Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iso-Britannia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iso-Britannia. Näytä kaikki tekstit

lauantai 22. helmikuuta 2025

286. Paul & Linda McCartney: RAM (1971)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Paul McCartneyn toinen sooloalbumi, yhdessä Linda-vaimon kanssa tehty RAM on ollut vaikea pala kriitikoille ja minulle. Aikoinaan kriitikoiden haukkumasta albumista on vuosikymmenien aikana tullut monille hänen soolotuotantonsa huippukohta, esimerkki siitä mitä Paul McCartney parhaimmillaan osaa. Minulle se ei edelleenkään ole se mestariteos, millaisena monet sitä pitävät, mutta olen viime aikoina oppinut nauttimaan sen parhaista paloista ja sietämään sen ärsyttävimpiä kohtia. 

Vaikka olen ollut vakava Beatles-harrastaja jo 1980-luvulta asti ei Paul McCartneyn soolotuotanto ole vedonnut minuun samalla tavalla kuin osa George Harrisonin, John Lennonin tai edes Ringo Starrin tuotannosta. Yksi musta piste on ollut McCartneyn toinen sooloalbumi, jonka kriitikot haukkuivat aikoinaan lyttyyn, mutta josta sittemmin on tullut yksi Paulin arvostetuimmista albumeista. Vasta nyt RAM on onnistunut kääntämään myös minut puolelleen.

Kunnia takinkäännöstäni RAMin ja Paulin muunkin soolotuotannon suhteen kuuluu Alan Kozinnin ja Adrian Sinclairin viisiosaiselle kirjasarjalle McCartney Legacy, josta tähän mennessä julkaistut kaksi ensimmäistä osaa käsittävät koko Paulin elämän ja uran 1970-luvulla. Perusteellisesti tutkitun ja elävästi kirjoitetun kirjan luoma konteksti antoi lauluille ja albumeille taustan ja syntytarinan, ja se herätti aiemmin hylkimäni tuotannon henkiin, antaen minulle aivan uudet korvat kuunnella tätä ja muita hänen soololevyjään. 

Albumin tunnetuin kappale kiteyttää parhaiten syyt RAMia kohtaan tuntemaani ennakkoluuloja kohtaan. Abbey Roadin b-puolen tapaan se on yhden sävelmän sijaan sikermä Paulin yhteenliittämiä  lyhyitä melodia-aihioita. McCartney on tämän laulunkirjoitusmetodin mestari, mutta tässä tapauksessa kappaleen eri osat istuvat mielestäni huonosti yhteen. Kappaleen aloittavasta Uncle Albert -osiosta olisi orkesterisovituksineen saatu vaikuttava balladi, jos se olisi kirjoitettu valmiiksi. Sen sijaan keskeneräiseksi jätetty alkuosa on viimeistelty music hall -tyyppisellä yhteislaululla, jossa McCartney päästää teatraaliset maneerinsa valloilleen. Monen muun McCartneyn soolouran alkupuolen kappaleen tapaan tämäkin kappale olisi varmasti erilainen, jos hänellä olisi ollut John Lennonin kaltainen tasavertainen vastavoima työparinaan.

Nyttemmin siedän paremmin Uncle Albert/Admiral Halsey -tyyppisiä tempauksia, mutta monta vuotta juuri tämä kappale sai minut sulkemaan korvani Paulin ensimmäisilta soolotuotannoilta. Olin ihastunut John Lennonin ja etenkin George Harrisonin tapaan avata ja tuoda itsensä hyvin lähelle kuulijaa. Paul tuntui pukeutuvan rooliasuun ja pitävän näin itsensä turvallisen välimatkan päässä kuulijoistaan.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus RAM-albumista. Levyltä löytyy myös mutkattomammin tuotettuja kappaleita, joissa Paul ei piiloudu roolin tai sovituksen taakse, vaan tulee kohti kuulijaa itse itsenään.
Ensimmäisen sooloalbuminsa McCartney Paul sävelsi ja äänitti itse suurelta osin kotistudiossaan soittaen itse myös kaikki soittimet. Levyä syytettiin kotikutoisuudesta ja itsekeskeisyydestä. Vastauksena saamaansa kritiikkiin Paul äänitti toisen sooloalbuminsa New Yorkin ja Los Angelesin huippustudioissa ykköstason studiomuusikoiden kanssa. 

Three Legs on esimerkki kappaleesta, jossa Paul onnistui hyödyntämään molempien maailmojen parhaat puolet. David Spinozzan kitarakuviot ja Denny Seiwellin rummut tukevat Paulin basson rinnalla letkeän kevyttä sävelmää, jonka McCartneyn pariskunta tukitsee ilman turhaa laskelmointia ja manerointia. 

Itse asiassa RAM ei ole Paul McCartney sooloalbumi vaan hänen ja Linda McCartneyn yhteinen projekti. Tämä hämäsi ja ärsytti kriitikoita, joiden mielestä oikea paikka vaimon nimelle olisi ollut sisäpussin kiitos-luettelossa eikä superstaramuusikon nimen vieressä saatikka levyn kappaleiden sävellyskrediiteissä. Yoko Onon tavoin Lindan piti puolustaa asemaansa vuosikausia mustasukkaisia faneja ja myrkyllisellä mustekynällä kirjoittavia toimittajia vastaan. 

Oli Lindan kontribuutioista mitä mieltä tahansa hänen roolinsa RAM-levyllä on merkittävä ja helposti tunnistettava. Hänen lauluosuutensa kuuluvat läpi levyn, ja niistä tuli merkittävä osa Paul McCartneyn soolouran soundtrackia aina Lindan kuolemaan saakka vuonna 1998. RAM-levyllä Lindan rooli McCartneyn äänipaletissa oli vielä hieman hakusessa. Ärsyttävimmillään hänen äänensä on kappaleella Long Haired Lady ja parhaimillaan levyn huippukohdassa Dear Boy, jossa levyn parhaan sävellyksen lisäksi on täydellisesti rakennetut, Beach Boys -vaikutteiset lauluharmoniat.

