaan ja aloitti uuden uran lauluntekijäkumppaninsa Rick Allisonin kanssa.

Viimeistään vuonna 1996 julkaistu album Carpe Diem teki Fabianista tähden uudessa kotimaassaan ja muutaman vuoden sisällä (mm. vuonna 2001 julkaistu albumi Nue, jonka esittelin blogissani numerolla 41) hän oli tähti myös kotimantereellaan.

Fabian on levyttänyt myös muilla kielillä. Euroviisuperinteen mukaisesti kappale Croire julkaistiin myös saksankielisenä versiona nimellä Glaub. Laulun englanninkielinen versio löytyy Croire-singlen b-puolelta.
Lara Fabianin menestynein englanninkielinen kappale on vuonna 2000 julkaistu I will love again, joka löytyy hänen ensimmäiseltä englanninkieliseltä albumiltaan. Fabianin englanninkielinen ura ei kuitenkaan koskaan käynnistynyt kunnolla, ja hän on sittemmin keskittynyt ranskankielisille musiikkimarkkinoille.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että hänen englanninkieliset levynsä olisivat olleet huonoja. Esittelen seuraavaksi vuonna 2004 julkaistun albumin Wonderful life, jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi sen monista hienoista kappaleista huolimatta.

perjantai 2. marraskuuta 2012

140. Marie Fredriksson: I en tid som vår (1996)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Roxette vei 1990-luvulla laulajaa, jonka laulamat, toinen toistaan seuranneet englanninkieliset pophitit soivat radioissa ja levysoittimissa kautta maailman. Marie Fredriksson ei unohtanut kuitenkaan soolouraansa, joka antoi hänelle mahdollisuuden säveltää lauluja, jotka eivät Roxetten repertuaariin sopineet ja laulaa omalla äidinkielellään. Synkän Den ständiga resan -albumin jälkeen Fredriksson löysi elämänsä miehen, ja uusi onnellisempi Marie esiintyi levyllä I en tid som vår, joka ilmestyi vuonna 1996.

Den ständiga resan (blogini levy numero 3) on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimpia ruotsalaisia rock-levyjä, joten odotin suurella innolla Marie Fredrikssonin seuraavaa soololevyä. Opiskeluni Vaasassa antoi minulle mahdollisuuden seurata Ruotsin television kautta sikäläistä musiikkielämää, ja eräänä aamuna Ruotsin TV4:n aamutelevisiossa soitettiin uusi Marie Fredrikssonin musiikkivideo kappaleesta Tro.
Tunnetun ruotsalaisen elokuvaohjaaja Colin Nutleyn musiikkivideossa näytetään pätkiä elokuvasta Änglagård, jossa kappale Tro myös kuultiin. Tyylikäs musiikkivideo loi oivan tunnelman pohdiskelevaan kappaleeseen, joka oli kuin suoraa jatkoa Den ständiga resan -albumin väsyneisiin tunnelmiin sisältäen kuitenkin toivon pilkahduksen. Odotukseni uutta albumia kohti kasvoivat entisestään.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen olin hieman pettynyt. Fredrikssonin tuoreen aviomiehen Michael Bolyosin tuottama albumi oli soundeiltaan rosoisempi ja tyyliltään vähemmän hienostunut kuin laulajan edellinen soololevy, eivätkä laulut ensikuulemalla olleet aivan yhtä vetoavia kuin edellisellä levyllä.
Olen aiemmin pohtinut sitä, kuinka ihminen antaa itsestään eri kielellä täysin erilaisen kuvan. Marie Fredriksson on hyvä esimerkki tästä. Ruotsinkielellä laulaessaan hänellä on äänessään aina tietty alakuloinen soundi, kun taas englanninkielisissä hiteissä Marien äänessä on positiivista energiaa. Eroa on toki myös itse lauluissa, esimerkiksi kappale Ber bara en gång ei juurikaan muistuta Roxetten tuotantoa.
Kuluneet 16 vuotta ovat avanneet tätä albumia minulle, ja nykyään pidän sitä yhtenä Fredrikssonin parhaista albumeista. Itse laulunsa säveltävä ja sanoittava Fredriksson on parhaimmillaan ruotsinkielisissä balladeissa, joihin sisältyy sekä onnea, kaihoa että lievää alakuloisuutta. 
Fredriksson jatkoi kiireistä sooloartistin, Roxette-tähden ja äidin roolia kunnes vuonna 2002 kaikki oli lähellä loppua. Laulajalta löydettiin pahalaatuinen aivokasvain. Leikkauksen sekä rankkojen syöpähoitojen jälkeen alkoi toipuminen, minkä aikana hän sävelsi, sanoitti ja äänitti aviomiehensä kanssa ensimmäisen englanninkielisen sooloalbuminsa Change. Tämän varsin rankan albumin esittelen lähiaikoina.