    Beatlesin hajoamisen jälkeen toimittajilla oli vaikeuksia suhtautua neljän ex-beatlen soolotuotantoon. Niille, jotka ihastelivat John Lennonin raastavan askeettisia lapsuuden traumoja avaavia soolokappaleita oli vaikea hyväksyä Paul McCartneyn "pinnalliseksi puleerattua" pop-musiikkia. Monet kokivat tarvetta asettua toisen beatlen puolelle, toista beatlea vastaan. Osin kohtuuton kritiikki sekä sisuunnutti että turhautti McCartneyta, joka samanaikaisesti halusi arvostusta muusikkona ja lauluntekijänä, mutta myös nauttia soolouran tarjoamasta vapaudesta tehdä musiikkia oman tahtonsa mukaan ilman turhia rajoitteita.

    Toisin kuin aikalaiskritiikit antavat ymmärtää hänen ensimmäisiltä levyiltään löytyy paljon hienoa musiikkia, jota voi häpeilemättä verrata Paulin tuotantoon the Beatlesin riveissä. RAM-levyllä Dear Boy -kappaleen rinnalle McCartney-aateliin nostan levyn päätöskappaleen The Backseat Of My Car. Tämän hienosti rakennetun poptaideteoksen juuret ulottuvat the Beatlesin Let It Be -sessioihin. Täydellisyyttä hipovan pop-sinfonian pisteitä verottaa hieman sen ylipitkä rakenne. Kappale päättyy ja alkaa uudelleen useita kertoja aivan kuin Paul ei itse olisi osannut tai malttanut lopettaa omaa kappalettaan. Ulkopuolinen editoija olisi tässäkin yhteydessä saanut Paulin ymmärtämään, että vähemmän on joskus enemmän.

    Uudelle vuosituhannelle tultaessa suuren yleisön ja popasiantuntijoiden asenne Paul McCartneyn toista sooloalbumia kohtaan on muuttunut radikaalisti. Sitä ei enää katsota Beatles-silmälasein verraten sitä yhtyeen mestariteoksiin tai John Lennonin ja George Harrisonin hyvin eri tavalla tehtyihin ensimmäisiin sooloalbumeihin. Monille McCartneyn uskollisille faneille RAM on Paul McCartneyta monipuolisimmillaan ja parhaimmilaan, ja useissa listauksissa se on Paulin soolouran huippukohtana ohittanut pitkään McCartney-mestariteoksena pidetyn Band On the Run -albumin.

    Vaikka minä pidän edelleen enemmän Paulin 80- ja 90-lukujen tuotannosta, on RAM vihdoin saanut arvoisensa paikan omassa McCartney-kokoelmassani. Jotkut hänen maneereistaan ärsyttävät minua edelleen, ja tasaveroisen muusikkoparin tai tuottajan kritiikki ja ehdotukset olisivat tehneet tästä levystä (niinkuin monesta muustakin Paulin soolouran levystä) omasta mielestäni huomattavasti paremman. Silti olen vihdoin valmis ohittamaan levyn huonot puolet ja nauttimaan siitä missä maailman menestynein laulunkirjoittaja on parhaimmillaan. Ram On!

    p.s. Hauska esimerkki Paul McCartneyn "minä teen mitä lystään" asenteesta on Percy "Thrills" Thrillington salanimen suojassa tehty instrumentaaliversio RAM-albumista. Sovittaja Richard Hewson sai Paulilta vapaa kädet sovittaa RAM-albumin kappaleet kokoamalleen muusikkoryhmälle. Levy julkaistiin lopulta vasta 1977 ilman Paul McCartneyn nimeä. Levy ei juurikaan mennyt kaupaksi, mutta siitä on sittemmin tullut McCartney-keräilijöiden metsästämä harvinaisuus.


    Lue myös: 

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

    280. Annie Lennox: Medusa (1995)

    Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
    Ensimmäinen sooloalbumi Diva (1993) osoitti, että Annie Lennox oli täysivaltainen artisti ja laulunkirjoittaja myös ilman Eurythmics-kumppaniaan David Stewartia. Näin olikin yllättävää, että jo Lennoxin toinen sooloalbumi koostyi yksinomaan cover-kappaleista. Onneksi jo levyn ensimmäinen kuuntelu osoitti, että Lennox ei tyytynyt helppoihin ratkaisuihin eikä kaikkiin kuluneisiimpiin ikivihreisiin. Medusa on hyvin artistinsa näköinen levy, jota kuunnellessa on helppo unohtaa että näistä kappaleista on olemassa myös "alkuperäinen versio".

    Olin jo 1980-luvulla kova Eurythmics-fani, ja yhtyeen hajottua fanitukseni siirtyi suoraan Annie Lennoxille. David Stewart keskittyi tuottamaan muiden artistien levyjä, eikä hänen muutama sooloprojektinsa herättänyt minussa eikä juuri muissakaan innostuksen värinöitä. Lennox sen sijaan jatkoi menestystä ensimmäisellä sooloalbumillaan Diva (josta olen kertonut artikkelissa numero 6), joka sai maailman niiaamaan jälleen kerran hänen kuninkaallisen loistonsa edessä. Lennox oli itse säveltänyt lähes kaikki levyn kappaleet todistaen samalla sen, että Eurythmicksissäkään hän tuskin oli pelkkä laululyriikoiden rustaaja. 

    Hittien Why, Walking on broken glass ja Little bird -jälkeen jäin vesi kielellä odottamaan mitä taideteoksia tältä skottilaiskuningattarelta kuultaisiin seuraavaksi. Vastauksen kuulin keväällä 1995 Music Televisionilta, joka esitti uuden Annie Lennox -kappaleen No more 'I Love you's'. Diva oli tehnyt sen taas.
    Kesti jonkin aikaa ennenkuin tajusin, että tällä kertaa Annie Lennox ei ollutkaan säveltänyt uutta hittiään itse. Tämä ei ollut yllättävää, sillä kappaleen alkuperäisversion oli tehnyt tuntemattomaksi jäänyt brittiyhtye The Lover Speaks 1980-luvun puolivälissä. Lennox ja tuottaja Stephen Lipson olivat loihtineet kappaleeseen samankaltaisen tunnelman ja sovituksen kuin Diva-albumin hiteissä, enkä takuulla ollut ainut, joka luulin tämänkin kappaleen olevan peräisin Lennoxin omasta kynästä.

    Tribuutti- ja cover-levyt eivät koskaan ole kuuluneet levykokoelmani suosikkeihin. Lähes säännönmukaisesti alkuperäiset levytykset ovat olleet uusintaversioita parempia, ja varsinkin laulunsa itse kirjoittavilta artisteilta olen aina toivonut enemmän uusia omia kappaleita kuin jo puhkicoveroitujen hittien uusintaversioita. Medusa poikkeaa keskivertocoveralbumeista positiivisesti siinä, että sen kappaleet eivät ole niitä kaikkein itsestäänselvimpiä ikivihreitä vaan versioita tunnettujen artistien vähemmän tunnetuista kappaleista tai helmiä tuntemattomiksi jääneiden artisteiden katalogista. 
    Vaikka Lennox ei tällä kertaa säveltänytkään albumin kappaleita itse, hänen taiteellinen näkemyksensä loistaa vahvasti kaikista Medusa-albumin kappaleista. Medusa onkin sataprosenttisesti Annie Lennoxin levy, vaikka hän hakikin kappaleet muualta. Hyvä esimerkki tästä on Thin line between love and hate, josta R&B-yhtye The Persuaders sai ainoan hittinsä vuonna 1971. Kertomus nöyrän ja kaltoin kohdellun vaimon kostosta on kuin tehty Annie Lennoxin laulettavaksi.

    Lennox ei kosinut yleisöä tunnettujen hittien uusintaversioilla vaan halusi selvästi tehdä kunniaa vähemmän tunnetuille kappaleille. Ainoa poikkeus levyllä oli Lennoxin eteerinen tulkinta Procol Harumin jättihitistä Whiter shade of pale, joka oli levyn kappaleista ainoa jonka tunsin entisestään. Annie Lennoxin versio puhkicoveroidusta kappaleesta on pätevä, mutta loppujen lopuksi mielenkiintoisen albumin tylsin hetki.
    Paljon mielenkiintoisempi ja onnistuneempi on uusversio vain muutama vuoden ikäisestä kappaleesta Downtown lights. Kappaleen alkuperäisversion teki skotlantilainen yhtye The Blue Nile, jonka kanssa Lennox oli säveltänyt Diva-albumin kappaleen The Gift. Lehtihaastattelussa Lennox kertoi rakastuneensa kappaleen alakuloiseen äänimaisemaan. Ei olekaan ihme että albumin Medusa kappaleista tämä kappale on lähimpänä esikuvaansa.
    Siinä missä kolme vuotta aiemmin julkaistu Lennoxin omista kappaleista koostunut Diva sai kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä, oli lainakappaleilla varustetun Medusan vastaanotto varautuneempi. No More I Love You's miellytti suurinta osaa lehdistöstä, mutta muuten Lennoxin kappalevalinnat ja tulkinnalliset vapaudet olivat joillekin vaikea pala purtavaksi. Nekin jotka pitivät albumista pitivät sitä laadultaan vaihtelevana ja lauluvalintojakin vain osittain onnistuneina.

    Yleisö ja markkinat ottivat levyn kuitenkin innostuneesti vastaan. Britanniassa levy nousi albumilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa albumi oli grammy-ehdokkaana parhaan albumin kategoriassa. Lennox sai grammy-palkinnon parhaasta naislaulajan suorituksesta kappaleesta No more I love you's. 

    Diva on Annie Lennoxin discografian ehdoton huippu, mutta Medusa on kelvollinen seuraaja tälle mestariteokselle osoittaen, että tämän levyn menestys ei ollut pelkästään Eurythmicsin suosion jälkimaininkeja. Minusta levyn suurimpia ansioita on se, että lainakappaleista huolimatta se on saumaton jatko-osa edeltäjälleen. Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista, herkkä uusversio Paul Simonin 22 vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Something so right. Kappaleen singlepainos sisälsi näiden kahden laulajan duettoversion samasta kappaleesta.
    Medusa-albumin jälkeen Annie Lennox palasi yhteen Dave Stewartin kanssa. Vuonna 1999 Eurythmics julkaisi albumin Peace, jota seurannut maailmankiertue ulottui Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Kolmannen sooloalbuminsa Bare Lennox julkaisi vuonna 2003.

    Lue myös:

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 22. syyskuuta 2019

    269. Nana Mouskouri: The Exquisite Nana Mouskouri (1969)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    BBC:n kreikkalaista musiikkia käsitellyt ohjelma teki aiemmin Saksassa ja Ranskassa menestyneestä Nana Mouskourista maailmantähden. Hutaisten brittimarkkinoille kootut albumit osoittautuivat täysosumaksi, ja Mouskouri äänitti kappaleistaan tämän jälkeen säännönmukaisesti versiot kaikilla kolmella mahtikielellä myyden vuosikymmenien aikana satoja miljoonia albumeita. Mouskourin toinen brittialbumi on sillisalaattiluonteestaan huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, kiehtova yhdistelmä kreikkalaista, ranskalaista ja anglo-amerikkalaista musiikkikulttuuria.