torstai 1. marraskuuta 2012

139. Electric light orchestra: No answer (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
The Electric Light Orchestran ensimmäinen albumi jatkoi suoraan siitä, mihin the Move pääsi viimeisellä levyllään, mikä ei ole ihme julkaistiinhan nämä kaksi levyä vain parin kuukauden sisällä. ELO:n ensilevy koostui jälleen Jeff Lynnen ja Roy Woodin monipuolisista sävellyksistä ja monia tyylejä yhdistelevistä sovituksista. Tällä kertaa Lynne, Wood ja yhtyeen kolmas jäsen Bev Bevan lisäsivät perinteisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin sellaisia instrumentteja kuin sello, metsästystorvi, fagotti, käyrätorvi ja kontrabasso. Lopputuloksena oli erittäin mielenkiintoinen levy, joka kuitenkin jäi Lynnen ja Woodin viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

Pari kirjoitusta sitten esittelemäni The Moven Message from the country -levyn äänitysten aikoihin into oli korkealla yhtyeessä. Jeff Lynne, Roy Wood ja Bev Bevan olivat aloittaneet äänittämään ensimmäistä albumia yhtyeelle The Electric Light Orchestra, jonka piti olla kolmikon kunnianosoitus the Beatlesille ja jatkoa yhtyeen klassikkobiiseille Strawberry fields forever ja I am the walrus. Kitaristi ja kosketinsoittaja Lynnen, multi-instrumentalisti Woodin ja rumpali Bevanin rinnalle palkattiin puhallinsoittaja, kaksi viulistia ja kolme sellistiä. Tarkoitus oli tehdä rock-levy, jollaista aiemmin ei oltu kuultu. Sellainen myös saatiin.
Jeff Lynnen säveltämä ensimmäisen albumin aloituskappale muistuttaa hyvin paljon Message from the country  -albumin aloituskappaletta, suurimpana erona uusien soittimien merkittävä osuus sovituksessa. ELO ei käyttänyt soittimia perinteiseen klassiseen tapaan, vaan selloa soitossa reviteltiin parhaiden kitarasoolojen tapaan ja kappaleesta muodostuukin kitaran, rock-jousien ja erinäköisten puhaltimien kolmoisottelu. Se, että Jeff Lynne osasi myös säveltää hienoja kappaleita, ei tässä vaiheessa ollut enää mikään yllätys.

Mutta Roy Wood ei jäänyt kakkoseksi. Jos levyn avauskappale oli jousisoitinten juhlaa, on ELO-konseptin alunperin keksineen Woodin kappale Look at me now kuin säveltäjänsä rakkaudenosoitus erinäköisille puhallinsoittimille jousisektiota kuitenkaan unohtamatta. On helppo kuvitella, että the Beatlesin Eleanor Rigby jousitaustoineen on innoittanut Woodia tämän kappaleen kohdalla.
No answer -albumin musiikki eroaa hyvin paljon siitä musiikista, josta Electric Light Orchestra tuli tunnetuksi 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin kappaleden taustalla soi kokonainen sinfoniaorkesteri. Kappaleessa Mr Radio kuitenkin jousitaustat muistuttavat jo jonkin verran myöhempien vuosien hittejä. Lynnen säveltämän kappaleen loppuinstrumentaaliosuus takaperin äänitettyine orkestereineen on erityisen viehättävä, ja tuo mieleen Beatlesin Revolution 9:n nauhaluupit.
Lynnen suuntautuessa jo melodisempaan hittisuuntaan, ei Roy Wood turhia yleisöä kosiskellut. Kuusiminuuttinen instrumentaalikappale, Englannin sisällissotaa kuvaava The Battle Of Marston Moor (July 2nd, 1644) on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista musiikkia, progea ja sinfonista kerrontaa. Jo tässä vaiheessa oli helppo havaita, että Lynnen ja Woodin ambitiot kohdistuivat täysin eri suuntiin.
Erinomaisesta albumista huolimatta the Electric Light Orchestra ei jatkanut toimintaansa alkuperäisessä kokoonpanossaan. Uuden albumin äänitysten alettua Roy Wood erosi yhtyeestä ja perusti yhtyeen the Wizzard. Jeff Lynne jatkoi ELO:n diktaattorina aina vuoteen 1986 asti. Näihin 15 vuoteen mahtuu monta jäsen- ja tyylinvaihdosta sekä, etenkin 1970-luvun loppupuoliskolla, aimo annos hittisinglejä ja -albumeja.

Pidän ELOn ensilevyä kuitenkin yhtenä yhtyeen tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista albumeista, johon suosittelen tutustumaan.
p.s. Tämän albumin nimen taustalla on mielenkiintoinen tarina. Levy julkaistiin aluksi Isossa Britanniassa ilman nimeä. Kun amerikkalainen levy-yhtiö tiedusteli rätisevän kaukopuhelulinjan yli albumin nimeä, ei yhtye aluksi vastannut tiedusteluun. Muistilapulle kirjoitettu "No answer" (="Ei vastausta") tulkittiin albumin nimeksi, ja tällä nimellä levyä tänä päivänäkin monissa lähteissä kutsutaan.