    Kreikkalaissyntyisen Nana Mouskourin ura keskittyi 1960-luvun alkupuoliskolla Saksaan ja Ranskaan. Saksassa miljoonia myyneen Weisse Rosen aus Athenin jälkeen Mouskouri menestyi parhaiten uudessa kotimaassaan Ranskassa. Kolmekymppisen laulajan menestys perustui ainutlaatuiseen yhdistelmään; hän esitti ranskalaisia ja ranskaksi käännettyjä, pääasiassa anglo-amerikkalaisia kappaleita kreikkalaiseen tyyliin The Athenians -yhtyeen säestämänä. Tärkeä osa hänen repertuaariaan olivat myös Manos Hadjidakisin ranskaksi käännetyt kreikkalaiskappaleet.

    Ensimmäiset yritykset laajentaa Mouskourin menestystä myös englanninkielisille musiikkimarkkinoille tuottivat vain kohtalaisia tuloksia. 1960-luvun alkupuoliskolla Quincy Jonesin, Bobby Scottin ja Harry Belafonten kaltaisten amerikkalaismuusikoiden kanssa tehdyt erinomaiset levyt eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

    Uusi alku löytyi Britanniasta. Vuoden 1963 Eurovision laulukilpailun televisio-ohjaaja Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa (joka edusti kisoissa Luxemburgia) ja hän kutsui laulajan esiintymään BBC:n eri maiden musiikkia esittelevässä ohjelmassa. Jakso sai niin hyvän vastaanoton, että BBC ehdotti Mouskourille ja The Athenians -yhtyeelle omaa televisio-ohjelmaa.
    BBC:n Presenting Nana Mouskouri oli taitava yhdistelmä kreikkalaista eksotiikkaa, angloamerikkalaisia hittejä kreikkalaiseen tyyliin esitettynä, kreikkalaisia maisemia ja kreikkalaista naiskauneutta tyylikkään laulajatähden muodossa, sama resepti joka oli nostanut laulajan suosioon Ranskassa. Ohjelman suosio yllätti BBC:n lisäksi Mouskourin itsensä ja hänen levy-yhtiönsä Fontanan, joka kiirehti rahastamaan laulajan uudella suosiolla. Alkuvuodesta 1969 julkaistu levy Over & over oli suuri menestys, se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan top 10:een ja pysytteli listalla kaksi vuotta.

    Mouskourin tukijoukot päättivät takoa kun rauta on kuumaa ja Fontanan brittihaara päätti julkaista toisen Mouskouri-albumin jo saman vuoden aikana. 
    Uusi levy tehtiin vauhdilla. Tuottaja André Chapelle (jonka kanssa Nana avioitui 34 vuotta myöhemmin) ei ehtinyt äänittää Exquisite Nana Mouskouri -levylle kokonaan uusia kappaleita, vaan hän keräsi sille lähes yksinomaan Mouskourin ja the Atheniansin aiemmin samana vuonna ranskaksi levyttämiä kappaleita, joiden lauluosuudet äänitettin uudelleen englanninkielellä (linkit alkuperäisiin ranskankielisiin äänitteisiin löytyvät englanninkielisen linkin alapuolelta). Uusia tekstejä ei tarvinnut odottaa, sillä kappaleet olivat poikkeuksetta alunperin englanninkielisiä. Tällainen oli esimerkiksi amerikkalaisen Gene Raskinin säveltämä, sanoittama ja alunperin levyttämä Hello love, joka oli malliesimerkki laulajattaren ja häntä säestäneen yhtyeen yhteissoundista niin laulun kuin soittimienkin osalta.

    The Athenians -yhtyeen johtajana toimi Nanan kitaristiaviomies Yiorgos Petilas, joka duetoi vaimonsa kanssa kappaleen Dance till your shoes fall off, jonka pariskunta oli aiemmin samana vuonna levyttänyt nimellä Danse à en perdre tes souliers.
    Ainoat albumille The Exquisite Nana Mouskouri varta vasten levytetyt kappaleet olivat kreikankielisiä. Loppuvuodesta julkaistun albumin kreikkalaisista kappaleista toinen oli kreikkalainen joululaulu Christos genate ja toinen mm. oscarilla palkitun kreikkaissäveltäjän Manos Hadjidakisin Kathe trello pedi. Tämä kappalepari on hyvä esimerkki laulajan ja häntä säestävän yhtyeen saumattomasta yhteistyöstä, joka 1960-luvun loppuolella oli saanut puolelleen ranskalaisyleisön lisäksi myös brittiyleisön. Jälkimmäisen kappaleen Mouskouri oli levyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tämän version tekee erityiseksi The Athenians -yhtyeen lauluharmoniat ja ranskalaisen Christian Chevallierin dramaattinen orkesterisovitus.
    Kiire näkyi kappalevalintojen lisäksi levyn kannessa, jossa käytettiin samaa valokuvaa kuin sitä edeltäneen Over and over -albumin joissain painoksissa ja kaksi vuotta aiemmin julkaistulla albumilla Un jour où la colombe... (jonka esittelin numerolla 235)  Vaikka uusien lauluosuuksien äänittäminen valmiisiin taustoihin oli nopeaa, piti levyä täydentää vielä kahdella aiemmin julkaistulla ranskankielisellä äänitteellä, joista vanhempi, Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodia, oli peräti neljän vuoden takaa. Michel Legrandin rönsyilevällä orkesterisovituksella varustettu äänite istuu huonosti kitarataustaisten laulelmien sekaan, mutta se on mielestäni paras versio mikä tästä kappaleesta on tehty.
    Nopean tuotannon aiheuttama sillisalaattiluonne osoittautui eduksi uudelle albumille. Uudet versiot kappaleista toimivat, ja aiemmin ranskaksi, saksaksi ja kreikaksi esiintynyt the Athenians -yhtye vaihtoi kieltä yhtä sujuvasti kuin laulusolistinsa. Mouskourin televisio-ohjelmaa seurannut yleisö oli jo tottunut eri kielien yhdistelmään, ja hittejä, eksoottisia säveliä ja kreikkalaista tunnelmaa sisältänyt albumi otettiin vastaan lähes yhtä innokkaasti kuin sen samana vuonna julkaistu edeltäjänsä. Sopivasti joulumarkkinoille julkaistya levyä myytiin runsaasti vuodenvaihteen molemmin puolin.

    Vuonna 1969 julkaistut englanninkieliset albumit ja BBC:n ympäri maailmaa levittämä televisiosarja tekivät Nana Mouskourista todellisen maailmantähden. Suosio jatkui seuraavien englanninkielisten albumien myötä. Vaikka albumien Turn on the sun (jonka esittelin blogissani numerolla 63) ja Place in my heart teossa hyödynnettiin kappaleiden kierrätystä entiseen tapaan, äänitettiin niille paljon myös englanninkielistä yleisöä varten valittuja kappaleita. Erityisen suosittu kreikkalaislaulajasta tuli kaksikielisessä Kanadassa, missä kävivät kaupaksi sekä englanninkieliset että ranskankieliset äänitteet. Mouskourin nimikkosarja BBC:ssä jatkui aina vuoteen 1976 asti ja se avasi Mouskourille tien myös Pohjoismaiden ja Aasian markkinoille.

    Kappaleiden kierrätyksestä, joka aluksi oli kiireen aiheuttama välttämättömyys, tuli yksi Mouskourin menestyksen kulmakivistä. 1970- ja 1980-luvuilla Nana julkaisi suurimmasta osasta kappaleitaan versiot 3-5 kielellä, ja levy-yhtiö julkaisi laulajalta vuosittain saman verran albumeita. Tällä julkaisutahdilla ja ahkeralla konsertoinnilla kaikissa maanosissa Nana Mouskourista tuli eniten levyjä myynyt naislaulaja, ja joidenkin listojen mukaan hän on sitä vieläkin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    perjantai 21. joulukuuta 2018

    266. John Lennon & Yoko Ono/Plastic Ono Band: Happy XMas (War is over)/Listen the snow is falling (single 1971)

    John Lennonin ja Yoko Onon lähes 50 vuotta sitten levyttämä joululaulu on joka vuosi yksi soitetuimmista joululauluista ympäri maailman. Phil Spectorin ylitsepursuavasti tuottama joulusingle yhdisti onnistuneesti Lennonin pariskunnan rauhankampanjan jouluiseen tunnelmaan. Happy XMas on yksi niitä joululauluja, joista ei mielestäni kannata tehdä cover-versioita.

    "War is over if you want it" -mainostaulut olivat osa John Lennonin ja häneen tuoreen vaimonsa Yoko Onon kampanjaa rauhan puolesta, jonka he aloittivat neljän viikon mittaisella bed-in-"lehdistötilaisuudella" vuonna 1969. Kampanja huipentui kaksi vuotta myöhemmin levytysstudiossa, missä edellämainittu iskulause muodosti loppukliimaksin yhteen Lennonin tunnetuimmista lauluista.

    Lennon ja Ono muuttivat New Yorkiin kesällä 1971 saatuaan Lennonin Imagine-albumin valmiiksi. Albumin ja etenkin sen nimikappaleen menestys vakuuttivat pariskunnan siitä, että he voisivat jatkossakin jatkaa rauhanviestin julistamista musiikin keinoin. Happy Xmas, jonka äänitykset alkoivat lokakuussa oli tekstiltään ja tuotantotavaltaan suoraa jatkoa Imagine-albumille.
    Lennonit pyysivät singlen tuottajaksi 1960-luvun tuottajaneron Phil Spectorin, joka oli "harjoitellut" joululevyn tuottamista jo kahdeksan vuotta aiemmin albumilla A Christmas gift for you from Philles (kts. edellinen artikkeli). Tämän legendaarisen joulualbumin lisäksi Lennonien innoittajana toimi Spectorin vaimolleen Ronnie Spectorille (The Ronettes -yhtyeestä tunnetuksi tullut Veronica Bennett) tuottama single Try some buy some, jonka mandoliinisovitukseen John oli erityisen ihastunut.

    Spector päästi joulumielensä valloilleen, ja kappale kuorrutettiin jousisektiolla, mandoliineilla, kulkusilla ja lapsikuorolla. Muussa yhteydessä yliampuvan runsasta sovitusta olisi pidetty mauttomana, mutta tähän kappaleeseen se sopi erinomaisesti. Tuotannollinen kuorrutus toimi etenkin kertosäkeessä, joka Yokon laulamana olisi muuten ollut vaikea pala suurelle yleisölle. Jouluinen sovitus naamioi hienosti myös sen, että joululaulun sijaan kappale on itse asiassa Vietnamin sodan vastainen protestilaulu.

    Jo toista kertaa Spectorin tuottaman joululevyn ajoitus epäonnistui. A Christmas gift for you -albumin kohtaloksi koitui julkaisupäivän osuminen Kennedyn murhapäivään. Lennonien joulusingle puolestaan julkaistiin liian myöhään, että se olisi mahtunut radioiden joulusoittolistoille. Britanniassa julkaisu lykkääntyi vuodella tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Single menestyi vain kohtalaisesti ja toivottu jouluhitti siitä tuli vasta jouluna 1980 John Lennonin traagisen kuoleman jälkeen.

    Minun suhtautumiseni Johnin ja Yokon joululauluun on aina ollut kaksijakoinen. Eniten kappaleessa minua häiritsee se, että sen melodia on käytännössä varastettu mm. Peter, Paul & Maryn esittämästä kansansävelmästä Stewball. Minun on näinollen vaikea pitää kappaletta erityisen taitavana sävellyksenä. Toinen häiritsevä tekijä on kappaleen lukuisat cover-versiot, jotka kaikki ovat mielestäni enemmän tai vähemmän epäonnistuneita ja joita nykyään kuulee radiosta alkuperäistä useammin.

    Alkuperäisversion kohdalla keskinkertaista lainamelodiaa kompensoi erinomainen levytys. John Lennonin vilpittömän tehokas tulkinta tekee kappaleesta uskottavan ja Yoko Onon laulu sopii hyvin kertosäkeeseen. Levytyksen kruunaa akustisen kitaran, orkesterin ja joulukilkuttimien ympärille rakennettu erinomainen sovitus sekä lapsikuoron laulama "War is over if you want it" vastamelodia.

    Singlen b-puolelle sijoitettiin Yoko Onon esittämä ja säveltämä joululaulu Listen the snow is falling.
    Happy XMas -kappaleesta on tullut joulun ikivihreä, jota valitettavasti yhä useammin kuulee cover-versioina. Céline Dionin ja Arja Korisevan kaltaiset taitavatkaan laulajat eivät ole onnistuneet tavoittamaan alkuperäislevytyksen uljautta. En olekaan tähänastisessa elämässäni kuullut yhtään onnistunutta versiointia kappaleesta, joka perustuu John Lennonin tulkinnan, hienon sovituksen ja Phil Spectorin muhkean tuotannon saumattomaan yhteispeliin.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , ,

    keskiviikko 31. lokakuuta 2018

    264. Bohemian Rhapsody - Original soundtrack (1969-1991, 2018)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Marraskuussa 2018 ensi-iltansa saava Bohemian Rhapsody -elokuva kertoo Queen-yhtyeen ja sen laulajan Freddie Mercuryn tarinan. Yhtyeen elossaolevien jäsenten kokoama soundtrack-albumi on koskettava oppitunti siitä, mistä yhtyeessä oli kysymys ja miten se nousi pieniltä areenoilta Wembleyn Live Aid -konsertin ykköstähdeksi. Suurimpien hittien lisäksi se sisältää hyvin valittuja makupaloja yhtyeen konserttitallenteista sekä pari yllätystä, jotka saivat ainakin minun hymyni ulottumaan korvasta korvaan.

    Mamma Mia -elokuvan kakkososan teatteri-illan mieleenpainuvin hetki ei ollut mikään elokuvan Abba-kappaleista vaan elokuvaa ennen esitetty tiiseri tulevasta ohjelmistosta. En ollut tietoinen, että toisesta suosikkiyhtyeestäni Queenista oltiin tekemässä elokuvaa, mutta tuo traileri ja etenkin sen lyhyt mutta isolla kankaalla nähtynä vaikuttava Live-aid-kohtaus käänsi katseeni marraskuun ensi-iltaan.

    Tätä kirjoittaessani en vielä ole nähnyt itse Bohemian Rhapsody -elokuvaa, mutta elokuvan soundtrack-albumin hankin heti sen julkaisun jälkeen. Vaikka elokuvan ennakkoarviot ovat vaihdelleet varovaisen myönteisestä täyteen lyttäykseen, on soundtrack saanut lähes yksinomaan kehuvia arvioita. Näihin arvioihin on myös minun vanhana Queen-fanina helppo yhtyä. Yhtyeen vielä aktiiviset jäsenet kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat koonneet yhtyeen tarinaa hienosti kuvaavan albumin, josta löytyy myös muutamia yllätyksiä.
    Heti ensimmäiseksi minua ilahdutti se, että soundtrack ei tyydy olemaan vain uusi kokoelma-albumi, jossa yhtyeen tunnetuimmat kappaleet esitetään jälleen kerran eri järjestyksessä. Taylor ja May ovat valinneet levylle myös harvinaisempia kappaleita, jotka kuitenkin ovat tärkeä osa yhtyeen tarinaa. Queenin ensimmäinen single ja ensimmäisen albumin avauskappale Keep yourself alive on yksi näistä kappaleista. Suurelle yleisölle tämä ketterästi rullaava kappale on tuntematon, mutta toivottavasti elokuva ja soundtrackille sijoitettu live-versio tuo kappaleelle uusia faneja.

    Levyn toinen harvinaisuus oli todellinen yllätys ja minulle levyn ehdoton huippuhetki. Brian May ja Roger Taylor kuuluivat ennen Queenia yhtyeeseen Smile, jonka laulusolistin Tim Staffelin ja Mayn kirjoittamasta Doing alright -kappaleesta kuullaan soundtrackillä täysin uusi versio. Uuden version runkona on Staffelin, Mayn ja Taylorin elokuvaa varten vuonna 2018 äänittämä uusi versio, jossa kolmikko vuorottelee lauluosuuksissa. Kappaleen väliosassa kuullaan Staffelin laulusuoritusta lähes 50 vuotta aiemmalta Smile äänitteeltä, johon Taylor ja May ovat lisänneet uudet taustaharmoniansa. Väliosan kitarariffi puolestaan on editoitu mukaan Queenin vuoden 1973 ensialbumilta. Doing alright on minulle yksi rakkaimmista varhaisista Queen-kappaleista, ja olenkin erityisen iloinen siitä että tämä kolmen äänitteen yhdistelmä toimii näin hienosti.
    Minulle Queen on aina ollut hienojen studioalbumien yhtye, enkä ole koskaan innostunut yhtyeen livelevyistä. Tämä soundtrack-albumi muistuttaa kuitenkin myös minulle, kuinka tainomaisia Queenin konsertit parhaimmillaan olivat. Kappaleen Love of my life (jonka hieno alkuperäisversio löytyy Night at the opera -albumilta) livetallenteella Freddie Mercury johtaa yli 400 tuhannen ihmisen yleisön yhteislauluun kuin taikasauvaa heilauttaen. Brasiliaisyleisö laulaa kappaleen puhtaasti ja lähes täydellisellä englannilla.
    Soundtrack-albumi, ja ilmeisesti myös elokuva, huipentuu Live aidiin -tapahtumaan, joka oli Queenin uran ehdoton kohokohta. Levyltä löytyy, ensimmäistä kertaa, yhtyeen esiintyminen Wembley areenalla kesällä 1985 lähes kokonaisuudessaan.
    Levyn toinen suuri yllätys löytyy sen loppupuolelta. Vuonna 1978 julkaistun Jazz-albumin suurin hitti Don't stop me now yllätti valmistautumattoman kuulijan uudella versiollaan, jossa vanhaan hittiin on lisätty Brian Mayn uusi kitaraosio. Vaikka yleensä pidän alkuperäistä versiota aina parempana, niin tämän tymäkän uusversion ensimmäinen kuuntelukerta piti suuni hymyssä alusta loppuun saakka, eikä kappale huonone useammallakaan kuuntelukerralla.
    Näiden yllätysten ja harkittujen valintojen lisäksi Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrack-albumilta löytyvät suurimmat Queen-hitit alkuperäisversioina. Mukana ovat muun muassa Britannian listaykköset Bohemian Rhapsody ja Under pressure sekä Yhdysvalloissa listakärkeen nousseet Crazy little thing called love ja Another one bites the dust (julkisuudesta vetäytynyttä basisti John Deaconiakaan ei siis soundtrackilla unohdeta). Elokuva päättyy vuoteen 1985, joten vuonna 1991 Britannian listaykköseksi noussutta Innuendo-kappaletta ei levyltä löydy. 1990-lukua levyllä edustaa ylväs Show must go on, jonka arvelisin soivan elokuvan lopputekstien aikana.

    Bohemian Rhapsody ei pyri korvaamaan Greatest hits I ja II -albumeja kokon uran kattavana kokoelmana. Se on rakkaudella koottu tarina tuntemattomasta lontoolaisyhtyeestä, joka 15 vuoden aikana nousi pikkuklubeilta popmusiikin korkeimmalle valtaistuimelle. Toivottavasti se innostaa hitit jo tuntevia faneja tutustumaan myös Queenin muuhun tuotantoon. Ehkä saamme tälle elokuvalle vielä jatko-osankin.

    Lue myös:



    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,

    lauantai 22. syyskuuta 2018

    261. The Beatles: Live at the BBC/On Air – Live at the BBC Volume 2 (1963-1965, 1994/2013)

    Kuuntele Spotifyssa: Live at the BBC, On Air - Live at the BBC Volume 2
    The Beatlesin BBC:lle tekemät radioäänitykset olivat lähes 30 vuotta saatavilla vain epämääräisillä bootleg-levyillä. Britannian yleisradioyhtiö soitti kappaleita myös radio-ohjelmissaan, mutta Beatles-fanien piti odottaa vuoteen 1994 asti, ennenkuin kappaleita sisällytettiin viralliselle ja lailliselle cd-levylle. Kyseessä oli eittämättä merkittävin Beatles-julkaisu yhtyeen hajoamisen jälkeen.

    Yli 50 vuotta The Beatles -yhtyeen läpimurron jälkeen yhtyeen uraa tulee helposti rytmitettyä heidän levyjulkaisujensa mukaan. Jo pelkästään tästä näkökulmasta yhtye ehti lähes 10 vuoden yhteisen toimintansa aikana enemmän kuin nykyajan suuryhtyeet parissa kymmenessä vuodessa. 13 albumista ja singlejulkaisuista koostuva levytuotanto ei kuitenkaan riitä kertomaan koko tarinaa. 

    Yhtyeen ensimmäisin vuosina Britannian yleisradioyhtiö BBC:n rdiolähetykset olivat tärkeä linkki yhtyeen ja sen fanien välillä. BBC:n ohjelmissa yhtye sai esittää sitäkin musiikkia, jota ei runsaudenpulassa heidän albumeilleen mahtunut. 
    The Beatlesin nousu tuntemattomuudesta kansallisen radiokanavan soittolistoille oli nopea. Vasta kolme kuukautta aiemmin ensimmäisen singlensä julkaissut yhtye kutsuttiin tammikuussa 1963 radion suosituimpaan nuortenohjelmaan Saturday club. Singlekappaleiden Please please me ja Love me do lisäksi he esittivät kappaleet Keep your hands off my baby ja Beautiful dreamer, joita he eivät koskaan julkaisseet levyllä. Nämä historialliset äänitteet ovat ensimmäiset, jotka julkaistiin yhtyeen virallisilla BBC-albumeilla, ja tämä kuuluu osaltaan myös tallenteiden äänenlaadussa. Nämä äänitteet olivat kuitenkin vai alkusoittoa sille kymmenien historiallisten äänitysten sarjalle, joita the Beatles BBC:lle teki vuosina 1963-1965.

    60-luvulla levy-yhtiöt olivat huolissaan siitä, että radiosoitto vähentäisi levyjen myyntiä. Muusikkojen ammattiliitto vastaavasti kantoi huolta siitä, että levyjen soittaminen radiokanavilla veisi työn muusikoilta. Näiden syiden vuoksi äänilevyjen soittaminen oli tiukasti rajoitettua BBC:ssä, jolla oli radiotoiminnan monopoli Isossa Britanniassa. Jos sen hetken suosituimpia artisteja haluttiin radioon, heidän piti tulla studioon esittämään kappaleensa itse. 
    Vuonna 1963 Britannian suosituimmasta bändistä ei ollut epäilystäkään. Kesäkuussa the Beatles esitti BBC:n studiossa live-yleisön edessä Liverpoolin Cavern clubin asiakkaille tutuksi tulleen kappaleen Some other guy. Toinen mielenkiintoinen äänitys kesäkuulta oli John Lennonin ja Paul McCartneyn Billy J. Kramerille säveltämä I'll be on my way. Kumpaakaan kappaletta yhtye ei julkaissut omilla levyillään.
      Ensimmäiset radio-ohjelmansa rumpali Pete Bestillä varustettu kotikaupunkinsa ulkopuolella tuntematon yhtye oli tehnyt jo keväällä 1962 (näistä esityksistä on jäljellä vain huonolaatuisia radiotallenteita, joten niitä ei ole sisällytetty cd-julkaisuille). Rumpalin vaihduttua Ringo Starriksi yhtyeen nousuvauhti oli nopea. Vuosi ensimmäisten radiolähetysten jälkeen the Beatles oli Britannian suosituin yhtye ja kutsuja radioon ja televisioon sateli enemmän kuin yhtye pystyi toteuttamaan. Kesäkuussa alkoi yhtyeen oma radio-ohjelma Pop goes the Beatles, jossa se sai esittää suurelle yleisölle tuntemattomia kappaleita kuten Soldier of love, Lonesome tears in my eyes ja So how come no one loves me.
      Vaikka vain pieni osa radioäänityksistä tehtiin elävän yleisön edessä, ei BBC:n studioillakaan tehdyissä äänityksissä ollut mahdollisuuksia kikkailuihin. Aikaa oli vähän ja käytössä oli vain yksiraitainen äänityslaitteisto, joten kappaleet tallennettiin käytännössä livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Kiireessä ja rajallisilla resursseilla tehtyjen äänitysten laatu osoittaa, kuinka taitavia ja rutinoituneita muusikoita yhtyeen jäsenistä oli nuoresta iästään huolimatta tullut.

      Ohjelmat antoivat yleisölle mahdollisuuden tutustua yhtyeen jäseniin myös ihmisinä. Keskustelut ohjelmien juontajien kanssa avasivat yleisölle ennenkuulemattomalla tavalla sitä, minkälaisia John, Paul, Ringo Starr ja George Harrison olivat henkilöinä menestyksen ja hittien takana.
      Kaiken kaikkiaan liverpoolilaisnelikko äänitti BBC:n sessioissa yli 30 kappaletta, joita he eivät koskaan julkaisseet omilla levyillään. Syy tähän oli yksinkertainen. Ohjelmista suurin osa tehtiin vuoden 1963 aikana, eikä yhtyeen kahdelle sen vuoden aikana julkaistulle albumille mahtunut kuin muutama lainakappale. Toisaalta the Beatles esiintyi vuoden 1963 aikana lähes 50 radio-ohjelmassa, eikä yhtyeen levyttämät kappaleet millään riittäneet BBC:n tarpeisiin.
      Kaikki edellä listatut kappaleet olivat sellaisia, jotka saivat virallisen levyjulkaisunsa vasta BBC-albumien myötä. Toki lähes kaikki yhtyeen tuona aikana levyttämät kappaleet saivat myös omat BBC-versionsa. Kappaleen Honey Don't Beatles esitti radiossa lähes puolitoista vuotta ennen sen julkaisua Beatles for sale -albumilla. Ringo Starrin laulamasta albumiversiosta poiketen radioesityksessä soolon lauloi John Lennon. Toisena esimerkkinä yhtyeen ensimmäisen albumin avausraita I saw her standing there, joka eroa hämmästyttävän vähän Abbey Roadin studiolla tehdystä äänitteestä.
      Vuoden 1963 jälkeen the Beatlesin kiireet kasvoivat Amerikan valloituksen myötä, eikä yhtyeellä ollut enää mahdollisuutta käydä BBC:n studioilla entiseen malliin. Käyntien tarkoituksena oli entistä enemmän myös julkaistujen levyjen markkinoiminen, joten harvinaisten kappaleiden esittäminen jäi minimiin. Viimeisen kerran yhtye esiintyi livenä BBC:n studioilla toukokuussa 1965, jolloin he esittivät mm. liveversion uusimmasta singlestään.
      BBC ei arkistoinut maailman suosituimman yhtyeen esiintymisiä ohjelmissaan.Onneksi kuitenkin osa ohjelmista taltioitiin BBC:n kansainvälisille asemilleen lähettämille kokoomalevyille. Ohjelmien tuottajat ja juontajat tekivät ohjelmista omia kopioitaan, ja osa esityksistä tallentui kotiäänittäjien kelanauhureille. Yksi tärkeimmistä tallenteista oli ääninauha, jonka BBC:n yövuorolaiset olivat äänittäneet itselleen aamuyön kahvitaukojen viihdykkeeksi. Näistä eri lähteistä BBC:n toimittaja Kevin Howlett kokosi 1980-luvulla radiosarjan the Beatles at the Beep. Howlett oli myös avainhenkilö, kun 1990-luvun alussa BBC-äänitteistä alettiin koota virallista kokoelmacd:tä kaupallisille markkinoille. Kun ensimmäinen kokoelma-cd the Beatles Live at the BBC -julkaistiin vuonna 1994, se myi maailmanlaajuisesti yli 8 miljoonaa kappaletta. Jatko-osa On air - live at the BBC Volume 2 julkaistiin 19 vuotta myöhemmin.

      Nämä kaksi tupla-cd:tä eivät ole täydellinen kokoelma the Beatlesin BBC-äänitteitä. Bootleg-muodossa on julkaistu jopa 25:n cd:n BBC-kokoelmia. Viralliset levyt sisältävät kuitenkin tärkeimmän, 96 liveäänitettä (joiden laatu on olosuhteisiin nähden käsittämättömän hyvä) joista 32:ta ei löydy yhtyeen virallisilta studioalbumeilta. 
      Lähettänyt klo Ei kommentteja:
      Tunnisteet: , ,
      Tilaa: Blogitekstit (Atom)